Suuri Peto! -näytelmän ensi-ilta kulissien takana (kuvareportaasi)

Oletko koskaan miettinyt mitä teatterin kulisseissa tapahtuuu ennen näytöstä, sen aikana ja esityksen jälkeen? Valokuvaaja Joel Karppanen dokumentoi Oulun ylioppilasteatterin Suuri Peto! -suurproduktion ensi-illan perjantaina 15. tammikuuta.

TEKSTI Joel Karppanen

KUVAT Joel Karppanen

Joel Karppanen

Lue lisää:

Joulukuun kulttuurimenot

Joulukuussa koimme katarsiksen ja ihmettelimme Oulun kaupunginteatterin tyhjiä penkkejä.

Breaking the Waves
Oulun kaupunginteatterissa 9.4.2016 asti

Marraskuussa Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen Breaking the Waves -näytelmän pohjana on Vivian Nielsenin dramatisointi Lars von Trierin samannimisestä elokuvasta ja von Trierin, David Pirien ja Peter Asmussenin filmikäsikirjoituksesta.

Oulun näyttämölle draaman marssittaa komeasti ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen. Breaking the Wavesin tapahtumat sijoittuvat 1970-lukulaiseen eristyneeseen ja uskonnolliseen skotlantilaiskylään. Viaton Bess McNeil löytää elämänsä rakkauden – ja tarkoituksen – öljynporauslautalla työskentelevästä, häntä vanhemmasta ja kokeneemmasta Janista. Herran kurissa ja pelossa elävä yhteisö ei katso liittoa ulkopuolisen kanssa hyvällä, mutta hurmioitunut Bess pitää päänsä – häät on tanssittava. Lyhyen onnen jälkeen alkaa jyrkkä alamäki. Työtapaturman vakavasti vammauttaman ja kyynisen Janin ja rakkautensa edessä uhrautuvan Bessin suhde saa vääristyneen, vaarallisen suunnan. Kun rakkaudella ei ole enää järjellisiä rajoja, mitä tahansa voi tapahtua.

Oulun versio von Trierin tarinasta on äärimmäisen visuaalinen ja kunnianhimoinen. Erityiskiitoksen ansaitsee näytelmässä käytetty livevideokuvaus, joka toimii loistavasti perinteisen näyttämötyöskentelyn rinnalla. Intensiivinen videokuva tuo näyttelijöiden ilmeet piinallisen lähelle katsojaa, jolloin vaikutelma on hyvin intiimi. Suuren salin näyttämöllä onkin videokuvan ja kekseliään lavastuksen vuoksi koko ajan valtavasti nähtävää.

Toisen kiitoksen voi osoittaa roolittajalle. Ilmeikäs naispääosanesittäjä Lotta Vaattovaara on hauraana Bessinä yksinkertaisesti loistava. Bess on raivostuttavan naiivi ja uskossaan hysteerisen periksiantamaton hahmo, jonka hyvyys koituu hänen kohtalokseen. Vaattovaara heittäytyy rooliinsa suorastaan vimmaisella tahdolla. Karismaattinen Janne Raudaskoski solahtaa renttuisen rakastajan työhaalareihin vankalla rutiinilla. Sivuosissa loistavat muun muassa järjen ääni Dodo (Heli Haapalainen) ja moraalinsa kanssa painiskeleva lääkäri Richardson (Markus Järvenpää).

Breaking the Waves on sydäntä pakahduttava ja ahdistava elämys. Katsojan ihon alle hiipivä näytelmä on täysin väärä valinta hilpeälle pikkujouluseurueelle, mutta erinomainen elämän synkempiä sävyjä etsivälle. Näytelmän loppua ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata onnelliseksi, mutta silti viimeisissä minuuteissa on jotain äärimmäisen katarttista ja puhdistavaa.

Ainoa esityksen aikana mieltä vaivannut asia oli kaupunginteatterin suuren salin tyhjien penkkien määrä. Oululaiset, missä te olette? Ja miksi ihmeessä ette ole jo katsomassa tätä näytelmää?

Työ elämän sisältönä

Musta munkki on väkevä teatteriteos, jossa pohditaan elämän merkityksellisyyttä, itsensä hyväksymistä ja sietämistä.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Joel Karppanen

Jos elämän sisältö rakentuu työlle ja suhde työhön on intohimoinen, se ei välttämättä ole hyväksi. Liika voi olla liikaa.

