Toisinaan arki voi olla yhtä murhenäytelmää. Tiina Lehikoisen kirjoittama Yksityisiä tragedioita on kokoelma novelleja, jotka kertovat arjen ja henkisen hyvinvoinnin perusteiden järkkymisestä.
Lehikoisen novellien hahmot ovat kaikkea keski-ikäisestä luokanopettajasta viattomaan pikkupoikaan. Keskiöissä on henkilöiden päiden sisällä käyvä myllerrys, henkilökohtainen ja yksityinen sekaannuksen tila.
Yksityisiä tragedioita lähestyy hankalia aiheita sadun ja mielikuvituksen kautta. Se ei kerro mielenterveyspotilaan tai syrjäytyneen todellisuudesta likaisessa asunnossa, vaan siitä tilasta, joka näiden henkilöiden mielessä vallitsee.
Arjen rakenteita järkyttäneet tapahtumat ovat moninaisia, ja yhtä kirjavat ovat keinot niiden kanssa selviytymiseen. Yritykset tarrautua kiinni johonkin konkreettiseen ilmenevät niinkin triviaaleina tekoina kuin violetinpunaisen huulipunan jatkuvana levittämisenä, korjailuna ja tarkasteluna.
Yksi novelleista käsittelee pientä lasta, joka ei tunne kuuluvansa kehoonsa. Hän tahtoisi sonnustautua mekkoihin ja kietoutua käätyihin, mutta yhteiskunnan paine ajaa vanhemmat torjumaan lapsen toiveet. Lasten näkökulmasta kerrotut novellit ovat luonteeltaan sadunomaisia ja vaikeasti tulkittavia suhteessa muihin kirjan tarinoihin.
Kirjan lyhyet tarinat onnistuvat välittämään lukijalle viestin, jonka vastaanottaminen tekee lähes kipeää. Ahdistavinta Lehikoisen novelleissa on, että niissä lukija tunnistaa itsensä. Ei ole olemassa henkilöä, joka olisi immuuni surulle ja murheille. Halveksituksi tuleminen, läheisen kuolema ja hitaasti hiipuva parisuhde ovat monille tuttuja asioita. Niistä aiheutuva inhimillinen kärsimys voi saada kenet tahansa raiteiltaan tavalla tai toisella. Mielenterveyden häiriöt eivät ole mikään outo ja kaukainen asia, joka tapahtuu jossain toisessa todellisuudessa jollekulle muulle.
Aina ajankohtaisesta aiheesta huolimatta on hankala sanoa, mitä Lehikoinen yrittää novelleillaan kertoa. Välillä ne luotaavat syvällisesti yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia, joskus taas kertovat hyvin monitulkintaisella tavalla henkilökohtaisista onnettomuuksista.
Kirjan punaista lankaa on hankala löytää, koska jokaisen elämänkulku on ainutlaatuinen. Arjen järkkyminen ei tarkoita vanhainkodissa asuvalle mummolle samaa kuin suuruuden päivistä unelmoivalle nuorelle miehelle.
Kirjan monipuolisuutta voi pitää sen vahvuutena. Lehikoisen ilmaisuvoimainen ja napakka kieli kykenee tarjoamaan ajattelemisen aihetta taustaltaan erilaisille lukijoille.
Ylioppilaskunnassa työskentely on asia, jonka ei pitänyt tapahtua kaltaiselleni illat ja yöt tanssisalilla luuhaavalle englantilaisen filologian epäaktiiviselle opiskelijalle, joka kävi Linnanmaalla lähinnä syömässä ja kahvilla.
Kun neljä vuotta sitten ollessani krapulaisena lentokentällä matkalla Lontooseen hain kääntäjäharjoittelijaksi ylioppilaskuntaan, tarkoituksenani oli napata viisi noppaa harjoittelusta ja jatkaa kahden kuukauden asiakirjojen kääntämisen jälkeen iloista elämääni.
Harjoittelijahaastattelusta muistan, että yritin saada kaikki haastattelijat nauramaan. Muistan, että minulla oli kultaista luomiväriä. Muistan, että silloinen hallituksen puheenjohtaja Vili Koistinen kysyi minulta millainen kuva minulla on ylioppilaskunnasta ja vastasin että ei oikein minkäänlaista. En ymmärtänyt ylioppilaskunnan tarkoitusta enkä ollut erityisemmin tutustunut sen palveluihin. (Olin toki hakenut ylioppilaskunnan toimistosta tarran joka vuosi ja todennut sen kustantaman kalenterin liian pieneksi omaan käyttööni, koska tykkään piirtää ja kirjoittaa paljon kalenteriini.) Mielikuvani oli, että ylioppilaskunnan toiminta on kaavoihin kangistunutta ja tapahtumat pullollaan jäykkiä, kiusallisia perinteitä.
Neljän vuoden aikana toimin ylioppilaskunnassa kääntäjäharjoittelijana, kiireapulaisena toimistossa, kehitysyhteistyöviikon koordinaattorina, kanslistin sijaisena, pääsihteerin sijaisena ja hallintosihteerinä. Se on mielestäni hyvä saldo ihmiselle jolla ei ollut minkäänlaista taustaa ylioppilaskuntatoiminnassa tai ainejärjestötoiminnassa. Nämä vuodet ovat antaneet uskomattoman määrän itseluottamusta, uusia ammatillisia taitoja ja kokemusta, ja vahvistuksen halulleni valmistua maisteriksi.
Oma polkuni ylioppilaskunnan läpi osoittaa myös, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Aina kannattaa sanoa kyllä tuntemattomalle ja hypätä ulos tutuista kuvioista. Jos en olisi puolivahingossa hakenut ylioppilaskuntaan harjoitteluun, elämäni olisi nyt ison siivun köyhempää.
Ennen ylioppilaskuntaa en ollut koskaan kokenut opiskelijakulttuuria omakseni. Koska oma kaveripiirini oli aina vahvasti yliopiston ulkopuolella, kaikki opiskelijaperinteet olivat minulle täysin tuntemattomia, sitseistä alkaen. Ensimmäiset vuosijuhlani ja wesibussiajeluni pääsin kokemaan vasta tänä vuonna. Olen onnellinen siitä, että annoin itselleni luvan olla opiskelija ja nauttia opiskelijaperinteistä.
Toimiston hallinnallisen arjen pyörittämisen ohella ylioppilaskunnassa työskentelyn suurin anti on ollut palvella opiskelijoitamme kansliassa. On ollut etuoikeus liimata satoja tarroja ihmisten opiskelijakortteihin ja samalla nähdä kuinka erilaisia ihmisiä ja elämänpolkuja yliopistomme on pullollaan. Jokaisen opiskelijakorttiin liimatun tarran takana on oma tarinansa.
Erityisen ihanaa on ollut tavata uusia fukseja, jotka saapuvat hakemaan uutukaista opiskelijakorttiaan varovaisen jännittyneinä. Olen itse ollut varmasti yhtä pihalla yhdeksän vuotta sitten, kun kävelin jännittyneenä Mannenkadun toimistolle hakemaan omaa korttiani.
Leikkaus hetkestä elämälleen suuntaa etsivänä kääntäjäharjoittelijana tähän kirjoitushetkeen, elokuun kolmanteen päivään vuonna 2017. Viimeisen työpäiväni päättyessä jätän jälkeeni yhden elämäni eriskummallisimmista ja tärkeimmistä työkokemuksista, jonka kautta olen saanut elämääni kasan rakkaita ystäviä sekä elämäni rakkauden.
Siirtyessäni kohti uusia haasteita olen taas uuden luvun edessä. Olen varmasti uudessa työpaikassani vähän hukassa – aivan kuten opiskelijakorttiaan hakevat fuksit syksyisin.
Uuden äärellä on kuitenkin hyvä muistaa se, että tuntemattomassa piilee suuri mahdollisuuden siemen. Sitä ylioppilaskunta minulle edustaa.
Julkaistu
SHARE
Laura Lääveri
Oululainen tanssija, nykyinen OSAKOn kulttuurisihteeri ja entinen OYYn hallintosihteeri.
Mikä erottaa opiskelijaelämän ja alkoholismin? Valmistuminen.
Opiskelijoiden keskuudessa taannoin kiertänyt vitsi kertoo, että kliseinen mielikuva yliopisto-opiskelijan luentosalien ulkopuolisesta elämästä on ollut alkoholin kostuttama.
Kampuslaiset ovat juhlimalla ja villeillä vappuperinteillä luoneet yhteenkuuluvuutta vahvistavan kulttuurinsa. Opiskelija on luvan kanssa saanut elää puoliboheemissa välitilassa, jossa promilleja voi kerryttää vaikka keskiviikkoisin.
Salaa juominen on ollut myös teinien kapinallinen eriytymisriitti lapsuudesta. Takavuosikymmenien nuorten idoleja olivat rokkarit, jotka heittelivät humalassa kukkoillen televisioita hotellihuoneiden ikkunoista. Tähän ovat intoutuneet niin tienraivaajajengi The Rolling Stones kuin kotoinen Negativekin.
Nyt suomalaisteinejä villitsee juuri täysi-ikäistynyt Robin, jota on mahdoton kuvitella viskipäissään möyhentämään hotellihuonetta. Robin ei lauluissaan saa vihjata liikaa seksiin tai kyseenalaistaa jumalan olemassaoloa. Puhdasimagoinen poppari lähtee mieluummin salille kuin ryypylle.
Yhä useampi opiskelijakin näyttää valitsevan pullon sijasta raittiita aktiviteetteja.
Miten tässä näin kävi?
Kiltit ja kunnolliset
YTHS:n tekemän korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan täysin raittiiden yliopisto-opiskelijoiden määrä on kaksinkertaistunut 2000-luvun aikana. Kymmenen prosenttia ei juo lainkaan. Kokonaisuudessaan alkoholin kulutus näyttää viime vuosina laskeneen yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Sama ilmiö koskee teinejä.
”Nuoret ovat menossa kiltimpään suuntaan. Kyse on pitempiaikaisesta trendistä, joka liittyy normirikkomusten vähenemiseen”, sanoo tutkijatohtori Matti Näsi Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista.
Uusimmasta katsauksesta selviää, että viimeisen vuoden aikana itsensä humalaan asti oli juonut 35 prosenttia vastaajista. Edellisessä kyselyssä vuonna 2012 heitä oli vielä 51 prosenttia. Harppaus on iso.
Huomionarvoisena Näsi pitää sitä, että nyt 60 prosenttia yhdeksäsluokkalaisista ei ollut juonut itseään humalaan koskaan. Neljä vuotta sitten saman ryhmän osuus oli 30 prosenttia, sitä edeltävässä selvityksessä 20 prosenttia.
”Myös jokaviikkoinen humalajuominen oli nyt todella harvinaista”, Näsi toteaa.
