Kaksitoista vuotta sitten Yhdysvaltojen entinen varapresidentti Al Gore piti minulle järisyttävän PowerPoint-esityksen epämiellyttävästä totuudesta. Olin juuri täyttänyt 18, elämä oli edessä ja istuin ahdistuneena elokuvasalissa katsomassa planeetan kuumenemista osoittavia käppyröitä ja diagrammeja.
Kaksitoista vuotta sitten minun ja monien muidenkin tietoisuuteen tuli jotain, josta tutkijat olivat varoitelleet jo vuosikymmeniä. Sopivan amerikkalaisesti kiteyttävistä grafiikoista mieleeni jäi etenkin yksi. Siinä maapallo ja raha ovat vaakakupissa. Al Gore esittää kysymyksen: Mitä teemme rahalla, jos elämän mahdollisuudet maapallolla pilataan?
Se on yksinkertainen kysymys monimutkaisesta ilmiöstä, mutta se tuntuu edelleen eräänlaiselta kohtalon kysymykseltä. Ennen muuta kysymys sanoittaa länsimaisen sukupolvikokemuksen, ratkaisemattoman ristiriidan, jossa oma elintaso tuhoaa muiden elinehdot.
Se sanoittaa esimerkiksi sitä absurdia näytelmää, jossa ilmastonmuutos nähdään mahdollisuutena “arktiselle politiikalle” – suomeksi sanottuna arvokkaiden fossiilisten energialähteiden kuten öljyn, maakaasun ja mineraalien hamstraamiselle katoavan jääpeitteen alta. Suomi suunnittelee ottavansa osaa tähän kiihtyvän tuhon kilpajuoksuun kaavailemalla Saamenmaan halkaisevaa jäämeren rataa.
Hallituksen kärkihankkeiden nimissä jäärataa ja biotalouden turvekäyttöä viedään eteenpäin vastuullisuuden retoriikalla. Velkataakkaa ei haluta jättää tuleville sukupolville. Siis niille samoille sukupolville, joille jätetään maapallo, jonka biosfääri on peruuttamattomasti sekoitettu.
Luonnontieteilijöiden ansiosta meillä on paljon tietoa siitä, miten luonto reagoi ilmastonmuutokseen nyt, lähivuosina ja vuosikymmeninä. Tiedämme esimerkiksi meneillään olevasta kuudennesta sukupuuttoaallosta, koralliriuttojen kuolemasta ja äärimmäisistä sääilmiöistä. Mutta miksi ihmistieteet eivät näy keskustelussa? Tulevaisuudenuskon katoaminen vaikuttaa dramaattisesti koko ihmiskuntaan, ideologioihin ja politiikkaan. Seuraukset voivat olla mullistavia – ja ne ovat jo käynnissä.
Filosofi-teoreetikko Hannah Arendt kirjoittaa teoksessaan Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot (1958), että kautta historian sivilisaatioiden ja ihmisen toiminnan edellytyksenä on ollut tieto maailman pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. On oltava tulevaisuus, jota varten rakentaa maailmaa, tehdä töitä. Ilman tätä tulevaisuutta kiroamme kaiken turhuutta ja kysymme Saarnaajan kirjan sanoin: “Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?”
Yalen yliopiston historian professorin Timothy Snyderin mukaan horisontin kadottaminen syöksee meidät klaustrofobiseen tilaan, jossa ääriliikkeiden valtaannousu on mahdollinen. Holokaustia tutkineen Snyderin sanoin valtion ja oikeuksien puolustaminen ei kiinnosta historiattomassa yhteiskunnassa, jossa menneestä ei opita eikä tulevaisuuteen luoteta.
18-vuotias minä seuraa kauhuissaan puhuvia päitä ja ilmavirtoja kartoilla. Sitten lopputekstit rävähtävät ruutuun. Hätäännyn. Entä miten tämä tuho pysäytetään? Mitä pitäisi tehdä? Kerro Al Gore!
Sammuta valot, Al Gore neuvoo. Mutta valojen sammuttelu ei riitä. Kulutusvalinnat ovat tärkeitä, mutta ne eivät riitä. Kvartaaleihin perustuva aikaperspektiivi ei riitä.
