Omapäinen sooloilija

On parempi vain tehdä asiat valmiiksi eikä huudella niistä ennen aikojaan, ajattelee Henri Pulkkinen.

Henri Pulkkinen eli Paperi T ei ole ehtinyt tänä kesänä juuri oleskella kotonaan. Hän julkaisi huhtikuussa soolodebyyttinsä Malarian pelko ja siitä lähtien häntä on revitty festivaaleille ympäri Suomea. Keikkoja on ollut enemmän kuin koskaan aiemmin.

”Koko ajan on vähän sellainen olo, että unohdan, missä minun pitää olla seuraavaksi”, Pulkkinen kommentoi vilkasta kesäänsä.

Uusi tulokas hän ei suomalaisessa räpissä ole, vaikka hänen soolonsa vasta tänä vuonna ilmestyikin. Pulkkinen on räpännyt teini-ikäisestä lähtien ja on osa räp-yhtye Ruger Haueria Pyhimyksen ja Tommishockin rinnalla.

Keikkailu yksin on sen sijaan hänelle uutta ja eroaa suuresti Ruger Hauerin esiintymisistä, jotka syntyvät Pulkkisen luonnehdinnan mukaan kaaoksesta.

”Ruger Hauer koostuu kolmesta itsepäisestä ihmisestä, joilla kaikilla on omat ajatuksensa siitä, mitä bändin tai keikan pitäisi olla. Meidän keikka on kaaos, josta ei ikinä tiedä, tuleeko siitä ihan hirveää vai tosi hyvää. Se voi jonkun jäsenen mielestä olla hyvä tai jonkun jäsenen mielestä paska keikka ja yleisön mielipidettä en haluakaan tietää”, räppäri naurahtaa.

Pulkkinen pitää siitä, että hän saa sooloillessaan päättää, mitä lavalla tekee ja voi ohjailla keikan kulkua oman mielensä mukaan.
”Omalla soolokeikalla paineet ovat ihan erilaiset, koska vastuu on vahvemmin minulla. Osan soolokeikoistani olen tehnyt Femme En Fourrure -yhtyeen kanssa, josta olen ollut todella innoissani.”

En räppää livenä

Henri Pulkkinen on hurmannut musiikillaan ja keikoillaan monia pitkin suvea. Hänen keikoillaan liikututaan ja vaikututaan. Räppäri itse ei osaa ajatella vaikuttavansa ihmisiin eikä esiintyminen ole hänelle ollut elämän suuri päämäärä. Ruger Hauerin alkuvuosina hän ei missään nimessä olisi halunnut edes alkaa keikkailla.

”Silloin olin, että ääh en mä livenä räppäämään mene. Ei ei ei. Vaikka olin nuorena kiinnostunut näyttelemisestä ja olin koulun näytelmissä, jossain vaiheessa minua alkoi ahdistaa esiintyminen.”

Häntä eivät keikat useimmiten jännitä, ja esiintyjän identiteetti on hänelle muodostunut vahingossa.

”En ole nuorena halunnut esiintyä sukulaisille ja minulle ei ole ollut tärkeää päästä jonnekin, missä ihmiset katsovat minua. Enemmän olen mennyt siitä poispäin ja oudon silmukan kautta joutunutkin palaamaan siihen.”

Malarian pelko -levyn myötä kasvanut suosio ei ole saanut Pulkkista kaventamaan omia tekemisen mahdollisuuksiaan. Aiempaa suurempi kuuntelijakunta ei rajoita hänen luovuuttaan.

”Kaikessa tekemisessä tärkeintä on vain tehdä. Se, että teet jotain, johtaa seuraavaan ja siitä taas tulee uusi idea, jonka kautta tekee jotain muuta. Laskelmointi ei ole minun mielestäni kauhean mielenkiintoista.”

Ennen seuraavaa Paperi T -albumia Pulkkisella on työn alla muutamia muita musiikkiprojekteja, kuten Ruger Hauerin neljäs pitkäsoitto, joka ilmestynee vielä tänä vuonna. Hän on kuitenkin ehtinyt miettiä seuraavia sooloaskeliaankin.

”Minulla on jonkinlaista uskallusta tehdä vielä enemmän jotain erilaista tai mennä siihen suuntaan, mikä itseäni kiinnostaa.”

Muista tulevista musiikkiprojekteista Pulkkinen ei halua puhua.