”Mikä on se hinta, mitä ihminen joutuu sietämään, jos hän haluaa elämältään muuta kuin turvallista keskiluokkaista perhe-elämää ja vakituista työtä? Jos haluaa löytää tavan elää jollakin toisella tavalla, se ei ole ihan yksinkertaista”, pohtii teatteriohjaaja Riko Saatsi.

Hänen ohjaamassaan, Anton Tšehovin novelliin pohjautuvassa Musta munkki –näytelmässä päähenkilö, tiedemies Kovrin joutuu intohimoisen työnteon aiheuttaman uupumisen vuoksi vähentämään työtään, mikä johtaa tyhjyyden tunteeseen.

”Kysymys ei ole siitä, mitä elämässä saa tai mitä omistaa, koska se reitti johtaa aina samaan asiaan eli siihen, kuka minä olen, hyväksynkö minä itseni ja mitä minun pitää tehdä, jotta hyväksyn itseni. Sitä kautta aukeavat kaikki kysymykset vastuusta ja suhteesta toisiin ihmisiin sekä ympäröivään todellisuuteen. Olennaisin kysymys liittyy ihmisen identiteettiin ja minäkuvaan, pystyykö sietämään itseään”, Saatsi jatkaa.

Vaikka näytelmän Kovrin saa julkaistuja tekstejä, rakkautta, parisuhteen, euforiaa omista suuruudenharhoistaan, huolenpitoa ja hellyyttä läheisiltä ihmisiltä, professorin aseman ja tittelin, kaikki se johtaa aina samaan: mikään ei tunnu lopulta miltään.

Oulun kaupunginteatterille näytelmän ohjannut Saatsi törmäsi Tšehovin novellin englanninkieliseen versioon kolmisen vuotta sitten. Kului aikaa, ja ohjaaja huomasi miettivänsä Mustaa munkkia ja etsi suomennetun novellin käsiinsä. Se löytyi kirjaston varastohyllyltä.

Hän kertoo jäävänsä kiinni asioihin, joita ei ymmärrä. Novellissa mustan munkin hahmo on Kovrinin päässä, harhanäky. Hahmo toi Saatsille mieleen venäläisohjaaja Andrei Tarkovskin tavan kuvata ihminen osana jotain suurempaa. Musta munkki jäi Saatsille mysteeriksi ja hänelle syntyi tarve löytää sille vastaus.

Saatsia viehätti novellissa myös sen tarinan suhde nykypäivään. Useissa Tšehovin teksteissä käsitellään ihmisen elämän merkitystä ja merkityksellisyyden kokemuksen katoamista sekä tarpeettomuuden ja riittämättömyyden ongelman kanssa painimista.

”Ne osuvat suoraan siihen todellisuuteen missä elämme. Tšehov käsittelee lahjakkaan ihmisen kautta tyhjyyden tunnetta.”

Kollektiivisen työn tulos

Saatsi on aiemmin ohjannut muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterille Peer Günt – ja Myötätunto-näytelmät. Oulun kaupunginteatterin ohjelmistoon Musta munkki tuli taiteellisen johtajan Kari-Pekka Toivosen myötä. Saatsi tuntee Toivosen Teatterikorkeakoulun ajalta, ja kun Toivonen tuli Ouluun töihin, oli heillä puhetta yhteistyöstä. Musta munkki valikoitui tuoksi yhteistyöksi.

Näytelmän esitysteksti ja toteutus syntyi työryhmän yhteisen työn tuloksena. Saatsi pyysi lavastaja-pukusuunnittelija-työparikseen Kaisu Koposen, jonka kanssa hän on työskennellyt muun muassa Peer Günt -teoksessa.

”Riko soitti minulle ja sanoi, että olisi Tšehovin Musta munkki Oulun kaupunginteatterissa ja kysyi miltä näyttää kalenteri, lähtisitkö mukaan? Vastasin ”Lähden.” katsomatta kalenteriin”, Koponen kertoo.

Kaksikko työsti näytelmää vuoden verran. Ensin hitaammin ja harvemmin ja viime keväänä tiukemmalla tahdilla. Itse käsikirjoitusta kirjoitettiin, muokattiin ja rakennettiin koko harjoitusprosessin ajan, ensi-iltaviikollakin.

Ennen kuin ohjaaja Saatsi kirjoitti alustavan käsikirjoituksen, hänelle oli tärkeää tietää, millä näyttämöllä esitys tehdään. Musta munkki onkin istutettu suoraan Oulun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.

