Oulun teatterin pieni näyttämö: Diiva. Ensi-ilta 19.3.2022. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Diva. (Suom. Diiva,1998). Dramatisointi ja ohjaus Laura Mattila. Lavastus ja pukusuunnittelu Julia Jäntti. Äänisuunnittelu Rauno Paananen. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Annika Apajalahti, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa ja Juho Uusitalo.
Teintytön mielenmaisema on täynnä valtavia tunteita – hillitöntä iloa ja suurta suurempaa surua. Aikuisen näkökulmasta kaikki on kohtuutonta. Miten kaiken tämän voisi sanoittaa ja kuvittaa?
Ohjaaja ja dramatisoija Laura Mattilan vastaus on sekava näytelmä, josta on vaikea saada otetta. Oulun teatterin näytelmä perustuu Monika Fagerholmin romaaniin.
Diiva on katkelmallinen ja absurdi – erittäin kummallinen näytelmä. Jos haluat lukea tätä edelleen, älä pelkää juonipaljastuksia, sillä en tiedä jutun juonta. Perusteatterista ei siis ole kyse.
Heti alkuun tehdään selväksi, että emme ole Oulun teatterissa vaan teinitytön olohuoneessa tai olotilassa. Tällainen metataso on joskus vähän kömpelö, koska katsojan positio teatterissa on jo määritetty. Teatteri puhuu katsojalle. Diiva (Anne Syysmaa) kertoo:
”Olen Diiva, kaikki mitä kerron on totta. Sulje silmäsi, uneksi kauneimmasta mitä olla saattaa. Avaa silmäsi. Katso minua. Diiva-Lucia. Kolmetoista vuotta, kohta neljätoista. BabyWonder, hän jota ei uskottu olevan. Suruton ja kaunis. Enimmäkseen lapsi.”
Puhuuko Diiva näytelmässä sittenkään ihan totta? On vain yksi Diiva, mutta lavalla roolissa on viisi näyttelijää. Onko sittenkin viisi Diivaa ja näyttelijät ovat Diivan eri puolia, heilahtelevan mielen tiloja?
Uskomaton trippi teinitytön mieleen
Aki Pelkonen keimailee, lässyttää ja ryntäilee lavan puolelta toiselle pienessä hamosessa ja sukkahousuissa ja vaihtaa roolia lennosta. Olo on todella epätodellinen. Katson näytelmää aluksi kulmat koholla ja suu ympyränä. Mitä vitt..! Kettuilevatko he minulle, katsojalle?
Näyttelijät Annika Apajalahti, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa ja Juho Uusitalo on päästetty kunnolla irti ja jokainen vetää Diivan tulkinnan överiksi. En ole varma näytelmän tyylilajista. Tässä yhteydessä ei voi kuitenkaan puhua ylinäyttelemisestä. Puhtaasta farssista ei silti ole kyse.
Näyttelijöiden uskottavuutta Diivana ei kannata pohtia, kaikki ovat herkullisissa rooleissaan loistavia, vaikka ihan jokainen ei välttämättä ole ollut aiemmin teinityttö.
Ongelmaksi muodostuu näytelmän rakenne ja nopeus. Jokainen näyttelijä on Diivan lisäksi usea muu hahmo, ja roolit vaihtuvat saumattomasti jopa kohtauksen sisällä. Esimerkiksi Aki Pelkonen on Diiva, Kari, Sebbe, suukkojahalauslintu, äiti, SannaMaria ja moni muu.
Diivan lisäksi muita hahmoja ei esitellä ja rooliasuja ei vaihdeta. Muutama tunnistamista helpottava attribuutti on mukana, kuten tähkäpään pitkä letti tai kultainen jääkiekkokypärä, mutta niidenkin huomaamiseen menee hetki kaiken kohkaamisen keskellä.
Ehkäpä näytelmä on trippi teinitytön epävarmaan ja kuohuvaan mieleen? Ehkä kaikkea ei ole tarkoituskaan jokaisena hetkenä ymmärtää? Ratkaisu on kunnianhimoinen, mutta katsojalle haastava ja raskas.