”Räpgenressä kaikki tykkäävät huudella, mitä he tekevät ja siinä kestää viisi vuotta tai sitä ei ikinä tulekaan. Parempi tapa on olla vain hiljaa ja tehdä se asia valmiiksi. Sitten sen jälkeen ei tarvitse toivottavasti itsekään huudella, vaan se vain tapahtuu.”

 

Kuka? 

» Räp-artisti Paperi T.
» 29 vuotta.
» Kotoisin Porvoosta.
» Asuu Helsingissä.
» Valmistunut media-
nomiksi Helsingin ammattikorkeakoulu Metro-
poliasta vuonna 2013.
» Discografia: Malarian pelko (soolo 2015), Ukraina (Ruger Hauer 2013), Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (Paavoharju 2013), Ex ovis pullus non natis serò fit ullus (Paperi T & Khid 2013), Erectus (Ruger Hauer 2012), Se syvenee syksyllä (Ruger Hauer 2010).
» Musiikin ohella tekee DJ-hommia ja ohjelmia Radio Helsinkiin.
» “Vapaa-aikaa ei oikein ole tällä hetkellä, mutta koitan nauttia kulttuurista ja hyvistä oluista!”

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Elokuun levyarviot

Emma Salokoski: Kiellettyjä asioita Pitkän jazz-uran mm. Ensemblensä kanssa tehneen Emma Salokosken ensimmäinen sooloalbumi on myös hänen ensimmäinen pop-levynsä. Sen myötä arvostetusta vokalistista tulee yhtäkkiä yllättävän ge-neerisen kuuloinen, ja puolituntisesta jää turvallisen harmiton kokonaisvaikutelma. Paria tarttuvampaa raitaa lukuun ottamatta kappalemateriaali soljuu siten sujuvasti jonnekin unholaan. Lyyrisesti liikutaan melko tyypillisessä keski-ikäistyvän laulajattaren mielenmaisemassa. 3/5 Mitra: Mitra […]

Oulun ylioppilaslehti 2015

Emma Salokoski: Kiellettyjä asioita
Pitkän jazz-uran mm. Ensemblensä kanssa tehneen Emma Salokosken ensimmäinen sooloalbumi on myös hänen ensimmäinen pop-levynsä. Sen myötä arvostetusta vokalistista tulee yhtäkkiä yllättävän ge-neerisen kuuloinen, ja puolituntisesta jää turvallisen harmiton kokonaisvaikutelma. Paria tarttuvampaa raitaa lukuun ottamatta kappalemateriaali soljuu siten sujuvasti jonnekin unholaan. Lyyrisesti liikutaan melko tyypillisessä keski-ikäistyvän laulajattaren mielenmaisemassa.

3/5

Oulun ylioppilaslehti 2015

Mitra: Mitra
Oulun ensimmäisen Idols-voittajan ensilevyn odotus palkitaan. Hiotussa kokonaisuudessa eturivin pop-lauluntekijöiden (muun muassa tuottaja Jukka Immonen, Iisa Pykäri, Arto Tuunela) nikkaroimat biisit asettuvat kaikki nätisti kontekstiinsa. Jo patinoitunut ensisinglekin napsahtaa ruotuun kuulostaen yhä tuoreelta. Mitran iso valtti on hänen sielukas soundinsa, ja kyky ottaa erilaiset biisit omiksi on tärkein liima levyn koherenssissa, joka kantaakin hienosti alusta loppuun.
4/5

Oulun ylioppilaslehti 2015

Asa: Love
Kantaaottavista lyriikoistaan tunnetun Asan uutukainen oli miehelle monivuotinen projekti, jonka sävellyspohjana toimivat vanhat Love Records -levytykset. Pitkään tongittuaan Asa on löytänyt sekalaisen valikoiman sämplejä, joiden päälle ja lomiin hän riimejään sylkee. Rakkauskin on läsnä sanoitusten teemoissa, mutta mikään rakkauslevy tämä ei ole. Valitettavasti sämpleosasto jää lähinnä kuriositeetiksi, ja muutamien kappaleiden ylipitkät hokemat ottavat otsalohkoon.
3/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Opiskelija on ruma sana

Opiskelijoista ja yliopistoista puhutaan harmittavan usein leimaavasti ja faktoja tarkistamatta.

Kesäisen rasismikeskustelun aikana perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi Ilta-Sanomien toimittajalle kosovolaismiehestä, jolle olisi Suomeen tultua sanottu, ettei kannata mennä töihin. Kela maksaisi kaiken.

