MENU

Viikon 18 tiedejulkaisu: Hammaslääkäri pelottaa lepsuja harjaajia

Hammaslääkäri hirvittää eniten opiskelijoita, joiden suussa hammaspeikko todennäköisimmin lymyää.

TEKSTI Antti Miettinen

KUVAT Anni Hyypiö

Oulun yliopiston suunterveyden yksikön tutkimuksessa analysoitiin syksyllä 2011 aloittaneiden yliopisto-opiskelijoiden suunterveystapojen ja hammaslääkäripelon välistä yhteyttä. Aineistona oli 8514 fuksiopiskelijan vastaukset hampaisiin liittyviä tapoja ja hammaslääkäripelkoa koskeviin kysymyksiin.

Vastaukset paljastivat, että eniten hammaslääkäriä kammoksuivat hampaitaan harvakseltaan harjaavat ja säännöllisesti tupakoivat opiskelijat. Tupakointi ja harva harjausväli lisäävät erityisesti iensairauksia ja suun limakalvomuutoksia. ”Hammashoitoa pelkäävillä on siis suurentunut riski suun sairauksille”, kertoo tutkimuksen suunnitellut suunterveyden yksikön tutkijatohtori Vesa Pohjola.

Hammaslääkäriä pelkäävillä opiskelijoilla oli myös useammin epänormaali suhtautuminen ruokaan kuin pelkäämättömillä. Lisäksi selvisi, että useammin hammashoitoa menneisyydessään tarvinneet opiskelijat pelkäsivät ajatusta tulevista hammaslääkärikäynneistä harvemmin hoitoa saaneita enemmän.

Vesa Pohjolan mukaan poikkileikkausaineiston pohjalta ei pysty päättelemään, mikä on huonon hammasterveyden ja lääkäripelon syy ja mikä seuraus. ”Tämän tutkimuksen pohjalta ei siis pysty sanomaan, onko ensin huono suunterveys, jota lähdetään korjaamaan ja josta sitten seuraa hammaslääkäripelko. Vai onko pelko ensin, ja hoidon lykkäämisestä seuraa huono suunterveys. Veikkaisin tätä jälkimmäistä sykliä.”

Pohjolan mukaan pelkääviä potilaita tulee motivoida hyviin hammasterveystapoihin. ”Vastaanotoilla pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, että löydettäisiin oikeat narut, joista vetäistä näiden pelkäävien osalta. Tärkeää olisi löytää hyvä motivaatio oman suunterveyden hoitamiseen. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi mennä niin, että kun lääkäri pelottaa, niin hampaitaan haluaa harjata”, Pohjola pohtii.

Pohjolalla on lohduttavia uutisia hammaslääkäriä kammoaville. ”Pelkoon ei ole tuomittu loppuelämäksi. Sen lievittämiseksi on hyviä, helppoja konsteja, joita voidaan vastaanotolla käyttää. Oma pää kannattaa totuttaa hammaslääkärillä käymiseen ja ajatukseen, että hoidossa oikeasti autetaan eikä kiusata. Hammaslääkäripelosta voisi päästä pois pikku hiljaa harjoittelemalla ja löytämällä luotettavan hammaslääkärin, jonka kanssa pystyy tulemaan toimeen. Sitten huomaa itsekin, että ’kyllä mä tästä selviän’.”

Tutkimuksen julkaisi BMC Oral Health.

Antti Miettinen

Tiedeviestinnän opiskelija ja evoluutiobiologi, jonka mielestä elämme aivan hullunkurisella pallolla.

Lue lisää:

Viikon 17 tiedejulkaisu: Robottikukkia kimalaisille

Marketista haetut säilykepurkit, ruuvinkannat ja lennokkimoottorit yhdistyvät robottikukkajärjestelmässä, joka automatisoi kimalaisten käyttäytymistutkimuksen.

