Opiskeletko tällä hetkellä unelmiesi ammattia kohti? Onko työskentely tai tietty työtehtävä alallasi sellainen, johon olet aina haaveillut?
Entä jos ei.
Uskon meitä olevan monia Oulun yliopistossa, jotka hakivat opiskelupaikkaa puhtaasti mielenkiinnosta alaa kohtaan ilman varsinaisia haaveita unelmien ammatista. Ajatuksenani oli, että tämä mielenkiinto auttaa minua motivoitumaan ja jaksamaan opinnoissa. Sitä kautta myös tulevaisuuden näkymät täsmentyisivät opintojen ohella. Tämä onnistui mielestäni suhteellisen hyvin, mutta edelleen unelma-ammattia ei oikein tuntunut löytyvän.
Itse korkeakouluopiskelu on vaihe elämässä siinä missä päiväkotiaika, peruskoulu tai työelämä. Vaikka korkeakoulutus luo valmistuttua valmiudet työelämään, ei siihen tule suhtautua pelkkänä välineenä tai vaiheena työelämään siirtymiseen. On tärkeää muistaa elää siinä hetkessä, jossa olemme elämässä eli opiskelijoina, jotta jaksamme myös pienempien arkisten haasteiden, kuten tehtäväpalautusten, tenttien ja iltaluentojen yli. Vaikka päätöksemme nyt vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, elämme kuitenkin tässä hetkessä emmekä tulevaisuudessa.
Keinoja tehdä opiskeluajoista ikimuistoinen on monia. Sitsit, approt, suunnistukset, juhlapyhien tapahtumat tai opiskelijaporukalla hengailut ovat osa monien opiskelijakokemusta. Näiden taustalla on usein opiskelijajärjestötoiminta, jonka ansiosta kyseisiä kokemuksia saadaan opiskelijoille mahdollistettua.
Toisaalta opiskelijakokemukseen vaikuttaa myös opiskeluympäristö, kurssirakenteet, sivuainemahdollisuudet ja kurssien mielekkyys. Tämänkaltaiset aiheet ja niihin pureutuva edunvalvontatyö veivät puolestaan minut opiskelijajärjestötoiminnassa mennessään. Hakeuduin järjestöurallani tehtäviin, joissa opin yhä enemmän yliopiston hallinnosta, päätöksentekoketjusta sekä ennen kaikkea siitä, miten opiskelijat voivat vaikuttaa koulutuksellisiin asioihin omassa yliopistossamme.
Tammikuussa aloitin työntekijänä OYY:n koulutuspoliittisena asiantuntijana. En olisi pari vuotta sitten osannut kuvitellakaan itseäni kyseiseen työtehtävään, enkä varmasti olisi tässä tehtävässä ilman sitä osaamista, kokemusta ja työelämätaitoja, joita opiskelijajärjestöissä toimiminen on minulle mahdollistanut.
Esimerkiksi minulle fuksivastaavana toimiminen on harjaannuttanut organisointikykyä ja ryhmänohjaustaitoja, puhenjohtajuudet johtamis- ja hallinnointitaitoja, kun taas kopona toimiminen on kehittänyt tietotaitoa korkeakoulutuksen ja yliopistohallinnon osalta. Kaikkia näitä on jo opiskelijajärjestöissä, kun ne aidosti sanallistetaan.
Nämä kokemukset ja taidot voivat luoda aivan uusia ajatuksia siitä, millaista työtä voisi tulevaisuudessa tehdä. Lupaa siis itsellesi ainakin harkita lähtemistä mukaan, kun syksy lähestyy ja monessa opiskelijajärjestössä haetaan jälleen seuraavaksi vuodeksi toimijoita.
Julkaistu
SHARE
Mikko Hakoniemi
Kirjoittaja on koukuttunut kalamies, joka toimii myös OYY:n koulutuspoliittisena asiantuntijana.
Reivit elävät uutta kultakauttaan. Elektroninen tanssimusiikki on pinnalla, ja bileitä järjestetään ravintoloissa ja suurissa halleissa. Mutta mitä tapahtuu pinnan alla? Järjestetäänkö Oulunkin synkkien metsien syleilyssä ja rapistuvissa halleissa paheellisia bakkanaaleja?
Kolme DJ:tä ja bileiden järjestäjää valottavat hieman Oulun ug-skeneä. Tarkempi valaisu jää himmeäksi, sillä ug viihtyy pimeässä. Jotain kuitenkin välkähtelee salaisuuden verhon välistä.
Rene Tauriainen oli tuomassa rave-kulttuuria Ouluun. Juhani Oivo on järjestänyt erilaisia juhlia yli 20 vuotta ja Vilma Kallunki on nuoren polven tekijä.
Rave-bileissä eli reiveissä DJ:t ja live-esiintyjät soittavat elektronista tanssimusiikkia tanssivalle yleisölle. Musiikissa yhdistäviä tekijöitä ovat säröltään vaihteleva aggressiivinen bassorumpu ja nopea tempo, joka vaihtelee eri tyyleissä.
Rave-kulttuuri syntyi 1980–luvun puolivälissä USA:ssa ja levisi nopeasti Eurooppaan, etenkin Englantiin. Oulussa ensimmäiset bileet järjestettiin 90-luvun alussa.
Ug eli underground on jotakin vaihtoehtoista, arveluttavaa, epäkaupallista – ehkä jopa kiellettyä ja laitonta. Suomeksi puhutaan alakulttuurista, mutta ug-lyhenne on vakiintunut. Jotakin tapahtuu maan tai ainakin pinnan alla – jotakin salaista, ehkä jopa vaarallista.
Underground pakenee määrittelyjä, sillä se on jo lähtökohtaisesti ainaisessa muutostilassa. Kaupalliset toimijat kuokkivat maan alta vaikutteita, ja asiat muuttuvat osaksi valtavirtaa.