“Oli tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”, Slunga-Poutsalo totesi. Juuri kokemus maahanmuuttajien suosimisesta lisää hänen mukaansa vastakkainasetteluja. Todellisuuspohjaa kokemukselle ei ole: sosiaaliturvan asiantuntijoiden mukaan maahanmuuttaja ei Suomessa voi missään tilanteessa saada muita parempaa sosiaaliturvaa.

Slunga-Poutsalo on kuitenkin tavallaan täysin oikeassa. Seurausten kannalta on todellakin ihan sama, onko tarina tosi vai ei, jos siihen uskotaan. Valheellinen tarina alkaa äkkiä kuulostaa todelta, jos sen eri versioita kuulee tarpeeksi usein, varsinkin, jos tarinaa toistavat erilaiset yhteiskunnalliset auktoriteetit.

Myös opiskelijoita käsitteleviä kirjoituksia lukiessa saa välillä hämmentyä, vaikka niissä sävy onkin vähemmän kiihkeä kuin maahanmuuttokeskustelussa. Opiskelijoista ja yliopistoista puhutaan harmittavan usein leimaavasti ja faktoja tarkistamatta.

Moni suomalainen kokee, että opintotuella voi laiskotella ja yliopistolla notkua kuinka kauan tahansa, kunnes sitten valmistuu työttömäksi. Todellisuudessa opintotuen nostaminen vaatii 5 opintopisteen suorittamista kuukaudessa, mikä vastaa 33 viikkotyötuntia.

Jos haluaa valmistua niin, että tukikuukaudet riittävät, joutuu opiskelemaan vielä reilusti vauhdikkaammin. Mitä korkeampi koulutustaso ihmisellä on, sitä epätodennäköisempää on edelleen myös työttömyyden kokeminen.

Keväällä moni kansanedustaja puolusti hallitusohjelmaan kirjattuja isoja opintotukileikkauksia. Todettiin, että koska yliopisto-opiskelijat valmistuvat liian hitaasti, on aikakin antaa opiskelijoille keppiä. Ajatus sopii hyvin tarinaan tai diskurssiin, jossa opiskelijat vitkuttelevat opintojaan liian hyvällä sosiaaliturvalla. On ikävää, että päättäjät perustelevat leikkauksia mielikuvalla, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Sosiaaliturvan leikkaukset nopeuttavat opiskelijoiden valmistumista yhtä varmasti kuin Kela hukuttaa maahanmuuttajat ylimääräisiin sosiaalietuuksiin. Opetus- ja kulttuuriministeriön oma tutkimus viime vuodelta osoittaa, että eniten opiskelijoiden valmistumista hidastaa työssäkäynti. Se taas on välttämätöntä, jos sosiaaliturva ei riitä elämiseen.

Veera Adolfsen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan viestintäsihteerinä työskentelevä sosiologian opiskelija, jota kiinnostaa kieli.

Lue lisää:

Valintojen sietämätön vaikeus

Aikamme tuntuu vaativan selvännäkijän kykyjä, ja erehtyminen on uusi kuolemansynti.

H ei, olen Eleonoora, kirjallisuuden opiskelija, ikuinen kesätoimittaja ja uusi kolumnistinne. Kuuluukohan näissä edes esitellä itseään? Mietin pitkään, valitsenko tätä kolumnisarjaa varten asiallisen ja etäisen linjan (mikä olisi luontevaa vanhalle uutistoimittajalle) vai olisinko rento lörpöttelijä.

Olen aina ollut surkea tekemään valintoja. Tiedättehän, olen se todella ärsyttävä tyyppi, joka ei ikinä osaa päättää, minne mennään kaljalle, mitä tehdään ruuaksi ja mikä elokuva valitaan Makuunista. Ikään kuin epäkiitolliseksi vastapainoksi teen joskus kauaskantoisiakin päätöksiä hetken mielijohteesta (pitäkää tatuointikoneet kaukana minusta).

Etenkin elämän risteyskohdissa tehdyt valinnat saattavat jäädä kaihertamaan pitkäksi aikaa. Jossittelen. Onneksi en ole yksin. Vatvominen lienee nyt ajankohtaista monelle: ”Valitsinko oikean opiskelupaikan? Oliko järkevää pitää välivuosi? Joudunko nyt kortiston kautta katuojaan, koska seurasin unelmiani?”

Aikamme tuntuu vaativan selvännäkijän kykyjä. Erehtyminen on uusi kuolemansynti. Risti on kuitenkin kohtuuton kantaa. Harha-askeleet kuuluvat ihmiselämään, jota ei voi laskelmilla ohjata, vaikka kempeleläinen insinööri sanoisi mitä.

Einmal ist keinmal. Se on tähdellinen sanonta jokaisen vaiheilijan ja märehtijän lempikirjasta Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä. Se tarkoittaa, että kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Emme voi tietää, mikä valinta on oikea, koska emme voi vertailla eri lopputuloksia keskenään. Jos elämme vain kerran, elämässä ei ole kenraaliharjoituksia. Kaikki on tässä. Meitä ei voi tuomita valinnoistamme.

Ikävä kyllä Kundera ei kerro meille kumpi elämänfilosofia on oikea: edellä mainittu kevyt ja lohdullinen versio vai se painava, nietzscheläinen ikuisen paluun teoria, jossa joutuisimme kokemaan tekojemme seuraukset loputtoman monta kertaa.

Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulosta mukavalta, joten hoen itselleni mieluiten einmal ist keinmalia silloin, kun oikein hirvittää. Jos sekään ei auta, palautan mieleeni Mr. Nobody -elokuvan. Siinä safiirisilmäisen Jared Leton esittämän Nemon tekemistä erilaisista valinnoista haarautuu aina täysin erilainen elämänpolku. Hänen täytyy tehdä elämänsä merkittävin valinta vasta yhdeksänvuotiaana: asuako isänsä vai äitinsä luona? Kaikki valinnat tuovat lopulta tuskaa. Tätäkö on elämä? Ei sentään. Nemo löytää onnen, kun hän ei valitse ollenkaan vaan antaa sattuman päättää.

Kundera, tuo vanha pirulainen, on tietenkin ottanut sattumankin hampaisiinsa, ja se on kohtalon kanssa osa sietämättömän keveyden katkeransuloista keitosta, mutta en edes mene siihen. Minulta loppuu tila, ja teiltä kärsivällisyys. Mennään jonnekin kaljalle keskustelemaan tästä lisää. Päättäkää te minne.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Minäkertojan koruttomat reaktiot jättävät sopivasti tilaa lukijan kuvitelmille.

Riikka Ala-Harjan uusi romaani Kevyt liha laittaa miehen ja naisen puntariin, mittaa ja analysoi sukupuolten välisiä eroja ja erittelee sosiaalisten roolien nyansseja.
Päähenkilö Saara on eronnut nelikymppinen äiti ja teatterin valosuunnittelija, jonka tasapaksu arki katkeaa, kun kuvioihin tulee vanha ihastus.

Teatterilla Saara tutkii Michelangelon Daavid-patsasta, joka liittyy tekeillä olevaan näytelmään Jumalan rakastaja. Jussi Parviaisen tunnettu maskuliinisuuden analyysi kulkee intertekstuaalisena vastinparina romaanin naispohdintojen rinnalla. Saara ei ymmärrä näytelmän päähenkilön Juskan sisäistä kamppailua, mutta kiinnostuu Daavidista, joka on yhtä aikaa täydellisen miehisyyden symboli ja heikko altavastaaja.

Goljat ei ole koskaan ollut heikoilla, hän on kaikkivoipa. Daavid on kakkonen. Heikompi lenkki, niin sanoakseni. Niin sanoakseni nainen.

Kevyt liha jatkaa tasa-arvokeskustelua suurien ja näkyvien esteiden poistuttua naisten tieltä. Jäljellä ovat pienet, näkymättömät ja arkiset epäkohdat. Saara tekee huomioita: bussi on täynnä naisia, baari täynnä miehiä. Naiset istuvat jalat yhteenpuristettuina, miehet haarat levällään.

Työpaikalla kuusikymppinen nainen on näkymätön. Hänen päälleen puhutaan. Nuori mies on ottanut itselleen esimiesaseman, hän on rento ja peittelemätön. Saara arvelee tietävänsä, mistä se johtuu. Naisista tehdään täydellisyydentavoittelijoita.

Minut on opetettu täydellisyyden ja puhdasoppisuuden tavoittelijaksi, verhoilluksi, ei alastomaksi. Joku sen minuun tartutti, koulussa ja kotona, Maritaan ja minuun, ja muihin tyttöihin.

