Vuosien ajan olen kokeillut monia konsteja somesuosion saavuttamiseksi. Haaveilin siitä, että minulla olisi tuhansia seuraajia.
Mutta epäonnistuin.
Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kokeillut eri tapoja, ottanut eri kanavia käyttööni tai antanut haaveelle aikaani. Aloitin yrittämisen jo vuonna 2009, kun perustin ensimmäisen blogini. Promosin blogiani ja itseäni hyvin aktiivisesti aiheeseen liittyvällä suositulla keskusteluforumilla. Annoin lehtihaastatteluja, yhden valtakunnalliseen aikakauslehteenkin.
Sen jälkeen olen kerännyt seuraajia Twitterissä puhumalla tisseistä, poseerannut somekuvissa Sampo Kaulasen ja Tuomas Enbusken kanssa, perustanut YouTube-tilin ja tehnyt sinne mieheni avustuksella hyvin työläitä, mutta ei erityisen hauskoja sketsivideoita.
Ujuttauduin Snapchatin alkuaikojen sisäpiiriin vaivaisilla muutaman sadan katselukerroillani – vain, koska olin siellä ensimmäisten joukossa. Tämän seurauksena pääsin osallistumaan vuoden 2016 Some Awardseihin, jossa otin kimppakuvia suosittujen vloggaajien kanssa.
Olen alkanut kirjoittaa useita blogeja eri aiheista, kuten treenaamisesta, mielenterveydestä ja perhe-elämästä.
Silti suuria massoja ei ole kiinnostanut. Muutama sata seuraajaa siellä, toinen mokoma täällä.
Samaan aikaan olen seurannut, kun aiemmin mainitsemani Snapchat-sisäpiirin muut tyypit ovat menestyneet urallaan upeasti. Minni Väärä ja Paju Dare keräävät suosiota PS Olen vegaani -YouTube-kanavalla. Joonas Pesonen pääsi juuri Clarion-hotelliketjun brändilähettilääksi ja asuu vuoden hotellissa. Mikko Toiviainen taas on luonut hienoa uraa kirjallisuusvaikuttajana. Vain muutamia mainitakseni.
Somesuosion puutteesta huolimatta olen saanut töitä digitaalisen markkinoinnin alalta. Olen työskennellyt Qstock-festivaalin sosiaalisen median tuottajana, ja nyt teen töitä Luova toimisto Rangassa copywriterinä ja markkinoinnin suunnittelijana.
Nämä saavutukset ovat eittämättä hienoja ansioita. Ja periaatteessa ne riittävätkin minulle.
Mutta.
Silti minua harmittaa, etten ole saanut edes muutamaa tuhatta seuraajaa muutaman sadan sijaan. Tuntuu, että isompi seuraajamäärä tekisi minusta uskottavamman sosiaalisen median ammattilaisen. Ehkä se myös hivelisi ekstroverttipersoonaani kuuluvaa huomionhakuisuutta.
Lisäksi tuntuu nololta, että kaikesta tästä yrittämisestä huolimatta en ole onnistunut. Olisin halunnut löytää oman juttuni, joka olisi tehnyt minusta kiinnostavan seurattavan – ilman, että olisin haalinut seuraajani kyseenalaisilla keinoilla.
Google nimittäin kertoo paljon keinoja seuraajamäärien kasvattamiseksi. Voisin huijata ja ostaa seuraajia, tai vaikkapa kehittää itselleni täysin valheellisen someidentiteetin. Nämä ovat vain pari todellista, mutta räikeimmästä päästä olevaa esimerkkiä tavoista, joilla suurta suosiota on tavoiteltu – ja myös saatu.
Seuraajat eivät kuitenkaan tee minusta – tai kenestäkään – parempaa tai arvokkaampaa ihmistä.
Somekuuluisushaaveideni takana on tämä kulissiyhteiskunta, jossa ihmisen merkittävyys mitataan seuraajien määrässä.
Haluan silti uskoa, että minä olen kiinnostava. Tämä ihminen, joka olen oikeassa elämässä, on kiinnostava. Se ei vain välity someen.
Ehkä yritän liikaa. Ehkä en tarpeeksi. Ja siksi olen lakannut yrittämästä.