Rene Tauriainen pyörittelee ug:n käsitettä:
“Ug poikkeaa valtavirrasta, mutta voi nykyisin olla myös tietyllä tavalla kaupallista. Myös kaupallisilla klubeilla esimerkiksi 45 Specialissa soitetaan ug-musaa.”
“Ug-bileet järjestetään jossakin muualla kuin ravintolaympäristössä, baareissa ja klubeilla, mutta ug-kulttuuria tuodaan esille myös siellä. Ug-bileitä järjestetään pienelle asiaan perehtyneelle porukalle, ja niihin on yleensä kutsulista erikseen”, Vilma Kallunki kertoo.
Ug-bileiden viehätys perustuu salaisuuden ja vaaran tunteen lisäksi vapauteen. Musiikki saa olla rankempaa, kokeellisempaa tai deepimpää kuin ravintoloissa. Valomerkkiä ei tule ja häirintä sekä muu huono käytös ovat baareja vähäisempää.
Sana bileistä leviää puskaradion kautta, nykyisin yleensä netin suljetuissa ryhmissä. Juhlat pysyvät hallittavina, koska kutsuttujen määrä on rajattu ja kaikki tuntevat kulttuurin ja etiketin.
Varhaiset rytmit varastobileissä
Rene Tauriainen oli mukana, kun Oulussa järjestettiin ensimmäisiä reivejä 90-luvun alussa. Hän oli perustamassa Oulun Warehouse ja H.A.N.D (Have A Nice Day) -yhdistyksiä, joiden toiminta oli salaista. Oulun Warehouse järjesti bileitä tyhjissä varastohalleissa ja muissa autioissa tiloissa, kuten suljetulla keilahallilla.
Mukaan pääsi vain tuntemalla oikeat henkilöt, ja reiveistä ilmoitettiin viime hetkellä salaisen puhelinlinjan välityksellä. Warehousen bileet alkoivat puolen yön jälkeen ja loppuivat joskus aamulla – silloin kun järjestäjät niin päättivät.
Sysäys bileiden järjestämiseen oli acid house -musiikki, jota ei voinut soittaa DJ-seteissä ravintoloissa. Diskomusa ja -kulttuuri oli jo Englannissa ja Jenkeissä muuttunut.
“Frendit olivat käyneet siellä ja luimme artikkeleja sen ajan internet-lehdistä. Siinä viehätti poikkeuksellisuus ja vaaran tunne. Meitä oli samanhenkinen kaveriporukka ja päätimme järjestää Ouluunkin bileitä.”
“Warehouse-bileissä kävi keskimäärin 100-150 juhlijaa, mutta meno oli kuin paikalla olisi ollut 15 000 bilettäjää. Paikat olivat pilkkopimeitä, täynnä savua ja stroboja oli hemmetisti.”
Tieto laittomista bileistä kiiri myös poliisien korviin ja yhdet juhlat virkavalta keskeytti.
“Mukana oli Mieskuoro Huutajien jäseniä, ja miehet esittivät Maamme-laulun poliisin tyhjentäessä paikkoja”, Tauriainen muistelee huvittuneena.
Kuvitus: Maiju Putkonen.
Warehouse ry:n toiminta loppui 90-luvun loppupuolella. Euroopassa oli noussut moraalinen paniikki laittomista bileistä, joissa huhujen mukaan rikolliset käyttävät huumeita. Useissa maissa virkavalta kävi väellä ja voimalla reivejä vastaan. Siihen verrattuna Oulun poliisin toiminta oli leppoisan isällistä.
“Meillä oli bileet käynnissä ja satuttiin olemaan järjestäjien kanssa ulkona. Sen aikainen poliisipäällikkö saapui paikalle ja sanoi, että tiedän jätkät, että teillä on tuolla kellarissa bileet ja katson tätä vielä kerran sormien läpi, mutta seuraavista alkaa tulla laskua. Ettekö te voi mitenkään viedä tätä virallisemmalle tasolle?”
“Sen jälkeen meidän täytyi ajatella toiminta uudella tavalla ja olihan niiden bileiden järjestäminen hemmetin raskasta näin jälkeenpäin ajatellen”, Tauriainen summaa.
Uudet rytmit nousevat hiljaisuudesta
Viime vuosina reivikulttuuri on ollut nousussa. Puhutaan renessanssista ja kolmannesta aallosta. Toinen aalto oli EDM:a ja eurodancea, joista ei ole kerrottavaa uskottavan alakulttuurin yhteydessä.
Bileissä fiilistelee uusia tekijöitä ja kokijoita. Esimerkiksi Helsingin metsissä ja rannoilla tanssitaan kesällä lähes jokaisena viikonloppuna. Klubeilla ja suurissa halleissa järjestetään kaupallisia bileitä. Reivit ovat myös osa hyväksyttyä valtakulttuuria.
Vilma Kallunki tunnetaan nimellä DJ Otiliaja hän soittanut keikkoja ulkomaita myöten. Kallunki on mukana monitaiteellisessa Cultish-kollektiivissa, joka järjestää bileitä ja erilaisia tapahtumia, joissa yhdistyvät videotaide, installaatiot ja elektroninen musiikki.
Kallunki kertoo, että nyt on paljon tekijöitä, jotka järjestävät aktiivisesti monenlaisia mielenkiintoisia juttuja. Korona-ajan jälkeen on tullut paljon uusia ihmisiä mukaan. Bilekulttuuri elää ja voi hyvin.
Rene Tauriainen on samoilla linjoilla.
“Jossain välissä tuntui siltä, että täällä ei tapahdu yhtään mitään, mutta se, mitä olen nyt harvoin käynyt katsomassa, näyttää taas hyvältä.”
Rene Tauriainen (vas.), Vilma Kallunki ja Juhani Oivo tuntevat Oulun bileet. Kokemusta on usealta vuosikymmeneltä.
Juhani Oivo on toiminut elektronisen musiikin parissa DJ:nä ja tapahtumatuottajana yli 20 vuotta. Oivo on järjestänyt satoja tapahtumia ja pyörittää levyjä nimillä DJ Oivo, DJ J Honey ja DJ Jay Day. Nykyisin hän järjestää muun muassa Elektorni-bileitä kesäisin Tähtitornissa Oulun Linnansaaressa ja talvisin 45 Specialissa.
Kenttää sivusta seuratessa, näyttää, että elektronisen musiikin skene Oulussa henkilöityy Oivoon. Hän ei kuitenkaan allekirjoita ajatusta, vaikka Tauriaisellakin on mielikuva, että jossain vaiheessa Oivo oli ainoa aktiivinen järjestäjä.
“Olen ihan eri mieltä. Ei tämä missään nimessä ole minun harteillani. Jossain vaiheessa Oulussa oli toki vähemmän tapahtumia, mutta nykyisin on paljon aktiivisia järjestäjiä.”
“Ehkä 2000–2015 oli vähän hiljaisempaa ja bileissä ei käynyt porukkaa. Sinäkin aikana oli vaihtelua. Tähän vaikuttaa myös Oulun sijainti. Oulu ei ole suuri metropoli ja nuoret muuttavat etelään.”
Oulussa on tyyliä
Uusia elektronisen musiikin kollektiiveja on perustettu ympäri Suomea.
Oivo kertoo, että suosion kasvu on näkynyt Oulussakin viimeisten 5-10 vuoden aikana. Vilma Kallunki on samaa mieltä.
“Olemme Cultish-kollektiivin kanssa järjestäneet klubeja nelisen vuotta ja sinäkin aikana skene on mennyt paljon eteenpäin”, Kallunki tähdentää.
Kallunki kertoo, että Cultishin avoimille ja myös ug-tapahtumille on ollut kysyntää. Musiikin ja visuaalisen puolen yhdistelmä kiinnostaa yleisöä. Cultishin bileissä on tunnistettava visuaalinen tyyli. Musiikki nojaa teknoon, mutta vaihtelee paikan ja juhlien teeman mukaan.
Kenttä kehittyy monin tavoin eri suuntiin, ja tekijät ottavat ja käyttävät vaikutteita ennakkoluulottomasti myös muista alakulttuureista.
Reivien musiikkityyli vaihtelee eri kaupungeissa. Oivo kertoo, että Oulussa on soitettu perinteisesti paljon UK-musaa. Useat DJ:t ovat tarttuneet brittisaundiin ja Oivon järjestämällä Children of Boom -klubilla UK-musa oli vahvasti mukana.
“Tässä on jatkumoa, se on yksi ominaispiirre Oulun saundissa. Toisaalta UK-saundi on nyt jälleen pinnalla laajemminkin Euroopassa.”
“Myös ysärillä musa oli pääosin eurooppalaista ja erityisesti brittiläistä”, Tauriainen lisää.
Missä bileet?
Missä ja minkälaisia ug-bileitä Oulussa järjestetään? Järjestäjät vaihtavat pitkiä katseita ja on hiljaista. Tauriainen vastaa lopulta.
“Sanotaanko näin, että niitä on”.
Ne eivät olisi ug-reivejä, jos ne olisivat julkisia. Tilat ja paikat pysyvät salaisuutena. Sen verran he suostuvat kertomaan, että useita ulkoilmabileitä eli open aireja järjestetään Oulunkin metsissä kesän aikana.
Bileiden järjestäjät vaihtavat aiheen nopeasti ja sujuvasti julkisiin bileisiin. Kallunki kertoo, että kaikille avoimia juhlia järjestetään Nelivitosessa ja Kulttuurilaboratoriolla. Hän muistelee, että erityisen hieno tapahtuma oli Cultishin järjestämät pride-teemaiset Glazed-bileet pari vuotta sitten.
Oivo kertoo, että Elektornissa on tosi mukava soittaa, ja sehän on open air, kun ei olla sisätiloissa vaan tähtitaivaan alla. Tauriainen muistaa, että ensimmäinen Time Tunnel Valvesalissa oli erittäin vaikuttava kokemus.
On turha udella enempää ug-bileiden paikoista tai luonteesta. Niitä siis järjestetään.
Sekopäistä bailaamista?
Kuvitus: Maiju Putkonen.
Tapahtumajärjestäjät viihtyvät parhaiten pienissä ug-bileissä ja suurissa kymmenien tuhansien ihmisten festivaaleissakin on puolensa. Tauriainen kertoo, että Lontoon squat-bileet vallatuissa taloissa ovat villejä. Kun sieltä tulee pois, voi sanoa, että on kokenut jotakin.
“Olen käynyt Lontoossa sellaisissa bileissä, että huh huh, niistä ei viitsi puhua edes ääneen. Squat-bileissä kodittomat nukkuvat nurkissa, narkkarit vetävät piikkiä, ja helvetinmoinen drum´n´bass paukkuu. Jengi bailaa siellä sekopäisenä ties mihin saakka”, Tauriainen kertoo ja lisää että ne eivät ole erityisesti huumeidenvetobileitä vaan yksi tapa bilettää.
Lontoon squat-bileet ovat kaukana pienen pohjoisen kaupungin todellisuudesta, mutta koska bileet ovat salaisia, niistä liikkuu myös huhuja, joista ihan kaikki eivät ole totta.
Järjestäjät kertovat kuin yhdellä suulla, että huumeista tulee aina puhe, vaikka heidän kokemuksensa mukaan baareissa porukka on enemmän sekaisin. Kaikki sanovat myös, että reiveihin tullaan musiikin takia.
