Tänä syksynä olen seurannut huolestuneena, kun maamme uusi hallitus näyttää valinneen kurssikseen 90-luvun laman virheiden toistamisen. Olen seurannut myös innoissani, kun nuoret yllättivät koko Suomen valtaamalla korkeakoulujen kampuksia ympäri maan protestina hallituksen aikeille leikata heidän toimeentulostaan. Näin myös Oulun yliopistossa, jonka ovet keväällä suljin tuoreena maisterina. Innostusta herätti se, että protesteilla on kyseenalaistettu linja, joka […]
Tänä syksynä olen seurannut huolestuneena, kun maamme uusi hallitus näyttää valinneen kurssikseen 90-luvun laman virheiden toistamisen. Olen seurannut myös innoissani, kun nuoret yllättivät koko Suomen valtaamalla korkeakoulujen kampuksia ympäri maan protestina hallituksen aikeille leikata heidän toimeentulostaan. Näin myös Oulun yliopistossa, jonka ovet keväällä suljin tuoreena maisterina.
Innostusta herätti se, että protesteilla on kyseenalaistettu linja, joka on esitetty Suomessa pitkään vailla vaihtoehtoa. Kuten Sipilän hallitus kahdeksan vuotta aiemmin, myös Orpon kabinetti esittää kieron talouspolitiikkansa ”vastuullisena”, kuin taattonsa perintöä vaaliva poika. Isä kuritti raipalla, poika piikkiruoskalla.
Maailmalla säästöpolitiikan kriitikoihin kuuluva taloustieteen nobelisti ja Columbian yliopiston professori Joseph Stiglitz on pitkään painottanut, että julkisten menojen leikkaukset heikentävät kokonaiskysyntää ja verotuloja. Tätä kautta ne kasvattavat sitä valtiontalouden alijäämää, jota pitäisi kuroa umpeen. Vallitsevaa talousteoriaa vastaan asettumiselle on hyvät perusteet.
Niitäkin toki on, jotka väittivät mielipidekirjoituksissa, että opiskelijat olisivat hyväosaisia. Eduskunnassa puhuttiin tekoripsistä ja kalliista partavedestä. Väitteiden uskottavuus on sillä tasolla, että ne voi jättää omaan arvoonsa. Nykyisellä linjalla opiskelijoista taatusti tulee heikompiosaisia. Puheet rahan priorisoimisesta ”aidosti apua tarvitseville” on huono silmänkääntötemppu. Nykylinjalla isketään myös työttömien turvaan, työntekijöiden asemaan ja säästetään terveydenhuollosta. Samalla yli 10 000 euroa kuukaudessa tienaavien verotus kevenee eniten. On kiistatonta, että Orpon ja Purran hallitus on yläluokkaisten suomalaisten etujen ajaja.
Hallituksen arvostelua tärkeämpääkin on nuorten poliittisen aktiivisuuden kohoaminen. Toimeen tarttuivat juuri sen sukupolven edustajat, joita on moitittu kaikin tavoin yhteiskunnallisesti passiivisiksi. Sille, että juuri he löytävät suoran toiminnan keinot on nimittäin nyt tilausta.
Koulutusjärjestelmämme mukailee suoritusyhteiskunnan ihanteita ja tähtää tuottamaan enemmän korkeasti koulutettuja, entistä nopeamassa ajassa ja pienemmällä rahallisella tuella. Opiskelusuunta tulee tietää yhä nuoremmalla iällä.
Korkeakouluissa on paljon yhteisön ulkopuolelle jääneitä ihmisiä ja korona-aika vain lisäsi heidän määräänsä. Yksinäisyys on lisääntynyt nuorten keskuudessa, samoin mielenterveysongelmat. Ympäröivän yhteiskunnan konsumeristiset arvot ihannoivat kilpailua, taloudellista vaurautta ja egoismia. Kaikki tämä kielii jälkiteollisen kapitalistisen yhteiskunnan syvälle juurtuneesta ihmisvastaisuudesta. Sen periaatteet on kyseenalaistettava, mikäli haluamme elää aidosti vapaina.
Sille on onneksi myös vaihtoehto. Yliopiston tehtävänä ei pidä olla kasvattaa elinkeinoelämälle ja julkiselle vallalle kuuliaisia alamaisia, vaan uteliaita ja kriittisesti ajattelevia ihmisiä, jotka pystyvät ratkomaan aikamme ongelmia. Jos pidät ihmistä laiskana, joka ei valmistu maisteriksi ajallaan, jota pitää sanktioida ja kontrolloida, hänestä tulee sellainen. Jos kohtelet ihmistä ahkerana, luotettavana nuorena, annat hänelle vapautta ja vastuuta, mutta myös tukea itsensä kehittämisessä, hänestä tulee sellainen. Se miten kohtelemme toisiamme, kertoo jotain ihmiskuvastamme. Päättäjiemme ihmiskuva on paljonpuhuva.
Toivon, että syksy 2023 muistetaan siitä, kun uusi sukupolvi heräsi yhteiskunnallisesti. Toivon, että sen kyky olla vakuuttumatta auktoriteeteista ja tahto olla hyväksymättä epäoikeudenmukaisuutta jatkuu myös vanhempana ja valtaa alaa yhteiskunnassamme. Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. On aika käyttäytyä sen mukaisella tavalla.
Ja kun he seuraavan kerran osoittavat mieltään, on tässä vapaasti käytettäväksi yksi banderolliteksti. Sen on inspiroinut Väinö LinnanTäällä pohjantähden alla -teos.
”Työni minä teen, mutta konttaan en rupee”.
Julkaistu
SHARE
Waltteri Niiranen
Filosofian maisteri pääaineena yleinen historia. Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.
Miksi asut niin kaukana, ihmettelin pohjoisessa asuvalle ystävälleni noin kymmenen vuotta sitten. Olin tyypillinen eteläisen Suomen kasvatti. Kuvittelin oman ympäristöni keskipisteeksi, jota kohti odotin kauempana asuvien saapuvan. Miksi itse asut niin kaukana, vastasi ystäväni takaisin. Nykyajassa läheisyyden säilyttäminen vaikuttaa olevan monille vaikeaa ilman satojen kilometrien etäisyyksiäkin. Ja kun välimatkat kasvavat pidemmiksi, kärsivät vääjäämättä kärsivät myös […]
Miksi asut niin kaukana, ihmettelin pohjoisessa asuvalle ystävälleni noin kymmenen vuotta sitten.
Olin tyypillinen eteläisen Suomen kasvatti. Kuvittelin oman ympäristöni keskipisteeksi, jota kohti odotin kauempana asuvien saapuvan.
Miksi itse asut niin kaukana,vastasi ystäväni takaisin.
Nykyajassa läheisyyden säilyttäminen vaikuttaa olevan monille vaikeaa ilman satojen kilometrien etäisyyksiäkin. Ja kun välimatkat kasvavat pidemmiksi, kärsivät vääjäämättä kärsivät myös tapaamisten tiheys ja mutkattomuus.
Nyt minä asun kaukana, tai läheiseni kaukana minusta, kummasta suunnasta asiaa katsookaan. Kun opinnot toivat minut Ouluun, en osannut pelätä sitä, miten monien kanssa yhteydenpito jäisi, miten monien elämästä ajautuisin pois.
Pitää tulla joskus käymään, monet sanoivat. Jotkut tulivatkin, oli kiva käydä, he sanoivat sitten, ja tiesin, etten näkisi heitä taas pitkään aikaan. Miten näkisinkään, monella on työ, isovanhempiensa tapaamiset, omat kiireensä.
Ja minähän se olin, joka lähti.
Kotiseutunsa jättäminen ei ole helppoa, se on ennenkin tiedetty. Sotien jälkeisten vuosien muuttoliike kaupunkeihin sai aikalaistulkinnoissa vastaliikkeensä. Kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa kaupunkeja kuvattiin vieraantuneisuuden, moraalittomuuden ja järjestyksen puutteen piirtein. Talonpoikaisia arvoja vaalivalle antiurbaaniudelle, kaupungistumiskielteiselle ajattelutavalle ominaista oli käsitys muuttamisen vahingollisuudesta niin yksilölle, yhteiskunnallisesti kuin alueellisestikin.
Vaikka aikalaistulkinnat eivät tavoittaneet koko totuutta muuttajien kokemuksista, eivät muuttajat toki aivan kolahduksitta sopeutuneet uuteen elämäänsä kaukana kotiseudultaan. 1960-luvun Helsingin väkivaltaisuus päihdeongelmineen näkyi erityisesti kaupunginosissa, joissa oli paljon tulokkaita muualta Suomesta. Sadoilla saapuneilla nuorilla ei ollut koulutusta, työpaikkaa tai asuntoa.
Kaupungistumisen kohtalokkaat vaikutukset maaseudulle näkyvät ja puhututtavat yhä tänään. Kaupunkielämän turmiollisuus ei tule yllätyksenä, jos suunta on kaupungista toiseen. Mutta tarkastellaanko kotiseudultaan ja tukiverkoistaan irtautumisesta aiheutuvia vaikeuksia yksilöille riittävästi? Voisiko tässäkin olla syytä nuorten aikuisten yleisten mielenterveyden ongelmien taustalla?
Muuttaminen voi olla monelle helpottavaa ja voimauttavaa, uuden tai jopa ensimmäisen kodilta tuntuvan seudun löytämistä. Toisille meistä yksinäisyys tulee yllättäen.
Vaikka uusia tuttavuuksia olisikin, itse huomaan kaipaavani lähinnä vanhojen ystävieni seuraa, heitä, joilta mikään ei tule yllättäen, joille ei tarvitse selittää mitään. Eniten kaipaan tyhjänpäiväisiä keskusteluja, sitä, kun tapaamisessa ei tarvitsisi kerrata sitä, mitä viimeisen puolen vuoden aikana elämässä onkaan tapahtunut.
Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut.
Moni meistä lähtijöistä tarvitsisikin työkaluja siihen, miten toimia lähtijänä uuden ja vanhan kodin ristipaineissa, kuinka hyväksyä vieraantumisesta aiheutuvat tunteet, pitää läheiset elämässään ja pysyä itse heidän elämässään mukana.
Toki meillä on sotien jälkeisten vuosien sukupolviin verrattuna paremmat mahdollisuudet onnistua yhteyden pitämisessä, paremmat tiet, halvat puhelut ja ilmaista mobiilidataa. Lentolippuja voi saada kuulemma 20 eurolla.
Nykyään etäisyyksiä mainostetaan keinotekoisenkin pieninä. Oulu julistautuu olevansa vain tunnin päästä Helsingistä, samalla kun maapallon on arvioitu olevan kahdeksan vuoden päässä 1,5 asteen lämpenemisestä. Toki ymmärrän lentomatkan houkutuksen yksilöille tilanteessa, jossa meille suodaan liian vähän aikaa matkustaa maata pitkin. Perhanan lentäjät, ajattelen silti, kun istun pakarat kipeinä yöbussissa. Yritän käpertyä kahdelle istuimelle sikiöasentoon ja saada unen päästä kiinni.
Kun vierailen kotiseudullani, pinnani on usein kireällä. Kun joku vilkaiseekin puhelintaan kesken lauseeni, mietin, etkö tajua kuinka kauan matkustin tänne tapaamaan sinua? Kalenteri täyttyy, kun yritän ehtiä tapaamaan kaikkia, joista vääjäämätöntä etääntymistä yritän epätoivoisesti paikkailla. Välttelen sukulaisten pettyneitä katseita, etkö voisi jäädä pidemmäksi?
Pahinta on ajatella sitä, elääkö iäkäs sukulaiseni vielä, kun pääsisin vierailulle seuraavan kerran. Ehtisinkö paikalle, jos hänen vointinsa heikkenisi äkillisesti.
Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut. Ajattelin, ettet kuitenkaan pääsisi. Tällaiset kissanristiäiset nämä vaan, he sanovat. Kuinka olisinkaan halunnut olla mukana.
Digitaalisesti jaetut kuulumiset harvoin tavoittavat yhteisen jaetun teekupposen ja sympatian tunnelmaa keittiössä.
Vaikka teknologia tarjoaisi nykyisin erilaisia mahdollisuuksia, on eri asia, kuinka hyvin muu aika sallii meidän käyttää niitä. Meidän olisi nykyisin halpaa soittaa, mutta puhelimessa puhuminen on vähentynyt erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Lena Nälskylä kirjoittaa Ylellä, että puhelin soi spontaanisti niin harvoin, että niin käydessä pelkää usein pahinta. “Soittaja usein kysyy ensitöikseen, että onko vastaaja pahassa paikassa tai että soittiko hän huonoon aikaan. Oletusarvo tuntuu olevan, että nykyihmisellä ei ole koskaan hyvää hetkeä vastata puhelimeen.”
Jotkut sanovat, että aina voi jatkaa siitä mihin jäätiin. Voikin, toisaalta haluaisin nähdä, mitä siinä välissäkin tapahtuu.
Kun lähtijä joskus ehkä palaa, palaa hän erilaiseen todellisuuteen, mistä aikanaan lähti. Vierineet vuodet huomaa rykäyksessä, on vaihtuneita puolisoita, syntyneitä lapsia. Toisia ei enää ole, elämässä tai ei ollenkaan.
Ja sitten, kuitenkin, toisten kanssa jatketaan siitä mihin jäätiin.
Keskustakampusta suunnitellaan tiuhaa tahtia suljettujen ovien takana. Opiskelijoiden näkemykset tuntuvat jäävän tutun pöhinän jalkoihin. Kysyimme, mitä opiskelijat oikeasti kampukselta haluavat.
Nykyistä Linnanmaan kampusta on kuvailtu muun muassa kaukana suolla sijaitsevana betonimöhkäleenä, kauppakeskuksen parkkihallina, norsunluutornina ja uimahallina. Kampuksen kylmät betonirakenteet saavat kuitenkin piristystä kirkkain värein maalatuista käytävistä. Massiivinen rakennus tunnetaankin erityisesti värikkäästä arkkitehtuuristaan ja loppumattomista käytävistään.
Linnanmaan yliopistokampus on aikansa tuotos, jonka tilat eivät enää palvele modernin yliopistokulttuurin tarpeita. Kun vuonna 1972 Oulun Yliopiston peruskiveä muurattiin, oli ajatuksena Oulun laajentuminen erityisesti liike-elämän ja innovaatioiden osalta länteen. Yliopiston rakentaminen tähän lokaatioon lukitsi myös Teknologiakylän sijoittamisen Linnanmaalle.
Pian 50 ikävuoden saavuttava Linnanmaan pienoiskaupungiksikin tituleerattu kampus vaikuttaa kuitenkin tulleensa tiensä päähän, kun Oulun yliopisto on aloittanut hankesuunnittelun kampuksen siirtämisestä Linnanmaalta keskustan läheisyyteen Raksilaan vuosikymmenen lopulla. Oli kai jo aikakin, muissa suurissa opiskelijakaupungeissa kun yliopistot jo sijaitsevat keskustan läheisyydessä tukien keskustan palveluiden käyttöastetta.
Oulun Yliopiston mukaan uusi keskustakampus vastaa modernin yliopistomaailman tarpeisiin muunneltavilla, monikäyttöisillä tiloilla ja tulee parantamaan Oulun vetovoimaa yliopistokaupunkina. Lokakuussa 2020 järjestetyn hankesuunnitelman verkkoaivoriihen tuloksena yhtämielisiä oltiin siitä, että tulevaisuuden yliopiston tulisi olla yhteistyöhön nojaava yhteisö. Myös moderni teknologia ja yliopiston merkitys sosiaalisten kontaktien ja verkostoitumisen mahdollistajana korostuivat aivoriihessä.
Keskustelu uudesta kampuksesta on käynyt kuumana. Oulun kaupunginhallitukselle annettiin tilankäytöstä selvitys huhtikuussa. Kokonaisuudessaan kampukselle on annettu suunnitteluaikaa vuoden 2021 loppuun saakka. Hanketta luotsaava rehtori Jouko Niinimäki on kysellyt mielipiteitä tulevasta kampuksesta muun muassa lukiolaisilta ja Keskon ja Arinan johtoryhmiltä. Korkeakouluopiskelijoiden mielipiteet taas tuntuvat usein unohtuvan.
Oulun Ylioppilaslehti halusi selvittää, mitä nykyopiskelijat, jotka ainakin lehden logiikan mukaan ovat korkeakouluopiskelijan arjen asiantuntijoita, kaipaisivat tulevaisuuden kampukselta. Kysyimme siis etägallupin muodossa, millainen olisi loppukäyttäjien unelmien yliopistokampus.
Kyselyssämme nousi selkeitä teemoja ja toiveita niin vanhoilta kuin uusilta opiskelijoilta.
Suuri osa kyselyyn vastanneista toivoo tulevalle kampukselle valoisia ja avaria tiloja sekä runsaasti viherkasveja, jotka tunnetusti lisäävät viihtyvyyttä. Kenties jo kertaalleen kampuksen kanssa muuttaneet peikonlehdet tulisivat myös keskustaan?
“Valoisa, paljon lehtikasveja. Ympäristöasiat ovat huomioitu: ekologisuus näkyy kampuksella kaikissa ratkaisuissa. Mukavia sohvia ja muita alueita, joissa voi viettää aikaa. Melusaaste huomioitu esimerkiksi eristävillä lasiseinillä.”
Sara, 28
Tilojen väreiltä toivotaan poikkeuksetta neutraaleja sävyjä Linnanmaan kampuksella vallitsevan räikeän väripaletin sijaan. Myöskään betoni ja sen tuoma kolkkous ja kliinisyys eivät enää opiskelijoita viehätä. Ehkä harmaita betoniseiniä on tuijoteltu luennoilla jo kyllästymiseen asti, ja vaihtelu virkistäisi, sillä rakennusmateriaaleista puolestaan useassa vastauksessa nousee esille puu. Opiskelijoita kiinnostaa erityisesti myös ekologisuuden huomioon ottaminen kaikissa kampuksen toiminnoissa.
“Vihreitä seiniä, lasikattoja ja paljon luonnonvaloa. Paljon huonekasveja. Puuta käytetty rakennusmateriaalina paljon ja se näkyy erityisesti seinissä. Kauniit kivilaattalattiat, ehkä jopa marmoria tai jotain muuta kaunista kiveä. Murretut värit räikeiden sijaan. Monipuolinen lounasravintolavalikoima. Isompi kirjasto. Enemmän taidetta seinillä. Paljon paikkoja istua ja hengailla kavereiden kanssa.”
Elin, 26
“Unelmieni yliopistokampus sijaitsisi rauhallisessa ja luonnon ympäröimässä ympäristössä. Luonnossa oleilu auttaa keskittymiseen, rentouttaa ja auttaa siten ajattelua vaativaa työtä ja lisää hyvinvointia. Kampus olisi mahdollisimman ympäristöystävällinen ja kannustaisi sen henkilökuntaa ja opiskelijoita ympäristöystävällisiin valintoihin ja tekoihin. Kampuksella olisi hyvin tilaa ja laitteita omaehtoiseenkin opiskeluun ja sosiaaliseen toimintaan.”
Inkku, 34
Gallupiin vastanneet opiskelijat yhtyvät hankesuunnittelijoiden näkemykseen tilojen käytön kompaktiudesta ja muunneltavista tiloista. Esiin nousevat erityisesti selkeys ja käytännöllisyys, kuin myös resurssien parempi kohdistaminen joustavaa työskentelyä edistäviin toimintoihin.
“Avara ja valoisa. Tilaohjelmaltaan tiiviimpi kuin Linnanmaan kampus ja helpompi navigoida. Vähemmän turhia neliöitä yleisissä tiloissa. Kampukselta olisi myös hyvä löytyä ruokakauppa. Lämmöneristys on tärkeää, nykyinen kampus on talvella todella kylmä ja vetoisa.”
H, 25
Monet kokisivat yliopiston rakentamisen useampiin kerroksiin käytännöllisemmäksi ratkaisuksi. Linnanmaan kampuksella suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa, mikä koetaan navigoinnin kannalta haasteelliseksi. Kari Virta, jonka luotsaama arkkitehtitoimisto voitti yliopiston suunnittelukilpailun aikoinaan, selkeyttää silloisen tilasuunnittelun funktiota. Hänen mukaansa suunnittelua ohjasi ajatus kävelykadusta, joka halkoo yliopiston päästä päähän tehden siitä ikään kuin pienen kaupungin. Kävelykadun, siis Linnanmaan kampuksen Väylän, varrella on esimerkiksi kahviloita ja ravintoloita, ja sen varrella ihmiset voivat kohdata toisensa vapaasti.
Modernin korkeakouluopiskelun tarpeisiin vastaavat kuitenkin paremmin fiksusti käytetyt neliöt, tilojen monikäyttöisyys ja esimerkiksi ergonomiset ratkaisut.
Myös kaupungin keskustan läheisyys poistaisi tarpeen pienelle kaupungille, sillä kampus olisi luonnollinen osa kaupunkia.
“Kampuksella olisi runsaasti tilaa itsenäiselle opiskelulle, paljon seisomapöytiä ja hiljaisia saleja. Luentosalien akustiikkaan olisi panostettu. Kontinkankaan kampuksen kalliiden designer-puukoristeiden sijaan rahaa olisi budjetoitu pistorasioihin, tietokonepisteisiin ja pieniin ryhmätyötiloihin.
Kampuksen pihalla olisi videovartioidut, suuret ja laadukkaat pyöräparkit – kenen tarvitsee enää käyttää autoa, kun kampus siirtyy keskustaan? Yliopiston pihalla voisi olla esimerkiksi myös yliopiston omia lainapyöriä, joita voisi puhelimen sovelluksella vuokrata ja palauttaa.”
Kontinkankaan Tonttu, 24
”Unelmieni kampuksella olisi paljon itsenäiseen opiskeluun suunnattuja tiloja. Se sijaitsisi keskustassa tai sen tuntumassa kaiken muunkin elämän ytimessä. Pidän siitä, että eri alat ovat lähellä toisiaan, mitä voi olla vaikea toteuttaa keskustassa. Unelmissani se silti olisi mahdollista. Unelmieni kampuksella olisi suuri kirjasto ja paljon itsenäiseen ja ryhmässä tapahtuvaan opiskeluun suunnattuja tiloja.
Kampuksella olisi myös ajanmukaista välineistöä opiskeluun, läppärilainaamo on hyvä idea, mutta monet koneet ovat aika huonoja. Luentosaleissakin olisi vihdoinkin virtalähteitä. Humus ja Olon kahvila olisivat viihtyisissä tiloissa, joissa olisi sohvia ja viherkasveja. Tilat olisivat mahdollisimman esteettömiä kulkea ja opiskella.”
Unelma-Anelma, 34
Esteettömyyden ja ergonomian lisäksi huomiota vastauksissa saa erityisesti tarve kohtaamispaikoille. Vaikka nykyisen hankkeen suunnitelmissa on tiivistää kampuksen toiminnot pienempään neliömäärään, näyttävät opiskelijat kaipaavan Linnanmaalle tyypillistä alojen keskittymistä yhdelle kampukselle.
“Keskellä rakennusta voisi olla kohtaamispaikkana ”keidas”: iso suihkulähde, jota ympäröi paljon kasvillisuutta, kukkia ja/tai joku hieno patsas sekä penkkejä ja infotauluja. Aula olisi avointa tilaa, jonka kattoikkunasta näkee taivaalle ja josta aurinkokin voisi hyvällä tuurilla pilkottaa, ja josta olisi näköyhteys kaikkiin kerroksiin. Lisäksi rakennuksessa voisi olla lasihissit, joista näkymä olisi puoleksi keitaalle ja puoleksi ulos.
Lisäksi isoimmissa luentosaleissa voisi olla pehmeät penkit ja väljyyttä. Rakennus olisi helppokulkuinen, ja eri tiedekunnat voisivat olla kerroksittain. Ylimmässä kerroksessa voisi olla lasikattoinen opiskelijaravintola kattoterasseineen ja siellä voisi olla vähän fiinimpi juhlasali yleisötilaisuuksiin. Julkisivu olisi moderni ja esteettinen. Sellainen ”katseenvangitsija” hyvällä tavalla.”
Idealisti, 25
“Pyramidi: hallintopuoli yläkerroksissa, sitten opetus- ja tutkimushenkilökunnan työhuoneet, sitten luokka- ja ryhmätyötilat. Kakkoskerroksessa oleskelu- ja ravintolatilat, pohjakerroksessa kulku luentosaleihin sekä näyttelytilaa. Myös pienempiä auditorioita pienempien oppiaineiden hyödynnettäväksi. Auditoriot voisivat sijaita pitkälti maan alla, kulku piippuhyllylle katutasosta.”
Murri, 26
Vuoden kestänyt omiin poteroihimme eristäytyminen saa kaipaamaan kontakteja – yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen koetaan opiskelijoiden puolelta tärkeäksi osaksi kampuselämää ja sen tulisi näkyä myös tilaratkaisuissa.
“Ennen kaikkea toivoisin uuden yliopistokampuksen olevan selkeä. Nykyistä kampusta on kritisoitu sekavaksi, ja monet kokevat liikkumisen yliopistolla hankalaksi. Tällä hetkellä suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa. Itse kokisin selkeämmäksi suunnitella kampuksen rakentamisen ylöspäin moneen kerrokseen. Monet haluavat opetuksen lisäksi opiskella myös itsenäisesti tai ryhmässä kampuksen tiloissa. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää panostaa yleisiin opiskelutiloihin, niin hyvän ergonomian kuin myös viihtyvyyden kannalta.
Lisäksi useille opiskelussa on kouluttautumisen lisäksi tärkeää myös yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen. Viihtyvyyden lisääminen edesauttaa tätä. Ehkäpä kampuksen yhteyteen voitaisiin sijoittaa myös erilaisia harrastustoimintaan liittyviä tiloja. Luonnollisesti ravintoloita ja kahvipaikkoja pitää löytyä runsaasti. Nykyisen kampuksen ravintoloiden tarjonta on hyvin samanlaista. Vaihtelu virkistää, joten olisi mukavaa saada myös jotain normaalista kouluruoasta poikkeavaa tarjontaa. Moni opiskelija voi olla silloin tällöin valmis maksamaan ruoasta myös enemmän, joten tässä voisi olla paikka myös hieman kalliimpaa hintatasoa tarjoavalle ravintolalle.”
Saana, 26
Opetustilojen lisäksi vastauksissa toivotaan yliopistolle myös laadukkaampia ravintoloita, harrastustiloja ja ainakin ruokakauppaa. Voisiko tulevaisuuden yliopisto vastata siis myös muihin tarpeisiimme kuin tiedonjanoon. Vastausten perusteella toiveena on ainakin se, että tila voisi kutkutella aistejamme myös visuaalisesti miellyttävien ärsykkeiden muodossa. Kysyimme opiskelijoilta tehdyn gallupin lisäksi myös tulevaisuuden visionääreiltä ja korkeakouluopiskelijoilta, mitä he haluaisivat kampuksella nähdä. Hehän tietävät opiskelutarpeensa paremmin, kuin me.
“Uudessa yliopistorakennuksessa voisi olla kukkia, taideteoksia ja joulukuusi sekä muita puita – smbambu-buita, jotta on viihtyisämpää. Talon vintillä on paljon ikkunoita, joista voi katsoa lintuja katolla, ja haukkakukkia! Seiniin voisi maalata ja mieluiten menisin opiskelemaan paikkaan, jossa on limpskaa pöydällä. Ja vessanpönttö keskellä tietä. Katolla on röyhtäyssavupiippu, joka osaa myös hikata ja kävellä. Savupiippu on tehty kekseistä, koska kampus on piparkakkutalo. Katolle kulkee silta, jos on nuohoustarvetta. Meidän kampuksella olisi myös paljon eläimiä, kuten pingviinejä, hylkeitä, pandoja ja haukia, jotka uiskentelevat vedessä pöytien ja opettajien penkkien alla.”
Helmi, 5 ja Eelis, 4.
Julkaistu
SHARE
Tuuli Heikura
Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.
Alkusyksystä sain eteeni erään mobiilimaksusovelluksen mainoksen Jodelissa. Mainoksessa haalareihin sonnustautunut opiskelija havahtuu sohvalta. Avatessaan puhelimensa maksusovelluksen, liittyvät kaikki viimeisimmät rahasiirrot kännäämiseen: on otettu shottia, drinkkiä ja juomaa tuplana. Kaiken kruunaa loppuillan “taksu” kotiin. Mainoksen seurauksena tunsin turhautumista, kyllästymistä ja myötähäpeää. Miksi opiskelijakulttuuria edelleen markkinoidaan tunkkaisella vanhan viinan lemulla?
Vaikka kuppia ei nosta opiskelija, aihepiiri on täynnä tunnelatausta. Alkoholikeskusteluja suorastaan vältellään, sillä usein ne aiheuttavat epämukavuutta. Juomisen lukuisat lyhyen ja pitkän aikavälin haittavaikutukset ovat yleisesti tiedossa: ryyppääminen ei ole terveellistä ja “ainahan sitä voisi vähän vähentää”.
Toisaalta kupittelulla on vakiintunut paikka osana sosiaalisia tapahtumia, joihin liittyy täysin toisenlaisia tunteita. Työviikon päätteeksi nautitaan after workeista, illallisella otetaan lasi punkkua ja saunassa kaljat. Näissä tilanteissa tunteet ovat vahvasti positiivisia: rentoutumista, hauskanpitoa ja nautintoa. Kokemamme tunteet ovat täysin toisenlaisia, kuin ne jotka tekevät aiheesta epämukavan. Alkoholista keskusteleminen onkin ehkä juuri siksi niin vaikeaa, koska sen ympärille liittyy laaja ja ristiriitainen tunneskaala.
Yksi keskustelua vaikeuttava tekijä on aiheeseen ladattu vahva hyvä vastaan paha -asetelma. Täysin holittomat tai maltillisesti alkoa ottavat ovat “parempia ihmisiä”. Jos kuppi taas maistuu enemmän, leimautuu helposti “huonommaksi ihmiseksi”. Tässä kohtaa alkoholisuhteen monimutkaisuus jo paljastuukin, sillä tilanne voi yhtä hyvin olla myös täysin päinvastoin ja kovimmalla viinapäällä varustettuihin tyyppeihin voidaan kohdistaa ihailua. Ilman alkoholia viihtyviin ihmisiin puolestaan voidaan suhtautua takakireinä, tylsinä tai tuomitsevina persoonina.
Mitä tekemistä tällä sitten on tunteiden kanssa? Lähestulkoon kaikki!
Psykologi Jarkko Rantanen on kirjoittanut ja puhunut paljon tunteista. Rantasen mukaan tunteet vaikuttavat toimintaamme jopa enemmän kuin järki. Perustelemme tekemisemme järjellä, mutta tunteet ovat tekemiseen vaadittava voima.
Tunteet vaikuttavat siten myös oleellisesti toimintaamme ja käsityksiimme alkoholin suhteen. Opiskelijana alkoholi liittyy usein tilanteisiin, joissa toimintaan vaikuttavia tunteita voivat olla esimerkiksi pelko ulkopuolisuudesta, jännitys ja paineet tietynlaisen “opiskelijan identiteetin” odotuksien täyttämisestä.
Näitä odotuksia rakennetaan sekä opiskelijakunnan sisällä että ulkopuolella. Rakentamisen keinoja voivat olla puhetyylit, mainonta, kuvat ja kirjoitukset. Samalla ilmaistaan myös tunteita. Viime aikainen uutisointi opiskelijoiden koronabileistä on ollut surullista luettavaa. Vaikka bileet ja massatapahtumat ovat näinä aikoina huono valinta, tulisiko yhteiskunnan silti katsoa myös peiliin?
Julkisessa keskustelussa opiskelijan identiteettiä on vahvasti rakennettu juhlimisen ympärille. Ehkä jos keskustelun painopistettä tietoisesti siirrettäisiin koskemaan myös muita puolia opiskelusta, eivät bileetkään olisi niin hallitsevassa asemassa osana opiskelijakulttuuria.
Jotta voisimme muuttaa keskustelua alkoholista ja siihen liittyvistä rituaaleista, kuten opiskelijoiden alkoholikulttuurista, täytyisi ensin purkaa aiheen ympärille muodostettua tunnelatausta. Tämä ei tapahdu toisintamalla mainonnassa pinttyneitä ja stereotyyppisiä mielikuvia ryyppäävistä opiskelijoista. Kenenkään suhde alkoholinkäyttöön ei määritä häntä opiskelijaksi. Elämme aikaa, jolloin tämän tulisi olla selvää jokaiselle taholle, myös yrityksille.
Modernin opiskelijaidentiteetin rakentamiseksi voisi sen sijaan käydä esimerkiksi keskustelua opiskelijan monista kasvoista: opiskelija voi olla alanvaihtaja, perheellinen, työssäkäyvä tai vaikkapa ammattiurheilija. Olisikin tärkeää pohtia, miten moninaisia tunteita opiskelijana olemiseen voidaan liittää, eikä vain toisintaa vanhentuneita mielikuvia opiskelijoista.
Julkaistu
SHARE
Essi Erkkilä
Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.
”Seuraavan päivän ohjelmassa oli sitten tutustuminen Oulun yliopiston uuteen rakennuskompleksiin, joka sijaitsi jossain helvetin kuusessa, bussimatka oli pitkä ja minä kiroilin sitä neropattia, joka keksi että keskikaljan juomisen vähentämiseksi julkisilla paikoilla pullot on varustettava kruunukorkein, mutta kuljettajalla oli avaaja. Uusi yliopistorakennus oli huippumoderni, käytävien katossa kulki erivärisiä viivoja, joita seuraamalla löysi haluamaansa paikkaan.”
Linnanmaan kampuksesta kirjoitti myös kirjallisuuden apulaisprofessorina Oulun yliopistossa vuosina 1978–1981 työskennellyt Kirsti Simonsuuri. Hänen arvionsa alueesta oli Pohjoisessa yökirjassa (1981) vielä tylympi: ”- – pöyhkeä, itsetietoinen yritys rakentaa yliopistoa. Räikeitä perusvärejä ja lapsenomaisia laatikkotaloja suon keskellä. Tämä on siperialainen tehdas.”
Kampuksen suunnittelusta vastannut arkkitehti Kari Virta muisteli taannoin Kalevan haastattelussa (17.4.2007), kuinka ”ajatuksena oli, ettei kampukselta tarvitsisi poistua ollenkaan. Jotkut kritisoivat sitä, että opiskelijoita ei saisi sillä tavalla sulkea eristyksiin kuten luostariin.”
Siis eristyksessä, helvetin kuusessa sijaitseva siperialainen tehdas? Ehkä sitäkin.
Kesän alkamisen kunniaksi: Oulun ylioppilaslehden kokoamassa kuvagalleriassa katsaus opiskelijaelämään Linnanmaalla vuosikymmenten aikana. (Ilman selityksiä, vuosilukuja tai tarkempia kuvauksia.)
Vuodet vaihtuvat, tiedekunnat muuttavat, kampusravintoloiden ravintoloitsijat vaihtuvat, mutta yksi pysyy: opiskelijoiden ja työntekijöiden loputon virta.
Toim. huom: Tämän kuvagallerian kuvat ovat peräisin lehden järjestelemättömästä kuva-arkistosta. Mikäli bongaat joukosta kuvan, joka ei mielestäsi ole Linnanmaalta, huikkaa asiasta toimitukselle ().
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Hakukuulutukset kaikuvat pitkin yliopiston käytäviä ja sähköposti täyttyy pidennetyistä hakuajoista. Miksi aktiivisesti vaikuttavat opiskelijat tuntuvat olevan kiven alla?
Kuitenkin samasta raportista selviää myös, että alle puolet nuorista on pyrkinyt vaikuttamaan itselleen tärkeisiin asioihin. Tämä näkyy myös yliopistomaailmassa, kun opiskelijavaikuttamisen pesteihin tuntuu olevan yhä vaikeampaa löytää halukkaita.
Mikä selittää vallan välttelyn, jos ei sitten kiinnostuksen puute? Miksi pestejä vältellään?
Putkitutkinnon paineet
Ensimmäinen opiskelijaedustajien harvenemista selittävä tekijä on ilmeinen: aika – tai tarkemmin se, ettei sitä ole.
Opiskelijavaikuttaminen vie aikaa, mutta opiskelijan elämän tahti kiristyy jatkuvasti. Nykyaikana yliopisto-opiskelu on tarkkaan mitoitettu suoritus. Kelan tädit ja yliopisto haluavat opiskelijan valmistuvan viidessä vuodessa, ja opiskelijan odotetaan keskittyvän viisi vuotta opiskeluun. Jos näin ei ole ja noppia ei saa tarpeeksi, lähtevät etuudet ja postilaatikkoon tulee opintotuen takaisinperintäkirjeitä.
Putkitutkintojen aikana opiskelijalta odotetaan 60 opintopistettä vuodessa, jotta hän valmistuisi tavoiteajassa.
Työtunteina määrä vastaa 1600 tuntia vuodessa, mikä muutaman jakolaskun jälkeen tarkoittaa 9 tuntia töitä joka arkipäivä opiskelukuukausina. Tämän päälle pitäisi vielä ehtiä järjestöjen hallituksiin ja hoitaa muukin elämä aina pyykkäämisestä yöuniin.
Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen Opiskelijabarometrin mukaan suurin syy järjestötoiminnasta pois jättäytymiselle oli vuonna 2014 ajan puute. Lähes puolet ensimmäisen vuoden opiskelijoista ei osallistunut järjestötoimintaan, koska heillä ei ollut sille aikaa.
Käytännön kokemusta ajan puutteesta on Saku Ruoholalla, viidennen vuoden tietojenkäsittelytieteiden opiskelijalla Oulun yliopistossa. Opiskelun ohella Ruohola työskentelee 30 tuntia viikossa, eikä ole löytänyt aikaa hallitustoiminnalle. Työtunnit yhdistettynä suositeltuun valmistumisaikatauluun tarkottaisi 15 tuntia töitä arkipäivisin.
Ajan kannalta ongelmallista Ruoholalle on myös se, että järjestötoiminta ja hallituksen tapaamiset ovat usein päiväsaikaan – silloin kun hän on töissä.
Myös tutkintovaatimukset ja valmistumispaineet ovat vaikuttaneet Ruoholan päätökseen olla lähtemättä järjestöjen hallituksiin.
“Toiminta voisi kiinnostaa, mutta ongelmana on aika. Näkisin, että jos ei olisi koko ajan painetta valmistua niin ehkä aikaa olisi enemmän. Toki se paine on tavallaan oman pään sisällä, varsinkin kun tekee töitä eikä tukia ole tullut pitkään aikaan”, Ruohola sanoo.
“Toiminta voisi kiinnostaa, mutta ongelmana on aika. Näkisin, että jos ei olisi koko ajan painetta valmistua niin ehkä aikaa olisi enemmän”, toteaa Saku Ruohola järjestötoiminnasta.
Myös Aleksi Nikula, kirjallisuuden maisteriksi valmistunut järjestöaktiivi, näkee tutkintovaatimusten vaikuttavan hallitusintoon. Vuonna 2010 opintonsa aloittanut Nikula on ollut mukana niin ainejärjestössään Kultussa, Humanistisessa killassa kuin monessa harrastejärjestössä yhteensä yli 8 vuotta. Tänä aikana Nikula on ehtinyt nähdä aktiivisuuden nousun ja laskun. Hän kertoo innokkuuden tason vaihtelevan aalloissa.
Aloittaessaan järjestöuransa Nikula koki, että hänen mukanaan toimintaan lähti paljon uusia opiskelijoita. Muutaman vuoden kuluessa aktiivisuus kuitenkin laski, ja esimerkiksi hänen ainejärjestössään Kultussa huolestuttiin siitä, ettei ketään enää innostanut hallitustoiminta.
Ensimmäisten opintotukileikkausten jälkeen aktiivisuus kuitenkin jälleen nousi – yllätyksenä Nikulalle.
“Oma teoriani on, että opiskelijat etsivät yhteisöstä turvaa, kun heillä on vaikeampaa.”
“Minulla oli helppoa. Kun aloitin, oli tietty määrä kuukausia jolloin piti vain suorittaa joitain opintoja niin sai tuen tilille. Nykyisin aloittavilla on paljon vaikeampaa tehdä muuta kuin itse opiskelua.”
Nikulan kokemuksen mukaan aktiivisuus laski jälleen muutama vuosi sitten, kun tutkintovaatimukset tiukentuivat. Aiemman yhteisöllisyyden ja aktiivisuuden nousun sijaan opiskeluelämän vaikeutumisella oli tällä kertaa päinvastainen vaikutus. Nikula kertoo, että uusia toimijoita kyllä tulee, mutta he eivät jää toimintaan.
“Minulla oli helppoa. Kun aloitin, oli tietty määrä kuukausia jolloin piti vain suorittaa joitain opintoja niin sai tuen tilille. Nykyisin aloittavilla on paljon vaikeampaa tehdä muuta kuin itse opiskelua”, hän sanoo.
Pettävät rakenteet ja pelottava vastuu
Ajan lisäksi vallan välttelyyn vaikuttavat rakenteet. Kuinka helppoa on vaikuttaa itselle sopivilla keinoilla? Onko vaikuttaminen alun alkaenkaan kannattavaa?
Erityisesti yliopisto-opiskelijaa koskevia rakenteita ovat paitsi tutkintojen rajattu aika, mutta myös niiden sisäiset opintopisteet ja kurssien painotukset.
Nykyisissä tutkinto-ohjelmissa kurssit on standardisoitu 5 opintopisteeseen. Tämä tarkoittaa opiskelija-aktiivisuuden kannalta sitä, ettei vaikuttamisesta saatavia opintopisteitä aina tarvita tutkinnon täydentämiseen. Näin tutkintorakenne ei kannusta opiskelijaa lähtemään mukaan järjestötoimintaan. Samalla työllä opiskelija voi suorittaa 5 opintopisteen kurssin ja valmistua nopeammin.
Toinen tutkintorakenteen ongelmakohta on kurssien painotuksessa. Ensimmäisinä opiskeluvuosina pakollisia kursseja ja läsnäoloja on huomattavasti myöhempiä opiskeluvuosia enemmän. Tämä ei jätä aikaa opintojen ulkopuoliselle toiminnalle, eikä siis tue järjestötoimintaan lähtemistä opiskelujen alussa. Toki hommiin voi lähteä myös myöhemmin, mutta kiinnostuksen taso ei vuosien mittaan säily samana.
Otuksen vuonna 2014 julkaisemassa Opiskelijajärjestötoiminnan ulkopuolelle jättäytymisen syitä -työpaperissa opiskelijoiden vastauksista selviää, että kiinnostus osallistua opiskelijavaikuttamiseen on opintojen keski- ja alkuvaiheilla suurempi kuin myöhäisemmässä vaiheessa.
Ristiriita ja ongelma vaikuttamiseen lähtemisen kannalta syntyykin, kun tutkintorakenne ei tue vaikuttamista heti opintojen alusta lähtien. Sen sijaan kiinnostus vaikuttamiseen hiipuu opintojen loppua kohti, vaikka loppupuolella aikaa löytyisikin.
Myös Ruohola kokee, että osittainen syy siihen, ettei hän lähtenyt hallitustoimintaan on opiskelun rakenteissa.
“On periaatteessa liian myöhäistä enää lähteä mukaan vaikka aikaa olisikin, koska valmistun ensi vuonna.”
Aleksi Nikula on kokenut järjestötoiminnan aivan yhtä tärkeäksi kuin itse teoriaopinnot. Hän näki opiskeluvuosinaan sekä opiskelijavaikuttamisen nousun että laskun. “Oma teoriani on, että opiskelijat etsivät yhteisöstä turvaa, kun heillä on vaikeampaa.”
Kenties rakenteiden muutoksessa on kyse myös suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Nuorisobarometrin mukaan vaikuttaminen kiinnostaa nuoria yhä, mutta painopiste on siirtynyt pois järjestötoiminnalta. Nuorisobarometrissä nuorista 38 prosenttia oli vaikuttanut juttelemalla sosiaalisessa mediassa, kun taas järjestöissä oli toiminut vain joka neljäs.
Myös järjestöaktiiveilla on omat käsityksensä siitä, miksi hallituksiin on vaikea löytää opiskelijoita. Aktiivisesti järjestötoiminnassa mukana oleva kulttuuriantropologian opiskelija Mari Vauhkonen on Oulun yliopiston roolipelikerho CRYO ry:n hallituksessa viidettä vuotta ja on toiminut myös Rattoradion hallituksessa.
Hän näkee syyn hallitushommien välttelyyn olevan vastuu ja velvollisuus osallistua kaikkeen tarjottuun toimintaan.
“Jäsenenä käyt niin monessa tapahtumassa kuin huvittaa. Hallituksessa taas pitää olla sitoutunut ja huolehtia asioista”, Vauhkonen sanoo.
Myös ympäristötekniikkaa opiskeleva Aleksi Niskavaara yhtyy Vauhkosen näkemykseen. “Ihmiset pelkäävät vastuuta. Minusta se on sinänsä epäterve lähtökohta: on hyvin epätodennäköistä että valmistuttuasi et koskaan joudu ottamaan mistään vastuuta”, hän sanoo.
Itse esimerkiksi edustajiston jäsenenä, Rattoradion hallituksessa sekä Pahki Speksin hallituksessa toiminut Niskavaara toivoisi opiskelijoiden näkevän järjestötoiminnan mahdollisuudet. Vastuun pelkäämisen sijaan hallituksissa voi hänen mielestään opetella elämässä tarvittavia taitoja turvallisessa ympäristössä.
“Mitä muuta elämä lopulta on kuin vastuun ottamista?”
Puuttuva yhteisöllisyys
Valta ja sen käyttämistä vaikeuttavat tekijät vaikuttavat yliopistolla yksittäisen opiskelijan aikataulujen lisäksi myös yhteisöön.
Jos opiskelijan elämä keskittyy valmistumiseen, yliopistosta tulee väliaikainen askel ennen työelämää. Opiskelija ei pääse osaksi yliopistoyhteisöä, vaan on opiskeluaikansa tunnelissa, joka suuntaa yksioikoisesti kohti valmistumista.
Kärkevästi voisi todeta, että nykyään yliopistoon ei tulla niinkään ystävystymään vaan suoriutumaan siitä mahdollisimman nopeasti.
Tätä viestii ainakin yliopiston tutkinnoista riippuvainen rahoitusmalli, jossa yliopistot saavat rahoitusta suoritettujen tutkintojen määrän mukaan.
Tuskin opetus- ja kulttuuriministeriö tutkii rahoitusmalleja suunnitellessaan järjestettyjen tapahtumien määrää yliopistoissa: bilelippujen määrä tai pienryhmänohjaus painavat vaakakupissa huomattavasti vähemmän kuin opintopisteet.
Opintotukikin määräytyy suoritettujen opintojen perusteella, eikä toimeentulon riskeeraaminen sosiaalisen elämän takia ole monelle opiskelijalle vaihtoehto.
”Ihmiset pelkäävät vastuuta. Minusta se on sinänsä epäterve lähtökohta: on hyvin epätodennäköistä että valmistuttuasi et koskaan joudu ottamaan mistään vastuuta”, toteaa Aleksi Niskavaara.
Otuksen opiskelijabarometristä vuodelta 2014 selviää, että 35 prosenttia yliopisto-opiskelijoista ei ole mukana järjestötoiminnassa koskaan ja 27 prosenttia opiskelijoista on mukana toiminnassa vain harvoin.
Löytyykö vallan välttelyn syy siitä, ettei opiskelija sitoudu järjestöihin tai yliopistoyhteisöön, kun yhteisön sijaan painotus on valmistumisella?
Näin asian kokee ainakin Ruohola, joka ei koe kuuluvansa yliopistoyhteisöön ainakaan oman ainejärjestönsä kautta.
“En näe itseäni blankolaisena. En ole käynyt kiltiksellä pitkään aikaan – en ole edes varma onko se samassa paikassa”, Ruohola sanoo.
Hän kertoo, ettei ole kokenut kuuluvansa omaan ainejärjestöönsä fuksivuotensa jälkeen. Pienryhmä, jonka kanssa hän aloitti opiskelunsa, hajosi ensimmäisen vuoden aikana. Näin yhteisöön sitoutuminen jäi. Ruoholalla oli yliopistoon tullessa myös muita pääaineita opiskelevia ystäviä valmiina, joten tarve sitoutua yhteisöön oli pienempi.
Mistä luovut ja mitä saat?
Mitä hallitushommista lopulta seuraa? Niskavaara kertoo, että opintojen hidastuminen järjestöhommien seurauksena ei ole haitannut häntä – päin vastoin.
“Järjestötoiminnassa mukana oleminen on erinomainen tapa oppia sellaisia asioita, mitä on mahdoton oppia kurssin penkillä istuen.”
Myös Nikula kertoo, että on kokenut järjestötoiminnan aivan yhtä tärkeäksi kuin itse teoriaopinnot. Aloittaessaan opintonsa hän oli kuullut tutuiltaan, että yliopistomaailmassa verkostoituminen on lähes yhtä tärkeää kuin opiskelu.
“Olen joutunut luopumaan yksinäisyydestä.”
Vuosia myöhemmin järjestöaktiivina toimineena hän kokeekin oppineensa myös työelämän kannalta tärkeitä taitoja – ja löysi myös tulevan väitöskirjansa aiheen harrastejärjestönsä kautta.
Aktiivisuuteen liittyy kuitenkin myös negatiivisia puolia, ja jostakin on luovuttava.
Mari Vauhkonen tuo esiin, että olisi kiinnostunut lähtemään useampaan järjestöön, mutta sitoutuminen hallitustoimintaan rajoittaa mahdollisuuksia kokeilla muita järjestöjä. Myös Aleksi Nikula sanoo joutuneensa päättämään siitä, minkä järjestön toimintaan voi panostaa.
Hän näkee kuitenkin, että kun jokin asia on itselle tärkeä, sen edestä tekee mielellään pieniä uhrauksia.
Mari Vauhkonen näkee syyn hallitushommien välttelyyn olevan vastuu ja velvollisuus osallistua kaikkeen tarjottuun toimintaan. “Jäsenenä käyt niin monessa tapahtumassa kuin huvittaa. Hallituksessa taas pitää olla sitoutunut ja huolehtia asioista.”
Niskavaaran ajatus luopumisesta on yllättävä.
“Olen joutunut luopumaan yksinäisyydestä”, hän nauraa.
Toisaalta luopumista on myös lähtemättömyys. Ruohola on päättänyt keskittyä opiskelijavaikuttamisen sijaan töihin. Hän kertoo, että jostain on pakko joustaa, kun kaikelle ei löydy aikaa.
Kaiken tämän jälkeen, kannattaako mukaan lähteminen?
Aktiivit sanovat kyllä. Haastatelluista kukaan ei kadu hallituspestejään – sen sijaan he tuntevat ihmisiä, jotka harmittelevat etteivät lähteneet mukaan aiemmin.
Myös Ruohola, joka on tähän asti välttänyt hallitushommia, on löytänyt yliopistolta paikkansa Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiirista ja miettii, lähtisikö ensi vuonna vielä hallitushommiin.
Kenties hallitustoiminta ei olekaan opintojen vastakohta, vaan osa kokonaisvaltaista opiskelua.
Uskaltamalla käyttää valtaa yliopistolla, voi oppia taitoja, joita pelkkä kurssien tenttiminen ei opeta.
“Sen sijaan, että miettisi mitä hallitustoiminta vie sinulta, olisi tärkeämpää puhua siitä, mitä se antaa”, Nikula sanoo.
Ehkäpä opiskelu ja opiskelijavaikuttaminen eivät painakaan vaakakupissa toisiaan enemmän, vaan tasapainon saavuttamiseksi tulee löytää aikaa molemmille.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
