Joko se kaveri on löytynyt? Oletko liian vaativa, kun kukaan ei kelpaa? Seurusteletko?
Näitä äärimmäisen henkilökohtaisia kysymyksiä omillaan eläville esittävät niin tädit, sedät, kaverit kuin puolitutut, vaikka pariutuminen ei ole päätös tai hankinta. Siihen liittyy lukematon määrä muuttujia.
”Painostaville uteluille voi asettaa rajat. Häpeilevä selitteleminen saattaa vain vahvistaa sinkun omaa negatiivista suhtautumista tilanteeseensa”, sanoo Väestöliiton Parisuhdekeskuksen psykologi Elina Nurminen.
Hän arvelee, että erilaiset elämäntilanteet kiinnostavat, koska sosiologisesti katsottuna ihmiset pyrkivät symmetriaan. Seurustelusuhde tuntuu olevan oletusarvo, ja suhteen puuttumiselle etsitään syitä. Silti Nurmisen mukaan yli miljoona suomalaista asuu yksin. Heistä osa elää parisuhteessa, mutta tarkkoja määriä ei ole voitu tilastoida.
Suhteettomuusstatus on saanut julkisissa puheissa saman vaarallisuusleiman kuin istuminen. Molemmat tappavat. Sinkut sairastavat ja ovat yksinäisiä. Yksin eläminen on vieläpä kallista, kun kukaan ei jaa ruoka- ja asumismenoja. Kuka tuollaiseen viiteryhmään haluaisi kuulua? Moni kuitenkin kuuluu, eikä koe asiaa ongelmaksi.
Aina itsenäinen
Joskus Elina Huikari, 30, ajatteli, että peruskoulun jälkeen jatketaan lukioon, sitten opiskelemaan, löydetään mies, mennään naimisiin, töihin ja ostetaan talo. Toisin kävi.
Parisuhde päättyi neljä vuotta sitten. Oulun yliopiston Clinical Research Centerissä bioanalyytikkona työskentelevä Huikari hankki Oulunsalosta omakotitalon itselleen 27-vuotiaana.
”Tajusin, että voin tehdä yksinkin niitä asioita, joita haluan. En minä siihen miestä tarvitse”, hän kuittaa.
Remonttitaitoiselle ja pihatöissä viihtyvälle Huikarille talon hoitaminen ei ole ylivoimaista. Isolla tontilla mahtuvat tepastelemaan kolme koiraa, kaksi kissaa ja muutama kani. Ainoa asia, joka häntä taloinvestoinnissa hirvitti oli rahojen riittäminen, kun kallein hankinta siihen mennessä oli ollut tietokone. Huikari on kuitenkin oppinut huolehtimaan laina-asioista, vakuutuksista ja auton ylläpidosta. Kukaan ei ole epäillyt hänen pärjäämistään.
”Olen aina tehnyt asiat omalla tavallani ja ollut hyvin itsenäinen. Ehkä se on ihan persoonassani”, hän pohtii ja arvelee ominaisuuden johtuvan omasta lapsuudesta harvaan asutulla alueella, jossa tekeminen piti keksiä itse.
Lähipiiri ei ole myöskään painostanut kumppanin etsimiseen. Hänen suvussaan on muitakin itsekseen eläviä.
”Joskus olen miettinyt, miksi samassa tilanteessa on niin moni. Veljenikin on ollut vuosia sinkku. Ehkä muissa perhepiireissä turvaudutaan toisiin ihmisiin helpommin”, Huikari miettii.
Tökeröitä kommentteja hän ei koe usein saaneensa. Aiheeseen liittyviä heittoja on tullut lähinnä samanikäisiltä miehiltä, jotka eivät aina ymmärrä, että hän ei metsästä miestä tai hingu äidiksi.
Vapaus ehtona
Kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla ja pitkään sen jälkeenkin on aivan yleistä elää parisuhteettomana. Elämänvaihetta leimaavat opiskelu ja kumppanin haku. Kaksi suurta kysymystä kuuluvat, mitä tehdä työkseen ja kenen kanssa jakaa elämä.
Korkeakouluopiskelun yleistymisen ja yksilöä korostavan kulttuurimme myötä etsikkovuodet tuntuvat korostuneen.
Nuoruuden päättämättömyys ja suurten valintojen pähkäileminen eivät lopu kolmenkymmenen ikään. Akateemiset analysoijat ja pätkätöitä tekevä sukupolvi ovat tottuneet sitoutumattomuuteen myös seurustelusuhteissa.
Vaikka suhteettomana eläminen on yleinen ilmiö, siihen liitettävät ikävänpuoleiset stereotypiat pysyvät sitkeinä. Suhteettomat ovat milloin liian itsenäisiä ja vaativia naisia, milloin pelimiehiä tai reppanoita. Psykologi Elina Nurminen kumoaa negatiiviset mielikuvat, sillä sinkkujen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ihmisiä.
”Toki itsenäinen täytyy olla, koska sinkku huolehtii kaikesta itse. Aktiivisesti läheisyyttä hakeva mies voi joutua pelurin maineeseen, vaikka tyydyttää vain luonnollista kaipuutaan. Sinkkuus on elämäntilanne eikä yksiselitteisesti kerro mitään persoonallisuudesta”, Nurminen huomauttaa ja lisää, että sama ihminen voi tilanteesta riippuen olla parisuhteessa, eronnut tai sinkku.
Sinkkuus on elämäntilanne eikä yksiselitteisti kerro mitään persoonallisuudesta.
Suhteeseen ei enää lähdetä niinkään taloudellisista syistä tai järkiperustein. Psykologi on havainnut, että toista ihmistä ei välttämättä tarvita, vaan tunne on vahvin motivaattori suhteen solmimiselle.
Nykyihminen saa halutessaan elää omillaan. Silti puheissa vilisevät parisuhdetta jahtaavat sinkut, surulliset yksinäiset ja yksineläjät. Sentään vanhapiika ja peräkammarinpoika ovat saaneet jäädä takavuosikymmenten kielenkäyttöön – ainakin vakavamielisissä keskusteluissa.
Ehkä on aika puhua itsekseen eläjistä. Heistä, jotka eivät ole yksin, yksinäisiä eivätkä välttämättä etsi pakonomaisesti seurustelukumppania.
Lupa tehdä toisin
Itsekseen eläminen voi olla aktiivinen valinta. Vapaus lähteä, matkustaa, kokea ja nähdä maailmaa merkitsevät näille ihmisille enemmän kuin kumppanilta saatava tuki. Psykologi Nurminen muistuttaa, että parisuhde on vain yksi elämän osa-alue työn, harrastusten sekä ystävyys- ja sukulaissuhteiden lisäksi.
Itsekseen elävä uskaltaa hakea minuuttaan ja muuttua tavoittelemaansa suuntaan ilman kumppanista erilleen kasvamisen pelkoa.
”Saa elää siten kuin tahtoo. Sinkuilla on usein aktiivinen elämä kodin ulkopuolella, heillä on ystäviä, laajat verkostot ja monet haluavat vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin työn tai harrastusten kautta.”
Vilkas sosiaalinen elämä ei kuitenkaan poista emotionaalista yksinäisyyttä: Ihmisellä on tarve läheiseen suhteeseen. Elina Nurminen mainitsee alankomaalaisesta tutkimuksesta, jossa selvitettiin nuorten aikuisten asenteita sinkkuutta kohtaan. Heistä 96 prosenttia olisi vaihtanut itsekseen elämisen parisuhteeseen.
Kulttuurisesti nuoruus on venähtänyt, mutta biologialle ihminen ei mahda mitään. Sisäinen kaipuu läheisyyteen, seksuaalisuuden toteuttamiseen ja suvun jatkamiseen ajavat modernit itselliset etsimään toisiaan.
Viime kevään tv-hitti Ensitreffit alttarilla näytti, että sinkut ovat hauskoja ja fiksuja seuraihmisiä, urheilullisia, kauniita ja menestyviä. Se ei kuitenkaan riittänyt. He halusivat naimisiin.
Vaikka kaikki muu elämässä olisi hyvin, parisuhteen puuttuminen saattaa tuntua liian suurelta varjolta. Psykologi Nurminen sanoo, että itsetunto rakentuu ihmissuhteissa. Alkukantaiset heimotkin elävät laumoina. He eivät ole yksilöä korostavan kulttuurin kyllästämiä.
”Ihminen hakee hyväksyntää ja vastausta omaan tunnetason tarvitsevuuteensa. Ilman pariutumista ja suvun jatkamista kuolisimme sukupuuttoon.”
Kaksin yksin
Parisuhteissa koetaan emotionaalista läheisyyttä ja onnellisuutta, tyydytetään seksuaalisia tarpeita, hankitaan lapsia. Instituutio ja ihmiskunta säilyvät.
Elina Nurminen huomauttaa, että itsekseen eläminen ei tarkoita vipinän puutetta tai seksittömyyttä, koska ilman parisuhdetta voi deittailla niin paljon kuin jaksaa. Hän on selvittänyt Tinderin käyttäjien kokemuksia. Osalle se on kanava seksikumppanien etsintään, toisille taas vakavan parisuhteen tavoitteluun.
”Monet ovat sanoneet, että deittaillessa rohkeus tehdä aloitteita kasvaa. Positiivinen palaute tuntuu hyvältä”, Nurminen kuvailee.
Myös parisuhteessa voi olla yksinäinen. Psykologi Nurminen hoksauttaa, että lapsiperhearkea elävät saattavat kadehtia meneviä sinkkuja. Suhteissa voidaan kokea sosiaalista yksinäisyyttä, jos ystäviä ei ehdi tavata.
Kulttuuriantropologi Anna Reetta Rönkä perehtyy väitöskirjassaan yksinäisyyden kokemiseen lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Hän kertoo, että todennäköisemmin yksinäisyyttä aiheuttaa läheisen ystävän puute kuin kumppanittomuus.
”Aika harva haastattelemistani henkilöistä oli sinkku. Hankalin tilanne oli niillä, joilla ei ollut läheisiä ystäviä eikä seurustelusuhdetta”, Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa työskentelevä Rönkä summaa julkaisemattoman tutkimuksensa alustavia analyysejä.
Vuoden 1986 Pohjois-Suomen syntymäkohortin osallistujista 222 oli tuntenut olonsa erittäin yksinäiseksi 16-vuotiaana. Heistä Rönkä haastatteli 39:ää sillä hetkellä 28–29-vuotiasta koehenkilöä.
Tutkija määrittelee yksinäisyyden ei-toivotuksi, moniulotteiseksi ja subjektiiviseksi kokemukseksi. Ihmisellä on tunne, että joko sosiaalisten suhteiden määrässä, laadussa tai molemmissa on parannettavaa.
Parisuhdetta enemmän yksinäisyyteen vaikuttavat esimerkiksi tilannetekijät ja konteksti, kuten muutto toiselle paikkakunnalle sekä sosiokulttuuriset normit eli ulkopuolelta tuleva paine ja omat odotukset siitä, mitä sosiaalisten suhteiden tulisi olla.
Itsekseen elävä Elina Huikari ei tunne oloaan yksinäiseksi, vaan eläimet, perhe ja laaja sosiaalinen verkosto tuovat seuraa. Elämän eri vaiheista on tarttunut mukaan ihmisiä, joitten kanssa hän voi käydä teatterissa, taidenäyttelyissä, keikoilla, matkoilla ja viettää iltaa. Muutaman läheisen ystävänsä kanssa Huikari pysty puhumaan mistä tahansa.
Ulkopuolisuuden häivähdyksen Huikari saattaa tuntea opiskelukavereittensa seurassa, sillä monet heistä ovat perustaneet perheen. Tyttöjenilloissa puheenaiheet pyörivät miehissä ja pienissä lapsissa.
”Jostain syystä miehet eivät puhu naisista ja lapsistaan”, Huikari kertoo havaintonsa.
Suhdeharha
Yksin elämisensä kanssa kärvistelevä saattaa erehtyä uskomaan, että suhde tekisi arjesta auvoisen ja juhlasta täydellisen. Rakkauden ruusunpunaista suloisuutta voivat kuitenkin sabotoida mustasukkaisuus, nalkuttaminen, riitely, pettäminen tai hyväksikäyttö.
Läheisessä suhteessa on kohdattava omat kipukohtansa ja toisen ärsyttävyys. Pintaan nousevat samat kysymykset kuin yksin eläessäkin: Riitänkö muille? Uskallanko luottaa tuohon ihmiseen? Jäänkö yksin?
”Parisuhde perustuu siihen, että on ykkönen jonkun elämässä. Kannamme lapsuudessa opittuja kiintymyssuhdetyylejä parisuhteisiimme”, psykologi sanoo.
En ole vastuussa kenenkään tunteista tai hyvinvoinnista. On ihana tulla kotiin, kun kukaan ei puhu mitään.
Takertuvassa kiintymyssuhteessa käsitys itsestä on negatiivinen, mutta toiset nähdään myönteisessä valossa. Takertuja pelkää hylkäämistä, koska ei pohjimmiltaan usko kelpaavansa toiselle.
Nurminen kertoo, että välttelevä kiintymystyyli on tutkimusten perusteella yleistymässä. Välttelevästi kiintyvä ei luota toisten ihmisten hyvyyteen. Hän ajattelee omasta itsestään positiivisesti, hän on pärjääjä, joka ei tarvitse muita.
”Tämä on kulttuurisen ihanteemme mukaista, mutta ei vastaa psyykkisiä ja biologisia tarpeita”, Nurminen korostaa.
Ihanteellisimmassa tilanteessa ihminen muodostaa turvallisia kiintymyssuhteita, joissa kokee olevansa tutustumisen arvoinen ja uskaltaa päästää toisen ihmisen lähelleen.
Kulttuuriantropologi Röngän mukaan on ristiriitaista, että yhteiskunnassamme samaan aikaan korostetaan suhteisuutta ja individualismia. Hän antaa yksinäisyyttä tunteville toivoa, sillä yksinäisyys ei aina ole pysyvää, vaan voi lievittyä elämänkulussa ja liittyä tilapäisesti esimerkiksi lomiin, viikonloppuihin, kotona vietettyyn aikaan tai opiskeluun. Kaikkeen tottuu, myös yksin olemiseen.
”Jotkut haastattelemistani olivat alkaneet viihtyä yksin. Heillä oli mahdollisuus itsetutkiskeluun ja sosiaalisten taitojen tarkkailuun. Myös empatiakyvyn koettiin paranevan ja olemassa olevia suhteita osattiin arvostaa”, Rönkä miettii oman ajan positiivisia puolia.
Kaikki on hyvin
Elina Huikarin mielestä hänen elämänsä pyörii eteenpäin eikä siitä puutu mitään, vaikka hänellä ei ole parisuhdetta. Asiat ovat järjestyksessä. Työn, lemmikkien, talonhoitamisen, pihatöitten ja ystävien lisäksi hän lukee, käy lenkkipolulla ja kuntosalilla. Hänellä on hauskaa itsekseen.
”Tällä hetkellä tuntuu, että omat suunnitelmani ovat tärkeämpiä kuin toisen ihmisen sovittaminen elämääni. Suhteiden yrittäminen olisi väärin toista kohtaan. En kaipaa parisuhdetta samalla tavalla kuin nuorempana”, hän sanoo. Yhteiselo toisen kanssa on kokeiltu.
Huikari ei ole julistanut elävänsä loppuelämäänsä itsekseen, mutta hän näkee parisuhteissa tietynlaista sosiaalista painetta, koska siinä ei samalla tavalla voi vetäytyä toisen seurasta kuin ystävyyssuhteissa.
”Minun ei tarvitse olla vastuussa toisen ihmisen tunteista tai hyvinvoinnista. On ihana tulla kotiin esimerkiksi festariviikonlopun jälkeen, kun kukaan ei puhu siellä mitään”, hän huokaa.
Itsekseen elämisen parhaiksi puoliksi Huikari listaa oman tilan ja sen, että menemisiään ei tarvitse sumplia kenenkään kanssa.
”Onhan se hienoa, että pärjää itse. Minulla on vahva olo.”
Huikari kertoo oivaltaneensa, ettei onnellisuus saa olla ulkopuolisista asioista riippuvaista, koska parisuhde, talous tai terveys saattavat reistailla. Pysyvää sen sijaan on se, että on tyytyväinen siihen, mikä on hyvin. Se lähtee itsestä.
Norminpurkutalkoot
Itsekseen eläminen vaatii rohkeutta tehdä omia valintoja ja olla rehellinen tunteilleen. Psykologi Nurminen korostaa, että tärkeintä on miettiä, mikä on itselle oikea tapa elää. Hän kehottaa jokaista jo varhaisessa vaiheessa parikymppisenä miettimään, mitä mahdollisesti haluaa elämältään.
”Jos haluaa suhteen, on tehtävä aloitteita, etsittävä ja oltava tavoitettavissa. Omat asetukset täytyy säätää sen mukaan. Prosessi on aivokemiaa. Jos yksinäisyyden kokee negatiivisena, tilanne todennäköisesti motivoi ihastumaan”, psykologi selittää.
Myös epämieluisaksi koettu tai toimimaton suhde on helpompi jättää taakseen, jos siitä seuraava itsekseen elely ei kauhistuta. Itse rakennettu minuus ja kokemus pärjäämisestä auttavat. Nurminen sanoo, että tasapainottelemme erillisyyden ja läheisyyden välillä koko elämämme ajan.
Parisuhteettomuuden voi nähdä mahdollisuutena omasta elämästä nauttimiseen.
Nurminen toteaa, että on kurjaa ajatella elämän alkavan vasta sitten, kun kumppani löytyy.
”Jos on sujut oman elämäntilanteensa kanssa, on helpompi löytää sekä sosiaalisesti että emotionaalisesti palkitsevia suhteita”, hän sanoo.
Nurminen nostaakin tyytyväisyyden omaan elämään lähtökohdaksi niin suhteissa kuin itsekseen eläville. Silloin on mahdollista kokea, että elämä omin päin on aivan yhtä arvokasta kuin kaksin.
Kaikkea ei voi saada. Yhdellä on parisuhde, toinen haluaa olla riippumaton maailmanmatkaaja, kolmas sisustaa omistusasuntoaan.
Ehkä on aika parisuhdenorminpurkutalkoille. Parisuhde ei ole absoluuttinen tie hyvään elämään. Onnellinen voi olla monella tavalla.
Moderneista prinsseistä ja prinsessoista kertova satu voisi päättyä toteamukseen, että riippumatta siitä, oliko suhteessa vai ei, hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.
Lähteenä käytetty: Osmo Kontulan ja Eija Maarit Ojalan teosta Tarvitseeko minua kukaan? – Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä (Väestöntutkimuslaitos 2002).