Vaikka rave-kulttuurissa käytetään huumeita, ja erityisesti MDMA, eli ekstaasi näkyy kuvastossa ja pupilleissa, aihe ei ole bileiden järjestäjille mieleen. Huumeet ovat herkullinen aihe medialle ja siitä saa hyviä otsikoita. Tällöin merkitys korostuu kohtuuttomasti. Vastaavasti suomirokin ydin ja olemus ei tiivisty väljähtyneessä keskikaljassa.
“Haluan pitää päihteet musiikista ja juhlista ihan erillään. Se ei kuulu minulle, jos joku douppaa, ennen kuin tulee paikalle. Eri asia on, jos tulee ongelmakäytöstä. Siihen on puututtava”, Tauriainen painottaa.
Vilma Kallunki korostaa turvallisemman tilan periaatteiden tärkeyttä. Reiveissä on kirjoittamattomia sääntöjä ja käytöskoodisto, joita myös noudatetaan. Jokainen saa tulla sellaisena kuin on. Juhlijoita ei saa tai ole kohteliasta kuvata ja ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti.
Kallunki kertoo, että vapaus ilmaista itseään ympäristössä, joka ei tuomitse, on merkittävää. Hänelle esimerkiksi pukeutuminen on tärkeä itseilmaisun muoto. Fantasia-asut sekä farkut ja t-paita ovat kuitenkin molemmat tervetulleita.
On myös etu, että ihmiset ovat jollain tasolla samanhenkisiä. Kun kaikki tietävät etukäteen, minne tulevat, on yhteentörmäysten vaara pienempi kuin esimerkiksi baareissa.
Kallunki kertoo, että hän on kokenut ug-bileissä huomattavasti vähemmän huonoa käytöstä ja häirintää kuin ravintoloissa tai julkisissa bileissä.
“Nykyisin onneksi suositaan ihan kirjoitettujakin sääntöjä, jotka jaetaan osallistujille etukäteen ja laitetaan tilaan myös esille. Ihmisten pitää sitoutua niihin, jos haluavat tulla tapahtumaan. Ongelmiin voidaan näin myös puuttua”, Kallunki tähdentää.
Minäkin haluan bileisiin!
Mitä pitäisi tehdä, jos haluaa päästä tamppaamaan eksklusiivisiin bileisiin?
Ug-bileiden järjestäjät kertovat, että Oulussa ug-juhliin pääsee kohtuullisen helposti mukaan. Hyvä ensiaskel on mennä julkisiin bileisiin, esimerkiksi Elektorniin. Siellä tapaa samanhenkistä sakkia.
“Sananlaskussa sanotaan, että kysyvä ei tieltä eksy. Suosituksia ei tarvita, mutta tietynlainen tunnettuus pitää olla, että saat kutsun”, Tauriainen valaisee.
“On hyvä tuntea joku kulttuurissa sisällä oleva tai tietää jotkut bileet. Oulussa toiminta on aika avointa. Jos on kiinnostunut näistä musajutuista, kyllä sinne tiensä löytää”, Kallunki sanoo.
Reivit vievät matkalle
Mikä saa ihmiset järjestämään reivejä ja kokoontumaan yhdessä tanssimaan aamuun asti. Selittävätkö musiikki, yhteisöllisyys, eksklusiivisuus, salaperäisyys, huumeet ja estetiikka kaiken.
Ug-bileitä järjestetään DIY-meiningillä ja tapahtumissa raha ei juuri liiku. Juhlien järjestäjät tiivistävät, että syy järjestää bileitä on ja oli hauskanpito ja rakkaus musiikkiin.
Taika voi olla myös siinä, että parhaimmillaan reivit ovat mystinen kokemus:
Liike toistuvaan rytmiin jatkuu loputtomasti. Musiikki, välke ja savu iskevät valtavalla voimalla koko kehoon ja kaikkiin aisteihin. Olet henkilö tai olento, joka haluat sillä hetkellä olla. Olet vapaa.
Kokemus on ehkä primitiivinen, shamanistinen. Sielu vaeltaa hetkeksi maailman yläpuolelle. Kokemusta voi vahvistaa, mutta toiseen ulottuvuuteen pääsee ilman poppamiehen rohtoja. Hetken jokainen on yksin, mutta samaan aikaan yhtä toisten ihmisten ja kaikkeuden kanssa.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
“Mahtava idea”, kehui Sakari Hiltunen ensimmäistä kertaa järjestettyä laulutapahtumaa Karaokeapproja.
Karaokeapprot yhdistivät karaoken laulamisen ja baareista toiseen kiertämisen eli approilun. Torstai-iltana opiskelijat kiersivät lukuisia Oulun keskustan ravintoloita ja pysähtyivät laulamaan niissä. Karaokea pystyi esittämään soolona tai ryhmässä. Laulumerkkiin vaadittiin yhteensä viisi laulusuoritusta eri karaokepisteillä. Oulun ylioppilaslehti vieraili tapahtumassa alkuillasta.
Radioheadin Creep-kappaleen esittänyt Sakari Hiltunen tunnustaa käyvänsä karaokessa lähes viikoittain.
Tapahtuma keräsi jo etukäteen runsaasti kehuja. Lähtöpisteellä Mannerheiminpuistossa haastatellut osallistujat olivat innoissaan tulevasta illasta. “Karaoke on hauskaa ja approt ovat hauskoja”, saksan kieltä ja kulttuuria opiskeleva Vilma Honkala kommentoi.
Valmistautuminen iltaan oli pienimuotoista. Honkala kertoi, että syömistä lukuun ottamatta iltaan ei oltu valmistauduttu. “Karaokea ei tarvitse treenata. Siinä on kyse asenteesta.” Samaa mieltä oli myös informaatiotutkimuksen opiskelija Leevi A. Tiirikainen. Hänen mukaansa karaokea voi harjoitella vain laulamalla karaokea. Iltaan hän valmistautui syömällä vitamiineja.
Alissa Pivelin (vas.) ja Lilja Peltola esittämässä Diandran Pahaa poikaa.
Tapahtuman taustalla pitkällinen kypsyttely
Karaokeapprojen taustalla häärivät suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestö Suma ry:n ja biologian opiskelijoiden Syntaksis ry:n toimijat.
”Nämä ovat perinteiset approt, joihin on yhdistetty karaoken laulaminen”, tiivistää Mila Laitala tapahtumakonseptin.
Kuudetta vuotta biologiaa opiskelevan Laitalan mukaan tapahtumaa on kypsytelty jo pari vuotta. Tämän vuoden Syntaksiksen hallitus lähti lopulta järjestämään tapahtumaa Laitalan toiveesta. Mukaan kysyttiin vielä Sumaa.
“Vaikka olemmekin pieni järjestö, totesimme, että lähdemme järjestämään tätä”, sanoo Suman tapahtumavastaava Irja Korhonen. “Approksi tämä on pieni, mutta Sumalle iso tapahtuma.”
Tapahtuman järjestäjät iloisina. Takana Syntaksiksen Niko Janatuinen (vas.) ja Mila Laitala, edessä Suman Irja Korhonen (vas.) ja Juuli Saarinen.
Tapahtuman käytännön toteutus aloitettiin tammi-helmikuussa.
Pohjois-Suomen ensimmäisenä karaokeapprona itseään mainostavan tapahtuman työmäärä on paikoin yllättänyt järjestäjät. Uuden tapahtuman järjestämisessä kaikki on pitänyt miettiä alusta alkaen. Toista vuotta suomen kieltä opiskeleva Juuli Saarinen kertoo järjestelyjen tuoneen paikoin yllätyksiä. “Meidän pitää tämmöinenkin tehdä, kuten kaupungin suuntaan lupia ja hakemuksia.”
Järjestäjien mukaan suurin haaste on ollut saada ravintoloita mukaan. “Vastausten saaminen kesti kauan”, kertoo Laitala.
Onni Sääskilahti tulkitsi George Harrisonin kirjoittaman While My Guitar Gently Weeps -kappaleen.
Karaoke suosittua Oulussa
Laitalan mukaan Oulussa lauletaan hyvin paljon karaokea. ”Kun käy kavereiden kanssa muissa kaupungeissa baareissa, niin karaoke ei tule edes mieleen. Oulussa karaoke on oletus.”
Korhonen näkee asian samoin. ”Ilta yleensä päättyy baariin, jossa on karaokea.”
Tapahtuman toivottiin myös rohkaisevan uusia laulajia. ”Toivottavasti joku, joka ei ole aiemmin uskaltanut laulaa karaokea, päättää nyt laulaa”, kannustaa Laitala.
Järjestäjien mukaan yksi asiakasryhmä myös erottuu laulajien joukossa. ”Vaihto-opiskelijat rakastavat karaokea”, kertoo Korhonen. ”Jos laulamassa ei ole muita opiskelijoita, niin vaihtareita ainakin on.”
Karaokelaulamisen suosio näkyi myös tapahtuman lipunmyynnissä, joka yllätti järjestäjät positiivisesti. Liput myytiin loppuun muutamassa tunnissa.
Korhonen huomauttaa, että karaokebaareja on Oulussa rajallisesti. ”Jos tapahtumassa olisi mukana 4000 karaokelaulajaa, jonot voisivat olla melkoiset.” Ensimmäistä kertaa järjestettävästä tapahtumasta haluttiin pieni ja onnistunut tapahtuma ilman useiden tuntien karaokejonoja.
Tämä tavoite saavutettiin ainakin torstain alkuillan perusteella. Useissa ravintoloissa oli korkeintaan muutaman esiintyjän jono.
Monet osallistujat lauloivat kaksistaan. Lavalla Anna Koskenkangas ja Leevi Jalonen.
Uudenlaista approilua
Tapahtumassa oli karaoken laulamisen lisäksi mahdollista suorittaa perinteinen appromerkintä, eli juoda tietty määrä juomia. Juomasuoritukseen vaadittiin vähemmän juomia kuin esimerkiksi Mallasapproilla. Tapahtumaa järjestänyt Laitala haluaisi muokata ajatusmaailmaa pois parinkymmenen juoman juonnista turvallisempaan illanviettoon. ”Siirretään pääpaino pelkästä ryyppäämisestä siihen, että on myös hauska karaoke.”
Approleimoja sai tapahtumassa myös alkoholittomista juomista ja ruoka-annoksista.
Järjestäjien toiveena on saada Karaokeapproista uusi perinne Oulun opiskelijatapahtumien joukkoon. Korhonen toteaa, että tapahtuman järjestämisen eteen on tehty niin paljon töitä, että tuntuisi turhalta, mikäli tapahtuma järjestetään vain kerran.
Järjestäjät toivoivat, että kävijöillä olisi kivaa ja ilta sujuisi turvallisesti. Syntaksiksen toinen tapahtumavastaava Niko Janatuinen kehotti osallistujia eläytymään suorituksiin. ”Ei haittaa, jos ääni lähtee illan aikana.”
Julkaistu
SHARE
Kalle Parviainen
Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.
Torvet tuuttaavat svengaavasti tuttuja säveliä suurella lavalla. Opiskelukauden avaava Hurmos-festivaali on alkanut. Alkuillasta sää on synkkä ja välillä tihuuttaa vettä. Teekkaritorvet saavat kuitenkin jo osan yleisöstä keinumaan. Taivas kirkastuu samaa tahtia, kun porukkaa lappaa porteista sisään. Illan pimennyttyä tuhansilla opiskelijoilla on villit bileet.
Hurmos on Oulun yliopiston ylioppilaskunnan ja Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan sekä Diakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan yhteinen lukuvuoden avajaistapahtuma.
Yhdessä tekemällä on pystytty järjestämään suuri tapahtuma, jossa on nimekkäitä esiintyjiä. Festivaali järjestettiin Kuusisaaren tapahtumapuistossa.
Mouhous, Etta ja Isac Elliot villitsivät juhlayleisöä päälavalla ja taitavat opiskelijabändit Aamun kuningatar ja Postvision valloittivat pienen Hurmoslavan vähän rokimmalla menolla.
Illan juontajina toimi hurmaava Drag Duo: Carrie & Aurora the Queen of Stars. Tyylikäs kaksikko kävi alkuillasta Hurmoslavalla näyttämässä mallia, miten vedetään kunnon show. Vauhtia ja vaaran tunnetta tarjosivat tutut hahmot Ellinoorasta Käärijään.
Kaupungin tervehdyksen esitti Oulun kaupungin viestintä-, tapahtuma- ja markkinointijohtaja Mikko Salmi. Salmi hehkutti, että Oulu on maailman 13. onnellisin kaupunki.
Onnellisuusmittaukset ovat vähintäänkin kummallisia, mutta osataan täällä ainakin opiskelijabileitä järjestää.
Ständialueella järjestöt kertoivat toiminnastaan ja juttelivat mukavia opiskelijoiden kanssa. Parilla ständillä oli tarjolla myös pientä suolaista takaamaan, että juhlijoilla riitti energiaa loppuun saakka.
Ylioppilaskunnan ständillä Manta Mankinen, Eveliina Tiusanen ja Vilma Sippola kertoivat, että he toimivat myös pienenä infopisteenä juhlissa.
“Tärkeintä on, että olemme täällä paikalla opiskelijoita varten. Monet haluavat jutella meidän kanssa opiskelusta ja välillä myös edunvalvonnasta. “
OYY:n ständillä pääsi kokeilemaan onneaan onnenpyörällä. Vilma Sippola (vas.), Eveliina Tiusanen ja Manta Mankinen odottivat ihmisten kohtaamisia ja iloisia kasvoja.
Musiikki liikuttaa
Alkuillasta paikalla on lähinnä pieniä fuksiporukoita. Konkarit ovat vielä etkoilla ja saapuvat paikalle vasta, kun ilo on ylimmillään.
Kaikilla on yhteinen ajatus, että on kiva aloittaa lukuvuosi yhdessä juhlimalla. Ihmiset ovat tulleet tanssimaan, pitämään hauskaa sekä tapaamaan vanhoja ja uusia kavereita.
Kukaan ei myönnä, että olisi tullut katsomaan jotakin esiintyjää, ne ovat vain kiva lisä juhliin. Otanta ei toki ole suuri, mutta samaa viestiä kuulee Qstockissa. Kaverit ja kohtaamiset ovat tärkeimpiä.
Qstock myydään joka vuosi loppuun. Vaikka parina vuotena peräkkäin pääesiintyjä peruutti esiintymisensä, ketään ei tuntunut haittaavan. Ehkäpä oululaisten onnellisuuden salaisuus on yhteisöllisyys.
Musiikilla on kuitenkin merkitys, se liikuttaa. Mouhous, Etta ja Isac Elliot keräsivät lavan edustan täyteen bilettäjiä. Vähän taaempana oli tilaa tanssia ystävien kanssa villimmin. Toki mukana oli varmasti myös esiintyjien faneja.
Koneteekkarit Kyösti Kiljala, Jere Metsävainio, Elias Rekilä ja Valtteri Määttä ovat tulleet paikalle kavereiden ja seuran takia.
“Nämä esiintyjät eivät kyllä kiinnosta yhtään, enemmän tulee kuunneltua metallia”, Metsävainio sanoo ja muut komppaavat.
Kyösti Kiljala, Jere Metsävainio, Elias Rekilä ja Valtteri Määttä ovat metallimiehiä. Hurmokseen he eivät saapuneet musiikin takia. Kuva Pete Huttunen.
Illan hämärtyessä festivaalialue täyttyi värikkäästä haalarimerestä, artistien vetämien yhteislaulujen kaiuista ja juhlivista opiskelijajoukkioista. Vaikka suurin massa asettui keikkalavojen läheisyyteen bailaamaan tuttujen biisien tahtiin, ympäri aluetta näkyi oheisohjelmasta, juomasta ja ruuasta sekä ystävien seurasta nauttivia hyväntuulisia naamoja.
OYY:n tapahtumatuottaja Katri Jämsä kertoo olevansa tyytyväinen illan tunnelmaan ja tälle vuodelle toteutettuihin kehitysideoihin. Uusi järjestys alueella sekä kolme pääesiintyjää oli kävijöiden mukaan tuonut enemmän festaritunnelmaa.
“Tapahtumaa kehitetään joka vuosi. Olemme kuunnelleet palautteita ja vastanneet niihin parhaamme mukaan”, Jämsä sanoo.
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Vietin kesällä kolme viikkoa pohjoismaisella kesäkurssilla Tanskassa. Omaan tapaani koin painetta tehdä kokemuksesta elämää mullistavan. Tuntuu siltä, että muut kansainvälisillä kursseilla tai vaihdossa käyneet kertovat saaneensa elämänmittaisia ystävyyksiä ja mullistavia kokemuksia näistä ulkomailla vietetyistä päivistä.
Rupesin siis pohtimaan, miksi olen lähtenyt kesäkurssille ulkomaille. Uuden suuren ystävyyssuhteen kehittäminen kolmen viikon aikana tuntui epätodennäköiseltä. En myöskään ole turistina suuri ikiliikkuja. Pidän siitä, että voin asettua paikoilleni ja hiljalleen kulkea tutustumassa kaupunkiin. En siis kerännyt listalleni valtavia määriä nähtävyyksiä ja kokemuksia niin kuin en koskaan aikaisemminkaan.
Viimeiseksi vaihtoehdoksi oikeastaan jäi oppiminen, sillä en tarvinnut kurssia tutkintooni. Ei tanskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä kurssi taida sopia kovin hyvin suomen kielen pääaineeseeni. Aihe ei kiinnostanut valtavasti, mutta kielten oppiminen kylläkin. Kurssilla oli ihmisiä ympäri Pohjoismaita, ja kuulin jatkuvasti norjaa ja ruotsia sekä tietenkin opettajien puhumaa tanskaa.
Tulin siihen johtopäätökseen, että kurssilla halusin oppia ymmärtämään skandinaavisia kieliä. Se oli tavoite, jossa onnistuin. Kurssikavereihin tutustuminen ja nähtävyyksien kiertäminen yhdessä tuki tätä, joten päädyin luomaan uusia ihmissuhteita ja kiertelemään kaupungilla.
Mieleni perukoille jäi kuitenkin kysymys: miksi minä oikein kouluttaudun? Pidän itse oppimisesta ja uusiin asioihin tutustumisesta. Voisin tehdä kaiken kuitenkin vähemmällä stressillä, jos en joutuisi miettimään kurssien palautuksia ja tenttejä jatkuvasti. En taida tehdä tutkintoani samoista syistä kuin lähdin kesäkurssille.
Olen tehnyt viimeiset vuodet tutkintoani töiden ohessa. Vuosi sitten suurin motivaationi valmistumiseen oli se, että maisterintutkinnolla voisin hakea itseäni kiinnostavia työtehtäviä ja siten taata vakaan toimeentulon. Kulutan siis yliopiston penkkejä, että voisin pärjätä yhteiskunnassa.
Yliopistolaitoksen alkuperäinen tarkoitus taitaa olla jotain muuta. Yliopistolain mukaan yliopistojen ensimmäisiä tehtäviä ovat tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen. Nämä ylevät ajatukset eivät ole olleet rehellisesti sanottuna mielessäni kovinkaan usein kursseilla istuessani.
Olen vain halunnut saada kurssisuorituksen, jotta voisin sanoa läpäisseeni kurssin. En siksi, että voisin sanoa oppineeni kurssisisällöt. Sivistyksen itseisarvo omassa elämässäni on vähentynyt vuosien varrella. Vielä peruskoulussa paloin oppimisen ilosta. Halusin tietää kaiken, mitä oli tiedettävissä. Nyt teen opintoja suurimmilta osin velvollisuudentunteesta.
Väitän, että sivistyksen itseisarvo on kadotettu myös yhteiskunnassamme. Tutkintojen tehtaileminen vaikuttaa olevan tärkeämpää kuin aito oppiminen. Kuitenkin lisäarvo ja innovaatiot luodaan tiedolla, ei tutkinnoilla.
Työpaikkailmoituksia lukiessani huomaan, että moneen tehtävään hakijalta vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Tutkinto ei kuitenkaan takaa osaamista, vaikka nämä kaksi rinnastetaan suoraan toisiinsa. Jos sivistyksellä ei ole sijaa korkeakouluissamme ja yhteiskunnassamme, koulutamme vain kouluttamisen ilosta. Tarvitaanko maistereita oikeasti, jos oppimiselle ei ole sijaa opinnoissa?
Julkaistu
SHARE
Eetu Leinonen
Kirjoittaja on tilastotieteilijä ja suomen kielen opiskelija, joka on vahingossa onnistunut kaveriporukoissa brändäämään itsensä keltaisella tuulitakillaan.
Maailman vanhin musiikkivideofestivaali juhlisti musiikkivideota ja audiovisuaalista kulttuuria nyt jo 31. kerran 22.-25. elokuuta. Ima Iduozeen retrospektiivissä nähtiin läpileikkaus hänen urastaan musiikkivideoiden ja lyhytelokuvien ohjaajana.
Onko musiikkivideo kuollut? Miksi lähteä festivaaleille katsomaan videoita, vaikka niitä voi silmäillä bussimatkalla älypuhelimella?
Ima Iduozeen retrospektiivissä yhdistyivät perjantaina 23. elokuuta monipuolisten ja kansainvälisten musiikkivideofestivaalien useat puolet. Yleisölle kerrottiin seikkaperäisesti, mitä on videoiden estetiikan takana.
Näytöksessä katsottiin musiikkivideoita yhdessä suurelta kankaalta ja hyvällä äänentoistolla. Retrospektiivissä ja myös muissa kuratoiduissa musiikkivideonäytöksissä nähtiin videoita, joihin ei muualla törmäisi.
Muusikko-toimittaja Veli Kauppisen outoja juttuja ja kummia videoita koettiin Velisessä Sunnuntaissa jo kolmattatoista kertaa. Näytöksessä tarjottiin sipsejä ja karkkia.
Festivaaleilla pääsee myös vuorovaikutukseen videoiden tekijöiden ja muiden katsojien kanssa. Iduozee vastaili avoimesti kysymyksiin muun muassa apurahajärjestelmän hämmentävistä piirteistä.
Iduezee kertoi videoiden tuotantoprosesseista, olosuhteista, resursseista sekä myös tarinoita videoiden tuotannosta. Viihdyttävyyden lisäksi mestareilta voi oppia ja OMVF:n ohjelmistoon kuuluu myös työpajoja ja seminaareja alan ammattilaisille.
Monipuolinen taiteilija
Ima Iduozee on musiikintekijä, näyttelijä, tanssija, koreografi ja ohjaaja. Hänen debyyttikoreografiansa This is the Title keräsi laajasti huomiota kotimaassa sekä kansainvälisesti ja vei hänet Euroopasta Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Hän on tehnyt koreografioita laajasti teatterista mainoksiin. Lyhytelokuva After We’re Gone (2022) sai kansainvälisen ensiesityksensä San Franciscon elokuvajuhlilla ja hänen töitään on ollut esillä muun muassa Kiasmassa.
Musiikkivideoita hän on ohjannut muun muassa Mallalle, Isaac Senelle, Graciakselle ja Yeboyahille.
Outo ottelu, outo urheilukulttuuri
Tänä vuonna festivaalien otsikko oli Outo ottelu. Uusi taiteellinen johtaja Joel Karppanen valitsi juhlien teemaksi urheilun. Muita teemoja olivat scifi ja elokuvallisesti rohkea musiikkivideo.
Kinokonsertin säesti norjalaisen teknon kummisetä Mental Overdrive eli Per Martinsen. Elokuvissa urheilivat muun muassa Chaplin sekä Ohukainen ja Paksukainen. Kuva: Pete Huttunen.
Nyt on vietetty urheilun superkesää ja olemme saaneet seurata jalkapallon EM-kisoja sekä Pariisin olympialaisia.
Urheilukulttuuri sisältää paljon muutakin kuin kuka juoksee nopeimmin tai hyppää korkeimmalle.
Ima Iduezee on voittanut kolmesti breikkauksen suomenmestaruuden. Breakdance oli nyt ensimmäistä kertaa olympialaji ja julkinen keskustelu lajista lähti oudoille poluille Raygunin eli Rachael Gunnin omituisen esityksen jälkeen.
Myös olympialaisten avajaiset puhuttivat jopa enemmän kuin urheilusuoritukset. Avajaisten kuvakerronnasta löydettiin jumalanpilkkaa, josta jotkut loukkaantuivat syvästi.
Taiteilijalähtöinen musiikkivideo
Musiikkivideo elää ja voi hyvin, mutta merkitys, julkaisukananavat ja estetiikka ovat muuttuneet vuosien varrella.
Modernin musiikkivideon historia lähtee 70-luvulta ja kultakausi ajoittuu vuosituhannen vaihteeseen, jolloin MTV ja Suomessa Jyrki!-ohjelma olivat voimissaan. Nykyisin videoita katsotaan YouTubesta ja yhä enemmän muun muassa TikTokista.
Levy-yhtiöt eivät tee enää musiikkivideoita promootiotarkoituksessa edistämään artistin levymyyntiä. Karppanen kertoi, että nykyiset musiikkivideot tehdään taiteilijalähtöisesti.
“Musiikkivideo operoi kiinnostavalla tavalla elokuvan, mediataiteen ja populaarikulttuurin risteyskohdassa.”
Festivaalien monipuoliseen ohjelmistoon kuuluvat myös klubit. Norjalainen house- ja teknotuottaja Bjørn Torske soitti vauhdikkaan DJ-setin lauantaina 45 Specialissa. Kuva: Pete Huttunen.
Kun artistinimellä Malla toimiva, näyttelijänäkin tunnettu, Malla Malmivirta pyysi Iduozeeta ensin koreografiksi ja sitten toiseksi ohjaajaksi musiikkivideoon Sabrina, hän mietti hetken.
Iduozee ei ollut ohjannut elokuvaa tai videoita, mutta asetelma oli tuttu, sillä hän oli näytellyt televisiosarjoissa. Koreografin tausta auttoi häntä henkilöohjaamisessa ja kuvakerronnassa.
Liikkuvan kuvan ohjaaminen tuntui luontevalta ja Iduozee ohjasi Yeboyahin videon Aili. Yeboyah ei ollut vielä suuren yleisön tuntema artisti ja video tehtiin DIY-meiningillä Yeboyahin mökillä.
Kaikki tunsivat toisensa ja Iduozee käytti kuvauksessa metodia, jossa hän jätti kameran käyntiin otosten jälkeen. Lopputulokseen saatiin näin rentoutta ja luonnollisuutta.
Koska resurssit ovat nykyisen pienet, ohjaamisen lisäksi videoiden tekijät myös valaisevat, kuvaavat ja leikkaavat videoita.
Vaikka Iduozeen tausta on tanssijana ja koreografina, hän haluaa keskittyä videoissa ja elokuvissa ohjaamiseen. Tällöin myös muut taitavat koreografit saavat mahdollisuuden ja esimerkiksi leikkaaminen ei häntä juuri kiehdo.
Katse kulttuurin representaatioissa
Ima Iduozeen isä on lähtöisin Nigeriasta ja lapsuuden kodissa soi soul ja nigerialainen highlife-musiikki. Tanssi oli hänen ensimmäinen kielensä ja keino itseilmaisulle. Kodin kulttuuriset vaikutteet ovat hänelle tärkeitä.
Retrospektiivissä nähtiin myös kolme Iduozeen Diaspora Mixtapes -lyhytelokuvaa. Toinen osa (Vol.2) oli esillä Kiasmassa ARS22 -näyttelyssä ja kolmannen osan (Vol.3) festivaaliyleisö näki ennen sen virallista julkaisemista.
Iduozeen videoissa ja elokuvissa on ajatuksena nostaa esiin mustien ja ruskeiden ihmisten representaatioita heidän omasta näkökulmastaan. Afrosuomalaisten ja yhteiskunnan toisten kokemukset ovat olennainen osa kerrontaa Iduozeen tuotannossa.
Oulun Musiikkivideofestivaalien kotimaiseen kilpailuun lähetettiin tänä vuonna 325 videota. Parhaat palkittiin Pumpeligaalassa. Kaikki palkitut löytyvät OMVF:n sivuilta. Ima Iduozeen kotisivuilla on hänen ohjaamiaan videoita ja muuta infoa. Kannattaa katsoa PastoriPiken (nyk. PapiPike) Paa se bängään video, jossa ohjaajalla oli tavallista enemmän resursseja. Biisissä fiittaavat muun muassa Yeboyah, Musta Barbaari ja Gracias.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