”Kun pohjatekstinä on proosateksti, se on vielä enemmän auki suhteessa näyttämöön ja siihen tekemisen tapaan, mikä sille työskentelylle pitää löytää, jotta se työ voi lähteä käyntiin. Jätin sen tarkoituksella riittävän auki, että kun muut ihmiset tulivat paikalle, se rakennettiin viime kädessä yhdessä”, Saatsi luonnehtii.

”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan.”

He halusivat esityksen, jossa katsoja saa käyttää omaa luovuuttaan. Tarkoitus ei ole ollut pureskella ja ajatella kaikkea valmiiksi. Esitykseen on jätetty luonnosmaisuutta, mikä näkyy esimerkiksi lavastuksessa.

Koposelle visuaalinen kokonaisilme on iso osa esitystä, mutta hän haluaa sen muuttuvan myös maastoksi, joka toimii toiminnallisena pohjana ja lähtökohtana tekstille ja näyttelijöille.

”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan”, Koponen selittää.

Paras idea voittaa

Ohjaaja Saatsi halusi mahdollistaa sen, että työskentely oli aidosti ryhmälähtöistä ja tasaveroista.

”Jokainen työryhmän jäsen pystyi tulemaan produktioon mukaan omine vahvuuksineen ja näkökulmineen. Koen että olemme siinä onnistuneet hyvin”, Saatsi analysoi.

Tšehovin novelli, joka ei siis ole yksi yhteen teatteriesityksen kanssa, on antanut työryhmälle oivallisen kentän syvällisille pohdiskeluille.

”Tšehov on kirjailijana niin hieno, että hänen tekstinsä ei ole tyhjennettävissä yhteen selkeään näkökulmaan. Hänen syvyysulottuvuus katseessa ihmiseen on jotakin ainutlaatuista. Sitä on ollut kiinnostavaa ja palkitsevaa tutkia nimenomaan ryhmänä, koska jokaisella on oma kulmansa ja kokemushistoriansa siihen”, Saatsi pohtii.

Myös yksinäisyys on keskeinen teema ja kärki, jonka kautta he työstivät teosta.

”Kun esitystä rakentaessa prosessi on ollut todella tärkeä ja osa sisältöä, olemme lähestyneet päinvastaisesta näkökulmasta näitä kysymyksiä, yhteisen, jaetun, kollektiivisen prosessin kautta”, Saatsi kertoo.

Työryhmään kuului Saatsin ja Koposen lisäksi muun muassa näyttelijät, näyttämöhenkilökunta, valo- ja äänisuunnittelijat ja pianisti.

”Kun tehdään teatteria, joka on kollektiivinen taidemuoto, minulle on keskeistä, että sitä tehdään oikeasti yhdessä. Paras idea voittaa. Meillä on esimerkiksi kaksi sivaria näyttämömiehinä ja edellisen läpimenon jälkeen toinen heistä nykäisi minua hihasta ja sanoi, ”Tuossa kohtaa, ootko huomannu?” ja hän oli täysin oikeassa siinä. Tosi hyvä esimerkki siitä, että kaikki ihmiset ovat sitoutuneita yhteiseen esitykseen. On hämmentävää, miten useamman tekijän summa on oikeasti vielä paljon enemmän”, Saatsi painottaa.

Yhdessä tekemisessä on Saatsin mukaan tärkeää hahmottaa työvaiheet, missä järjestyksessä asioita tehdään ja syvennetään sekä missä vaiheessa niitä lähdetään kirkastamaan. Kollektiivinen työskentely vaatii kärsivällisyyttä, mutta on antoisaa, koska se voi aidosti tuottaa sellaista, mitä ei ikinä pystyisi suunnittelemaan etukäteen.

”Jokaisella ihmisellä on niin oma tapansa suhtautua elämään, näyttämöön ja kysymyksiin, minkä äärellä siellä yhdessä ollaan. Ratkaisujen yllättävyys on erityisesti ohjaajan näkökulmasta mahtavaa, koska saa ikään kuin lahjoja koko ajan”, Saatsi luonnehtii.

Tällaisen kollektiivisen työskentelytavan mahdollisti se, että Saatsi työryhmineen sai pienen näyttämön 1,5 kuukaudeksi kokonaan käyttöönsä.

”Se ei ole missään tapauksessa itsestäänselvyys. Sitä tapahtuu aika harvoin isoissa taloissa, että tällainen työskentelymuoto on mahdollinen. Se minkälaista erityistä laatua se tuottaa näyttämölle, on mahtava asia”, Saatsi iloitsee muutama päivä ennen syyskuista ensi-iltaa.

Mustassa munkissa käsitellään useita laajoja teemoja ihmisyyteen liittyen. Saatsia askarruttivat monet kysymykset ja vastauksiakin hän on esityksen tekoprosessin aikana saanut.

”Elääkseen on hyväksyttävä itsensä omine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Vaikka vastaus on tuossa, se on nimenomaan itsen ulkopuolella: siinä miten toiset ihmiset tekevät mahdolliseksi sen, että voi ymmärtää itsensä osana maailmaa, osana kaikkea elävää. On ihmeellisen rauhoittavaa, että jos itsensä näkee jossakin perspektiivissä, silloin ongelmille, minkä kanssa painii, tulee mittakaava ja niiden kanssa voi oppia elämään”, Saatsi toteaa.

 

Musta munkki Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21. tammikuuta saakka.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Taivaslaulu teatteriversiona kirjaa ahdistavampi

Pauliina Rauhalan menestynyt esikoisteos Taivaslaulu on teatteriversiona vahvempi ja paikoin ahdistavampi. Lestadiolaisuuden tabuja rikkova tarina kertoo Viljan ja Aleksin rakkaudesta ja heidän kasvamisesta opiskelijoista vanhemmiksi, mutta pohjimmiltaan näytelmä käsittelee uskonrajoja ja sitä, mitä lastensaannin sääntelemättömyys voi pahimmillaan aiheuttaa. Näytelmän vaikuttavuus on pitkälti ohjaaja Heta Haanpään ja Viljaa esittävän Merja Pietilän sekä Aleksia näyttelevän Jyri Ojansivun […]

Pauliina Rauhalan menestynyt esikoisteos Taivaslaulu on teatteriversiona vahvempi ja paikoin ahdistavampi. Lestadiolaisuuden tabuja rikkova tarina kertoo Viljan ja Aleksin rakkaudesta ja heidän kasvamisesta opiskelijoista vanhemmiksi, mutta pohjimmiltaan näytelmä käsittelee uskonrajoja ja sitä, mitä lastensaannin sääntelemättömyys voi pahimmillaan aiheuttaa.

Näytelmän vaikuttavuus on pitkälti ohjaaja Heta Haanpään ja Viljaa esittävän Merja Pietilän sekä Aleksia näyttelevän Jyri Ojansivun ansiota. Pietilä ja Ojansivu ovat rooleissaan luontevia ja aitoja.

Minimalistiset lavastukset, marimekkoinen puvustus ja ääni- sekä valotehosteet täydentävät kokonaisuuden. Muutama irrallinen kohtaus hämmentää kuten ensimmäisen puoliskon yleisölle suunnattu puhe. Lapsien repliikit saavat yleisön nauramaan eikä iloa, rakkautta ja lämpöäkään näytelmästä puutu.

Taivaslaulu Oulun kaupunginteatterissa 20. helmikuuta 2016 asti.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Kaikista rakkain on teatteri

Krista Kosonen on kahden teatterikoulun kasvatti.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Joel Karppanen

Elokuvissa, televisiossa ja teatterilavoilla työskennelleelle Krista Kososelle näyttelemisen muodoista yksi näistä on ylitse muiden. Teatteri. Hän kuvailee sitä kaiken pohjaksi ja kuningaslajiksi.

”Teatterihan on hirveimmillään aivan hirveää paskaa. Jos teatteri tehdään laiskasti, sitä ei pelasta mikään. Mutta sitten, kun se on hyvää, se on hyvää.”

Ainutlaatuinen luonne yhden oton taidemuotona ja siihen kuuluva vuorovaikutus tekevät teatterista Kososelle tärkeän. Hän on saanut näyttelemisestä mielettömimmät tunnekokemukset nimenomaan teatterilavalla.

Kosonen uskalsi myöntää itselleen vasta lukion viimeisellä luokalla haluavansa näyttelijäksi. Häntä pelotti olla kiinnostunut suositusta ammatista, koska Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun on niin vaikea päästä. Koulussa hän oli ollut mukana ilmaisutaidon ryhmissä ja lukionkin hän kävi Kallion ilmaisutaidon lukiossa, joten alitajuisesti urahaave oli ollut mielessä jo kauemmin.

Vaikka Kosonen abikeväänä tiesi haluavansa näytellä, ei hän kuitenkaan vielä uskaltanut pyrkiä Teatterikorkeakouluun, vaan haki Lahden kansanopistoon ja opiskeli siellä vuoden näyttelijäntyötä. Seuraavana keväänä Kososelle ovet Teatterikorkeakouluun avautuivat ensiyrittämällä.

Teatterikorkeakoulussa opetetaan valtavasti näyttelijäntyöhön liittyviä käytännönasioita kuten puhetta ja laulua. Kosonen nostaa suurimmaksi opiksi kuitenkin näyttelijälle olennaisen taidon: herkkyyden, empatian ja lapsenmielisyyden säilyttämisen taidon. Katkeroituminen ja kyynistyminen ei ole mahdollista. Täytyy jaksaa ihmetellä.

”Haalea keskitie on aina ihan paskaa. Se on joko kylmää tai kuumaa. Mukava haalea ei ole mitään. On mentävä turvallisuusalueelta pois, mikä on mielestäni hyvä elämässä ylipäätään.”

Kuten monessa muussakin ammatissa, näyttelijä ei ole valmis astuessaan korkeakoulun ovista maisterinpaperit kädessään ulos. Jokainen rooli alkaa Kososen sanoin nollasta. Lisäksi Kosonen kokee käyneensä toisen teatterikoulun ukrainalaisohjaaja Andriy Zholdakin kanssa. Näyttelijätär työskenteli hänen ohjauksessaan klassikkoteoksissa Anna Karenina, Vanja-eno ja Kirsikkapuisto.

Moskovassa opiskelleen ja Berliinissä asuvan Zholdakin kanssa työskentely opetti Kososelle asennetta, intohimoa ja soturiajattelua. Hän oppi, ettei näyttelijä voi pelätä tai pyydellä anteeksi. Pitää olla voimaa, vahvuutta ja rohkeutta.

Vaikka teatteri on Kososelle lajeista rakkain, Kätilö-työn myötä rakkaus ja kiinnostus elokuvaakin kohtaan on kasvanut. Hänellä oli runsaasti aikaa rakentaa roolihahmoaan Helenaa, joka rakastuu Lauri Tilkasen esittämään saksalais-suomalaiseen SS-upseeriin Johannes Angelhurstiin.

Krista Kosonen onnistui ohjaajamiehensä Antti Jokisen kanssa tekemään roolihenkilöstä erilaisen kuin hän itse on. Usein perusteelliseen valmistautumiseen ja roolin kehittelyyn ei ole tarpeeksi rahaa ja aikaa.

”Se on ihaninta, että pääsisi tekemään juuri näin, että olisi aikaa, hyvä käsikirjoitus ja hyvä rooli.  On se sitten foorumi mikä vain.”

Helenan-rooli Kätilössä on Kososen tähän mennessä suurin rooli.

”Tuntuu kauhean jännittävältä, kun on vihdoin päässyt sitä näyttämään. Toisaalta tuntuu ihanalta, koska rooli on ollut kaikista rakkain. Minulla tuli jopa kuvausten päätyttyä ikävä Hellua, niin kuin häntä kutsuin.”

Hellu unohtunee syksyllä, kun Kososella on uudenlainen koitos edessä. Esikoisen syntymä ja äitiysloma pitävät näyttelijättären loppuvuoden poissa niin teatterilavoilta kuin kuvauksistakin.

 

Kuka?

»Näyttelijä Krista Kosonen.
» 32 vuotta.
» Kotoisin Espoosta. Asuu Helsingissä.
» Valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009. Opiskellut näyttelijäntyötä myös Lahden kansanopistossa.
» Elokuvat: Mm. Kätilö (2015), Puhdistus (2012), Suden vuosi (2007), Jadesoturi (2006).
» Televisiossa: Mm. Kingi (2015), Toisen kanssa (2014), Putous (2010-2014), Klikkaa mua (2011-2014), Helppo elämä (2011), Suojelijat (2007).
» Teatterissa: Mm. Turun kaupunginteatterissa Anna Karenina (2010) ja Kirsikkapuisto (2012), Suomen Kansallisteatterissa Vanja-eno (2014–2015).
» Palkittu Shanghain kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla parhaasta naispääosasta Kätilö-elokuvasta kesäkuussa 2015 ja Kultaisella Venlalla vuosina 2014 ja 2011.
» “Vapaa-ajallani luen, käyn elokuvissa ja teatterissa sekä vietän aikaa ystävien ja 3-vuotiaan labradorinnoutajani, Hilman kanssa.”

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: