Korkeakoulut kaipaavat ennakoitavuutta rahoitukseen jatkuvien muutosten sijaan, kirjoittaa tiedeviestinnän opiskelija ja korkeakoulupolitiikan innokas seuraaja Kalle Parviainen.
Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) ja korkeakoulujen välinen rahoitusmalli sopimuskaudelle 2025–2028 on valmistumassa. Reilun vuosikymmenen takaisen yliopistolain uudistuksen jälkeen rahoitusmallia on muutettu muutaman vuoden välein. Käytännössä muutokset ovat lähes jatkuvasti vähentäneet resursseja ja vieneet korkeakoulut tehostamiskuurista toiseen. Kansainvälisesti vertailtuna maamme rahoitusmalli on poikkeuksellisen tulosperusteinen.
En haikaile menneiden aikojen perään, vaan kaipaan monen muun tavoin vakautta ja ennustettavuutta yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen. Rahoitusmalli on voimassa aina yhden sopimuskauden, eli neljä vuotta kerrallaan. Tämä on korkeakouluympäristössä todella lyhyt aika. Aivan kuten Professoriliittokin on useaan otteeseen linjannut, perusrahoituksen osuutta tulisi suurentaa. Tämä tarkoittaa ennakoitavaa rahavirtaa, joka mahdollistaisi toiminnan suunnittelun ja kehittämisen pidemmällä aikajaksolla. Tietyn suuruinen kiinteä potti ei olisi riippuvainen julkaisujen tai tutkintojen määrästä.
Syksyllä Oulun ylioppilaslehdessä huomautettiin, että nykyinen rahoitusmalli ei suinkaan kannusta uuden tekemiseen vaan nykytilan säilyttämiseen. Oulussa rahoitusmalli ei esimerkiksi houkuttele yhteistyöhön Linnanmaan kampuksella olevien yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä, eikä muutosta tähän ole näkyvissä. Yhteistyöopintojen painoarvo myös uudessa rahoitusmallissa säilyy yhdessä prosentissa. Uusien toimintojen toteuttamiseen tarkoitettu strategiaperustainen rahoituspotti laskee myös merkittävästi, joten uudet avaukset todennäköisesti loistavat poissaolollaan.
Uusi rahoitusmalli tarjoaa kovin ristiriitaista viestiä. Valtionjohto on painottanut elinikäistä oppimista vuosien ajan, mutta tuoreessa rahoitusmallissa opiskelijan suorittamasta toisesta samantasoisesta tutkinnosta korkeakoulut saavat entistä pienemmällä kertoimella rahaa. Nykyisestä jatkuvan oppimisen potista taas siirretään painopistettä ensimmäistä tutkintoaan suorittaville opiskelijoille. Myös kansainvälisten opiskelijoiden osuus otetaan pois jatkuvan oppimisen tuloksista, mikä sotii täysin monia kansainvälisyyteen liittyviä kirjauksia vastaan. Nämä keinot saattavat hetkellisesti parantaa korkeakoulujen läpäisevyyttä, mutta ne ovat pois elinikäisestä oppimisesta, jonka perään työelämä on viime vuosina huutanut.
Merkittävin muutos tulevaan rahoitusmalliin löytyy koulutuspolun alkupäästä: jatkossa korkeakoulut saavat rahaa opiskelijoiden sisäänotosta. Vaikka tämän voikin nähdä loogisena jatkumona yhteishaun ensikertalaiskiintiöille, on muutos silti merkittävä. Mikä korkeakoulu uskaltaa ensimmäisenä kasvattaa sisäänottomääriä koulutusaloilleen merkittävästi suuren tilipäivän toivossa? Osan rahoituksesta ratkaisee siis aloittavien opiskelijoiden määrä eikä heidän valmistuminen.
OKM:n työryhmämuistio toteaa uuden rahoitusmallin tukevan korkeakoulujen profiloitumista. Rahoitusmalli on kuitenkin käytännössä ohjannut korkeakouluja tuottoisille aloille ja samankaltaisiin koulutusohjelmapaletteihin. Kilpailu muiden korkeakoulujen kanssa on kovempaa kuin ennen.
Muutamankin prosenttiyksikön muutos rahoitusmallin sisällä voi olla yksittäiselle korkeakoululle tai koulutusalalle merkittävä tekijä. Koska korkeakoulut tekevät sitä, mistä niille maksetaan, niin muutoksilta opiskelijoiden ja henkilökunnan arjessa ei voida välttyä. Toivottavasti uudella rahoituskaudella korkeakoulujen sisäiset muutokset ovat maltillisia ja tarkkaan harkittuja.
Uusi rahoitusmalli lyödään lukkoon keväällä 2024. Historian perusteella seuraavan kauden sorvaus – ja valmistautuminen uusiin muutoksiin – aloitetaan saman tien.
Julkaistu
SHARE
Kalle Parviainen
Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.
Tänä syksynä aloitin opiskelijana Oulun yliopistossa toista kertaa. Toisin kuin nyt, hakiessani suorittamaan ensimmäisiä opintojani 13 vuotta sitten, tulin valituksi pääsykokeesta täysillä pisteillä. Tämä alkoi määrittää minua yhä enemmän opiskelijana opintojeni kuluessa. Tuolloin ajatukseni kulki jokseenkin näin: kun tulee parhaana sisään, on oltava paras jatkossakin. Sidoin arvoni ihmisenä ja opiskelijana hyviin suorituksiin. Sen sijaan opiskelijaelämän […]
Tänä syksynä aloitin opiskelijana Oulun yliopistossa toista kertaa. Toisin kuin nyt, hakiessani suorittamaan ensimmäisiä opintojani 13 vuotta sitten, tulin valituksi pääsykokeesta täysillä pisteillä. Tämä alkoi määrittää minua yhä enemmän opiskelijana opintojeni kuluessa.
Tuolloin ajatukseni kulki jokseenkin näin: kun tulee parhaana sisään, on oltava paras jatkossakin. Sidoin arvoni ihmisenä ja opiskelijana hyviin suorituksiin. Sen sijaan opiskelijaelämän yhteisöllisyydelle, kuten ainejärjestötoiminnalle tai opiskelijapolitiikalle, minulta ei aikaa herunut. Pidin niitä turhanpäiväisinä, koska niissä osaamista ei voinut mittauttaa arvosanoin.
Toimintatapa toi monta hyvää arvosanaa ja toimi jokseenkin hyvin opintojen ajan. Seinä tuli kuitenkin vastaan valmistumisen jälkeen, kun oli aika siirtyä työelämään. Opintojen aikaiset tavat suorittaa eivät enää päteneetkään eivätkä arvosanat taanneet menestystä. Verkostoille ja yhteisöille olisi ollut sitä vastoin käyttöä. Harmi vain, että juuri ne minulta puuttuivat. Niinpä tiestä työelämään tuli tuskainen ja kivinen.
Olen myöhemmin lukenut ihmisen identiteettien parissa uraauurtavaa tutkimusta tehneen psykologi Erik Eriksenin ajatuksia rooleista yhteiskunnassa. Hänen mukaansa tarvitsemme itsellemme esimerkiksi ammattilaisen tai opiskelijan roolin, jonka täyttäessämme tunnemme itsemme arvokkaaksi osaksi yhteiskuntaa.
Omassa tapauksessani olin sitonut itseni niin tiukasti opiskelijan roolin täydelliseen täyttämiseen, että siitä luopuminen oli viedä itsekunnioituksen mukanaan. Omaa arvoa ja identiteettiä ei pitäisikään koskaan sitoa vain suorituksiin ja menestykseen. Toisaalta juuri näitä poliitikot ja yhteiskunnallinen keskustelu yhä kovemmin äänenpainoin opiskelijoilta vaativat.
Koko nuoren elämä tuntuu muutetun tehokkaaksi valmistautumiseksi työelämään. Opiskeluajalle on varattu pelkkä välinearvo, joka realisoituu vain, jos opiskelijasta kasvaa tuottava yksilö yhteiskuntaan. Meille tarjoillaan kiristyvää kilpailua ja kasvavaa epävarmuutta. Juuri siksi oman arvonsa sitominen suorittamiseen on niin vaarallista. Epävarmassa maailmassa suoritusten merkitys saattaa kadota ja oman arvostuksen ylläpitäminen edellyttää yhä uusia suorituksia. Kun ne eivät enää riitä, on tarjolla pelkkää näköalattomuutta.
Suorituksia tai menestystä tärkeämpiä ovatkin asiat, jotka antavat meille pysyvän merkityksen ihmisenä ilman ainoatakaan opintopistettä tai saatua työpaikkaa. Niitä ovat perhe, yhteisöt, joihin kuulumme sekä ystävät. Kahden jälkimmäisen hankintaan kannattaa panostaa myös opiskeluaikana, sillä ystävyyden arvoon ei voida puuttua yhdessäkään hallitusohjelmassa.
Aionkin itse käyttää toisen mahdollisuuteni opiskelijana eri tavalla kuin ensimmäisen. Suorituksilla loistamisen sijaan haluan olla osa yhteisöä, hengailla Humuksessa, uskaltautua mukaan ainejärjestö toimintaan ja heittäytyä keskusteluihin. Haluaisin rohkaista tähän myös muita kaiken suorittamisen puristuksessa. Jos minut suoritusten sijaan muistetaan mukavana opiskelutoverina tai innostavana keskustelukumppanina poistuessani Oulun yliopiston ovista toista kertaa, olen oppinut jotain sellaista, mitä ei voi tenttikirjasta päntätä.
Tätä kirjoittaessa mieleen palautuvatkin lukion ruotsinopettaja Hirvosen minulle lausumat sanat yrittäessäni pyristellä mukana A-ruotsin ryhmässä: ”Et sä Niemelä tätä ruotsia juuri osaa, mutta sä oot niin mukava tyyppi, että pysy vaan täällä.”
Ruotsin arvosanat jäivät lukioon, Hirvosen sanat mieleen. Ne ovat kantaneet pitkälle.
Julkaistu
SHARE
Juho Niemelä
Kirjoittaja on tiedeviestinnän opiskelija, joka etsii ihmisyyden ydintä pitkillä eräretkillä ja haaveilee Etelänavalle hiihtämisestä sekä kielimatkasta Ruotsiin.
Lauri Moilanen tutkii satojen vuosien takaisia suisidaalimurhia. Epätoivoiset ihmiset eivät voineet tappaa itseään, joten kärsimään joutuivat sivulliset. Puukot ja kirveet heiluivat erityisesti Pohjanmaalla.
Syksyllä 1797 sotilaat Simo Storm ja Henric Qvist tunkeutuivat Launolan (nyk. Laakkola) kylässä olleeseen Kankaanpään taloon. He murhasivat talon kymmenvuotiaan tytön lyömällä tätä kirveellä päähän useita kertoja. Miesten tavoitteena oli saada kuolemantuomio eli tehdä niin kutsuttu suisidaalimurha.
Väitöskirjatutkija Lauri Moilanen on tutkinut tällaisia hirmutekoja vuodesta 2020 alkaen tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa Oulun yliopistossa. Hän kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa.
Moilasen määritelmän mukaan ”suisidaalimurha oli 1600- ja 1700-luvuilla yleistynyt rikostyyppi, jossa tekijä murhasi viattoman sivullisen tavoitteenaan tulla tuomituksi kuolemaan.”
Mistä Moilasen kiinnostus näin makaaberiin aiheeseen heräsi? ”Olin töissä Puolanka-lehdessä vuonna 2016 ja haastattelin tietokirjailija Mikko Moilasta. Hän on tutkinut kuolemantuomioita Suomessa ja vihjasi minulle löytämästään erikoisesta tapauksesta: aihetta ei ollut tutkittu Suomessa ja aineisto oli valmiina, joten olisi ollut hölmöä olla ottamatta sitä vastaan. Samalla tiellä ollaan edelleen”, kertoo Moilanen.
Historian opiskelu kiinnosti Moilasta jo yläasteikäisenä, ja yliopiston perustutkinto-opintojen alkuvaiheessa väitöskirja oli ajatuksissa. Maisteriksi valmistumisen jälkeen Moilasen tutkijan ura humanistisessa tiedekunnassa on ollut varsin suoraviivainen. ”Moni tähti osui kohdilleen, kun sain Suomen kulttuurirahastolta rahoituksen vuodelle 2020 ja sen jälkeen pääsin Oulun yliopiston tutkijakoulun palkoille.”
Moilasen tutkimusaineisto koostuu oikeudenkäyntien taltioinneista eli tuomiokirjoista. Käsin kirjoitettujen ja ruotsinkielisten tuomiokirjojen tutkiminen edellytti vanhojen käsialojen sekä vanhan ruotsin kielen opettelua. “Kursseista ei ollut juuri hyötyä, sillä jokaisella kirjurilla on erilainen käsiala. Tuomiokirjat noudattavat tietynlaista kaavaa, joten ajan myötä ja riittävästi lukemalla niistä oppii tunnistamaan oleelliset asiat”, Moilanen avaa työtään. Käännöstyössä Moilasella on ollut apunaan antikvariaatista hankittu 1800-luvun alun sanakirja sekä erilaiset käännösohjelmat. Tulevan väitöskirjan aineistona on vajaan neljänkymmenen oikeudenkäynnin tuomiokirjat – sivumäärässä puhutaan pitkälle kahdestatuhannesta asiakirjasivusta. “Yhden oikeudenkäynnin aineiston laajuus vaihtelee 20—80 sivun välillä, joten tutkittavaa on riittänyt”, Moilanen sanoo.
Naiset murhaajina, arjen työkalut tekovälineinä
Moilasen yhtenä päätutkimuskysymyksenä on, liittyivätkö Suomen alueen suisidaalimurhat Euroopassa esiintyneisiin vastaaviin tekoihin. Teoissa on monia samankaltaisuuksia kuin Saksassa, Tanskassa ja Tukholmassa tehdyissä suisidaalimurhissa. “Teot olivat suunniteltuja ja uhrina oli useimmiten pikkulapsi. Lisäksi noin 60 prosenttia tekijöistä oli naisia, mikä on henkirikollisuuden historian kontekstissa poikkeuksellista.”
Myös tekijöiden yhteiskuntaluokka näkyy selkeästi: tuomittujen joukossa on paljon piikoja ja sotilaita, kun taas papit, aateliset ja porvarit puuttuvat lähes kokonaan.
Moilasen aineiston perusteella suisidaalimurhia tehtiin erityisesti Pohjanmaalla. “Suisidaalimurhista tulee yksi luku alueen erikoiseen rikoshistoriaan.” Moilanen mainitsee muina alueen erityispiirteinä Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvun lopulta 1800-luvun lopulle vaikuttaneet puukkojunkkarit sekä lukuisat noitaoikeudenkäynnit 1600-luvulla. Syytä rikosten painottumisesta alueelle Moilanen tutkii parhaillaan. “Syyt voivat liittyä Pohjanmaan uskonnolliseen ja sosiaaliseen kulttuuriin sekä siihen, että alueella oli läheiset kaupalliset ja kulttuuriset yhteydet emämaahan, erityisesti Tukholmaan, jossa suisidaalimurhia tehtiin hälyttävän paljon 1680–1720-luvuilla.”
Yhtenä Suomen suisidaalimurhien erikoispiirteenä Moilanen mainitsee tekoaseet: kaikkialla on käytetty paljon puukkoja, mutta Suomessa surmatöissä käytettiin usein kirveitä. Murha-aseen valinta kertoo hänen mukaansa maaseutuyhteiskunnan piirteestä: “Meillä on tarvittu arkielämässä enemmän kirveitä kuin suurissa kaupungeissa, Tukholmassa, Hampurissa ja Kööpenhaminassa. Sekin erikoisuus Suomen tapauksissa on, että kirvestä käytettiin aikuisten surmaamiseen kun taas puukkoa lasten. Se viittaa siihen, että tekijät halusivat olla varmoja murhatyön onnistumisesta.”
Suisidaalimurhien tekotapoja saatettiin kuvata hyvinkin tarkasti oikeudenkäynneistä laadituissa tuomiokirjoissa. 1700-luvun loppua kohden kuolinsyyntutkinta ammattimaistui, ja oikeudenkäynneissä konsultoitiin yhä useammin myös lääkäreitä, kun aiemmin todistajina olivat toimineet maallikot ja korkeintaan välskärit. Uhrin kuolinsyyn selvittäminen oli mukana jokaisessa tuomiokirjassa. “En toista väitöskirjassa erityisen tarkkaan näitä poikkeuksellisen raakoja tekoja, mutten toisaalta piilottelekaan.”
Historiantutkimuksessa lainataan usein näkökulmia muista tieteistä. Moilasen väitöskirjassa yhdistyy näkökulmia historiallisesta kriminologiasta, sosiologiasta ja kulttuurihistorian tutkimuksesta. ”Suisidaalimurhien tutkimisessa – kuten rikollisuuden historian tutkimuksessa yleensäkin – risteää moni tutkimushaara. Tutkin näitä rikoksia rikollisuuden ilmiönä kriminologisesta näkökulmasta, mutta myös sosiaalisena ilmiönä sosiaalihistorian sekä sosiologian avulla. Kulttuurihistoriallisesti kiinnostaa erityisesti rikosten yhteys uskonnollisuuteen. Syytettyjen mielentilan tutkimisesta puolestaan voidaan vetää linjoja oikeuspsykiatrian varhaishistoriaan.”
Moilanen on kansainvälisestikin harvalukuisessa joukossa. “Olen ensimmäinen kotimaassamme, joka näitä rikoksia on syvällisemmin tutkinut. Maailmallakin aihetta on tutkinut vain kourallinen tutkijoita, joten saan olla hyvässä seurassa.”
Lauri Moilanen kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa. Kuva: Kalle Parviainen.
Tutkimusalan suppeudessa on sekä hyvät että huonot puolet. ”Tunnen aika lailla kaikki muut alan tutkijat ja teemme yhteistyötä. Toki tässähän voi mennä ihan puihin, jos tekee jonkun karmean virhetulkinnan.” Moilanen toteaakin historian tutkimuksen olevan aina tulkintaa. “Tärkeintä on pyrkiä ymmärtämään, millaisessa maailmassa nämä ihmiset ovat eläneet. Menneisyydenkin ihminen toimi rationaalisesti omassa ympäristössään, vaikka se meistä voikin kuulostaa hassulta. He toimivat oman kulttuurisen koodinsa mukaan.”
Yhteyksiä nykyaikaan
Artikkelin alussa mainitut sotilaat Storm ja Qvist olivat aiemmin pahoinpidelleet komppaniansa korpraalin. He eivät halunneet kohdata pahoinpitelystä seuraavaa rangaistusta, vaan päättivät tehdä paljon pahemman rikoksen, josta saisi varmasti ja nopeasti kuolemantuomion. Tuomiokirjojen mukaan miehet saivat lopulta haluamansa: molempien maallinen taival päättyi teloitukseen.
1700-luvulla kuolemaantuomitun teloitustapahtuma oli Moilasen mukaan kansanjuhla. “Koko kylä kutsuttiin paikalle vauvasta vaariin. Teloitukset olivat jopa hurmoshenkisiä tapahtumia varsinkin 1700-luvun Ruotsissa: siellä veisattiin virsiä, saarnattiin ja jotkut saattoivat olla hurmoksellisissa olotiloissa. Mestattavaa rikollista verrattiin pyhyydessä jopa Jeesukseen, joka sovitti ristillä synnit ihmiskunnan puolesta. Tämä saattoi houkutella joitakin elämäänsä väsyneitä ja itsetuhoisia ihmisiä hakemaan huomiota elämänsä päätökseen.”
Moilanen näkee suisidaalimurhissa yhteneväisyyksiä nykypäivän tekoihin ja mainitsee poliisiavusteisen itsemurhan. ”Suicide by cop on rikostyyppi, jossa pyritään käyttäytymään aggressiivisesti poliisia kohtaan, tavoitteena saada poliisi ampumaan.” Lisäksi esimerkiksi joukkoampumisissa saatetaan hakea huomiota medialta. Osan suisidaalimurhista voi tulkita myös laajennetuiksi itsemurhiksi, joissa tekijä halusi ulottaa oman itsetuhoisuutensa johonkin toiseen, kuten omaan lapseen.
Suisidaalimurhaa on rikostyyppinä selitetty monella tapaa, esimerkiksi uskonnollisilla syillä. “Jotkut ihmiset olivat äärimmäisen epätoivoisia, mutta eivät valmiita tappamaan itseään joko uskonnollisista tai inhimillisistä syistä. Itsensä tappaminen voi olla monesta syystä vaikeaa, joten oli helpompaa, mikäli sen tekisi joku muu”, Moilanen pohtii. Viime kädessä kuolemantuomio mahdollistaa suisidaalimurhan olemassaolon. ”Yhteiskunnissa, joissa kuolemantuomioita pannaan toteen, on mahdollista tehdä itsemurha mestauksen avulla.”
Moilanen paljastaa suisidaalimurhien käytännössä loppuneen Suomessa viimeistään vuoteen 1825, kun kuolemanrangaistus poistui rangaistuskäytännöistä, ja kuolemaantuomittuja alettiin lähettää Siperiaan. Myös Euroopassa ilmiö hiipui 1800-luvun edetessä. ”Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa kuolemantuomion sallivissa osavaltioissa suisidaalimurhiksi luokiteltavia tekoja on tapahtunut näihin päiviin saakka.”
“Voisin miettiä jotain muutakin”
Suisidaalimurhat ovat olleet Moilasen tutkimusaiheena kandidaatintyöstä lähtien. ”Nyt alkaa tuntua siltä, että voisin miettiä jotain muutakin”, hän sanoo. “Kahdeksan vuotta olen ajatellut näitä asioita päivittäin.” Irtaantuminen vaikeista aiheista oli väitöskirjan kirjoittamisen alkuvaiheessa haastavaa. Syiksi hän mainitsee koronapandemian ja kotona tehdyn etätyön, minkä seurauksena hän joutui työskentelemään, harrastamaan ja nukkumaan samassa huoneessa.
Taide toimii Moilaselle vastapainona väitöskirjatyölle. Hän toimii laulunkirjoittajana, laulajana ja kitaristina Leskentuska-nimisessä black metal -yhtyeessä, joka keikkailee useita kertoja vuodessa. ”Musiikki on hyvä väylä käsitellä näitä asioita.”
Väitöskirjamonografian on tarkoitus valmistua keväällä 2025. Moilanen ei kuitenkaan halua suunnitella tulevaisuutta liian pitkälle. “Ajatukset ovat väitöskirjassa ja myöhempää vaihetta ei tule ajateltua. Kirjoittaminen on lähellä sydäntä, mutta sen ei tarvitse olla akateemista. Haluan tutkia väitöskirjan aiheen loppuun ja katsoa sitten, mitä tulee eteen.”
Lähteenä on käytetty haastattelun lisäksi Lauri Moilasen artikkelia ”Murha jumalanpelosta. Varoitus papeille.” Uskonnollisten käsitysten rooli pohjoispohjalaisissa suisidaalimurhissa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.
Julkaistu
SHARE
Kalle Parviainen
Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.
Jäätävän hyväksi opettajaksi valittu Eetu-Pekka Heikkinen käyttää kursseillaan monipuolisesti suoritustapoja. Opetuksen, ohjauksen ja itsensä kehittäminen innostaa yliopistolla pitkän uran tehnyttä yliopistonlehtoria.
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) hallitus valitsi vuoden 2023 Jäätävän hyväksi opettajaksi prosessimetallurgian yliopistonlehtorin Eetu-Pekka Heikkisen.
“Tuntuu mukavalta saada opiskelijoiden suunnalta positiivista palautetta. Kaikki palaute on tärkeää, mutta tämä erityisesti motivoi”, toteaa palkinnosta iloitseva Heikkinen. Tunnustus tuli hänelle yllätyksenä. “Edustan kohtalaisen pientä alaa, joten en opeta mitenkään isoa porukkaa opiskelijoita.”
Heikkinen on käytännössä vastuussa metallurgian tutkimusyksikön perustutkinto-opetuksesta. Prosessimetallurgia on yksi syventymiskohteista prosessitekniikassa.
“On kiva oppia lisää asioista, joista on itse kiinnostunut”
Ensimmäiset työtehtävät Heikkisellä yliopistolla olivat tuntiopettajan apulaisena 1990-luvulla. Työuran pituus näkyy hänen nykyisessä työhuoneessaan, jonka sisustusta Heikkinen kuvailee vastakohdaksi paperittomalle toimistolle. Huoneen hyllyt ovat täynnä erilaisia mappeja ja pöydät notkuvat papereita.
Heikkisen työajasta suuri osa menee opinnäytetöiden ohjaukseen. “Laskin Laturista, että tällä hetkellä on 18 kandintyötä ohjauksessa. En toki ole ainoa ohjaaja näissä.”
Heikkinen mainitsee ajankäytön suunnittelun yhdeksi haasteeksi opetuksessa. Prosessitekniikassa kandidaatintyön aiheen voi valita vapaasti lukuisista vaihtoehdoista, joista yksi on prosessimetallurgia. Ohjattavien opiskelijoiden määrä vaihtelee siis vuosittain muutamasta lähes kahteenkymmeneen.
Opiskelijoiden ohjauksen lisäksi Heikkinen sanoo opetussuunnitelmallisen työn olevan kiinnostavaa. “Tykkään miettiä, miten kurssit kannattaa suorittaa ja miten ne suhtautuvat toisiinsa.” Jatkossa hän haluaisi olla mukana esimerkiksi vetytaloutta ja metallurgiaa yhdistävien opintojen suunnittelussa.
Opintojen sisällön kehittämisen lisäksi Heikkinen kasvattaa mielellään omaa osaamistaan. “Yliopistolla työskennellessä jatketaan opiskelua koko ajan. On kiva oppia lisää asioista, joista on itse kiinnostunut.”
Heikkinen on koristellut toimistoaan mappien ja kirjallisuuden lisäksi matkamuistoilla.
Heikkinen on opiskelut yliopistopedagogiikkaa sekä käynyt ammattikorkeakoulussa opettajan pedagogiset opinnot. Hän näkeekin tekniikan alan opettamisen ja opetuksen kehittämisen täydentävän toisiaan eri näkökulmista.
Erilaisia opiskelijoita, monipuolisia suoritustapoja
Opiskelijoiden moninaisuus on lisääntynyt Heikkisen opiskeluajoista. “Kun opiskelin 90-luvulla, niin suurin osa opiskelijoista tuli opintoihin suoraan tai melkein suoraan lukiosta. Ainoa sivuvirta olivat saman alan insinööritutkinnon lukeneet.”
Heikkisen mukaan opiskelijoissa on nykyään enemmän alanvaihtajia, jotka ovat esimerkiksi suorittaneet kandidaatin tutkinnon toisaalla tai lukeneet kemiaa muutaman vuoden. Myös kansainvälisiä opiskelijoita on enemmän.
Ylioppilaskunnan jakaman Jäätävän hyvä opettaja -palkinnon kriteereissä painotettiin opintojaksojen monipuolisuutta ja joustavuutta. Heikkinen käyttääkin kursseillaan monenlaisia suoritusmenetelmiä, kuten jatkuvaa arviointia, paritöitä ja esitelmiä. Lisäksi hän tarjoaa tarvittaessa yksilöllistä opetusta. Heikkinen huomauttaa, että opiskelijoiden tulisi oppia kursseilla myös yleisiä työelämätaitoja.
Erääksi tärkeäksi vaikuttajaksi omalla urallaan Heikkinen mainitsee Asko Karjalaisen, joka toimi muun muassa Oulun ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajankoulutuksen yksikön johdossa. “Hän oli uraauurtava yliopisto-opetuksen kehittäjä. Vaikka hän ei ole oman alani opettaja, hän vaikutti käsitykseeni kurssien suoritustavoista.”
Karjalaisen innoittamana Heikkinen on luopunut perinteisistä kirjatenteistä. “Pidin viimeisen kirjallisen tentin vuonna 2004 tai 2005.” Hän toki näkee kirjatentit hyödyllisiksi joillain aloilla.
Läsnäolo tulee käyttää hyödyksi
Heikkistä Jäätävän hyväksi opettajaksi esittäneet opiskelijat mainitsivat hänen käyttävän uusinta mahdollista tekniikkaa opetuksessaan. Heikkisen mukaan teknologiaa hyödyntävää verkko-opetusta pitää suunnitella tarkasti. “Täytyy päättää, mitkä asiat kuvataan valmiiksi videoiksi ja verkossa oleviksi tehtäviksi, jotka opiskelija voi tehdä milloin haluaa.”
Heikkinen painottaa, että läsnäolo-opetuksen rajallinen aika tulee käyttää tehokkaasti hyödyksi. “Ei kannata käyttää luennointiin aikaa, jonka opiskelijat ovat kampuksella opetustilanteessa.”
Eläköitynyt prosessimetallurgian professori Jouko Härkki oli Heikkisen mukaan hyvä malli siihen, miten innostaa opiskelijat mukaan opetustilanteessa. Opiskelijoiden lähettämissä esityksissä Jäätävän hyväksi opettajaksi Heikkisellä kuvattiin olevan “hyvä ote” läsnäolo-opetukseen.
Heikkinen on myös aktiivisesti tukemassa alansa ainejärjestön Prosessikillan toimintaa. Hän näkee järjestötoiminnan erittäin tärkeäksi osaksi opiskelijoiden ammatillista kasvua.
“Opiskelijajärjestöt tekevät tärkeää työtä opiskelijoiden saamiseksi osaksi yliopistoa ja tiedeyhteisöä. Tämä ei onnistuisi opettajilta ilman järjestöjen työpanosta”, sanoo Heikkinen. “Oli kyse sitten ylioppilaskunnasta tai pienemmästä ainejärjestöstä, on mukavaa, että nähdään yhteisiä tavoitteita.”
Jäätävän hyvä opettaja 2023 palkittiin Annos 64 -vuosijuhlilla 24.2.2024.
Kuka tahansa Oulun yliopiston opiskelija on voinut ehdottaa Jäätävän hyväksi opettajaksi millä tahansa koulutusalalla toimivaa yliopisto-opettajaa.
Valintakriteereinä olivat muun muassa innostavuus, ammattitaitoisuus, opintojakson etenemisen seurannan helppous, opintojaksojen osaamistavoitteiden selittäminen ja arviointimenetelmien monipuolinen ja innostava hyödyntäminen.
Palkinto jaettiin kahdeksannen kerran. Aikaisemmin palkinto on myönnetty Jukka-Pekka Rannalle, Elina Niemitalo-Haapolalle, Katja Sutelalle, Vesa-Matti Pohjaselle, Oliver Jardelle, Matti Niemelälle, ja Matti Kangaspuoskarille.
Valinnan teki Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallitus kokouksessaan 1.2.2024.
Julkaistu
SHARE
Kalle Parviainen
Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.
Oulun yliopisto ja Oulun ammattikorkeakoulu ovat olleet kolme vuotta yhteisellä kampuksella Linnanmaalla. Opetusyhteistyö ei kuitenkaan ole niin laajamittaista kuin muuton alla kaavailtiin. Oulun ylioppilaslehti selvitti, mistä kiikastaa.
Linnanmaan kampuksella toimii kaksi korkeakoulua: Oulun yliopisto ja Oulun ammattikorkeakoulu (Oamk). Oamkin muutosta Linnanmaalle tehtiin päätös vuoden 2016 lopulla ja opetus uusituissa tiloissa alkoi vuoden 2020 aikana. Linnanmaan kampuksen pohjoispäätyyn tulivat ammattikorkeakoulun tekniikan, luonnonvara-alan, kulttuurin ja liiketalouden alat. Kontinkankaan kampukselle jäi Oamkin sosiaali- ja terveysalan opetus.
Muuton perusteluna mainittiin yhteiset tilat, palvelut ja myös opetusyhteistyö. Kalevan uutisessa vuonna 2018 Oulun yliopiston rehtori Jouko Niinimäki maalaili tulevaisuuden mahdollisuuksia — “yhteistyötä kehittäen voitaisiin luoda kansainvälisesti vetovoimainen tiede-, koulutus- ja innovaatioyhteisö”. Vuonna 2021, eli vuosi muuton jälkeen, Oulun ammattikorkeakoulun rehtori Heidi Fagerholm hehkutti Oulun yliopiston julkaisemassa tiedotteessa, että tulevaisuudessa “opiskelija voi periaatteessa ilmoittautua mille tahansa kurssille edellyttäen, että kyseisen kurssin pääsyvaatimukset täyttyvät ja kurssilla on tilaa.”
Miten yhteiset opinnot ovat sitten toteutuneet? Opinto-oppaita selaamalla näkymä ristiinopiskeltavista kursseista on hyvin kirjava ja vaihtelee sekä tiedekunnittain että opintoaloittain. Ristiinopiskelulla tarkoitetaan kursseja tai opintokokonaisuuksia, jotka ovat avoinna molempien korkeakoulujen opiskelijoille. Esimerkiksi biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunnassa ei ole aktiivista tarjontaa kysynnän puutteesta johtuen, mutta koulutusdekaani Tuomo Glumoffin mukaan yhteistyölle ollaan avoimia, mikäli opintotarjonnasta löytyisi myös Oamkin opiskelijoille sopiva kurssi. Tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta puolestaan tarjoaa yhteensä peräti 260 opintopisteen verran ristiinopiskeltavia opintojaksoja.
Oulun ammattikorkeakoulun tarjonta duaalimallin toiselle puolelle on merkittävästi suppeampi. Kursseja on yhteensä tarjolla joitakin kymmeniä. Esimerkiksi tekniikan ja luonnonvara-aloilla ei opinto-oppaassa ole merkitty yhtään kurssia. Liiketalouden puolella taas on tarjolla vain yrittämiseen liittyviä opintokokonaisuuksia. Suurin osa kursseista on myös tarjolla vain verkko-opetuksena, mikä toki mahdollistaa kurssien joustavamman suorittamisen.
Molemmissa korkeakouluissa tarjotaan kuitenkin sosiaali- ja terveysalan opintoja, tekniikkaa ja viestintää, joten yhteisiä aloja selkeästi olisi. Oulun ylioppilaslehti uutisoi koulutusyhteistyöstä vuonna 2020. Tällöin mahdollisiksi yhteistyöaloiksi väläyteltiin muun muassa tekniikan aloja (arkkitehtuuri ja rakennus- ja yhdyskuntatekniikka), tietojenkäsittelytieteitä ja kauppatieteitä.
“Opetussuunnitelmatasoista yhteistyötä ei juurikaan ole tehty muutamia yksittäisiä opintojaksoja lukuun ottamatta”, sanoo Oulun ammattikorkeakoulun vararehtori Jyrki Laitinen. “Tämän osalta oli alun perin tavoitteena joustavien opintopolkujen rakentaminen siten, että sujuvoitettaisiin kandi- tai amk-tutkinnon jälkeen siirtymiä sektorilta toiselle, mikä toisi uudenlaisia mahdollisuuksia opiskelijoille. Tällainen vaatii mittavan työpanoksen molemmilta korkeakouluilta. Nähtäväksi jää päästäänkö tässä lähivuosina eteenpäin.”
Oulun kauppakorkeakoulun koulutusdekaani Satu Nätti sanoo, että pandemia on yksi syy yhteistyön vähyydelle: resurssit menivät yksinkertaisesti opetustilanteen muutoksesta selviämiseen. Tilanne on nyt normalisoitunut, mutta ennen pandemiaa olleisiin yhteistyökeskusteluihin ei ole palattu vielä. “Merkittävä asia toki on, että tradenomiksi valmistunut on oikeutettu hakemaan meille suoraan maisteriohjelmaan opiskelemaan ja tätä mahdollisuutta hyvin monet tradenomitutkinnon jälkeen opintoja jatkamaan haluavat käyttävätkin.”
Myös Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) koulutuspoliittisen asiantuntijan Jere Tapion mukaan tiiviimpi koulutusyhteistyö on vielä kovin koskematon aihe. ”Olen toiminut useissa koulutuksen toimielimissä viimeisen vuoden ajan. Vain muutamissa keskusteluissa on tullut esille, miten naapuria voisi hyödyntää, mutta konkretiaa on nähty pääosin vain koulutuksen palveluyksiköissä.”
Ristiinopiskeluun liittyy myös käytännön ongelmia. Esimerkiksi Oulun kauppakorkeakoulussa aloittaa vuosittain noin 250 kandivaiheen opiskelijaa. Koulutusdekaani Nätin mukaan molempia toteuttavia yksikköjä hyödyttävän, järjestelmällisen ristiinopiskelun järjestäminen tällaiselle opiskelijamäärälle on haastavaa. “On hyvä kysymys, miten tästä saataisiin oikeaa hyötyä, esimerkiksi säästöä opetusresursseihin, ilman, että opiskelijamäärät per ryhmä paisuisivat ihan mahdottomiksi.” Vararehtori Laitisen mukaan tiiviin yhteistyön avaimet ovat kuitenkin olemassa. “Yhteiset kampusratkaisut tai kampusten läheisyys, yhteiset palvelut ja laadukkaasti toteutettu opetustarjonta tukevat yhteistyötä. Molemmat korkeakoulut ovat profiililtaan monialaisia, joten vastinohjelmien löytäminen on helppoa.”
Oulun yliopistosta tuli myös vuonna 2018 Oamkin pääomistaja. Molemmille korkeakouluille yhteisiä palveluja ovat esimerkiksi kirjasto ja tietohallinto.
Yhteisten tilojen ja opintojen lisäksi Oulun yliopisto ja Oulun ammattikorkeakoulu tekevät yhteistyötä myös tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnassa. Laitinen mainitsee, että TKI-toiminnan puolella ulkoinen rahoitus ajaa kohti yhteistyötä. Esimerkiksi Euroopan unionin alue- ja rakennepolitiikan ohjelmien kautta rahoitettavat hankkeet toteutetaan usein useamman korkeakoulun ja muiden organisaatioiden yhteistyönä.
Myös Nätti mainitsee EU-rahoitteiset kehitysprojektit yhdeksi toimivaksi yhteistyön muodoksi. “Esimerkiksi Myski-hankkeessa tehtiin intensiivistä yhteistyötä. Myös naisyrittäjyyteen ja -johtajuuteen liittyen on ollut useampi yhteishanke.” Oamkin johtama Myyntiosaaminen kasvun keskiöön (Myski) -hanke toteutettiin vuosina 2019–2022 ja siinä muun muassa koulutettiin molempien korkeakoulujen henkilöstön myyntiosaamista.
Strateginen kehittäminen vaatii resursseja
Käytännössä korkeakoulut tekevät sitä, mitä mitataan ja mistä ne saavat rahaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) rahoitusmallissa ei ole ristiinopiskelusta juurikaan palkintoa, joten yksittäisten tiedekuntien tai korkeakoulujen into kehittää toimintaa on ymmärrettävän pientä. Ristiinopiskelusta on myös olemassa vähänlaisesti tilastoja. Yliopiston koulutuspalvelut eivät suoraan kerää dataa ristiinopiskelusta ja Opetushallinnon tilastopalvelu Vipusessakin kaikki opetusyhteistyö niputetaan saman, “korkeakoulujen välinen yhteistyö” kategorian alle.
Laitinen toteaakin lakonisesti, että rahoituksellinen insentiivi on tällä hetkellä vähäinen. “Koulutuksen puolella rahoituksellinen motiivi tulee pääosin OKM:n rahoitusmallista, jossa yhteistyöopintojen painoarvo on kuitenkin kovin vähäinen. Motiivina voisikin meidän tapauksessamme olla opiskelijalähtöisyys eli opintomahdollisuuksien lisääntyminen.”
Digitaalisen murroksen myötä myös korkeakoulujen opintojen tarjonta on melkoisessa myllerryksessä. Digivisio 2030 –hanke haastaa korkeakouluja ajattelemaan uudella tavalla. Ei täten ole välttämättä järkevää kehittää paikallisia toimintamalleja, mikäli valtakunnallisesta hankkeesta tulee pian toisenlaista toimintaa ohjaavaa viestiä.
Koulutuspoliittisen asiantuntijan Tapion mukaan Digivisio vie opintoja opin.fi-nimiselle yhdelle alustalle, jossa kaikkien yliopistojen tarjonnat olisivat avoinna. Tulevaisuudessa esimerkiksi 25 opintopisteen eli viiden kurssin laajuisen kokonaisuuden jokaisen kurssin voisi tarjota eri korkeakoulu. Myös Laitinen mainitsee opin.fi-alustan. “Tarjontaa viedään varmaankin vuodesta 2025 lähtien palveluun.”
Oulun korkeakoulujen yhteinen oppimisalusta Moodle on kuitenkin yhtenä kehitysvaihtoehtona. “Moodlea kehitetään tiiviissä yhteistyössä. Jatkossa tällä alustalla voisi joustavoittaa opiskelijoiden näkymää ja siirtymiä korkeakoulujen tarjonnan välillä”, maalailee Laitinen.
Onko korkeakoulujen luontevampaa hakea kumppaneita kauempaa? Ylioppilaskunnan Tapio pohtii, että joidenkin koulutusohjelmien välinen yhteistyö voi olla helpompaa kaukana toisistaan olevien samankaltaisten korkeakoulujen välillä eikä suinkaan saman katon alla olevan toisen korkeakoulun kanssa.
Samoilla linjoilla on Satu Nätti. Hän mainitsee yhteistyön hidasteeksi esimerkiksi AACSB-laadunvarmistusjärjestelmän, joka Oulun yliopiston kauppakorkeakoululla on. Kauppakorkeakoulu ei voi varmistaa tiedekunnan ulkopuoliselle opetukselle samaa akkreditointia. “Periaatteessa tässä mielessä parhaita yhteistyökumppaneita olisivat siis muut akkreditoidut koulut, jotka ovat saman laatujärjestelmän piirissä. Näiden kanssa yritetään kehittää esimerkiksi kansainvälisiä vaihtoja”, sanoo Nätti.
Strategiselle kehittämiselle myönnettävät rahat ovat pieniä, ja yhteistyön kehittäminen vaatisi mahdollisesti pitkäjänteistä työtä. Laitinen mainitsee lisäksi, että erityistä painetta ristiinopiskelujen määrälliseen lisäämiseen ei ole. “Ammattikorkeakoulut tarjoavat yhteisellä sopimuksella laajasti CampusOnline-opintoja.”
Rahoituksen lisäksi henkilöstön motivoiminen muutoksiin on myös haaste. “Tilanteet, joissa luovutaan jostakin olemassa olevasta, korvataan se joko yhteisesti toteutetulla tarjonnalla tai vain jommankumman osapuolen toteuttamalla tarjonnalla ovat isoja ohjaukseen liittyviä haasteita”, Laitinen toteaa.
Miltä Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun yhteinen opintotarjonta vuosikymmenen lopulla voisi näyttää? Laitinen ei lähde maalailemaan villejä visioita: “Tulevaisuutta on tässäkin haasteellista ennustaa. Yksi iso haaste on alenevan väestökehityksen myötä näköpiirissä oleva voimakas kilpailu opiskelijoista. Tässä Oulussa valttina voisivat olla tiivistyvän yhteistyön mukanaan tuoma laajeneva opintotarjonta ja edellä mainitut joustavat opintopolut.”
Julkaistu
SHARE
Kalle Parviainen
Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.
Frozen People kerää festarikansan jälleen maaliskuun alussa meren jäälle. Talviolosuhteissa tanssitaan elektronisen musiikin tahtiin ja nautitaan pohjoisuudesta ammentavista performansseista ja installaatioista. Valotaiteen, taidenurkkausten ja osallistavien teosten keskeltä saattaa havaita myös kuvakulmia etsivän pilkkihaalarihahmon.
Vera Lakovaara on useamman kerran kuvauskeikalla havahtunut tilanteesta, jossa viereen kerääntynyt porukka seuraa huvittuneena hänen työtään. Joskus hän makaa taideteoksen sisällä, toisinaan kiipeää katonharjalle.
“Se on mun tyyli, rymytä ja mennä”, Lakovaara avaa lapsenomaista lähestymistapaansa.
Kun Lakovaara kokeili suunnitella tapahtumakuvauskeikkoja ja lähestyi niitä unelmaotokset mielessään, moni kiinnostava spontaani tilanne jäi tallentamatta. Nykyään hän luottaa uteliaisuuteen ja kokeilunhaluun. Yleensä mielessä on hahmotelma, josta lopputulos useimmiten poikkeaa. Ja silloin tavoite on saavutettu.
“Menen tapahtumiin seikkailemaan. Odotan etukäteen, mitä löydän sieltä, täältä ja tuolta. Kokeilen ja ihmettelen.”
Valokuvaajana hän havainnoi ympäristöä koko ajan. Tiedostamatta sieltä tarjoutuu kuva-aiheita: värejä, linjoja, yksityiskohtia. Inspiraatiota hän ammentaa käsittelemällä itselle merkittäviä aiheita, joihin uskoo monen samaistuvan. Muiden kuvissa hän ihailee oivalluksia, ja poimii niistä tyyliseikkoja omiin kokeiluihinsa.
Vera Lakovaara on yksi vakiokasvoista kameroiden takana Frozen Peoplessa. Kuva: Vera Lakovaara.
Innostusta herättävien aiheiden kirjoa kuvaa se, ettei Lakovaara ole koskaan kieltäytynyt kuvauskutsusta muista kuin aikataulullisista syistä.
“Jokainen tapahtuma on aina merkityksellinen. Mitä tahansa siellä on, niin menen paikalle katsomaan ja kokemaan kuin Bilbo Hobittimeemissä: I’m going for an adventure!”
Useamman vuoden kuvauskokemuksella oma tyyli on jo ehtinyt hahmottua. Kun asiakas tilaa häneltä kuvia, lopputuloksen voi olettaa heijastavan sitä. Lakovaaran leimaan liittyy taiteellisuus, johon passikuvat taipuvat huonosti, vaikka niitäkin hän ottaa tarvittaessa.
Kuvauskeikan saatteeksi saatetaan sanoa “tee sun juttu”. Tällöin Lakovaara tietää asiakkaan toiveen toteutuvan parhaiten oman seikkailulähtökohtansa kautta. Promokuvauksissa lähestymistapa on toinen, sillä bändeillä on usein visuaalisesta ilmeestä oma visionsa. Näissä projekteissa antoisaa on juuri ideoiden pallottelu yhdessä.
Taide-energiaa ja ääritunteilua
Kun yläasteella lähes kaikilla oli Canonin järjestelmäkamerat, Lakovaara ei ollut yksi heistä. Hän kiinnostui valokuvauksesta vasta pandemian aikaan, koronan viedessä lukion jälkeiset ravintola-alan työt. Päästyään OSAOlle media-alan perustutkinto-opiskelijaksi hän keskittyi ensin videotuotantoon.
Suuri innostus valokuvaukseen syttyi, kun Lakovaara päätyi still-kuvaajaksi yhteen konservatorion opiskelijakonserteista, joiden live-tuotannossa oli ollut mukana. Kuvista tykättiin, ja nyt, muutama vuosi myöhemmin hän on kuvannut Frozen Peoplen lisäksi muun muassa useita oululaisia yhtyeitä, Höyhtyän Ostarifestareita sekä muita taide- ja kulttuuritapahtumia.
Oulu Urban Culturen tapahtumiin pääsy avautui harjoittelun kautta. Ostarifestareille häntä puolestaan kysyttiin ennen kuin ehti itse tarjoutua. Suhteistakin on ollut hyötyä, mutta toisaalta myös verkostojen luominen on vienyt aikaa. Oman aktiivisuuden lisäksi olennaista on uskoa omaan juttuunsa ja pitää tekemisen perimmäinen syy kirkkaana.
Kun Lakovaaran omaa motivaatiota kysyy, saa nopean vastauksen: “Musta se on vaan niin kivaa! Itselle ääritunteilijana kun jokin asia on kivaa, niin se on sitä satatuhatkertaisesti. Ja kun on kivaa, olen luovimmillani.”
Kuva: Vera Lakovaara.
Vaikka Lakovaara kokee kuvaamisen tällä hetkellä pääjuttunaan, se ei ole hänen päätyönsä. Kokoaikatyö kahvilassa ja satunnaiset joogaopettajan sijaistukset tarjoavat vastapainoa ja palautumista.
Valokuvaus on hänelle itseilmaisun ja tunteiden käsittelyn keino. Joskus se tarkoittaa intuitiivisesti syntyvää lopputulosta, mutta useimmiten vaatii runsaasti ajatustyötä. On myös kausia, jolloin luovuus loppuu kesken.
Pakottamiseen hän ei usko, ja ilman sitäkin omat aihiot ja visiot jatkavat loputonta kerääntymistään.
“Kutsun kertymää taide-energiaksi. Kun sitä pakkautuu tarpeeksi, projekti nousee mieleen koko ajan, eikä jätä rauhaan. Se saa viimeistään liikkeelle toteuttamaan.”
Toisinaan herää utopistinen pelko taitojen katoamisesta niinä hetkinä, kun ei kuvaa. Niin kauan kuin sisäinen motivaatio on tallella, hän ei kuitenkaan usko niin käyvän.
Ennen valokuvaamista Lakovaara ei kokenut olevansa aktiivinen kaupunkikulttuuriravaaja. Ensimmäinen Frozen People kuitenkin herätti kiinnostuksen.
“Mitä tää on? Täällä tehdään älysiistejä juttuja, projektien kautta tapaa uskomattoman taitavia ihmisiä. Tapahtumat tuovat talentteja esiin.”
Samankaltaisia yllättymiskokemuksia hän odottaa tulevalta Frozen People -tapahtumalta, jonka kuvaus kuuluu tulevan kevään suurimpiin projekteihin. Kesää kohti valokuvausarki kiihtyy, mutta tilaustöiden lisäksi on suunnitteilla myös muutamien omien aihioiden toteutus.
“En paljasta vielä enempää, mutta niistä kuullaan taas viimeistään silloin kun taide-energiaa pakkautuu liikaa!”
Kuka?
Vera Lakovaara
Valokuvataiteilija
Mediapalvelujen toteuttaja, OSAO, 2023
Joogaopettaja, RYT-200 (200 h Registered Yoga Teacher)
Kuvannut muun muassa paikallisia yhtyeitä, Höyhtyän Ostarifestareita,sekä Oulu Urban Culturen tapahtumia, joista tunnetuimpana kevättalvella järjestettävä Frozen People.
Seuraava Frozen People, elektronisen musiikin ja pohjoisen taiteen festivaali, järjestetään Nallikarissa lauantaina 2.3.2024.