Yleisin rike nuorten keskuudessa oli kuitenkin edelleen alkoholin humalajuominen. Seuraavaksi yleisimmät rikkomukset olivat koulusta lintsaaminen ja luvaton verkkolataaminen, joita oli tehnyt noin neljännes yhdeksäsluokkalaisista. Esimerkiksi seiniin piirtelyn ja tappeluihin osallistumisen kaltaisiin tekoihin sortui harvempi kuin joka kymmenes.
Kun alkoholia juodaan vähemmän, harvinaisiksi jäävät muutkin kielletyt teot, joihin juopuneena voi hairahtaa. Nuorista 69 prosenttia ei ollut tehnyt mitään kyselyssä lueteltua rikkomusta. Edellisessä kyselyssä yhtä nuhteettomia oli 49 prosenttia, joten kunnollisuus on selvässä kasvussa.
Nuorilla näyttää olevan kiinnostavampaa tekemistä kuin rikostelu.
Logopedian opiskelija Miriam Putula palkittiin Humanistisen Killan Vuoden fuksi -tittelillä. Hän sai fuksipassinsa täyteen ilman alkoholia.
Kosteus kaikkoaa
Miriam Putula oli ahkera fuksipassinsa täyttäjä. Hän kävi laskiaistapahtumissa, söi majoneesipitsaa, käveli Toripolliisiin pahki, pelasi kyykkää, osallistui sitseille, joi teatterin takana ja oli aamuyön jatkoilla Sarkassa. Tämän kaiken hän teki ilman alkoholia.
Aktiivisuus palkittiin Humanistisen Killan Vuoden fuksi -tittelillä. Toista vuotta logopediaa opiskeleva Putula, 22, ei häiriinny muiden alkoholinkäytöstä, vaikka on itse päättänyt olla juomatta:
”Ei opiskelijatapahtumiin tarvitse mennä vain juomaan. Niihin liittyy myös sosiaalinen aspekti. Haluan mennä tutustumaan ihmisiin.”
”Tiskin takana oltiin hieman hämmentyneitä. Kukaan ei ollut aiemmin pyytänyt alkoholitonta peltikattoa. Sain lasiini sitruunamehua ja vettä”
Edes ryyppyjuhlien klassikko eli sitsit eivät ole Putulalle liikaa. Sitseillä hän nauttii laulamisesta ja puheiden pitämisestä. Fuksipassissa oli tehtävänä tilata sitseillä drinkki nimeltä peltikatto.
”Tiskin takana oltiin hieman hämmentyneitä. Kukaan ei ollut aiemmin pyytänyt alkoholitonta peltikattoa. Sain lasiini sitruunamehua ja vettä”, Putula muistelee.
Alkoholittomuudelle opiskelijatapahtumissa tuntuu olevan tilausta.
Oulun luonnontieteilijät ry:n puheenjohtaja Toni Sandvikin mukaan luonnontieteiden opiskelijoiden tapahtumia pyritään monipuolistamaan niin, etteivät kaikki tapahtumat olisi alkoholillisia.
”Suunnitteilla on alumni-iltaa ja muuta hyödyllistä. Toki pitää pohtia, miten tapahtumia muutetaan tulevaisuudessa niin, että alkoholi ei korostuisi”, Sandvik miettii.
Oulun yliopiston Humanistisen Killan puheenjohtaja Katri Kiurujoki arvioi, että alkoholin käyttö ei ole vähentynyt niissä tapahtumissa, joissa juoma on perinteisesti virrannut. Hän kuitenkin uskoo, että yhä useampi humanistiopiskelijoista käyttää todella vähän alkoholia tai ei ollenkaan.
”Nämä ihmiset eivät kuitenkaan kovin paljon käy tapahtumissa, joissa alkoholia juodaan. Killassa on periaatteena, että ketään ei painosteta alkoholin käyttöön, ja tapahtumiin voi osallistua myös selvin päin.”
Oulun Teekkariyhdistyksen puheenjohtaja Oula Virtanen sanoo, että osallistujamäärät alkoholittomissa tapahtumissa ovat kasvaneet, ja näitä tapahtumia on järjestetty viime vuosina uudenlaisia ja useammin. Fukseille on ollut lautapeli- ja elokuvailtoja. Keväällä teekkarit viettivät ompeluiltamia, joissa haalarit koristeltiin vappua varten.
Epäcoolit norminrikkojat
Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Kari Kallioniemi sanoo, että rellestys ja normeja rikkova elämä eivät enää tehoa nuoriin populaarikulttuurissa.
”Mielikuva tupakoivasta leffatähdestä on kuollut. Jos joku vetää lärvit, sitä paheksutaan. Tupakointi ja alkoholin juominen eivät ole millään tavalla cool, vaan sellaista pidetään suorastaan idioottimaisena. Nyt on tavoitellumpaa olla vaikkapa vegetaristi tai vegaani”, Kallioniemi arvioi.
Toista oli suurten ikäluokkien nuoruudessa reilut viisikymmentä vuotta sitten, kun populaarikulttuuria leimasi kapinallisuus: Marilyn Monroen savuke sauhusi, eikä The Beatles luonut musiikkiaan ilman päihteiden antamaa inspiraatiota.
”Suuret ikäluokat kapinoivat yhtenäiskulttuuria ja vanhempien kuria vastaan. Haluttiin irti hymytyttö- ja hymypoikaihanteista. Nyt näyttää siltä, että auktoriteetteja vastaan ei ole tarvetta kapinoida samalla tavalla”, Kallioniemi vertaa.
Koska väestö on viime vuosikymmenten aikana keskiluokkaistunut, myös median kuvasto on muuttunut puhtoisemmaksi. Esikuvina muusikot ja näyttelijät jakavat nuorille positiivisia hymyjä.
Kallioniemi arvelee, että alkoholiin keskittyvä kapinointi viittaa nuorten keskuudessa nykyään enemmän syrjäytymiseen ja myös mielenterveysongelmiin. Hän näkee nuorten alakulttuurien ääripäissä ne, joille ongelmat kasaantuvat ja ne, jotka elävät hyvinvoivina absolutisteina.
Normirikkomuksia tutkinut Matti Näsikin tunnistaa kahtiajaon riskin nuorisoryhmien välillä. Hän muistuttaa, että alkoholin kokeileminen ja säännöllinen juominen eivät ole katoamassa, vaikka trendi on laskeva. Humalahakuinen juhliminen ei vain ole enää suurten nuorisolössien yhteistä kokoontumista, mutta tietty osa juo edelleen railakkaasti.
”Ihmisillä on varaa monenlaisiin teknologisiin välineisiin. Niiden avulla vanhemmat voivat esimerkiksi tehdä töitä kotoa ja näin olla enemmän läsnä lastensa kanssa. Varastaminenkin on vähentynyt, kun nuorilla ei ole sellaiseen tarvetta.”
”Jos ongelmat kasaantuvat pienelle porukalle, eikä alkoholin juominen ja norminrikkominen ole sosiaalisesti hyväksyttyä, vaarana on jyrkempi polarisoituminen”, Näsi uumoilee.
Selittäjinä elämäntyylien kahtiajaolle saattavat olla teknisten laitteiden uusi rooli ja elintason nousu.
”Ihmisillä on varaa monenlaisiin teknologisiin välineisiin. Niiden avulla vanhemmat voivat esimerkiksi tehdä töitä kotoa ja näin olla enemmän läsnä lastensa kanssa. Varastaminenkin on vähentynyt, kun nuorilla ei ole sellaiseen tarvetta.”
Nuorten ei ole enää pakko kohdata kasvotusten ja kokoontua viikonloppuiltaisin kaupungille. He hengailevat kotona ja somettavat. Näin nuoret pysyvät vanhempien valvovien silmien alla. Ulkonakin puhelin mitä todennäköisimmin kulkee taskussa, ja vanhempi tavoittaa lapsensa.
Trendikästä terveysintoilua
Tärkeä normirikkomusten vähenemisen selittäjä on Matti Näsin sanoin myös nuorten asennemuutos. Muutos koskee aikuisiakin. Alkoholinkäyttö on saanut negatiivisen leiman myös vanhemmissa ikäryhmissä ja työelämässä – kosteat palaverit ovat historiaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana alkoholin kokonaiskulutus aikuisväestössäkin on hiljalleen laskenut.
Absolutisti opiskelija Miriam Putula on päätynyt alkoholittomaan elämäntyyliinsä järkiperustein. Hän ei ole keksinyt tarpeeksi hyviä syitä sille, miksi joisi.
”En tarvitse alkoholia rentoutumiseen tai siihen, että voisin laulaa ja tanssia. Toki mietin terveyssyitäkin. Haluan myös yleensä pitää kontrollia”, hän pohtii.
Absolutismi ei ole Putulalle vakaumus tai kapinointikeinokaan. Hän arvelee, että valintaan on vaikuttanut kodin esimerkki, sillä hänen vanhempansa eivät käytä alkoholia. Putulalla ei ole ollut tarvetta edes maistaa alkoholia, joten hän ei tunne, että jäisi paitsi jostain tai kieltäytyisi mistään. Ilman oleminen ei ole ongelma.
”Kyllä moni menee nykyään perjantai-iltana mieluummin salille kuin ryyppäämään. Mutta eivät ne myöskään poissulje toisiaan. En itsekään yli-ihannoi terveellistä elämää, sillä syön niin paljon herkkuja. Voi elää epäterveellisesti, vaikka ei käytä alkoholia.”
Putula käyttää aikansa opiskelijarientoihin, järjestötoimintaan, kuntosalilla käymiseen, kaverien tapaamiseen ja opiskeluun. Hän veikkaa, että yleistynyt terveellisen elämän ihannointi vaikuttaa alkoholinkäytön vähenemiseen.
”Kyllä moni menee nykyään perjantai-iltana mieluummin salille kuin ryyppäämään. Mutta eivät ne myöskään poissulje toisiaan. En itsekään yli-ihannoi terveellistä elämää, sillä syön niin paljon herkkuja. Voi elää epäterveellisesti, vaikka ei käytä alkoholia”, Putula naurahtaa.
Putula ei fanita paheellisia staroja tai puhtoisia poppareitakaan. Häntä inspiroivia ihmisiä ja hahmoja ovat oma äiti ja Peppi Pitkätossu. Heissä häneen vetoaa iloinen ja rempseä elämänasenne: ei tarvitse esittää mitään, vaan voi olla sellainen kuin oikeasti on.
Kielenkannat aktivoituvat
Alkoholista kieltäytyminen on herättänyt keskusteluja opiskelijatapahtumissa, joissa Miriam Putula on käynyt.
”Opiskelukavereiden kanssa olemme puhuneet siitä, miksi en juo. Monet ovat ruvenneet miettimään sitä, miksi itse juovat. Sitäkin olemme pohtineet, voiko joskus juoda ja joskus ei.”
Putula toivoo, että opiskelijaporukoissa voitaisiin kunnioittaa kunkin omia valintoja. Kun hän kertoo kysyjille, että on absolutisti, asia on yleensä kerrasta selvä. Jos joku juo toisinaan ja joskus ei, juomattomuus saattaa synnyttää painostusta, arvelee Putula.
”Monella absolutistillakin on peiliin katsomisen paikka. Ketään ei pitäisi syyllistää alkoholinkäytöstä. Vuorovaikutus paranisi, jos molemminpuolisesti ymmärrettäisiin henkilökohtaiset valinnat.”
Miriam Putula on usein etkoilla saanut kuulla kehuja juomattomuudestaan. Kun ihmiset humaltuvat, he varmistavat Putulan kanssa keskustellessaan, ettei heidän juopuneisuutensa haittaa tätä.
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan vajaa viidennes yliopisto-opiskelijoista koki, että joutuu ryhmäpaineesta käyttämään alkoholia enemmän kuin itse haluaisi. Puolet on sitä mieltä, että alkoholittoman vaihtoehdon valitseminen herättää opiskelijaporukassa huomiota.
Miriam Putula on usein etkoilla saanut kuulla kehuja juomattomuudestaan. Kun ihmiset humaltuvat, he varmistavat Putulan kanssa keskustellessaan, ettei heidän juopuneisuutensa haittaa tätä. Putula haluaa rikkoa käsitystä, että humalaisia ei kestäisi selvin päin.
”Juomattomuus ei ole ongelma, jos ei siitä itse tee ongelmaa. Rohkaisen kyllä muitakin kokeilemaan, miltä tuntuu tehdä asioita ilman alkoholia. Toivoisin, että juomattomuus ei enää aiheuttaisi niin paljon mekkalaa”, hän sanoo.
Putulan mielestä on tärkeää, että alkoholista ei tule kynnystä osallistua tapahtumiin, sillä muuten osa opiskelijoista voi jäädä yksin. Hän sanoo, että ei ole pakko juoda, jos ei halua.
”Mitä hauskaa siinä sitten enää on, jos ei saa olla oma itsensä, vaan pitää väkisin juoda?”
Uusi kapina, uusi opiskelijaelämä
Kari Kallioniemi määrittelee, että kulttuurihistoriallisesti kapina on ollut keskeinen nuoruuden kokemuksen perusjuonne 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Professori pitää hieman huolestuttavana, jos kapinaa ei enää nähdä tarpeellisena, vaan annettuihin normeihin sopeudutaan:
”Kapinalla on voimaannuttava ja eteenpäin vievä tehtävä.”
Ehkä nykyajan teinikapinaa on älylaitteiden käyttäminen ja teknologian maailmaan uppoutuminen, sillä siellä nuoret saavat temmeltää edelläkävijöinä.
Suomalaisten aikuisten ja nuorten suosikiksi ponnahtaneessa teinisarja Skamissa norjalaiset lukiolaiset juovat kyllä reippaasti alkoholia, mutta pulloa useammin heidän käsissään on puhelin. Se on elämän jatke ja areena, jossa vanhemmat eivät pysy perässä.
Teknisillä laitteilla leikkiminen voi aiheuttaa paheksuntaa niin nuorille kuin heidän esikuvilleen. Julkisuuden henkilöille somessa törttöily on nykyään kelpo skandaalin aihe siinä missä ennen juopuneena sekoilu. Näin kävi esimerkiksi suomalaisräppäreille, joiden epäillään pyörittäneen asiatonta viestiketjua.
Vappu ei lopu
Jos teinikapina kuivuu ja kiltistyy, miten käy opiskelijoiden vappuperinteiden?
Oulun luonnontieteilijöiden Toni Sandvik ei usko, että vähemmän alkoholipitoinen vappu kuihduttaisi vapun, sillä ihmiset haluavat joka tapauksessa nähdä toisiaan.
”Fiilis ja päivästä toiseen jatkuvat tapahtumat pysyvät.”
”Vappua voi silti nytkin viettää juomatta. Vappu on ennen kaikkea irtiotto arjesta ja tilaisuus viettää aikaa ystävien kanssa. Tuskin on kynnyskysymys kenellekään, ottaako siinä sivussa vähän skumppaa vai ei. Mustavalkoisuus ei ole hyvästä.”
Kun Humanistisen Killan Katri Kiurujokea pyytää kuvittelemaan tulevaisuuden vappua, hän veikkaa sen olevan vähemmän kostea kuin nykyään.
”Vappua voi silti nytkin viettää juomatta. Vappu on ennen kaikkea irtiotto arjesta ja tilaisuus viettää aikaa ystävien kanssa. Tuskin on kynnyskysymys kenellekään, ottaako siinä sivussa vähän skumppaa vai ei. Mustavalkoisuus ei ole hyvästä.”
Vaikka teekkarivappu on mielletty jopa myyttisyyteen asti kosteaksi, Oulun Teekkariyhdistyksen Oula Virtanen kumoaa käsityksen ja sanoo, että teekkarivapun perinteet eivät ole alkoholista riippuvaisia.
”Jokainen saa viettää vappua omalla tavallaan. Pääasiana on pitää hauskaa. Uusia tapahtumia kehitellään joka vuosi, mutta fuksiuittojen kaltaisia perinteitä vaalitaan”, Virtanen maalailee tulevaisuuden vappua.
Jos siis puheenjohtajia, opiskelijoita, tilastoja ja tutkijoita on uskominen, viinanhuuruinen klisee opiskelijaelämästä ei ole koko totuus. Pullon kilpakumppaneita ovat puntti ja puhelin. •
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
Varhain eräänä keväisenä aamuna vuonna 1969 syrjäiseltä hautausmaalta Ann Arborista Michiganista löydettiin nuoren lakiopiskelijan Jane Mixerin ruumis. Häntä oli ammuttu päähän kaksi kertaa, minkä jälkeen häntä oli kuristettu sukkahousuilla.
36 vuotta myöhemmin Jane Mixerin siskontytär, kirjailija Maggie Nelson, istuu tätinsä uudelleenavatussa murhaoikeudenkäynnissä. Oikeussalissa uutiskamerat kiiruhtavat ottamaan lähikuvia Nelsonin ja hänen äitinsä järkyttyneistä ilmeistä, kun kankaalle heijastetaan kuvia Janen runnellusta ruumiista. Samoja kuvia lähetetään dramatisoivin leikkauksin miljooniin amerikkalaisiin koteihin, kun sosiaalipornahtava dokumenttisarja esittää Janesta kertovan jakson kiitospäivän spesiaalina.
Maggie Nelson käsittelee kiitetyssä teoksessaan The Red Parts tätinsä murhaoikeudenkäyntiä sekä murhattujen naisten ympärillä pyörivää media- ja viihdespektaakkelia. Nelsonin näkökulma on liian harvoin kuultu, surevan omaisen ääni, jonka kautta keskiöön nousee myös uhri.
Tuotannollisesti laadukkaiden rikosdokumenttien buumin aloittanut Netflixin Making a Murderer esittää kyseenalaisesti, että murhasta tuomittu Steven Avery olisikin syytön – rikostutkijoiden ja syyttäjien juonittelun uhri. Todellinen uhri, raiskattu ja murhattu Teresa Halbach, on nopeasti sivuutettava juonielementti, joka laittaa liikkeelle jännittävän rikospähkinän. Kaava on sama kuin kaikissa fiktiivisissä rikossarjoissa ja -elokuvissa, joissa kauniiden, valkoisten naisten ruumiit toimivat draaman alustoina.
Pelkään, että Reeva Steenkampille käy samoin, kun hänet murhanneesta paraolympiaurheilija Oscar Pistoriuksesta tehdään elokuva. Pistorius rekisteröi vastikään vankilasta käsin oman nimensä tuotemerkiksi. Se, että Pistorius suunnittelee tekevänsä nimellään vielä rahaa, osoittaa irvokkaalla tavalla, miten hänen kertomuksensa jatkuu siitä huolimatta, että hän on riistänyt Reeva Steenkampilta mahdollisuuden jatkaa omaansa.
Maggie Nelson pohtii, miksi juuri Janen tarina kiinnostaa toimittajia, kohudokumentaristeja ja yleisöä. Samalla, kun naisuhrit sysätään sivuun heidän kohtaloaan koskevissa tarinoissa, he ovat suhteellisesti yliedustettuina erilaisissa kuvauksissa. Tiettyä sukupuolta, varallisuutta, luokkaa ja etnisyyttä edustavien uhrien saama huomio on liiallista; todellisuudessa henkirikoksen uhri on huomattavasti useammin mies.
Nainen ei valikoidu murhatarinoiden uhriksi sattumalta. Kulttuurimme syvärakenteissa naisen ruumiiseen latautuu valtavasti merkityksiä seksuaalisesta halusta latenttiin naisvihaan. Maggie Nelsonille nämä pohdinnat tarjoavat lopulta yhtä vähän lopullisia vastauksia kuin murhakertomusten kaavat.
Syvätasoltaan The Red Parts käsitteleekin kertomusten voimattomuutta selittää käsittämätöntä todellisuutta. Nelsonille oikeussalidraamoista tuttu loppuhuipentuma, murhaajan tuomitseminen, ei toimi puhdistavana, draaman kaaren sulkevana tapahtumana. Mieletön veriteko ja siitä aiheutunut tuska jäävätkin sellaisiksi: mielettömiksi.
Julkaistu
SHARE
Eleonoora Riihinen
Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija.
Twitter: @EleonooraRiihin
Trumpin menestystä seuraten Suomen laitaoikeisto laittoi presidenttiehdokkaaksi ehdan tieteenkieltäjän, Laura Huhtasaaren. Huhtasaaren puolue on perussuomalaiset, jotka ovat aiemminkin ilmaisseet allergiansa akkuraattia tietoa kohtaan väittämällä tuulivoiman räjäyttävän lepakoita.
Huhtasaari on kreationisti. Hän pitää Raamatussa esitettyä luomiskertomusta luotettavampana selityksenä elämän monimuotoisuuteen kuin tuhansilla todisteilla varmennettua evoluutiota. Huhtasaaren mukaan on mahdoton ajatus, että eläimestä voisi ajan saatossa tulla ihminen.
Onneksi luonnontutkijat eivät välitä siitä, mikä ihmisen maalaisjärjen mielestä on mahdotonta. Sen takia olemme onnistuneet selvittämään häkellyttäviä tosiasioita maailmankaikkeudestamme – kuten sen, että ihmisen ja simpanssin genomi on 96-prosenttisesti sama ja että meillä on varmasti ollut yhteinen esivanhempi.
Huhtasaaren inho omaa apinuuttaan kohtaan on kuitenkin ymmärrettävää, koska apinat osaavat olla viheliäisiä otuksia. Ne ovat fiksuja mutta moraalittomia, hirvittävän väkivaltaisia raivopäitä ja sosiaalisen pelin taitavia opportunisteja. Apinat ovat meille inhorealistinen peili.
Ihmisen kannattaisi kuitenkin tiedostaa roolinsa apinana, sillä se avaa paljon uusia näkökulmia.
Omiin ja muiden tekoihin on helpompaa suhtautua armeliaammin, kun niihin suhtautuu apinan puuhasteluna. Pillastuminen sortumisesta kuuden munkin yölliseen sarjasyöntiin tai Cheekin 83. kappaleesta, jossa hän kertoo viriliteetistään, vähenee merkittävästi, kun ymmärtää kädellisen olevan luontaisesti himokas helppojen hiilareiden ja bändäreiden perään.
Apinuuttaan ei myöskään kannata ottaa henkilökohtaisesti. Ensinnäkään sinä et valinnut syntyä apinaksi – mahdollisesti sinulla oli vetämässä hakemus järvisimpukaksi syntymisestä. Eikä apina loppujen lopuksi voi kauheasti mitään sille, millaiseksi luonto on sen muovannut. Ominaisuutemme ovat ensisijaisesti lisääntymistä ja selviytymistä varten, eivät politiikan tekemistä varten.
Apinaksi syntymisestä ei kuitenkaan kannata ottaa automaattiselitystä sille, miksi on aina myöhässä, kännissä tai viemässä tikkareita orvoilta vauvoilta. Ihminen on siinä mielessä harvinaislaatuinen apina, että se tajuaa mikä oikean ja väärän eron. Eläimiltä puuttuu moraalitaju, mutta sinulta ei, joten et pääse nisäkkyytesi taakse piiloon.
Joten kun ensi kerran olet matkalla Pride-paraatiin ja punnitset kädessäsi kakkapussia pohtien että onkohan tätä nyt varmasti tarpeeksi, mieti vielä kerran, haluatko hyödyntää evoluutiolta saamiasi harvinaislaatuisia ominaisuuksia vai oletko enemmän kotonasi, kun saat näprätä omaa paskaasi apinaserkkujemme tavoin.
Julkaistu
SHARE
Iikka Kivi
Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa.
Twitter: @KoomikkoKivi
Pienryhmäohjaaja Roosa Pesälän tavoitteena on saada fuksit huomaamaan se, että lääketieteen opiskelu ei tarkoita vain tuskaista lukemista tentteihin omassa lukukammiossa.
Mikäli Roosa Pesälä olisi tehnyt muutama vuosi sitten pari erilaista valintaa, hän voisi istua tässä haastattelutilanteessa pöydän toisella puolella. Lukioikäisenä häntä kiinnosti “vähän kaikki”, biokemiasta toimittajuuteen.
Mutta koska Pesälällä oli yksi uravalintaa koskeva pelonaihe, hän istuu nyt haastateltavan paikalla, Kontinkankaan kampuksella hiljaisen nettikahvilan pöydässä.
Toista vuotta lääketiedettä opiskeleva Pesälä on yksi Oulun yliopiston kymmenistä pienryhmäohjaajista, ylempien vuosikurssilaisten opiskelijoista, jotka ohjaavat uusia opiskelijoita heti opintojen ensimmäisistä päivistä alkaen.
On aika kysyä tarkemmin siitä, miten hän itse selvisi fuksisyksystä ja mitä vinkkejä hän antaa nyt opintonsa aloittaville.
Lääkäri ei ole koskaan valmis
Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ei ollut Pesälälle se ilmeisin vaihtoehto, vaikka merkit näyttivät ulkopuoliselle selvältä. Hän kahmi lukiossa biologian, fysiikan ja kemian kursseja, kaikkia aineita, joiden oppia tarvitaan lääkiksen pääsykokeessa. Pesälän vanhemmat ovat molemmat lääkäreitä, jotka tapasivat Oulussa Kontinkankaalla opiskellessaan.
Vanhemmat eivät kuitenkaan usuttaneet häntä uralle, sillä oman kokemuksensa perusteella he ymmärsivät alan haastavuuden.
“Kun lopulta ilmoitin hakevani lääkikseen, äitini kysyi, ettenkö tosissani muuta alaa keksinyt”, hän naurahtaa.
Ei hän keksinyt. Aivan keskeinen syy lääkärin uralle hakeutumiselle oli Pesälän mukaan työnkuvan haastavuus. Häntä ahdistaa ajatus saman, toistuvan ja yksitoikkoisen työn tekemisestä päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, tästä päivästä iänkaikkisuuteen asti, aamen.
“Mutta lääkärinä et ole koskaan täysin valmis. Aina voi kehittyä, etsiä suuntia, joita et ole aiemmin kokeillut”, Pesälä toteaa. Häntä kiehtoi ammatissa myös sen akateemisuus. Hän kertoo lukemisen ja analysoinnin kiehtoneen häntä pienestä pitäen. Lääkäriys yhdistikin sopivalla tavalla käytännön, teoreettisuuden ja mahdollisuuden kehittyä myös opiskeluvuosien jälkeen.
Kun opinnot toisen pääsykoeyrityksen jälkeen alkoivat Kontinkankaalla elokuussa 2016, Pesälä huomasi hätkähtävänsä eniten sitä, kuinka paljon hoidettavia asioita yhdellä ihmisellä opintojen alussa onkaan. Kun saa selvitettyä itselleen käyttäjätunnukset sähköpostiin, pitääkin pohtia seuraavaksi sitä, miten ja missä pääsee tulostamaan, mistä saa opiskelijakortin, entä miten kurssikirjojen lainaus onnistuu?
Ongelmia aiheutti myös oman opiskelutyylin löytäminen. Yliopisto otti Pesälältä luulot pois anatomian tentissä, joka oli ensimmäisen kurssin ensimmäinen tentti. Sen kurssin opiskelua ja suoritustapaa pohdittiin kiivaasti myös muiden opiskelukavereiden kesken. Kenelläkään ei ollut valmista vastausta siihen, pitääkö jokainen luu ja lihas opetella latinankielisine nimineen erikseen, vai riittääkö sittenkin hieman yleisemmän tason tietämys.