TEKSTI Essi Oikarinen

KUVAT Essi Oikarinen

Kolme vuotta sitten tutkijanuransa alussa biologian tohtorikoulutettava Juho Lämsä löysi itsensä pohtimasta  medettömien kukkien pölytystä. Kuinka esimerkiksi medettömät orkideat houkuttelevat pölyttäjiä, ja miten kasvien sijoittuminen luonnossa vaikuttaa niiden menestymiseen? Tarvittiin laboratoriokoe, jossa kimalaisille olisi tarjolla medellisiä ja medettömiä kukkia.

”Aluksi rakensin ei-elektronisen tekokukkasysteemin. Hermostuin kukkien jatkuvaan pipetointiin mettä imitoivalla sokeriliemellä ja aloin pohtia, voisiko niitä jotenkin automatisoida”, Lämsä kuvailee robottikukkien syntyvaiheita.

Avuksi tuli entinen opiskelukaveri, biologi ja insinööri Erno Kuusela. Sitten ideoitiin.

Kiire ja pieni budjetti pakottivat luovuuteen. 3D-printtauskin oli pari vuotta sitten vasta yleistymässä. Kuuselan vanhasta lennokkiharrastuksesta muistui mieleen minimoottori, servo. Sen avulla saatiin purkkikukkien syöttömekanismi toteutettua ja pipetit roskakoriin. Purkit haettiin Prisman säilykeosastolta. Kimalaisten juomakupiksi sopiva ruuvinkanta löytyi tietokoneen piirilevystä. Kuusela koodasi ohjelmistot.

”Olihan se vähän sellaista hakkerointia ja Pelle Peloton -meininkiä.”

Valmis järjestelmä koostuu kirkkain värein maalatuista purkeista, jotka simuloivat kimalaisille kukkia. Purkkikukkien kannessa on syöttöaukko, johon mekanismi annostelee kimalaisille lipaistavan kerta-annoksen purkin pohjan sokerivesisäiliöstä. Purkeissa on liikkeentunnistimet, joten tieto kimalaisvierailusta kulkee saman tien ohjausyksikköön ja siitä tietokoneelle.

”Hienointa järjestelmässä on helppous käyttäjän kannalta. Laite tekee suoraan Excel-taulukkoa havainnoista”, keksijät kertovat.

Kun tutkimus on käynnissä ja kimalainen pörrää lentohäkissä robottikukkien ympärillä, voi tutkija käväistä vaikkapa kahvilla. Tehtäväksi jää tulosten analysointi, sekä ajoittainen siivoaminen ja sokeriveden vaihto.

Medettömistä kukista on sittemmin siirrytty uudenlaiseen asetelmaan. Pölyttäjien määrän romahtaminen on keskusteluttanut maailmalla viime vuosina. Tällä hetkellä robottikukilla simuloidaan ympäristömyrkkyjen ja tuholaishyönteisten torjunta-aineiden vaikutusta kimalaisten keskushermostoon ja sitä kautta ravinnonkeräystehokkuuteen.

”Ympäristömyrkyt esiintyvät niin pieninä pitoisuuksina, että tutkimustulosten saamiseksi tarvitaan runsaasti dataa. Tietokoneohjattu robottikukkasysteemi mahdollistaa tarkemman ja huomattavasti laajemman aineiston keräämisen”, Lämsä avaa järjestelmän tuomia mahdollisuuksia myös tutkimusaiheiden valintaan.

Kuuselan ja Lämsän robottikukat eivät välttämättä jää lajinsa ainoiksi. Järjestelmä on julkaistu avoimessa tiedejulkaisussa. Myös ohjelmisto on saatavilla avoimena lähdekoodina. Kimalaisista ja kukista skaalaa on mahdollista kasvattaa suurempienkin eläinten käyttäytymiseen – hiiriin, kolibreihin ja periaatteessa vaikka norsuihin, mikäli jostain vain löytyy tarpeeksi monta kiloa kantava servomoottori. Seuraavan polven pellepelottomien täytynee siis tähytä lennokkimoottoreita kauemmas.

Artikkelin robottikukkajärjestelmästä julkaisi Ecology and Evolution.

Essi Oikarinen

Tiedeviestinnän opiskelija, joka haluaisi keksiä lisää värejä ja valon aallonpituuksia.

Lue lisää:

Viikon 17 tutkijatapaaminen: Ilma taipuu kierrätettäväksi

Oulun yliopiston ympäristö- ja kemiantekniikan yksikössä kehitetään ilmakehän päästöjen kierrättämismenetelmiä. Jos tutkimus tuottaa tulosta, happosateiden ja päästöjen vähenemisen lisäksi myös Oulun haju saattaa tulevaisuudessa olla mennyttä.

TEKSTI Essi Oikarinen

KUVAT Essi Oikarinen

Mitä tutkit väitöskirjassasi, tohtorikoulutettava ja kemiantekniikan insinööri Anass Mouammine?

Olen osa tutkijaryhmää, joka kehittää VOC-päästöjen kierrättämistä. VOC on lyhenne sanoista volatile organic compound, eli niillä tarkoitetaan haihtuvia orgaanisia yhdisteitä. VOC-yhdisteitä tulee ilmakehään sekä luonnollisista lähteistä että ihmistoimien seurauksena.

VOC-päästöt voidaan jakaa kategorioihin niiden sisältämän pääasiallisen yhdisteen mukaan. Erityisalueenani ovat rikkiyhdisteitä sisältävät päästöt, joita syntyy erityisen paljon esimerkiksi paperi- ja selluteollisuudessa. Rikkiyhdisteet haisevat voimakkaalle jo pieninä määrinä ilmakehässä, minkä voi huomata vaikkapa kuuluisana Oulun hajuna.

Yleensä puhutaan päästöjen rajoittamisesta. Mitä päästöjen kierrättäminen oikein tarkoittaa?

Tavallisesti päästöjä hillitään polttamalla. Syntyi idea, että polttamisen sijaan päästöjä voisi myös kierrättää yhtä systemaattisesti kuin vaikkapa pulloja. Usein jopa 90 prosenttia päästön molekyyleistä on vain paria kolmea yhdistettä, mikä tekee niistä erittäin houkuttelevia kierrätettäviksi.

Kierrättäminen tapahtuu kemiallisena reaktiona. Jos reaktio suunnataan oikein, voisi nyt poltettavista ja hukkaan menevistä yhdisteistä synnyttää uusia yhdistetuotteita, joita taas voisi käyttää edelleen. Yksi mahdollinen tuote on formaldehydi, jota tarvitaan useissa teollisissa prosesseissa ja nykyään sitä joudutaan ostamaan erikseen.

Tehtaan tuotantoprosessiin voitaisiin lisätä kierrätysyksikkö jokaisen vaiheen jälkeen. Tämä tarkoittaisi vähemmän hiilidioksidia ilmakehään, vähemmän kulunutta energiaa, puhtaampaa ilmaa ja uusia hyödynnettäviä yhdisteitä.

Kierrättäminen on melko uusi prosessi. Yhtään käytössä olevaa kierrätysjärjestelmää ei ole ainakaan julkisesti tiedossa. Asiasta on kuitenkin puhuttu jo 1970–80 -luvuilla.

Mitä laboratoriokokeissasi tapahtuu?

Teen laboratoriossa päästösimulaatioita. Kriittisintä kierrättämisreaktion syntymisessä on löytää katalysaattoriaine, joka reagoi oikealla tavalla rikkipäästöjen kanssa. Aineen ominaisuudet, rakenne ja käyttäytyminen on tunnettava hyvin.

Valmistan katalysaattoriksi sopivia materiaaleja eri yhdisteitä sekoittelemalla. Sen jälkeen simuloin katalysaattorimateriaalin ja päästöyhdisteen reaktion ja analysoin tulokset.

Milloin siis pääsemme nauttimaan päästöttömästä ja hajuttomasta Oulusta?

Vielä on matkaa. Seuraavana askeleena on tutkimuksen vieminen ulos laboratoriosta. Menetelmiä ei ole vielä testattu käytännössä teollisuudessa, joten edes pilottikokoisen sovelluksen toteuttaminen olisi hienoa.

Ilmakehän päästöjen vähetessä myös hajuton Oulu on teoriassa mahdollinen. Käytännössä rikki haisee, vaikka sitä olisi vain muutama biljoonasosa ilmakehän molekyyleistä.

Pitkällä aikavälillä tutkimusta on laajennettava kaikkiin VOC-yhdisteisiin. Kierrättämisestä on syntymässä uuden sukupolven päästöntorjuntamenetelmä.

Essi Oikarinen

Tiedeviestinnän opiskelija, joka haluaisi keksiä lisää värejä ja valon aallonpituuksia.

Lue lisää:

Käyntikortti vaihtaa paikkaa

Oulun yliopiston käyntikortiksikin luonnehdittu eläinmuseon näyttely katoaa nykyisistä tiloistaan viimeistään vuoden 2017 lopussa. Uusista tiloista ei ole vielä varmuutta. Paras paikka olisi yliopiston ja eläinmuseon johdon mielestä Myllytullissa muiden museoiden yhteydessä, mutta rahoitusta ei ole olemassa.

TEKSTI Ville Koivuniemi

KUVAT Joel Karppanen

Oulun yliopistolle linja-autolla matkustavalle tarjoillaan vielä pieni annos historian havinaa. Yliopiston pohjoispuolella kaksi bussipysäkkiä on nimetty Oulun yliopiston eläintarhan mukaan. Eläintarha on ollut jo vuosia kokonaan suljettuna ja vielä kauemmin suljettuna yleisöltä.

Täytettyjä eläimiä Linnanmaan kampuksella voi sen sijaan vielä löytää reilustikin. Linnanmaan kampuksen pohjoispäässä Aava-ravintolaa vastapäätä avautuu 1000 neliömetrin suuruinen eläinmuseon näyttely. Se käsittää 1300 selkärankaista ja yli 3000 selkärangatonta Suomen eläinlajistolle tyypillistä eläintä. Täytetyt eläimet on koottu yli 50 metriä pitkään kolmiulotteiseen maisemamalliin eli diodraamaan, jossa Suomenlahti vaihtuu Jäämereksi ja kesä talveksi.

Vieraakseen eläinmuseo kerää etupäässä päiväkotien ja koulujen lapsia. Vuosittaisia käyntejä kertyy noin 30 000.

Tuollaisenaan eläinmuseosta ei pääse nauttimaan enää kauaa. Oulun yliopiston eläinmuseon näyttely katoaa nykyisistä tiloistaan viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Se että siirretäänkö näyttely Linnanmaan kampuksen sisällä vai sieltä pois, on vielä epävarmaa.

Syy nykyisistä tiloista luopumiseen on rahan puute. Oulun yliopisto maksaa tuhannen neliön näyttelynsä neliöistä vuokraa Suomen yliopistokiinteistöt Oy:lle, ja yliopiston johdon linjauksen mukaan tilankäyttöä halutaan tehostaa. Hallintojohtaja Essi Kiurun mukaan tiloista luovutaan viimeistään 1.1.2018, mutta mahdollisesti jo aiemmin. Hänen mukaansa kokonaisuus on monimutkainen.

”Kaikki täytyy sovittaa yhteen etenkin tutkimuksen ja opetuksen kannalta. Toisaalta haemme tilasäästöjä ja toisaalta toiminnallista järkevöitymistä”, Kiuru sanoo.

Näyttelyn siirtymisellä olisi jonkin verran vaikutuksia opiskelijoiden mahdollisuuksiin harjoitella lajien tunnistamista mielekkäissä ympäristöissä, mutta siirron vaikutukset käytännön opetus- ja tutkimustoimintaan olisivat eläinmuseon johdon mielestä vähäiset.

Mieluiten Myllytulliin

Eläinmuseon johtaja, professori Jouni Aspi siirtäisi näyttelyn mieluiten lähemmäs Oulun keskustaa.

”Kaupungin kanssa on ollut asiasta keskusteluja pitkään. Ensimmäinen selvitys tehtiin jo vuonna 2010, mutta museokeskuksen rakentamisesta ei ole tehty päätöksiä.”

Myös Kiurun mielestä museokokonaisuus esimerkiksi Myllytullissa olisi yliopiston näkökulmasta järkevä ratkaisu.

”Viime viikkoinakin olemme käyneet tästä keskusteluja”, Kiuru sanoo.

Oulun kaupungin näkökulmasta ainoa hanketta hidastava syy on rahan puute. Suunnitelmissa Myllytulliin kohoaisi nykyisen taidemuseon ja Tietomaan lähistölle museokeskus, jossa Oulun yliopisto olisi näyttelyineen vahvasti mukana.

Nykyisen eläinmuseon lisäksi suunnitelmissa on vilahdellut luontomuseon tuominen museokeskuksen yhteyteen. Museoiden yhdistämisen mallin voi nähdä Tampereelta, jossa museokeskus Vapriikin hulppeat tilat ovat laajuudeltaan 14 000 neliömetriä.

Aspi ei kuulosta kovinkaan huolestuneelta näyttelyn kohtalosta, mutta myöntää, että riski niiden joutumisesta väliaikaiselle tuuliajolle on olemassa. Hän ei myöskään pidä näyttelyn mahdollista siirtymistä keskustaan millään muotoa dramaattisena siirtona vaan ennemminkin eläinmuseon palaamisena takaisin sinne missä on ihmisiä.

Ainolasta Linnanmaalle

Eläinmuseon kokoelma on 1960- ja 1970-luvuilla risteillyt Ainolassa, Oulun NMKY:n suurhallin tiloissa Linnankadulla, Tuomiokirkon vieressä ja Åströmin entisessä nahkatehtaassa Myllytullin Nahkatehtaankadulla. Nykyisissä tiloissaan Linnanmaalla museo on ollut vuodesta 1984 alkaen.

1960-luvun alussa Oulun Luonnonystäväin Yhdistyksen (OLY) lahjoittamaan kokoelmaan kuului reilut 600 selkärankaista ja 15 000 selkärangatonta eläintä. OLY oli toiminut jo sitä aiemmin 1930-luvulta alkaen, mutta sen kokoelmat pommitettiin käytännössä maan tasalle talvisodassa. Tällä hetkellä Oulun yliopiston eläinmuseon kokoelmiin kuuluu jo yli 50 000 selkärankaisen eläimen näytteet ja yli 2 000 000 selkärangattoman eläimen näytteet.

Kun puhutaan eläinmuseosta, monen mielenmaisemassa puhutaan siitä noin tuhannen neliömetrin yleisönäyttelystä. Itse asiassa se on vain eläinmuseon pieni yleisölle näkyvä käyntikortti. Kuten juuri läpi käydyistä luvuista voi päätelläkin, esimerkiksi 2 miljoonan selkärangattoman eläimen näytteistä näyttelyssä voi olla käytännön syistä esillä parhaimmillaankin vain murto-osa.

”Eläinmuseon voi ajatella olevan kuin kirjasto”, Aspi sanoo.

Eläinmuseon kokoelma karttuu koko ajan ja museon referenssikokoelmasta on paljon hyötyä suomalaisten lajien tutkimukselle.

Käytännössä samasta lajista tarvitaan siis aina suuri määrä näytteitä, jotta niiden avulla saadaan aikaan paras arvaus esimerkiksi lajin koosta ja käyttäytymisestä vuosien saatossa.
”On tärkeää, että meillä on käytössä pitkiä aikasarjoja eri lajeista. Esimerkiksi muinais-dna-tutkimuksessa museokokoelmat ovat erityisen tärkeitä”, Aspi jatkaa.

Muinais-dna-tutkimus on Oulun erikoisosaamista, ja eläinmuseolla on vahva rooli myös tutkimuksellisesti. Käytännössä aikasarjojen seuraaminen on tärkeää esimerkiksi eläinten elinolosuhteiden arvioimisessa.

”Esimerkiksi jos ja kun tiedämme, millainen susipopulaatio meillä on ollut Suomessa 1800-luvun lopussa, se auttaa meitä seuraamaan uhanalaisten lajien demografiaa”, Aspi täsmentää.

Rahahanat tiukentuvat

Jouni Aspia surettaa, että yliopiston rahat tuntuvat olevan koko ajan tiukemmalla ja tiukemmalla, varsinkin jos tilannetta tällä vuosituhannella vertaa 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun tilanteeseen, jolloin resurssit olivat koko luonnontieteellisessä tiedekunnassa parhaimmillaan.

”Tuntuu että yliopistolla ei ole rahoja mihinkään. Onhan tästä näyttelyn siirrosta puhuttu jo kymmenen vuotta”, Aspi kertaa.

Viime vuosina Oulun yliopiston yt-neuvottelujen seurauksena eläinmuseolta on karsittu kahden preparaattorin ja yhden intendentin vakanssit.

Aspi uskoo, että vaikka eläinmuseon rahoitus on ollut jo pitkään suurennuslasin alla, eläinmuseotoiminta kuuluu joka tapauksessa jatkossakin vahvasti niin Oulun yliopiston kuin usean muunkin suomalaisyliopiston toimintaan.

”Kaikissa yliopistoissa nämä museot ja puutarhat ovat olleet ajoittain uhanalaisia. Nyt näyttää, että niiden arvo ymmärrettäisiin. Olemme saaneet Opetus- ja kulttuuriministeriöltä toimintaamme myös lisärahaa. Ja rahoitusta tulee myös esimerkiksi Suomen Akatemialta”, Aspi toteaa.

Jatkuvuutta toisaalta vankistaa sekin, että eläinmuseo on strategisesti osa Oulun yliopiston biologian laitoksen alaista biodiversiteettiyksikköä, johon kuuluvat eläinmuseon lisäksi kasvitieteellinen puutarha, kasvimuseo ja Perämeren tutkimusasema.

Tulevaisuus sumuisa

Sekä Jouni Aspi että Essi Kiuru ovat eläinmuseon lähitulevaisuuden suhteen tietämättömiä sen tarkoista askelmerkeistä. Nykyisistä tiloista siirtymisen aikataulu riippuu siitä, löytyykö tiloihin tulijoita. Eläinmuseon näyttelytiloja ympäröiviä tiloja kuitenkin tyhjennetään jo ja tilat ovat joka tapauksessa tyhjillään ensi vuoden lopussa, jolloin vuokrasopimus tilat omistavan Suomen yliopistokiinteistöt Oy:n kanssa loppuu.

Aspi toivoo, että ennen kaikkea kokoelmille ja preparatorioille löytyy asianmukaiset tilat nopeasti. Samoilla linjoilla on Kiuru. Yksi varteenotettava mahdollisuus on, että kokoelmia siirretään Kaitoväylän toisella puolella olevan kasvitieteellisen puutarhan tiloihin.

Vaikka raha painaa yliopiston vaakakupissa paljon, Kiuru muistuttaa, että eläinmuseon tai kasvitieteellisen puutarhan kaltaisten yhteiskunnallista vaikuttavuutta edistävien laitosten kohdalla se ei saisi koskaan olla ainoa asia, jota tarkastellaan.

Eläinmuseon yleisölle näkyvä osa on tällä hetkellä Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksella sijaitseva 1000 neliömetriä käsittävä näyttely, joka on avoinna arkisin kello 8–15.45. Opiskelijalippu näyttelyyn maksaa 2 euroa, normaalihinta on 3 euroa.

Ville Koivuniemi

Freelancer-toimittaja. Twitter: @VilleKoivuniemi

Lue lisää:

Viikon 13 tiedejulkaisu: Työntekijöitä kannattaa kohdella ihmisinä

Työntekijöiden kokema epäinhimillistäminen voi heikentää heidän luottamustaan työnantajaan. Yllättyneet voivat nyt laskea kätensä. Luotto voi kärsiä, vaikka epäinhimillistäminen ei olisi tietoista tai erityisen rankkaa.

TEKSTI Antti Miettinen

KUVAT Antti Miettinen

Johtamisen ja kansainvälisen liiketoiminnan tohtoriopiskelija Tuure Väyrynen ja FT Sari Laari-Salmela selvittivät, että työyhteisössä huonosti kohdeltujen työntekijöiden usko työnantajan hyväntahtoisuuteen voi heikentyä. Tämä ei välttämättä ole organisaatiolle suotuisaa.

”Kohtuu suoraviivainen päätelmä on, että ihmisiä kannattaa kohdella firmoissa hyvin. Jos työntekijöitä kohdellaan kaltoin, kyllähän ne ottavat hatkat. Voidaan siis tehdä perusoletus, että epäinhimillistäminen haittaa työnantajaakin”, Väyrynen selostaa.

Tutkijat analysoivat suomalaisen IT-firman työntekijöiden näkemyksiä yrityksestä ja sen esinaisista ja -miehistä. Työntekijöiden haastatteluista selvisi, ettei epäinhimillistäminen ole yleensä tietoista.

”Ei ole sellaista, että johtoporras miettii, että kyykytetääpä tässä pientä duunaria. Epäinhimillistämistä tuovat esiin esimerkiksi valtarakenteet ja sosiaalinen etäisyys esimiesten ja työntekijöiden välillä”, Väyrynen kuvailee ja jatkaa:

”Pahimmillaan epäinhimillistäminen tulee esiin siinä, että ihmiset nähdään organisaatioissa vain resursseina. Päätöksistä ei useinkaan kerrota alaisille kasvokkain. Näin työntekijää, eli ihmistä ei kokonaisuutena kaikkine tunteineen helposti hahmota. Ihmisillä on kuitenkin omia tavoitteita ja haluja työssä ja elämässä. Ne eivät välttämättä tule huomioiduiksi organisaatioissa. Sitä kautta työntekijä kokee epäinhimillistyvänsä.”

Tutkimuksen mukaan ”viattomatkin” viestintäkäytännöt voivat heikentää alaisten luottamusta organisaatioon. Työyhteisön sisäisellä viestinnällä on aina eettinen sisältö, joka voi vaikuttaa työntekijöiden tuntemuksiin.

Väyrynen lähettää yritysjohtajille terveisiä: ”Olkaa työntekijöidenne kanssa tekemisissä, mahdollisimman lähellä heidän jokapäiväisessä elämässään. Mitä enemmän, sen parempi.”

Nyt, työntekijät, #minäkinolenihminen-kampanjaa pystyyn.

Tutkimuksen julkaisi Journal of Business Ethics.

Antti Miettinen

Tiedeviestinnän opiskelija ja evoluutiobiologi, jonka mielestä elämme aivan hullunkurisella pallolla.

Lue lisää:

Viikon 13 tutkijatapaaminen: DNA-viivakoodit paljastavat ruokahuijaukset

Maamme metsien ja vesistöjen yhtiöittäminen on nyt pinnalla. Suomen luontoa viivakooditetaan kovaa vauhtia myös Oulun yliopistossa. ”Kertokaa, please, mihin tämä liittyy”, kuulostelevat päättäjämme vesi kielellä.

TEKSTI Antti Miettinen

KUVAT Antti Miettinen

Mistä hankkeessanne on kyse, Oulun yliopiston yli-intendentti Marko Mutanen?

DNA-viivakoodeista. Ne ovat tunnisteita, joiden avulla laji kuin laji pystytään määrittämään. Luomme hankkeessamme DNA-viivakoodikirjastoa Suomen eliölajistolle. Termi kuulostaa kaupalliselta, mutta ei liity mitenkään luonnon yhtiöittämissuunnitelmiin.

Lajinmääritys DNA-viivakoodeilla toimii samalla periaatteella kuin tuotteiden tunnistaminen kaupan kassalla. Kassahenkilön ei tarvitse itse tunnistaa tuotetta, vaan sen kertoo ostoksen viivakoodi. Aivan kuin tuotteiden viivakoodeissa, myös eri lajien perintötekijöissä on eroja. DNA-viivakoodit ovat perimän tuntomerkkejä, joiden avulla lajit voidaan tunnistaa toisistaan.

Yllättävätkö viivakoodit ikinä?

Ihan jatkuvasti. Huomataan esimerkiksi, että lajissa on kaksi erilaista viivakoodia. Yhtenä pidetty laji onkin siis kaksi lajia. Tämmöisiä niin sanottuja piilolajeja löytyy myös hyvin tunnetuista ryhmistä kuten perhosista.

Missä vaiheessa kehityksen kehitys on?

Teknologia kehittyy hirmuisen nopeasti. Vielä ei ole käsikäyttöisiä laitteita, joilla voisi analysoida näytteitä. Näkisin kuitenkin, etteivät ne ole hirveän kaukana tulevaisuudessa. Eli laitteet, jotka lukevat DNA-viivakoodin, vertaavat sitä tietokantaan ja kertovat välittömästi, mikä laji on kyseessä.

Tämähän on täysin futuristinen lausunto. Mihin tällaista tarvitaan?

Kaikessa biologisessa tutkimuksessa on keskeisen tärkeä tietää, mitä lajia tutkitaan. On lajiryhmiä ja näytteitä, joiden määrittäminen on äärimmäisen hankalaa. Nyt laajoista näytteistä pystytään kerralla tutkimaan, mitä eliöitä siellä on. Viivakoodien avulla lajit voi tunnistaa periaatteessa kuka vain.

Lajien määrittämistä tarvitaan vaikka missä yhteyksissä. Lajeja täytyy tunnistaa vaikkapa teepusseista tai kalapurkeista. Viivakoodeista on esimerkiksi havaittu, että teepussien sisältöön on usein sekoitettu rikkakasveja. Hevosenlihakohu oli myös esimerkki tarpeesta määrittää elintarvikkeiden sisältöä.

Loistavaa. Saadaanko viivakoodeista siis yhteiskunnallista hyötyä, eli ns. pätäkkää?

Aivan varmasti. Lajien määrittäminen on maailmalla miljardiluokan bisnes. Kaupallinen potentiaali on vielä suurempi, koska DNA-viivakoodien avulla voidaan tehdä paljon aiemmin mahdottomia asioita. On esimerkiksi valtavia elintarvikeyrityksiä, joiden täytyy kontrolloida tuotteidensa laatua. Apua tarvitsee myös Tulli. On satoja lajeja, joita ei saa tuoda maahan, mutta eivät tullimiehet osaa niitä määrittää.

Yksi uusi sovellus liittyy valtavan suureen yhteiskunnalliseen pulmaan, eli sisäilmaongelmiin. Homesienten tunnistus on ollut erittäin vaikeaa. Huoneilmasta voidaan kyllä kerätä itiöitä, mutta kukaan ei ole pystynyt määrittämään niitä. DNA-viivakoodien avulla voidaan nykyään selvittää, minkä homeiden itiöitä ilmasta löytyy.

Terveyspuolella viivakoodien avulla on tutkittu myös ihmisessä asuvia mikrobeja. On paljastunut, miten hirveän yksilöllinen mikrobiyhteisö eri ihmisissä elää, ja mikä yhteys sillä on hyvinvointiimme. DNA-menetelmät mahdollistavat tällaisen tutkimuksen. Sitä kautta saadaan aivan uudenlaista tietoa.

Antti Miettinen

Tiedeviestinnän opiskelija ja evoluutiobiologi, jonka mielestä elämme aivan hullunkurisella pallolla.

Lue lisää: