Satu Roihan hihojen alta pilkottavat mustelmaiset kädet. Hän myöntää näyttävänsä usein siltä, että olisi joutunut hakatuksi.
”Kauhistelijoille selitän, että toiselle kävi kovempaa. Onneksi adrenaliini peittää kivun, niin mustelmien syntymistä ei huomaa”, takapuolustajan paikkaa Oulu Northern Lights -joukkueessa pelaava Roiha sanoo.
Hän on se, joka taklaa. Roihan peruskauraa on tarttua vastustajasta kiinni ja kaataa tämä maahan. Onneksi pudotus on lyhyt, sillä amerikkalaisessa jalkapallossa pyritään pysyttelemään mahdollisimman matalana.
Silti joskus sattuu. Roihan jalkapöytään on tullut hiusmurtuma, polvet ovat vääntyilleet ja sormiakin on murtunut.
”Tykkään mennä näyttämään vammojani lääkärille, niin samalla opin loukkaantumisiin liittyviä asioita”, lääketiedettä opiskeleva Roiha naureskelee.
Hän sanoo, että taitojen karttuessa vammatkin vähenevät, kun varusteita oppii hyödyntämään niin, että ne suojaavat.
Hienous piilee rajuuden alla
Harrastuksensa alkuvaiheessa Roiha myöntää kompensoineensa tekniikan puutetta vauhdilla ja voimalla. Hän oli nähnyt joitakin vuosia aiemmin Yhdysvalloissa käydessään sikäläistä yliopistosarjan amerikkalaista jalkapalloa.
Näkemästään Roihalle jäi mielikuvaksi ronski fyysisyys.
”Kun sääntöjä ei ymmärrä, huomaa vain kontaktin. Sen taustalla on kuitenkin tarkka strategia. Nyt pidän lajia todella mielenkiintoisena”, hän makustelee.
Ottelun asetelman muodostavat hyökkäävä ja puolustava joukkue. Hyökkääjät pyrkivät kuljettamaan pallon maalialueelle, ja puolustajat yrittävät estää heitä.
Nopeiden hyökkäyspyrähdysten aikana on luettava toisten aikeita ja vastattava niihin.
Roihan mielestä peli on itse asiassa hidasta. Hyökkäysyrityksiä seuraa aina pieni tauko, jolloin palataan alkuun.
”Tämä on taktinen peli. Se joukkue voittaa, joka on opetellut hommansa paremmin. Jokaisen on pelattava yhteen. Yksilönä ei juurikaan loisteta”, puolustaja toteaa.
Heti huipulle
Satu Roihan urheiluhistoriaan kuuluu pitkä lista lajeja: uinti, yleisurheilu, kansantanssi, jalkapallo, kuntosali, jooga ja juoksu. Lukion jälkeen hän vietti Ilmajoella vuoden ja kävi lääketieteen pääsykokeeseen valmentavaa kurssia. Tuolloin kämppäkaveri houkutteli Roihan kokeilukerralle amerikkalaisen jalkapallon harjoituksiin. Sieltä jäi matkaan innostus, ja opiskelupaikan napattuaan hän liittyi keväällä 2014 Oulussa Northern Lights -joukkueeseen. Roiha sai ensimmäisen kevään jälkeen kutsun maajoukkueleirille.
”Parin viikon jälkeen koin, että kuulun porukkaan. Se oli hieno tunne yksilölajien harrastamisen jälkeen.”
Suomen mestaruudesta joukkue kilpailee Vaahteraliigassa ja on yltänyt pronssille vuosina 2011, 2014 ja 2015. Voitto tuli 2012. Oulun yliopistokin on noteerannut menestyksen ja palkinnut yliopistossa opiskelevat Northern Lights -naiset urheilumitaleilla.
Tänä vuonna Vaahteraliiga alkaa toukokuussa ja huipentuu finaaliin syyskuussa. Kesällä joukkueen jokainen viikonloppu kuluu otteluissa – MM-kilpailuviikonloppua ja lepoviikkoa lukuun ottamatta.
Roiha on kiinni paikassa maajoukkueeseen, joka lähtee kesäkuussa Kanadaan maailmanmestaruuskilpailuihin. Ne järjestetään joka neljäs vuosi. Vaikka karsinnat maajoukkuepaikoista ovat vielä käynnissä, Roiha näkee itsensä jo Kanadassa.
”Viime vuonna pääsin pelaamaan Suomi–Ruotsi-maaotteluun. Olihan se hienoa pelata Suomi-paita päällä. Oli televisiokamerat ja Maamme-laulu soi”, hän muistelee.
Jenkkifutis opettaa itsearvostusta
Sen lisäksi, että amerikkalainen jalkapallo on myös naisten laji, se on kaikenlaisten naisten laji. Joukkueeseen pääsemiselle ei ole tiukkoja vaatimuksia, vaan erilaisia vahvuuksia hyödynnetään pelissä: tarvitaan esimerkiksi kookkaita ja voimakkaita pelaajia, pieniä ja vikkeliä hyökkääjiä sekä tarkkasilmäisiä ja nopeasti reagoivia pelinlukijoita.
Naiset pelaavat täysin samoin säännöin kuin miehet. Northern Lightsin naiset ovat iältään 18-vuotiaista päälle kolmikymppisiä. Nopeudessa ja voimassa miehet päihittävät naiset kuitenkin jo murrosiässä, joten sekajoukkueet eivät ole mahdollisia.
”Treenaamme kyllä yhtä aikaa miesten joukkueen kanssa. He arvostavat meitä eivätkä ole mitenkään vähätteleviä”, Roiha sanoo.
Hänelle laji edustaakin sitä, että jokainen hyväksytään sellaisena kuin on. Harrastus on opettanut katsomaan itseä eri tavalla.
”Kukaan ei tule sanomaan, että pitäisi vaikka laihduttaa. Minulla ei ehkä aina ole ollut kovin hyvä kuva vartalostani. Tässä kuitenkin korostuu se, että pärjään juuri tällaisena kuin olen”, Roiha pohtii.
Kun joku kehuu taitoja, Roihalle tulee tunne, että hän on hyvä. Ja se tuntuu hyvältä.
Kuka?
>> Satu Roiha
>> 24 vuotta.
>> Asuu Kaukovainiolla. Kotoisin Rovaniemeltä.
>> Opiskelee neljättä vuotta lääketiedettä Oulun yliopistossa.
>> Tehnyt työharjoitteluja amanuenssina OYS:n kirurgian ja sisätautien osastoilla.
>> Harrastaa amerikkalaista jalkapalloa Oulu Northern Lights -joukkueessa. Oheisharjoitteluna käy kuntosalilla, lenkkipolulla, ryhmäliikuntatunneilla ja uimassa. Mukana myös futsal-ringissä.
>> Lapsuuden haaveammatti oli lääkäri – äidin ja tädin esimerkin innoittamana.
>> Haaveilee amerikkalaisen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin pääsemisen lisäksi opiskelujen jälkeen matkustelevansa keikkatyöpätkien lomassa. Uusi elämänvaihe houkuttaa: ”Opiskelijaelämä on yllättävän rankkaa.”
>> Toivoo, että ihmiset selvittäisivät konfliktitilanteet keskustelemalla eivätkä sotimalla tai tappelemalla. ”Vaikka harrastusvalinnasta ei tätä toivetta ehkä uskoisi.”