Prosta on moneksi
Juuri tämmöisiä pulmia varten yliopistolla ovat pienryhmäohjaajat, saman koulutusalan ylempien vuosikurssien opiskelijat.
Oli kyseessä sitten opiskelijan käyttäjätunnuksen aktivointi, opiskeluvinkit tai tekemisen keksiminen lauantai-illalle, oma pienryhmäohjaaja opastaa fuksin tiedon äärelle.
“Omalla ryhmälläni tänä syksynä yksi ensimmäisiä tekemiäni asioita oli se, että istutin heidät tänne nettikahvilaan koneiden äärelle ja annoin hieman ATK-tukiopetusta käyttäjätunnuksen tekemisen muodossa”, Pesälä nauraa.
Pron tehtäviin kuuluu valistuksen ohella viihdyttäminen. Pienryhmäohjaajana Pesälä keksii ryhmälleen syksyn illoiksi hilpeää ja ryhmähenkeä kasvattavaa puuhaa. Yhtenä elokuun iltana noin kymmenhenkinen ryhmä kokoontui pyöräsuunnistukseen, toisena piknikille, kolmantena lääkisopiskelijoille tarkoitettuihin PROlympialaisiin Hupisaarten kesäteatterille.
Aina kyse ei ole isoista asioista. Pesälän mukaan aivan ensimmäisten opiskelupäivien aikana pienryhmäohjaajan tärkein panos voi olla se, että hän pyytää fuksit mukaansa lounaalle. Näin he tutustuvat rauhassa niin lounasravintolaan kuin toisiinsakin.
Pitää pystyä puhumaan
Millaisia ominaisuuksia pienryhmäohjaajilta Pesälän kokemuksen mukaan vaaditaan?
Hetken pohdinnan jälkeen hän mainitsee ihmistuntemuksen. Pienryhmäohjaajan on toimintaa suunnitellessa hoksattava, että ryhmäläiset tulevat hyvin erilaisista lähtökohdista ja ovat samasta koulutusalasta huolimatta kiinnostuneita varsin monenlaisista asioista: jokainen fuksi ei siis nauti viinanhuuruisista villeistä bileistä. Toki myös sosiaalisuus on tärkeää. Jos edes pienryhmäohjaaja ei saa kokoontumisessa kakaistua sanaa suustaan, saako tilannetta jännittävä fuksikaan?
Kolmas Pesälän mainitsema ominaisuus on suunnitelmallisuus. Jotta ohjaaja ehtii fuksien elämänlaadusta huolehtimisen ohella suorittamaan omia opintojaan, on menot aikataulutettava tarkasti.
Organisointiin kuuluu myös se, että annettu ohjaus on suunnitelmallisempaa ja tavoitteellisempaa kuin “ollaan vaan ja hengaillaan” -tyyppinen tunnelmointi. Fuksin tulisikin saada pro-kokoontumisista irti muutakin informaatiota kuin pienryhmäohjaajan lempialkoholijuoman laadun.
Pesälän omana tavoitteena on saada fuksit huomaamaan se, että lääketieteellisen tiedekunnan opiskelu ei ole sen koulumaisuudesta huolimatta vain anatomian tenttien tuskaista lukemista omassa lukukammiossa, vaan myös intensiivinen ja ainutlaatuinen elämys.
“Koska koulutuksemme on niin pitkä, kuusi vuotta, olisi tärkeää kokea viihtyvänsä tuo aika mahdollisimman hyvin”, hän tiivistää.
Jotta omasta opiskeluajasta saisi kaiken mahdollisen irti, vaaditaan yhteistä ilonpitoa ja jaettuja harminaiheita, tenteissä kompastelua ja onnistumista, yhdessä järjestettyjä tapahtumia ja projekteja. Siis: aivan tavallista opiskeluelämää.
Ja jotta todella pääsisi näihin opiskelun rientoihin mukaan, tarvitaan taas pienryhmäohjaajia. Sen Pesälä muistaa itsekin hyvin vielä viime vuodesta.
“Pienryhmässä parasta on se, että saa heti alussa itselleen sen turvallisen, pienen yhteisön, jonka kanssa opiskella ja olla ensimmäisenä päivinä. Yhteisö kasvaa hiljalleen, illanvietoissa ja bileissä pienryhmät kohtaavat toisensa, ja ihmiset alkavat jo uskaltaa istahtaa myös viereisen ryhmän pöytään. Lopulta valmistumispäivänä sitä juhlitaan yhdessä koko oman kurssin kanssa, yhteisestä kurssihengestä nauttien.”
Kuka?
Roosa Pesälä
>> 21-vuotias.
>> Kotoisin Kempeleestä, asuu Oulussa.
>> Opiskelee toista vuotta yleistä lääketiedettä Oulun yliopistossa.
>> Vapaa-ajallaan hengailee kavereiden kanssa, käy opiskelijatapahtumissa ja harrastaa tanssia Oulun Lääketieteellisen Killan tanssiryhmässä Arytmiassa.
>> Lapsena unelma-ammatti oli rautakaupan myyjä. “Unelma toteutui, olen ollut rautakaupassa nyt kahtena kesänä kesätöissä.”
>> Toivoo, että kaikki fuksit kokisivat opintonsa mieleiseksi.
>> Haaveilee pitemmästä lomasta. “Olen aina ollut kesälomatkin töissä. Voi kun saisin joskus olla koko kesän lomalla!”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