Tarinaa ei juuri ole, mutta jotakin tapahtuu
Diiva, kolmetoista vuotta, kohta neljätoista, asuu jossain suuren kaupungin lähiössä. Kiekkopojat saavat kaiken huomion ja käyttävät valtaa teinityttöjen ja muun nuorison keskuudessa. Lapsellinen SannaMaria on pitkän lettinsä kanssa kiekkopoikien kiertopalkinto tai ehkä hän kierrättää poikia.
Diivallla on suhde vanhempaan mieheen. Jotakin tapahtuu – osa on totta, osan on teinisupersankarin mieli rakentanut suojapanssariksi. Diiva sanoittaa ajatuksiaan paperille, ja kirjoittamisella on suuri merkitys.
Ymmärrän, ettei tarkkaa rajaa mielikuvituksen ja toden välillä ole. Idea on hieno, mutta toteutus puuduttaa. On todella raskasta olla koko ajan hämmentynyt ja epätietoinen. Edes jostakin pitäisi saada kiinni. Pienikin ote tapahtumista helpottaisi seuraamista.
Audiovisuaalinen kerronta on vuosi vuodelta nopeampaa, villimpää ja äänekkäämpää. Asia on helppo huomata vertaamalla varhaisia animaatioelokuvia nykyiseen räiskeeseen. Tämä on tietenkin yksinkertaistus, mutta nykyisin vaaditaan uudenlaista kerronnan lukutaitoa. On turhauttavaa huomata, että oma lukutaito ei riitä ymmärtämäiseen.
Diiva on myös vauhdikas ja hauska näytelmä
Vaikka näytelmän punainen lanka on sykkyrällä jossain aivolohkojen välitilassa, diiva on paikoin viihdyttävää teatteria. Yliampuva näytteleminen, vitsit ja gägit – pienet visuaaliset pilat ovat näytelmän kontekstissa tasapainossa. Osa kohtauksista on todella hauskoja ja kekseliäitä.
Julia Jäntin lavastus ja puvut sekä Eija Juutistenahon maskeeraus ovat onnistuneita. Etenkin värimaailma on hieno. Pienen näyttämön tilaa hyödynnetään kekseliäästi.
Kampaukset maskit ja puvut tekevät jokaisesta näyttelijästä Diivan. Alun jälkeen ei ole merkityksellistä tai ainakaan silmiinpistävää, että teinitytön roolissa on kolme miestä. Hauskuus ei perustu siihen, että mies pukeutuu naisen vaatteisiin.
Näytelmä vaativaan makuun
Teatteriesitys voi olla vaikuttava, vaikka siitä ei pitäisi. Nyt yksi katsoja ja näytelmä eivät kohdanneet kuin hetkittäin parin tunnin aikana. Ehkä kerronta ja teemat avautuvat toisella tavalla entisille tai nykyisille teinitytöille.
Fagerholmin romaani koskettaa edelleen ja kirjailija saa vielä parinkymmenen vuoden jälkeen nuorilta lukijoita palautetta. Teoksen lukeneet tunnistavat varmasti vahvasti tyylitellystä toteutuksesta muuten epäselviksi jäävät hahmot ja tapahtumat.
Kova huuto melskaus ja vilisevät valot pitävät hereillä, mutta mikään shokkiefekti ei saisi puutunutta ja alistunutta mieltä kunnolla toimimaan. Yhteydet jäävät toteutumatta, koska ei ole tarpeeksi asioita, joihin voisi tarttua. Siksi sisällöstä jää nyt paljon ymmärtämättä.
Samasta syystä varmasti koskettavaksi tarkoitettu loppu jää laimeaksi. Lopussa hiljennyttään ja lasketaan naamiot. Ehkä tyttölapsi on vähän kasvanut, ehkä vähän eheytynyt. Yksi asia jää näytelmän jälkeen mieleen: Onneksi en ole teinityttö!