Ala-Harja kirjoittaa tunnistettavalla tavalla. Hän käyttää lyhyitä, tarkkoja lauseita, jotka tekevät kirjasta nopealukuisen ja mukaansatempaavan. Minäkertoja on melkein lakonisen viiltävä ja hänen koruttomat reaktionsa jättävät sopivasti tilaa lukijan kuvitelmille.

Feminismiteeman rinnalla teos sivuaa myös ruumiinkulttuuria, mutta katsoo tuoreella tavalla suopeasti naisen omaa tahtoa muokata kehoaan ja tulla voimakkaaksi. Temaattiset asetelmat ja miestuttavuudesta kehkeytyvä juonikuvio jäävät kuitenkin toisistaan irrallisiksi. Päähenkilön sisäinen sukupuolimanifesti ei näy juurikaan toiminnassa, ja runkkaus- ja paskallakäynti -jutut jäävät kertamainintoina irrallisiksi ja hieman hämmentäviksi.

3/5 (Like 2015)

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Maailman ongelmat: ratkaistu!

Aivan liian harvoin ihminen pysähtyy kysymään itseltään, mitä hänen päässään tapahtuu.

Kansanedustaja Olli Immosen Facebook-päivityksen myötä Suomessa saatiin nähdä harvinaisen voimakasta kansalaiskeskustelua ja -aktivismia: someväittelyä, bloggauksia ja mielenosoituksia.

Kaikilla tuntui olevan takuuvarma näkemys siitä, mikä on pielessä: rasismi, maahanmuutto, persujen suvaitsemattomuus, suvaitsevaiston naiivius. Ja jos tämä yksi asia vain korjattaisiin, niin kaikilla olisi parempi olla.

En usko. En usko pätkääkään. Minun nähdäkseni tarttumalla näihin ilmiöihin hoidetaan lähinnä oiretta, ei varsinaista ongelmaa.

Mikä se ongelma sitten on?

Ihmisen kyvyttömyys erottaa itseään omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Me tarraamme ajatuksiimme kiinni, vaalimme niiden herättämiä tunnetiloja. Emme osaa nähdä sitä, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat vain ohimeneviä ilmiöitä, jotka elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Me otamme ne tarpeettoman vakavasti ja toimimme niiden ohjaamina, annamme niiden muuttua todellisuudeksi.

Millainen maailma olisi nyt, jos nuori Adolf Hitler olisi ymmärtänyt Saksan ongelmien pistämisen juutalaisten syyksi olevan vain tuulesta temmattu ja ohimenevä ajatus? Mitä olisi tapahtunut, jos Pekka-Eric Auvinen olisi kyennyt huomaamaan koulukiusaamisesta nousevan raivon olevan vain vihan tunnetta eikä tappamiseen kehottava käsky? Moniko itsemurha olisi jäänyt tekemättä, jos loppuun palanut ihminen olisi ymmärtänyt, että vaihtoehdottomuuden ajatus päässä ei olekaan totta?

Ja mitä kaikkea hyvää kykenisimme lajitovereillemme tekemään, jos ymmärtäisimme pelkojemme ja katkeruutemme olevan vain sumeita tunteiden ja ajatusten sekamelskoja, joilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa?

Aivan liian harvoin ihminen pysähtyy kysymään itseltään, mitä hänen päässään tapahtuu. Tämä näkyi myös kesän rasismikeskustelussa: juuri kukaan ei tuntunut pysähtyvän pohtimaan, mistä hänen tunnetilansa ja ajatuksensa oikein kumpuavat ja millaista jälkeä ne ympäristössä aiheuttavat. Liian harva kysyi itseltään: minkä takia juuri minun näkemykseni on se oikea?

On ymmärrettävää, että näin käy. Voimakkaan tunteen tai yksinkertaisen loogiselta tuntuvan ajatuksen voimassa toimiminen saa aikaan itsevarman olon, tunteen jostakin varmasta tässä epävarmuuden rakentamassa maailmankaikkeudessa. Jokainen meistä kuitenkin kaipaa jotakin pitävää, josta tarttua kiinni.

On kuitenkin olemassa yksi asia, joka on aina olemassa ja ehdottoman varma: tämä hetki. Ja mitä paremmin on läsnä tässä hetkessä, sitä selkeämmin pystyy pohtimaan oman toimintansa vaikutuksia muihin ihmisiin ja elinympäristöönsä.

Läsnäolon taito on se työkalu, jolla maailma pelastetaan. Tai niin ainakin nämä ajatukset päässäni väittävät.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää: