"Ilmastonmuutokseen on johtanut ahneuden ohella myös rakkaus: olemme halunneet pitää toisistamme huolta, mutta emme ole tajunneet, että siihen on pyritty ympäristölle liian armottomin keinoin", kirjoittaa Iikka Kivi.
Jos jatkamme tällä tiellä, maapallo lämpenee vuosisadan loppuun mennessä 4–6 astetta. YK:n arvion mukaan planeettamme kantokyky supistuisi tässä tilanteessa miljardiin ihmiseen. Tällä hetkellä meitä on 7,6 miljardia.
Raportti herätti runsaasti keskustelua, todellisuuden kieltämistä ja ahdistuneisuutta. Miten noin suuri muutos voisi onnistua ihmiseltä, joka on niin itsekeskeinen ja piittaamaton luonnosta? Urakka tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta.
Olen eri mieltä. Minusta IPCC:n raportin tärkein viesti on toivo: meillä on vielä mahdollisuus. Ja uskon, että päivittäin kasvava osa ihmiskunnasta haluaa tarttua tuohon mahdollisuuteen.
Vaikka ihminen kykenee hirvittävään piittaamattomuuteen ja itsekeskeisyyteen, se ei ole lajimme koko kuva. Olemme laumaeläimiä, jotka välittävät toisistaan. Meille sillä on aidosti väliä, että läheisemme voivat hyvin.
Ilmastonmuutokseen on johtanut ahneuden ohella myös rakkaus: olemme halunneet pitää toisistamme huolta, mutta emme ole tajunneet, että siihen on pyritty ympäristölle liian armottomin keinoin.
Se halu ei ole kadonnut mihinkään. Se vain täytyy kohdistaa tarkemmin ja paremmin.
Joku voi toki väittää ihan perustellusti, että evoluution myötä kykenemme välittämään vain hyvin rajallisesta määrästä ihmisiä, pienen heimon kokoisesta porukasta. Sekään ei ole koko totuus: empatiakykymme ja tiedostavan älymme ansiosta kykenemme kuvittelemaan, miltä asiat tuntuvat niistäkin ihmisistä, jotka eivät kuulu juuri meidän laumaamme.
Me ymmärrämme, miltä nousevan meriveden alle kotinsa menettäneestä perheestä tuntuu, joten haluamme aidosti auttaa heitä. Se, että rakkautemme kykenee ylittämään maantieteelliset rajat, on tässä tilanteessa korvaamaton taito.
Mutta maailma ei parane pelkästään halaamalla. Tarvitaan myös lujuutta muuttaa omia luutuneita käyttäytymismalleja ja korjata ympäristölle haitallisia elintapoja – sekä haastaa ympäristön kannalta haitallisia päätöksiä tekevät päättäjät.
Kansalaisten aktiivisuus ja poliitikoille luoma paine on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Jos poliitikot jotain kieltä ymmärtävät niin sitä, että parlamentin pihalla on päivä päivältä kasvava joukko mielenosoittajia.
Viimeisimpänä työkalunamme on rohkeus. Sitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Asia on sanoitettu hienosti First Reformed -leffassa: ”Epätoivoon ainoa ratkaisu on rohkeus, järkeily ei anna vastauksia. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta meidän täytyy tehdä valintoja epävarmuudesta huolimatta. Viisaus on sitä, että pitää mielessään kaksi ristiriitaista totuutta: epätoivon ja rohkeuden.”
Julkaistu
SHARE
Iikka Kivi
Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa.
Twitter: @KoomikkoKivi
Ilmastonmuutos vyöryy päälle. Maailmanpolitiikkaa seurataan orastavalla kauhulla. Kymmenen vuotta sitten alkaneen taloustaantuman jälkimainingeissa nuoret aikuiset edelleen taistelevat työpaikoista.
Samaan aikaan ihmetellään, miksi syntyvyys on Suomessa laskussa jo kahdeksatta vuotta. Lastenhankinnan viivästymiselle ja vapaaehtoiselle lapsettomuudelle on julkisessa keskustelussa annettu selitysehdotuksia ilmastonmuutoksesta pätkätöihin.
”Pitäisi pystyä luopumaan omista saavutetuista eduista. Se tuntuu kipeältä. Miksi mä en saisi vetää taskurapuja, lennellä ja hankkia isoa kämppää? Se tuntuu epäreilulta, vaikka se on ainoa oikea vaihtoehto.”
Näin sanoo juontaja Ronja Salmi ohjelmassa Mitä mietit, Ronja Salmi?, joka esitettiin Yle TV1:llä keväällä. Jakso käsittelee maailmanloppupelkoa.
Salmi pohtii, että hänellä ovat elämässään asiat hyvin, mutta aika usein hän ajattelee maailmanloppua, ilmastonmuutosta, sotaa tai ympäristökatastrofia, joka vie häneltä kaiken hyvän.
Salmi myös kertoo, että hän on aina halunnut lapsen, mutta ei ole enää varma, kannattaako sellaista tähän maailmaan tuoda.
Maailmantuskalle omistettiin niin ikään Ylen ykköskanavalla esitettävän Perjantai-ohjelman huhtikuinen jakso, jonka teemana oli ilmastoahdistus. Ohjelman minidokumentissa Saanko mä hankkia lapsen?Riina Rinne käy henkilökohtaista kamppailua, luopuuko haaveestaan hankkia lapsen. Hän on tietoinen siitä, että lapsi moninkertaistaa vanhempansa hiilijalanjäljen.
Viime vuonna ilmestyneessä ilmastonmuutosta käsittelevässä kirjassaHyvän sään aikana (Hanna Nikkanen ja työryhmä) käydään läpi erilaisia huolenaiheita, joita ilmastonmuutos ihmisissä herättää.
Lapsikysymys on yksi näistä. Teoksessa esitellään Jussi ja Maaria, jotka ovat päättäneet jäädä lapsettomiksi, sillä maailman väkiluku on jo nyt liian suuri. Maaria sanoo, että lapsettomuus ei ole itsekästä, vaan lasten hankkiminen.
Ylevä selitys
Ilmastonmuutoksesta huolestuneet ovat nuorten keskuudessa jo selvä enemmistö. Tämän vuoden Nuorisobarometrin ennakkotietojen mukaan erittäin tai melko huolestuneita ilmastonmuutoksesta on 70 prosenttia 15–29-vuotiaista. Kymmenen vuotta sitten noin 40 prosenttia samanikäisistä oli asiasta huolissaan.
Professori Sirkka Heinonen Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta sanoo, että maailman tuhoutuminen on pelottanut ihmisiä aina. On myös yleisinhimillinen ominaisuus, että muutos ahdistaa.
”Näin on ollut kautta vuosituhansien ja tulee olemaan. Nyt ilmastonmuutos on suurin uhkakuvamme”, hän toteaa.
”Tiedetään, ettei ilmastonmuutosta voi pysäyttää. Nyt mennään sen ehdoilla ja yritetään selviytyä esimerkiksi ilmastonlämpenemisestä aiheutuvista luonnonkatastrofeista ja sosiaalisista haasteista.”
Oulun yliopistossa englantilaista filologiaa opiskeleva Arttu Pasanen, 26, sanoo, että ilmastonmuutos herättää hänessä jonkinasteista ahdistusta.
”Tiedetään, ettei ilmastonmuutosta voi pysäyttää. Nyt mennään sen ehdoilla ja yritetään selviytyä esimerkiksi ilmastonlämpenemisestä aiheutuvista luonnonkatastrofeista ja sosiaalisista haasteista.”
Pasanen uskoo, että ilmastonmuutoksen seurauksia pystytään ratkaisemaan politiikan avulla. Lapsiluvun säännöstelyä hän pitää kuitenkin epäinhimillisenä keinona.
”Se olisi ihmisen perusluonnon kieltämistä. Lastenhankinta on niin iso ja henkilökohtainen asia, että jokaisella pitäisi olla oikeus itse päättää siitä.”
Pasasesta tuntuu oudolta, että lapsia jätettäisiin hankkimatta ilmastonmuutoksen vuoksi.
”Ei kai kukaan voi aidosti tuntea syyllisyyttä siitä, että on perustanut perheen?” hän kysyy.
Ilmastoahdistusta eivät maininneet vanhemmuuden lykkäämisen syyksi myöskään viime vuonna julkaistuun Perhebarometriin haastatellut. Barometrissa selvitetään nuorten suomalaisaikuisten ajatuksia lasten hankkimisesta ja perhe-elämästä.
”Samasta aiheesta on tehty laajoja kyselytutkimuksia. Niissä ilmastonmuutos on saanut vain muutamia mainintoja”, sanoo Väestöliiton tutkija Venla Berg, joka oli mukana tekemässä barometria.
Vapaaehtoisen lapsettomuuden syynä ilmastonmuutosta on tutkimuksissa selitetty eräänlaisena suojamekanismina, sillä lasten hankkimatta jättämiseen liittyy edelleen stigma.
”Lapsettomuutta saatetaan pitää itsekkäänä. Maailman tilaan vetoaminen on tarjolla oleva, kaunis ja altruistinen selitys. Ihmiset ovat kuitenkin katastrofitilanteissakin lisääntyneet, esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen oli globaali vauvabuumi. On aika epätodennäköistä, että biologinen draivimme jäisi maailman uhkakuvien alle”, Berg sanoo.
Hän huomauttaakin, että elämme myös yltäkylläisen hyvinvoivassa maailmassa.
Oulun yliopistossa englantilaista filologiaa opiskelevasta Arttu Pasasesta tuntuu oudolta, että lapsia jätettäisiin hankkimatta ilmastonmuutoksen vuoksi.
Vanha malli murenee
Nuorilla aikuisilla on enemmän mahdollisuuksia ja tavaraa kuin edeltävillä sukupolvilla. Elintaso on nyt korkeampi kuin vaikkapa 1970-luvulla.
”1990-luvulla syntyneen nuoren mahdollisuudet ja tuleva varallisuus verrattuna 1970-lukulaisiin nuoriin ovat paljon paremmat. Varallisuusero sukupolvien välillä on kuitenkin kasvanut. Suurin osa varallisuudesta on vanhemmilla”, sanoo sosiaali- ja terveystaloustieteisiin erikoistunut taloustieteen professori Marko Korhonen Oulun yliopistosta.
Koska työmarkkinat eivät vedä entiseen tahtiin, tämän päivän nuorten työurasta ainakin alkupää on aiempaa epävarmempi.
”Kun työsuhteet ovat lyhyitä, ei uskalleta ottaa lainaa tai investoida tulevaisuuteen. Tämä myöhästyttää esimerkiksi asunnon hankkimista tai perheen perustamista. Ihmiset eivät tykkää epävarmuudesta”, Korhonen huomauttaa.
Hänen mukaansa nykynuorten elämä ei välttämättä etene samaa tasaista polkua, joka mieliimme on iskostettu ja joka ehkä edellisinä vuosikymmeninä toteutuikin. Kuvioon eivät kuulu enää vakituinen työpaikka, avioliitto, auto, omakotitalo, kaksi lasta ja koira, vaan elämän etapit saattavat tapahtua yllättävässä järjestyksessä tai viivästyä.
Koska työmarkkinat eivät vedä entiseen tahtiin, tämän päivän nuorten työurasta ainakin alkupää on aiempaa epävarmempi.
Materiaalista turvaa perheenperustamiselle kaipaavat ainakin Perhebarometriin haastatellut. Heidän keskuudessaan vakituinen työ ja vakaa taloudellinen tilanne ovat tärkeitä edellytyksiä lastenhankinnalle ja onnistuneelle vanhemmuudelle. Naiset kokevat, etteivät he uskalla hankkia lasta, ellei heillä ole työtä, johon palata äitiysloman jälkeen.
Työelämä ja perheellistyminen kilpailevat samoista hedelmällisistä vuosista, barometrissa todetaan.
Venla Bergin mukaan haastatteluissa ilmeni yllättävän paniikinsekaista huolta lastensaannin ajoituksesta.
”Korkeakoulutetut naiset pohtivat, mihin väliin lapsen saisi ängettyä. Ajatellaan, ettei saisi olla opiskelija, ei pätkätöissä eikä juuri aloittanut vakituisessa virassa, kun lapsia hankkii.”
Perhebarometrista käy ilmi, että työn ja perheellistymisen ristipaine todella viivästyttää korkeakoulutettujen tuloa vanhemmaksi. Keskimääräinen ensisynnyttäjien ikä Suomessa on tällä hetkellä 29. Yliopistokoulutuksen käyneet naiset ilmoittavat barometrissa ihanteelliseksi äidiksituloiäkseen keskimäärin 28, mutta toteutunut ikä on 32. Vastaavasti ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet miehet toivovat tulevansa isäksi keskimäärin 29-vuotiaina, mutta saavat ensimmäisen lapsensa 33-vuotiaana.
Pätkätyöläisenä äidiksi
Perhebarometriin haastateltujen paniikkia ei jaa Emmi Vepsäläinen, joka synnytti esikoisensa viime vuoden kesällä. Vepsäläinen oli tuolloin 29-vuotias eikä hänellä ollut vakituista työtä.
Valmistuttuaan kulttuuriantropologiasta filosofian maisteriksi kolmisen vuotta sitten hän on tehnyt määräaikaisia töitä esimerkiksi vastaanottokeskuksessa ja museoissa.
Vepsäläinen sanoo, että lapsen hankkiminen pitkäaikaisen kumppanin kanssa tuntui elämäntilanteeseen sopivalta. Päätöstä vauhditti osaltaan se, että diplomi-insinööriksi valmistuneella Vepsäläisen puolisolla on vakituinen työ.
”Meillä on myös hyvä tukiverkko. Kummankin vanhemmat voivat auttaa lapsen hoitamisessa. Lapsen hankkiminen tuntui turvalliselta, kun ei tarvitse yksin selviytyä”, hän perustelee.
Emmi Vepsäläinen ei ole suunnitellut elämää tiettyjen virstanpylväiden mukaan vaan sopeutuu kulloiseenkin tilanteeseen. Työ on hänelle vain yksi osa elämää eikä määrittele häntä ihmisenä.
”En ole ajatellut, että haluaisin ehdottomasti tiettyyn ammattiin tai äidiksi. Jos olisin jäänyt odottamaan vakituista työpaikkaa tai taloudellista varmuutta, en olisi ehkä koskaan saanut lasta. Minulla on perusluottamus, että pärjäämme ja töitä on sen verran, että tulemme toimeen”, Vepsäläinen sanoo.
Hän on varautunut siihen, että tekee jatkossakin pätkätöitä ja uskoo, että vakituisen työn saaminen on hyvin epätodennäköistä.
Opiskelija Arttu Pasanen puolestaan pitää stressaavana ajatusta pätkätöistä, sillä työnhaku ja uuteen työpaikkaan meneminen ovat aina jännittäviä tilanteita. Viiden vuoden päästä hän näkee itsensä työskentelemässä pääkaupunkiseudulla, ehkä kirjoittamisen parissa.
”Yleinen viesti on ollut se, että Helsingissä on Suomen laajimmat työmahdollisuudet etenkin asiantuntija-aloilla. Moni tuttu on lähtenyt sinne.”
Pasanen näkee koko maailman mahdollisena työkenttänään. Tuttuja on lähtenyt Helsingin lisäksi esimerkiksi Ranskaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Hän pohtii, että maailman tilanteeseen liittyy kuitenkin paljon epätietoisuutta. Mitä tapahtuu tulevaisuudessa esimerkiksi Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Euroopassa?
Luottavaisemmin hän suhtautuu Suomen tulevaisuuteen. Pasanen toivoo, että hyvinvointiyhteiskuntamme säilyy, sillä sen luoma turva on arvokas asia.
Emmi Vepsäläinen miettii, onko hänen lapsellaan samanlaiset mahdollisuudet kouluttautua kuin hänellä itsellään on ollut.
Hyvinvointiyhteiskunta 2.0
Arttu Pasasen kanssa samoilla linjoilla ovat myös vuoden 2016 Nuorisobarometriin vastanneet. Heistä 93 prosenttia pitää toivottavana tai erittäin toivottavana, että hyvinvointivaltio säilyy. Kuitenkin vain reilu puolet heistä uskoo, että niin käy.
Minkälaisena hyvinvointivaltion tulevaisuuden näkee taloustieteen asiantuntija?
Professori Marko Korhonen sanoo, että hyvinvointiyhteiskunnan kattavuutta joudutaan karsimaan, mutta amerikkalaiseen malliin ei olla siirtymässä. Julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja yksityistetään pikkuhiljaa. Uudenlaista suhtautumista Korhosen mukaan tarvitaan myös koulutukseen.
”Jos haluamme säilyttää ilmaisen koulutuksen, ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että kouluttaudutaan pari kolme kertaa ja katsotaan, mikä näistä olisi oma ala tai että pyöritään yliopistolla kymmenen vuotta.”
Emmi Vepsäläinen miettii, onko hänen lapsellaan samanlaiset mahdollisuudet kouluttautua kuin hänellä itsellään on ollut.
”Kun kuuntelee poliitikkojen puheita, herää huoli, voivatko kaikki halukkaat tulevaisuudessa esimerkiksi valita opiskelun yliopistossa. Minulla on ollut siihen mahdollisuus eikä se ole ollut rahaan tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä kysymys.”
”Jos haluamme säilyttää ilmaisen koulutuksen, ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että kouluttaudutaan pari kolme kertaa ja katsotaan, mikä näistä olisi oma ala tai että pyöritään yliopistolla kymmenen vuotta.”
Vepsäläinen toivoo, että Suomessa arvostettaisiin edelleen kaikenlaista koulutusta ja korkeakoulutuksellakin nähtäisiin merkitys.
Marko Korhonen korostaa, että nuorilla on vastuu valita itselleen koulutus, joka työllistää. Yhteiskunta ei ole velvollinen järjestämään työtä, vaan vastuu siirtyy yhä enemmän yksilöille itselleen. Korhonen toteaa, että laskennallisesti katsottuna huoltosuhde eli työvoiman ulkopuolella olevien määrä suhteessa varsinaisen työvoiman määrään näyttää äärimmäisen huolestuttavalta, jos nuoret eivät pääse työuriin kiinni. Eläkeläisiä ja työvoiman ulkopuolella olevia tulee olemaan aiempaa enemmän.
Professori sanookin, että vanhanmallinen eläkkeiden kerryttäminen ei voi jatkua. Eläkeikää on nostettava ja työurien alkamista aikaistettava. Korhonen näkee ihanteellisena, että ihmiset saisivat tehdä työtä, joka innostaa vanhanakin.
”On suotavaa, että työelämä muuttuu sellaiseksi, että elämästä voisi nauttia eikä olisi kiire eläkkeelle”, hän huomauttaa.
Odotukset seuraavissa sukupolvissa
Hyvinvointia on totuttu mittaamaan kulutukseen perustuvalla talouskasvulla.
Raskaana ollessaan Emmi Vepsäläinen huomasi, että vauvasta tehdään länsimainen kuluttaja jo ennen kuin tämä on syntynytkään.
”Minua alettiin pommittaa, että osta, osta. Se sai miettimään, mitä minä ja vauva oikeasti tarvitsemme, ettei tulisi hankittua turhaa tavaraa.”
Vepsäläinen kertoo pohtineensa, onko lapsen – eli uuden kuluttajan – hankkiminen itsekästä. Hän kuitenkin luonnehtii kuuluvansa tulevaisuusahdistuksen optimistiseen haaraan.
”Ei maailma niin huono voi olla. Luotan, että tulevat sukupolvet ovat meitä nykyisiä viisaampia ja keksivät kuluttamisen tilalle parempia keinoja tuottaa hyvinvointia. Tietoa on koko ajan enemmän saatavilla.”
Tulevaisuudentutkimuksen professori Sirkka Heinonenkin uskoo, että uudet sukupolvet ratkaisevat uudella tavalla ongelmia, joita edelliset sukupolvet ovat aiheuttaneet.
”Ei maailma niin huono voi olla. Luotan, että tulevat sukupolvet ovat meitä nykyisiä viisaampia ja keksivät kuluttamisen tilalle parempia keinoja tuottaa hyvinvointia. Tietoa on koko ajan enemmän saatavilla.”
Hän muistuttaa, ettei maapallon kantokyky nykyisellä kulutustahdilla kestä sitä, että maailman väkiluku kasvaa miljardeilla.
”Suurin ongelma on kuitenkin se, että maailman lapsista yli 90 prosenttia syntyy maihin, joilla ei ole varaa ruokkia tai kouluttaa heitä. Näissä maissa akuutein tehtävä olisi peruselinolojen turvaaminen ja ehkäisyvalistus lapsiluvun pienentämiseksi. Teollistuneissa maissa syntyvyys on laskussa ja lapset nähdään tulevaisuuden turvaajina.”
Lääkettä tulevaisuuteen
Sirkka Heinonen arvelee, että tulevaisuusahdistus kumpuaa ”tulevaisuuslikinäöstä”.
”Tulevaisuutta ajatellaan liian usein lyhyellä aikavälillä. Valtiovallan, yrityselämän, kansalaisjärjestöjen ja tiedemaailman parissa tulisi systemaattisesti tehdä pitkän tähtäyksen ennakointia.”
Tulevaisuusahdistuksen lääkkeeksi hän tarjoaa sitä, että miettisimme, minkälaisen maailman ja yhteiskunnan haluamme ja ryhdymme toimenpiteisiin sen puolesta. Hän korostaa, että tulevaisuus tehdään pienin askelin. Uhkakuvista huolimatta tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia. Ei ole olemassa vain yhtä tulevaisuutta, vaan monta vaihtoehtoa.
Väestöliiton Venla Berg sanoo, että maailmassa kaikki on arvaamatonta. Siksi ylenpalttinen tulevaisuudesta ahdistuminen on turhaa, koska emme voi tietää, mitä tapahtuu.
Esimerkiksi lastenhankintaan liittyvät pelot ovat luonnollisia ja voivat olla suuriakin, koska kyse on isosta muutoksesta. Hän muistuttaa, että ahdistukseen ja pelkoihin saa apua ja sitä kannattaa hakea, jos asiat tuntuvat liian raskailta.
”Voi miettiä, haluaako, että pelko sulkee pois asioita. Psykologina kehotan luottamaan omiin tunteisiin ja elämään. Elämä yleensä kantaa.”
Tulevaisuutta murehtiville on lohtulauseena toisteltu presidentti Mauno Koiviston tokaisua, että ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin. Hyvin käyminen vaatii kuitenkin tekoja ja sitä, että kehitys kehittyy niin, ettei kasvava hyvinvointi tuhoa maapalloamme enää yhtä pahasti kuin aiemmin.
"Vaikka tänä kesänä en kuumuuden takia nukkunut viiteen viikkoon silmäystäkään kunnolla ja koko keskikesä on muistoissani silkka epäselvä, epämukava horteinen putki, toivon ensin äärimmäisen loskaista talvea ja yhtä kuumaa, ellei kuumempaa, kesää", kirjoittaa Iikka Kivi.
Nuorempana luin paljon historiaa. Kansakuntien kohtalonhetket kiehtoivat loputtomasti ja minua harmitti, kun elämäni oli osunut maailmanhistoriassa niin seesteiseen aikaan. Millaista olisikaan ollut elää sellaisena aikana, kun meneillään oli koko maailmaa myllertävä murros?
Herätessäni kolmannen helleviikon jälkeen jälleen kerran lämmön murjomana raatona sain vastaukseni: hanurista. Todella, todella hanurista.
Harva ajanjakso on konkretisoinut ilmastonmuutosta modernille ihmiselle samalla tavoin kuin vuoden 2018 kesä. Ruotsissa riehuneet metsäpalot, Suomessa koettu vesipula, eläin- ja kasvikunnan hätä kuivuuden edessä ja kertakaikkisen surkealta näyttävä viljasato tekivät tilastojen lämpötilakäyristä yhtäkkiä karua todellisuutta.
Vaikka onkin selvää, että paahtokesän uuvuttavat lämpötilat eivät suoraan johdukaan ilmastonmuutoksesta, yhtä selvää on se, että ilmaston lämpenemisen edetessä tämän kesän kaltaiset äärisääjaksot ovat entistä tavallisempia.
Siinä missä 1990-luvulla tällaisia kesiä kärvisteltiin 1-2 vuosisadassa, nyt niitä tulee noin viiden vuoden välein.
Reaktiot lämpöön ovat vaihdelleet voimakkaasti: osa on ryhtynyt todella pohtimaan omia vaikutusmahdollisuuksiaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, osa taas heittäytyy denialismin väliaikaiseen turvaverkkoon ja kieltää koko asian olemassaolon. Moni on myös perustellut omaa mukavuudenhaluaan vähättelemällä oman itsensä ja Suomen vaikutusta ilmaston lämpenemiseen. Hallitus taas on toiminut tyypilliseen tapaansa ja ollut määrätietoisesti puhumatta asiasta sanallakaan.
Vähättelyyn, kieltäymykseen ja vaikenemiseen meillä ei ole varaa. Aika loppuu kesken. Meillä on noin 40 vuotta aikaa tehdä asialle jotain. Se on ihmiskunnan historiassakin äärettömän lyhyt aika, geologisista tai kosmisista aikajanoista puhumattakaan.
Joten, vaikka tänä kesänä en kuumuuden takia nukkunut viiteen viikkoon silmäystäkään kunnolla ja koko keskikesä on muistoissani silkka epäselvä, epämukava horteinen putki, toivon ensin äärimmäisen loskaista talvea ja yhtä kuumaa, ellei kuumempaa, kesää.
Ei siksi, että vihaisin lajitovereitani vaan juuri päinvastaisesta syystä. Pelkään, että tämä ekokatastrofi voi johtaa sukupuuttoomme ja minimivahingoillakin konflikteihin, ennennäkemättömään pakolaisuuteen, lajien massakuolemiin ja maapallon asuinkelvottomaksi muuttumiseen.
Siksi toivon ihmiskunnalle mahdollisimman epämukavia oloja muutamaksi seuraavaksi vuodeksi.
Kun kaikki on hyvin, olemme haluttomia muuttamaan mitään. Kun mukavuuden kehä rikotaan, alamme vaatia muutosta.
Ja jos tämä kesä jotain opetti, niin sen, että liian kuumassa huoneessa torkkunappi menettää tehonsa ja on pakko herätä, vaikka se olisi kuinka epämukavaa tahansa.
Julkaistu
SHARE
Iikka Kivi
Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa.
Twitter: @KoomikkoKivi
Tulevaisuudenuskon katoaminen vaikuttaa dramaattisesti koko ihmiskuntaan, ideologioihin ja politiikkaan, kirjoittaa Eleonoora Riihinen. "Ilman tulevaisuutta kiroamme kaiken turhuutta ja kysymme Saarnaajan kirjan sanoin: Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?"
Kaksitoista vuotta sitten Yhdysvaltojen entinen varapresidentti Al Gore piti minulle järisyttävän PowerPoint-esityksen epämiellyttävästä totuudesta. Olin juuri täyttänyt 18, elämä oli edessä ja istuin ahdistuneena elokuvasalissa katsomassa planeetan kuumenemista osoittavia käppyröitä ja diagrammeja.
Kaksitoista vuotta sitten minun ja monien muidenkin tietoisuuteen tuli jotain, josta tutkijat olivat varoitelleet jo vuosikymmeniä. Sopivan amerikkalaisesti kiteyttävistä grafiikoista mieleeni jäi etenkin yksi. Siinä maapallo ja raha ovat vaakakupissa. Al Gore esittää kysymyksen: Mitä teemme rahalla, jos elämän mahdollisuudet maapallolla pilataan?
Se on yksinkertainen kysymys monimutkaisesta ilmiöstä, mutta se tuntuu edelleen eräänlaiselta kohtalon kysymykseltä. Ennen muuta kysymys sanoittaa länsimaisen sukupolvikokemuksen, ratkaisemattoman ristiriidan, jossa oma elintaso tuhoaa muiden elinehdot.
Se sanoittaa esimerkiksi sitä absurdia näytelmää, jossa ilmastonmuutos nähdään mahdollisuutena “arktiselle politiikalle” – suomeksi sanottuna arvokkaiden fossiilisten energialähteiden kuten öljyn, maakaasun ja mineraalien hamstraamiselle katoavan jääpeitteen alta. Suomi suunnittelee ottavansa osaa tähän kiihtyvän tuhon kilpajuoksuun kaavailemalla Saamenmaan halkaisevaa jäämeren rataa.
Hallituksen kärkihankkeiden nimissä jäärataa ja biotalouden turvekäyttöä viedään eteenpäin vastuullisuuden retoriikalla. Velkataakkaa ei haluta jättää tuleville sukupolville. Siis niille samoille sukupolville, joille jätetään maapallo, jonka biosfääri on peruuttamattomasti sekoitettu.
Luonnontieteilijöiden ansiosta meillä on paljon tietoa siitä, miten luonto reagoi ilmastonmuutokseen nyt, lähivuosina ja vuosikymmeninä. Tiedämme esimerkiksi meneillään olevasta kuudennesta sukupuuttoaallosta, koralliriuttojen kuolemasta ja äärimmäisistä sääilmiöistä. Mutta miksi ihmistieteet eivät näy keskustelussa? Tulevaisuudenuskon katoaminen vaikuttaa dramaattisesti koko ihmiskuntaan, ideologioihin ja politiikkaan. Seuraukset voivat olla mullistavia – ja ne ovat jo käynnissä.
Filosofi-teoreetikko Hannah Arendt kirjoittaa teoksessaan Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot (1958), että kautta historian sivilisaatioiden ja ihmisen toiminnan edellytyksenä on ollut tieto maailman pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. On oltava tulevaisuus, jota varten rakentaa maailmaa, tehdä töitä. Ilman tätä tulevaisuutta kiroamme kaiken turhuutta ja kysymme Saarnaajan kirjan sanoin: “Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?”
Yalen yliopiston historian professorin Timothy Snyderin mukaan horisontin kadottaminen syöksee meidät klaustrofobiseen tilaan, jossa ääriliikkeiden valtaannousu on mahdollinen. Holokaustia tutkineen Snyderin sanoin valtion ja oikeuksien puolustaminen ei kiinnosta historiattomassa yhteiskunnassa, jossa menneestä ei opita eikä tulevaisuuteen luoteta.
18-vuotias minä seuraa kauhuissaan puhuvia päitä ja ilmavirtoja kartoilla. Sitten lopputekstit rävähtävät ruutuun. Hätäännyn. Entä miten tämä tuho pysäytetään? Mitä pitäisi tehdä? Kerro Al Gore!
Sammuta valot, Al Gore neuvoo. Mutta valojen sammuttelu ei riitä. Kulutusvalinnat ovat tärkeitä, mutta ne eivät riitä. Kvartaaleihin perustuva aikaperspektiivi ei riitä.
Julkaistu
SHARE
Eleonoora Riihinen
Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija.
Twitter: @EleonooraRiihin
Ihminen on keksinyt kokonaisen liudan termejä ja sanontoja, joilla elinympäristöjen tuhoaminen saadaan kuulostamaan siedettävämmältä, kirjoittaa Iikka Kivi.
Alun perin puita riitti suuriksi metsiksi asti, mutta sitten saarelle tuli ihmisiä – ja tarinan loppu on ennalta-arvattava itsestäänselvyys.
Daniel Rydén pitää kirjassaan Maailmassa on virhe Pääsiäissaaren metsien katoamista tyyppiesimerkkinä siitä, miten luonto tuhoutuu ihmisen toimesta: pikku hiljaa ja sen ajatuksen varjolla, että kyllähän näitä puita riittää. Kunnes viimeinen on kaadettu.
Pääsiäissaaren metsien tuho on palannut toistuvasti mieleeni, kun olen katsellut päättäjien suunnitelmia suomalaisen luonnon varalle. Hyvän esimerkin tarjoaa Liminganlahdelle suunniteltu massiivinen luontomatkailuprojekti, jossa alueen yhteyteen on suunniteltu jopa lasten seikkailupuistoa ja sataa (!) kosteikkoon rakennettavaa merimökkiä.
Liminganlahti on yksi Suomen ja koko Euroopan arvokkaimmista lintuvesistä. Se tarjoaa elinmahdollisuudet häkellyttävän rikkaalle lajimäärälle. Trendipöhinän keskellä on unohtunut se, että Liminganlahti on niin arvokas siksi, että se on käytännössä kokonaan luonnontilassa. Jokainen kosteikkoon rakennettava rahantekoväline vähentää eliöiden menestymismahdollisuuksia.
Liminganlahden suunnitelmassa tiivistyy se, mikä sinänsä kannatettavassa luontomatkailun buumissa on ongelmallista: siinä on ensisijaisesti kyse siitä, miten luonnolla voidaan tehdä rahaa. Liminganlahdella pesivät superharvinaiset mustapyrstökuirit eivät merimökkejä tarvitse, Limingan talouselämä tarvitsee.
Sama pätee Sipilän hallituksen suunnittelemaan Jäämeren rataan: sitäkin perustellaan osin sillä, että se toisi entistä enemmän matkailijoita vaikeasti saavutettaville seuduille. Mutta juuri vaikea saavutettavuus on pitänyt Lapin erämaat koskemattomina – kun rata on valmis, alueen luonnonvaroja voidaan alkaa kaivaa ylös.
Ihminen on keksinyt kokonaisen liudan termejä ja sanontoja, joilla elinympäristöjen tuhoaminen saadaan kuulostamaan siedettävämmältä. ”Hoidettu metsä kasvaa parhaiten”, kuuluu viisaus, vaikka tosiasiassa metsät menestyivät ja kasvoivat miljoonia ja miljoonia vuosia ilman homo sapiensin apua.
”Kyllähän sitä risukkoa pitäisi johonkin suuntaan kehittää”, on sanottu Oulun Hietasaaresta. Ei tarvitse, sillä luonnolle alue on aivan erinomaisen hyvä suojaisuutensa ja biodiversiteettinsä takia. ”Kehitys” ja ”hoitaminen” kuulostavat positiivisilta, mutta luonnolle ne tarkoittavat lajiston köyhtymistä ja kuolemaa.
”Mutta kyllähän meillä metsää riittää”, kuuluu aina se viimeinen argumentti. Niin riitti Pääsiäissaarellakin. Kunnes se oli kadonnut kokonaan.
Niin tulee tapahtumaan myös kaikille niille suomalaisen luonnon elinympäristöille, joista emme pidä huolta.
Julkaistu
SHARE
Iikka Kivi
Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa.
Twitter: @KoomikkoKivi
Jos jokainen suomalainen sitoutuisi tekemään mahdollisimman paljon ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi ja ainutlaatuisen luontomme suojelemiseksi, minäkin voisin ehkä jonain päivänä olla ylpeä synnyinmaastani, kirjoittaa Iikka Kivi.
En erityisemmin pidä nationalismista. Minusta se on arveluttava ja eriarvoistava ajatusjärjestelmä.
Isänmaallisuutta ajetaan sisään alakoulusta lähtien: opetellaan Maamme-laulu, askarrellaan siniristilippuja. Nationalistinen kasvatus huipentuu armeijassa, jossa sotilaiden täytyy vannoa lupaus isänmaan puolustamisesta omalla hengellään.
Pidämme uskontonsa puolesta itsensä uhraavia marttyyreja ja terroristeja hulluina, mutta yhtä fiktiivisen Suomen kansan puolesta kuoleminen on täysin arvojemme mukaista toimintaa. Tämä siitäkin huolimatta, että vielä parisataa vuotta sitten hyvin harva täällä asuva mielsi itsensä suomalaiseksi. Suomalaisuus piti keksiä, jotta se alkoi olla olemassa – aivan kuten jumalatkin.
Isänmaallisuudella tavoitellaan yhteisöllisyyttä, mutta isänmaallisuuteen tarvitaan ”meidän” lisäksi myös ”muut”. Talvisodan ihmeeksi kutsuttua kansan yhdistymistä muistellaan ideaalitapauksena ja samalla unohdetaan kokonaan se, että se vaati syntyäkseen erittäin vahvan venäläisistä rakennetun viholliskuvan (jossa Neuvostoliitto toki auttoi paljon).
Sama jakolinja meihin ja muihin näkyy myös nykykeskustelussa: miksi Suomen pitäisi ottaa turvapaikanhakijoita kun muutkaan eivät ota? Miksi Suomen pitäisi tehdä jotain ilmaston lämpenemisen torjumiseksi, kun muutkaan eivät tee? Oman kansan asiat kuntoon ensin, sitten voidaan auttaa muita.
Pahimmillaan isänmaallisuus estää meitä näkemästä sitä, että ei ole ketään muita, on vain me – yksi ihmislaji, joka elää yhteisellä planeetalla.
Koska nationalismin virtaus näyttää Euroopassa kuitenkin olevan vahvistumaan päin, eroon siitä ei päästä vielä pitkään aikaan. Ainoa järkevä ratkaisu on siis suunnata sitä paremmin.
Kun ilmaan piirrettyjen rajojen mukaan tämä tietty maantieteellinen alue kuuluu meidän hallintaamme, isänmaallisuutta voisi ohjata siten, että jokainen suomalainen ottaisi kunnia-asiakseen pitää kotimaisen luonnon ja ympäristön mahdollisimman hyvässä kunnossa.
Duunia nimittäin piisaisi. Ainutlaatuista suoluontoamme uhkaa turpeenotto, metsäluonnossa sukupuuttoon lajeja ajaa vanhojen metsien puute ja pirstaleisuus. Korvaamattomia lajien elinympäristöjä nuijitaan valtuustoissa asvalttikentiksi. Itämeren tilanteesta voisi olla huolissaan muutenkin kuin turvallisuuspoliittisessa mielessä.
Puhumattakaan sitten siitä, että korkean koulutuksen, hyvän elintason ja teknisten innovaatioiden maana tunnetusta Suomesta olisi kenties maailman parhaat lähtökohdat ponnistaa ilmastonmuutoksen torjuntaan.
Jos jokainen suomalainen sitoutuisi tekemään mahdollisimman paljon ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi ja ainutlaatuisen luontomme suojelemiseksi, minäkin voisin ehkä jonain päivänä olla ylpeä synnyinmaastani.
Julkaistu
SHARE
Iikka Kivi
Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa.
Twitter: @KoomikkoKivi
