Joukko ihmisiä hyppii villisti tasajalkaa, taputtaa rytmikkäästi ja huutaa: “Paapelin portot helvettiin!” Tämä on vasta alkua, sillä Tornionlaaksossa tapahtui 1930-luvulla kummempaakin. Jon Blåhedin elokuva Valitut, kertoo herätysliike korpelalaisuuden noususta ja tuhosta vahvoin kuvin. Valitut on ensimmäinen meänkielinen pitkä elokuva.
Korpelalaisuus syntyi 1920-1930-luvuilla Pohjois-Ruotsin ja –Suomen lestadiolaisten keskuudessa. Liike herätti jo ainakaan paljon kohua hämmentävillä rituaaleillaan ja oudoilla tavoillaan.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Jon Blåhed on kotoisin Pohjois-Ruotsin Torniojokilaaksosta ja hän tarttui alueen vaiettuun historiaan. Valitut on tositapatumien innoittama elokuva ja se perustuu korpelalaisuutta tutkineen kirjailija Bengt Pohjasen romaaniin ja näytelmään Dagning ; röd! (Punainen aamunkoitto, 1988).
Elokuva on pohjoismainen yhteistuotanto ja rooleissa on suuri joukko Suomen eturivin näyttelijöitä.
Viestejä suoraan Jumalalta
Suosittu lestadiolainen saarnaaja Toivo Korpela (Samuli Niittymäki) riitaantuu liikkeen johdon kanssa ja muuttaa pois paikkakunnalta. Liike sai nimensä Korpelalta, mutta kyseenalaiset hurmokselliset piirteet kehittyivät vasta myöhemmin.
Teodor (Jakob Öhrman) saa unessa ilmestyksen, että uusi raamatunkäännös olisi Vanhan testamentin Danielin kirjassa mainittu ”Hävityksen kauhistus”.
Kuvissa nähdään palavia pensaita, ja ilmestyksiä tulee lisää.
Jumala ilmoittaa liikkeen profeetoille maailmanlopun päivämäärän ja ajan, jolloin kristalliarkki hakisi 666 korpelalaista turvaan Palestiinaan.
Kun arkki ei saavukaan sovitusti järven jäälle, liikkeen johtajat saavat ilmoituksen, että arkki onkin symbolinen. Paratiisi on maan päällä.
Kaikesta kielletystä saa nauttia vapaasti. Sallittua ovat tanssi, vapaa seksi, juopottelu ja kortinpeluu. Huhuja liikkuu jopa ihmisuhreista. Rituaaleihin kuuluu häpykarvojen kampaaminen sekä peräaukon pesu ja sively pullasudilla.
Tämä ei voi päättyä hyvin.
Kun loppu tulee, kaikki on turhaa
Vimmaisen ja alkoholisoituneen Teodorin esikuva on todennäköisesti lahkon profeettana toiminut Sigurd Siikavaara.
Teodorin puoliso ja kylän opettaja Rakel (Jessica Grabowsky), kamppailee uskonsa ja hurmoksellisen maailmanlopun kultin ristiriitojen keskellä.
Grabosky tekee hienon ja intiimin roolityön pääosassa. Kamera tulee paikoin todella lähelle ja Rakelin mielialat kerrotaan hienovaraisin ilmein.
Kun loppu on tulossa, lasten on turha mennä kouluun, pellot voi jättää viljelemättä ja omaisuuden voi polttaa. Rakelin järki kuitenkin pistää vastaan. Voiko hän valita toisin puolison johtaman hurmosliikkeen sijaan.
Naisen osa uskonnollisissa liikkeissä on usein taipua mielivaltaisiin sääntöihin. Esimerkkejä löytyy läheltä, sillä lestadiolaisia nuoria kuvaava Satu Majavan uusi dokumenttisarja Suvikset. Suvikset on nostattanut suuren määrän otsikoita viime päivinä.
Korpelaisuudessa nainen ei kuitenkaan vaikene. Elina Knihtilä yltää miltei turkkalaisiin sfääreihin saadessaan hurmoksessa jumalalta ilmoituksia. Oudot kuvakulmat korostavat häiriintynyttä tunnelmaa.
Murrosajan hysteriaa
Elokuvan kerronta on viipyilevää ja luottaa tunnelmaansa. Valitut voitti Rotterdamin elokuvajuhlien Big Screen –kilpasarjan. Elokuva kannattaakin ehdottomasti katsoa suurelta kankaalta.
Kuvaus on kaunista ja tarkkaan mietittyä. Miltei mistä kohdasta tahansa voisi poimia upean still-kuvan.
Kerrontaa tauottavat pysähtyneet panoraamakuvat alueen luonnosta. Palavat pensaat ja puut ovat enne uusista Jumalan ilmestyksistä.
Pääosin jousilla soitettu musiikki kertoo omalla kielellään ristiriidoista. Teema toistuu eri muunnelmina voimistuen välillä painostavan sahaavaksi.
Elokuva näyttää enemmän kuin selittää. Syitä joukkohurmokselle esitetään lyhyissä kohtauksissa tai kuvissa. Ruotsalaiset kallonmittaajat käyvät koulussa, sanomalehdessä vilahtaa hakaristi, kommunismin pelko kuullaan sivulauseissa.
Sortotoimet, köyhyys, menneisyyden traumat ja pelot tulevasta eivät voi olla vaikuttamatta. Vähemmästäkin tekee mieli huutaa perkelettä pois ja paeta kristalliarkilla.
Ensimmäinen meänkielinen elokuva
Meänkielellä on Ruotsissa vähemmistökielen asema, mutta Suomessa sitä pidetään murteena. Kieleen tottuu nopeasti ja muutamia sanoja ja ilmaisuja lukuun ottamatta kaiken ymmärtää ilman tekstitystäkin.
Kieltä tärkeämpää ovat uskomattomat tositapahtumat, elokuvan vahva tunnelma ja loistavat roolityöt.
Valitut on kuvattu jopa harvinaisen selkeästi suurelle kankaalle. Pieneltä ruudulta katsottuna ilman kunnollista äänentoistoa sekä tilaa ja aikaa keskittyä, elokuva menettäisi varmasti suurimman osan tehostaan.
Valitut, Suomi 2025. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jon Blåhed Pääosissa: Jessica Grabowsky, Jakob Öhrman, Elina Knihtilä, Alma Pöysti, Hannu Pekka Björkman, Sampo Sarkola, Samuli Niittymäki, Sakari Kuosmanen, Kati Outinen, Hannes Suominen. Ensi-ilta 21.3. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.
Artikkelia muokattu 24.3. klo 9.31: Muutettu ingressistä Torniojokilaakso Tornionlaaksoksi ja leipätekstistä tarkennettu tekstin muotoiluja.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Uhma kertoo ravistelevasti nuorisokotiin joutuvasta Vilmasta, joka haastaa mielivaltaisen laitoksen sortoa. Visa Koiso-Kanttilan ohjaama elokuva vie sisälle nuoren mielen voimaan ja samalla myös voimattomuuden tunteisiin. Uhma kauhistuttaa ja hätkähdyttää, mutta tarjoaa myös toivoa.
Visa Koiso-Kanttila tunnetaan raadollisen rehellisistä dokumenteistaan, joissa hän pureutuu yhteiskunnan kipukohtiin.
Syrjäytyneitä nuoria hän kuvasi jo vuoden 1997 elokuvassaan Vangitut, jossa käsitellään Helsingin lähiön nuorten ankaraa arkea.
Uhma on Koiso-Kanttilan toinen fiktioelokuva. Järkyttävintä on, että elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja kertoi haastattelussa, että rankimpia asioita ei voinut edes käsitellä draamaelokuvassa, koska hän halusi säästää katsojia.
Koiso-Kanttila teki elokuvaa varten usean vuoden taustatyön – haastatteli entisiä laitosnuoria, laitosten työntekijöitä, sekä kävi läpi suuren määrän lastensuojelun asiakirjoja.
Vahvat roolityöt kantavat
Vilma on menettänyt isänsä ja perheessä on uusi isäpuoli ja pieni lapsi. Teini-ikäinen tyttö ei sopeudu uusperheen elämään ja oireilee monella tavalla. Lopulta hänet lähetetään nuorisokotiin, jossa olot ovat karmeat.
Laitoksessa nuoret kokevat monenlaista väkivaltaa. Säännöt ovat mielivaltaiset, nuoria nöyryytetään, eristetään ja pahoinpidellään. Mukana on myös henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, päihteitä ja rasismia.
Elokuva alkaa voimakkaalla kohtauksella. Vilma on vihaa ja katkeruutta täynnä ja lähtee hakemaan aineita kaveriporukan kokoontumispaikalta. Kohtaus päättyy takaa-ajoon ja lopulta poliisin kiinniottoon.
Vilman käytös vaikuttaa täysin irrationaaliselta, mutta katsoja ei tiedä hänestä kaikkea. Kuvaus ja nopeat leikkaukset kertovat osaltaan hänen mielentilastaan.
Ona Huczkowski tekee vahvan roolityön kapinoivana ja vihaisena nuorena. Tanssijataustainen näyttelijä on omimmillaan rajuissa fyysisissä kohtauksissa, joissa hän on kuin irti päästetty luonnonvoima.
Viha ja kiukku eivät välity kuitenkaan silmissä kipunoivina katseina tai vahvoina ilmeinä. Ihmiset näyttävät tunteensa kasvoillaan eri tavoin.
Huczkowskin näytteleminen ei ole kuitenkaan ilmeetöntä riehumista. Vilmasta välittyy koskettavasti rajun käytöksen takaa pilkahteleva herkkyys.
Vilman lisäksi myös muut nuorten roolihahmot ovat uskottavia yksilöitä. He eivät jää ainoastaan seinäpaperiksi Vilman kapinoinnin ja nuorisokodin mielivaltaisuuden taustalle.
Hämmentävin hahmo on Kati Outisen hienosti näyttelemä nuorisokodin johtaja Anneli. Hän ei ole hyvä tai paha, mutta katseesta aistii, että jotakin on mennyt sisältä rikki.
Muut aikuiset hahmot ovat lähinnä hyviksiä tai sadistisia paskiaisia – ainakin he näyttäytyvät nuorten silmissä sellaisina. Tarina ei kuitenkaan kerro heistä.
Taidolla toteutettu tärkeä draamaelokuva
Kerronta on nuorten arkea kuvaavissa kohtauksissa dokumentaarisen toteavaa. Ohjaaja luottaa katsojan älyyn ja ei selittele turhia.
Välillä tuntuu siltä kuin katselisi laitokseen sijoittuvaa klaustrofobista kauhuelokuvaa. Kuvallinen kerronta pysyy kuitenkin tyylikkäästi hallinnassa, vaikka sävyt vaihtelevat.
Piilossa pidettyä rottaa käy heti sääliksi, jos on katsonut paljon elokuvia. Eläinystävä tuo kerrontaan mukaan symboliikkaa.
Rakkauden kaipuu ja uudelleen loukkuun astumisen vaara ovat samankaltaisia kiusatuilla ihmisillä ja muilla eläimillä.
Elokuva menettää dramaattista tehoaan viimeisissä kohtauksissa, joissa lakonisen harmaat värisävytkin kirkastuvat.
Loppu vähän latistaa synkkäsieluisen ihmisen kokemusta. Kyse ei kuitenkaan ole ohjaajan draamantajun puutteesta vaan tietoisesta valinnasta.
Uhma kertoo yhden nuoren taistelusta koneistoa vastaan. Samalla se on tärkeä puheenvuoro kaikkien noin 10 000 huostaanotetun nuoren puolesta ja laajemminkin lastensuojelun tilasta.
Uhman ensi-ilta 28.2. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.
Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.
Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.
Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.
Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.
Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.
Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.
Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.
Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.
Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.
Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.
Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.
Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.
Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.
Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.
Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.
Julkaistu
SHARE
Raita Niva
Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva
Pääosissa Amy Schumer, Michelle Williams, Tom Hopper, Rory Scovel, Adrian Martinez, Busy Phillipps, Aidy Bryant, Emily Ratajkowski. Ohjaus ja käsikirjoitus Marc Silverstein ja Abby Kohn. Ensi-ilta elokuvateattereissa 11.5.2018
Renee (Amy Schumer) on huonosta itsetunnosta kärsivä nainen, joka haaveilee tuntevansa olonsa kauniiksi. Toive toteutuu, kun Renee saa spinning-tunnilla tällin päähänsä. Pään kolautuksen seurauksena hän näkee itsensä kauniina.
Kun Reneen itsetunnon voluumi on käännetty kaakkoon, hän uskaltautuu lirkuttamaan sujuvan monisanaisesti miehille ja hakemaan uutta työpaikkaa meikkifirman reseptionistina.
Vaikka päähenkilö ei koe ulkoista muodonmuutosta, katsojalla on vapaus kuvitella, millaisena Renee näkee itsensä muutoksen jälkeen. Itse uskon, että Renee näkee itsensä itsenään – mutta ei vain tiedä sitä. Renee luulee, että muutos on taikuutta (kuten elokuvassa Big) ja nauttii muuttuneesta itsetunnosta ennen kuin taika raukeaa.
Löyhän ja hämmentävän juonensa takia I Feel Pretty on keikkuvalla pohjalla ison asian edessä. Tätä elokuvaa olisi hyvin helppoa haukkua sen hassusta juonesta, ennalta-arvattavasta komedian kaavasta ja muutamasta oudosta juonihyppäyksestä.
Silti elokuvan tärkeä aihe, itsetunto, vaatii laajempaa keskustelua. Helppo lyttäys ei sitä tekisi.
Keholla on valtaa
Elokuvan alku on murskaavan totuudellinen: ulkonäöllä, kropan muodolla ja painolla on todellista vaikutusta siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan. Kapeat kauneusihanteet ovat kontrollin muotoja, jolla hallitaan etenkin naista ja hänen kehoaan.
Länsimaiset kauneusihanteet vaaleasta ihosta ja laihasta kehosta korostuvat ja vääristyvät entisestään lehtien ja somen muokattujen kuvien myötä. Epätodelliset kuvat aiheuttavat ahdistusta – toisaalta käsittelemättömien kuvien julkaiseminen saa ihmisissä aikaan positiivisia reaktioita.
Ulkonäköpaineistä kärsii moni. Helsingin yliopistossa tehdyssä tuoreessa väitöstutkimuksessa tutkittiin itsetunnon kehittymistä nuoruudesta aikuisuuteen. Tutkimuksessa ilmeni, että naisilla on miehiä huonompi itsetunto ja että huonoon itsetuntoon vaikuttaa muun muassa ylipaino. Paine laihduttamiseen näkyy esimerkiksi Ylen Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä, jonka mukaan 84 prosenttia suomalaisnaisista ja 78 prosenttia suomalaismiehistä haluaa pudottaa painoaan.
I Feel Pretty esittää, että huonon itsetunnon vuoksi elämä saattaa jäädä elämättä. Itsevarmuus, oman tien kulkeminen ja lannistavien sanojen ohittaminen ovat vallankumouksellisia tekoja.
Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Marc Silverstein ja Abby Kohn, jotka tekivät myös How To Be Single -elokuvan (2016). Vaikka molemmissa elokuvissa tartutaan isoihin teemoihin, lopputulokset ovat perinteisiä hattaranmakeita komedioita. Isot teemat kuten sinkkuelämä ja itsetunto ovat vaarassa jäädä komedioiden jäykkien kaavojen tallomaksi.
I Feel Pretty toistaa perinteisiä Hollywoodin romanttisen komedian maneereita: pääpari on valkoinen heteropari, omituiset ystävät ovat ylipainoisia ja elokuvan lopussa on odotettu tunnustuskohtaus, jossa Renee näkee kauneutensa ja itsensä ilman taikuutta.
Kenties kehopositiivisuuden teeman vuoksi Reneestä on haluttu tehdä ”jokanainen”, johon naiset voivat samaistua. Ongelmana on, että elokuva ei tarjoa huonon itsetunnon lisäksi muuta näkökulmaa päähenkilöön. Katsojina emme tiedä mitään Reneen taustasta, perheestä tai mielipiteistä. Koska elokuvan juonessa tai päähenkilössä ei ole suurempaa tarttumapintaa, jäljelle jää lopulta vain pääosanäyttelijä, Amy Schumer, johon katsoja voi samaistua.
Ja tässä lienee yksi merkittävimmistä syistä, miksi elokuvaa on haukuttu Yhdysvalloissa rapa roiskuen.
Amy Schumerista ollaan aina jotain mieltä
Amy Schumer jakaa vahvasti mielipiteitä. Schumer ärsyttää monia, ei vain suorasukaisen komediansa, vaan myös poliittisten mielipiteidensä vuoksi: hän tuki Hillary Clintonia Yhdysvaltojen presidentiksi ja vastustaa aseväkivaltaa.
Suoraan puhuminen on myös osa hänen komediallista rooliaan. Huumori syntyy siitä, että soveliaisuuden rajoja koetellaan äärimmäisellä rehellisyydellä.
I Feel Pretty on aiheuttanut Yhdysvalloissa runsasta keskustelua. Siitä on kirjoitettu sekä haukkuvia että ylistäviä kritiikkejä. Elokuvasta on kirjoitettu arvosteluja myös pelkän trailerin perusteella. (Sitä voi verrata siihen, jos kirjoittaja käyttäisi pro gradu -tutkielmassaan ainoana lähteenä Wikipediaa.)
Schumerin itsensä mukaan elokuvan haukkuviin arvosteluihin on vaikuttanut se, että suurin osa kriitikoista on keski-ikäisiä valkoisia miehiä: “Mikään ei pelota ihmisiä enemmän kuin itsevarma nainen”.
Osa arvostelijoista on pohtinut, voiko Amy Schumerin näköinen (eli kokoinen) nainen olla romanttisen komedian päähenkilö. Usein ei-langanlaihalle naiselle on varattu komedian sivuhenkilön, hassuttelevan pullukan, rooli. Katsojina olemme tottuneet näkemään naispääosassa vaalean, hoikan ja nuoren ihmisen.
I Feel Pretty -elokuvassa esiintyvä Schumer on osalle kriitikoista liian kaunis (“miten tuon näköisellä ihmisellä voi olla itsetunto-ongelmia”) ja joillekin taas liian lihava (“kuinka tuon kokoinen ihminen voi olla romanttisen komedian pääosassa”).
Shokeeraavinta hänen painossaan lienee se, että siltä Schumer nykyäänkin näyttää. Hän ei “rohkeasti” lihottanut itseään rooliin vaan on itsensä kokoinen. Normaalipainoisen Schumerin naispääosa tuntuu vallankumoukselliselta. (Toki elokuvan muut naisroolien esittäjät ovat lähes poikkeuksetta niitä kauniita, hoikkia naisia, joihin olemme katsojina tottuneet.)
Iso aihe, kevyt käsittely
I Feel Pretty haluaa kunnianhimoisesti käsitellä isoa aihetta, ja siinä se on tervetullut lisä kevyen komedian kuvastoon. Toki kuten Bill Maher huomautti, samaa aihetta on käsitelty komediassa jo aiemmin. Eddie Murphyn hahmo elokuvassa Pähkähullu professori (1996) käy läpi saman kehityskaaren, jossa ylipainoinen nörtti oppii hyväksymään itsensä.
Toinen esimerkki samaa teemaa sivuavasta Hollywood-elokuvasta on Hal ja iso rakkaus (2001), jossa Jack Blackin esittämä pinnallinen Hal näkee lihavan Gwyneth Paltrow’n ”sisäisen kauneuden” (eli hoikan Gwyneth Paltrow’n).
Yksi elokuva tuskin pystyy muuttamaan maailmaa. Puutteistaan huolimatta I Feel Pretty voi tarjota kevyen huumorin ystäville uutta ajateltavaa itsetunnosta, kehopositiivisuudesta ja siitä, kannattaako ihmisiä lokeroida ulkonäön mukaan. Toivottavasti tämä elokuva avaa tietä yhä monipuolisempien naiskuvien ja tärkeiden aiheiden kuvaamiselle. Toivon, että komediassa rikottaisiin rajoja ja rakenteita entistä rohkeammin. Ehkä tästäkin elokuvasta olisi tullut nasevampi, jos Schumer itse olisi ollut mukana käsikirjoitustiimissä.
Myös sillä on merkitystä, minkä näköisiä ja kokoisia ihmisiä elokuvissa nähdään. Sen vuoksi tämä elokuva on monelle merkittävä.
Kun elokuvia tekemässä on yhä monipuolisempi joukko, sen myötä voi syntyä aivan uudenlaisia ja ennalta-arvaamattomia tarinoita. Monipuolisten representaatioiden myötä ihmiset löytävät herkemmin itsestään uusia puolia ja hyväksyvät erilaisuutta muissa ihmisissä. Joko me kaikki olemme kauniita tai ei kukaan ole.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta, Henna Rannanpää arvioi.
Pääosissa Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Samuli Edelmann, Frida Hallgren, Kalle Lamberg, Timo Lavikainen, Mikko Leppilampi, Samuli Niittymäki, Ylermi Rajamaa, Roope Salminen, Pekka Strang ja Jari Virman. Käsikirjoitus Joona Tena, Tatiana Elf ja Juha Karvanen. Ohjaus Aleksi Mäkelä. Ensi-ilta elokuvateattereissa 25.12.2017.
Jääkiekon maailmanmestaruuskisat Tukholmassa vuonna 1995. Suomen jääkiekon maajoukkue valmistautuu maailmanmestaruuskisoihin päävalmentaja Curt ”Curre” Lindströmin johdolla ja lopulta finaaliin Ruotsia vastaan.
Suomi ei ollut ennen voittanut yhtään kultaa joukkuelajeissa ja monet epäilivät, että isoveli-Ruotsi vetää jälleen pidemmän korren.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Joulupäivänä ensi-iltaan tullut 95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta.
95 seuraa lätkäjoukkueen lisäksi kahdeksaa eri tarinaa toukokuisen viikonlopun aikana. Kaikkia elokuvan episodeja yhdistää jääkiekon maailmanmestaruuskisat.
Yksinhuoltajaäiti (Laura Birn) haluaa ostaa pojalleen uudet luistimet. Kuolemansairas mies (Pekka Strang) haluaa katsoa entisten joukkuekavereidensa (Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen) kanssa finaalin. Ruotsalaisesta firmasta potkut saanut mies (Ylermi Rajamaa) taas lähtee ystäviensä kanssa Tukholmaan kostoreissulle.
Ketään pelaajista ei erityisesti nosteta ylitse muiden, mutta yhtenä oivallisena keinona elokuvassa käytetään maalivahti Jukka Tammea (Lauri Tilkanen) eräänlaisen tarkkailijan roolissa. Tammi ei päässyt turnauksessa pelaamaan yhtään peliä maalissa.
Jääkiekko ja 95-elokuvan maailma on miehinen. Jääkiekkoa pelaavat pojat tai miehet ja sen asiantuntijoita ovat miehet, ja naiset toimivat taustajoukoissa ja katsojina.
Suurimman poikkeuksen tekee Ruotsin jääkiekkoliitossa työskentelevä Birgitta (Frida Hallgren), joka valmistelee Ruotsin voitonjuhlia. Laura Birnin hahmon harteille on asetettu yhdeksänkymmentäluvun laman paineiden havainnollistaminen.
Ei Mertarantaa rakkaampaa
Elokuvan mestaruuspelin tapahtumat ovat alkuperäisestä pelistä. Elokuvaan kuvattiin jäällä näyttelijöistä lähikuvia ja keskustelua vaihtopenkillä sekä harjoittelua ennen varsinaista peliä. Suurin osa elokuvasta ja turnauksesta käydään kuitenkin jään ulkopuolella, pukukopeissa ja hotellihuoneissa – tämä ratkaisu saattaa olla joillekin lätkäfaneille pettymys.
Arkistomateriaalin lisäksi elokuvassa käytetään Antero Mertarannan omaperäistä selostusta, joka on tuttua ja turvallista. Elokuvassa Mertaranta toimii eräänlaisena kertojanäänenä.
Raimo Summasta elokuvassa esittävä Akseli Mattila kuvailee, kuinka Mertaranta nykypäivänäkin nostattaa kisakatsomon ihan omiin sfääreihinsä.
”Kylmät väreet menee joka kerta, kun vanhaa peliä katselee ja [kuulee sen] kuinka Mertaranta eläytyy siihen.”
Mertaranta nostatti katsojien tunnelmia omistautuvalla, monisanaisella ja kekseliäällä selostuksellaan. Taklaus oli ”pusu” ja taitavan maalin myötä ”Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille”.
Elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä kertoo, että elokuvan traileria valmistellessa he kokeilivat Mertarannan kanssa ottaa uusiksi tunteellisia selostuksia. Niistä kuitenkin luovuttiin, sillä ne eivät vetäneet vertoja alkuperäisille, joista A-tyyppi teki laulun Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Alkuperäiset selostukset tuovat tunnelatausta ja tunnistettavuutta elokuvaan.
Elokuvan jääkiekkoasiantuntijana toimi Jere Lehtinen, joka usean muun vuoden 1995-joukkueen pelaajan lailla vilahtaa valkokankaalla. Jokainen cameo-rooli on kuin silmänisku jääkiekkofaneille.
Urosleijonia ja miehisiä sankareita
Maailmanmestaruus sai suomalaiset sekoamaan. Helsingin Sanomien (10.5.1995) ”Voitonjuhlat täyttä terapiaa” –jutussa yli 100 000 osallistujan voitonjuhlia kuvataan sanoilla ”hurmos”, ”hysteria”, ”riemu” ja ”karnevaali”.
Helsingin kauppatorilla pidetyissä voitonjuhlissa Saku Koivu tiivisti tunnelmat:”Koko kansa on voittanut”. Maailmanmestaruuden kerrotaan nostaneen Suomen henkisestä lamasta ja taittaneen myös taloudellisen laman.
Vuonna 1994 Suomen kansa äänesti Euroopan unionin jäsenyydestä. Jälkeenpäin on kirjoitettu, että jakaantunut kansa yhdistyi jääkiekon maailmanmestaruuden myötä.
Miksi juuri jääkiekko ja sen maailmanmestaruus kykenee nostamaan kokonaisen yhteiskunnan lamaannuksesta ja epätoivosta? Ja kuinka totta se lopulta on?
Mäkelä analysoi, että jälkeenpäin asiaa on tulkittu niin että mestaruus nosti Suomen lamasta.
”Asiat eivät monesti tapahtumahetkellä ole merkityksellisiä, mutta kun niitä pohditaan jälkikäteen, on siinä varmasti jokin totuuspohja.”
Ruotsalaiset toimivat hävittyään viisaan ja lempeän isoveljen lailla, ja antoivat suomalaisille omiin kotikisojen mestaruusjuhliin varatut kultakypärät, mestaruusbussin sekä voitonjuhlat Tukholman Sergelin torilla. Mäkelä arvelee, että mikäli tilanne olisi ollut vastakkainen, suomalaiset eivät olisi tehneet samaa palvelusta ruotsalaisille.
”Ruotsalaiset ovat aina olleet parempia häviämään. Jos nuo kisat olisivat olleet Suomessa ja Ruotsi olisi voittanut, niin ei olisi puhettakaan että täällä olisi annettu ruotsalaisille yhtään mitään muuta kuin selkään. Se on valitettava tosiasia. Me emme ole kasvaneet aikuisiksi tässä asiassa. Me olemme huonoja häviäjiä, ehkä se johtuu siitä että on hävitty niin monta kertaa.”
Kalle Virtapohjaanalysoi väitöskirjassaan (1998), kuinka ihmisillä on kaipuu ja tarve yhtenäisyyteen, jota haetaan esimerkiksi urheilun kautta. Ihmisillä on kaipuu yhteisöllisyyteen, ja urheilu tarjoaa raamit tunteiden osoittamiseen ja yhteen hiileen puhaltamiseen.
Mäkelä pohtii myös television merkitystä osallistumisen kannalta.
”Televisiointi on koko ajan kehittynyt, ja katsojina olemme lähempänä ja lähempänä semmoisia paikkoja minne ennen ei ole päästy. Lajista riippumatta katsojan ei tarvitse olla enää paikan päällä, että pääsee lähelle tapahtumia.”
Filosofi Timo Airaksinen on pohtinut, kuinka urheilusta on tullut suomalaisille uskonto. Urheilu on kanava osoittaa intohimoaan ja se sallii tunteiden näyttämisen myös miehille.
Joukkuelajeissa katsojilla on yksilölajeja todennäköisemmin mahdollisuus löytää joukosta juuri oma suosikkinsa, omakuvansa ja idolinsa.
Akseli Mattila epäilee, että vuoden 1995 mestaruus onkin syynä sille, miksi jääkiekko on Suomen suosituimpia lajeja.
”Kun muita joukkuelajeja miettii, niin ei samanlaista menestystä ole tullut.”
Kuvassa ohjaaja Aleksi Mäkelä (vas.) ja Akseli Mattila, joka näyttelee elokuvassa Raimo Summasta.
Suomen suosituin ruotsalainen
Elokuvassa Kalervo Kummola (Hannu-Pekka Björkman) palkkaa Curt Lindströmin (Jens Hultén) Suomen jääkiekkojoukkueen päävalmentajaksi vuoden 1993 MM-kisojen discossa. Curre esiintyy iloisesti tanssivana hahmona, jota jäyheät suomalaiset tuijottavat baaritiskillä.
Vuonna 1994 Suomi kuitenkin hävisi Kanadalle maailmanmestaruuden rangaistuslaukauskisassa, ja häviötä seurannut pettymys oli suuri. Kirvelevän häviön vuoksi myös lehdistö parjasi Currea.
Vuoden 1995 mestaruuden myötä ääni kuitenkin muuttui kellossa, ja Lindströmiä ehdotettiin mediassa jopa “vuoden äidiksi”. Suomalaisille Curren pehmeät arvot ja lempeä valmennustapa olivat asioita, jota ei täysin ymmärretty. Aiemmin valmentaja oli huutava ja kiroileva hahmo kentän laidalla.
Mäkelä kuvailee Currea edeltänyttä Pentti Matikaista ”purukumia jauhavaksi äijävalmentajaksi”, kun taas ”Curre oli enemmän henkinen valmentaja kuin fyysinen piiskaaja.”
Eräs osoitus Lindströmin pehmeistä arvoista valmennuksessa oli hänen kirjoittamansa kirje pelaajille finaalipäivän aamuna.
Mäkelä kertoo, että eräs pelaajista ei edes muista Lindströmin kirjettä, sillä finaalin jälkeisestä intensiivisestä ajasta on jäänyt hatarat muistot.
”Kutsuvierasnäytöksissä on ollut katsomassa entisiä pelaajia ja sieltä on tullut aika vetisiä silmiä ulos salista ja he ovat muistelleet että tuollaistako se oli.”
Elokuvassa Lindströmillä esitetään olevan painajaisia. Curt Lindström on itse kertonut, ettei hänellä ollut paniikkikohtauksia ja painajaisia, vaikka turnauksen aikaan hän oli jännittynyt. Ohjaaja perustelee elokuvassa tehtyä ratkaisua sillä, että ”hänellä on omat demoninsa, ja jos joku pelkäsi, että vuoden 1994 Milanon kisojen tapahtumat toistuvan, niin se oli Curre.”
Joukkuelajeissa ja sodassa käytetään usein samaa retoriikkaa. Ottelut taistellaan ja vastustaja on vihollinen.
”Suomileijona on jääkiekko, ei sen enempää soturi voi olla”, Aleksi Mäkelä toteaa.
Jääkiekossa ollaan isojen asioiden äärellä
Entä ne tavalliset arjen sankarit?
Vuoden 1995 MM-voitto tarjosi suomalaiselle miehelle onnistumisia. Lama oli vienyt työpaikkoja, ja suomalainen mies ei enää pystynyt tuomaan leipää pöytään ja huolehtimaan perheestään. Kultamitali toi syyn hymyillä, ainakin mestaruushuuman ajaksi.
Elokuvana 95 on sokerikuorrutettu ja ennalta-arvattavissa oleva nostalgiatrippi, mutta se saanee kulttimaineen ajan myötä. Heille, jotka sitä tarvitsevat, elokuva toimii tarpeeksi hyvänä tekosyynä palata taas nostalgian huumaan ja mestaruushetkiin ja laulaa J. Karjalaisen Sankareita. Koko elokuva tuntuu olevan ennen kaikkea suuri kunnianosoitus mestaruuden voittaneelle joukkueelle.
Vaikka nostalgia vetoaakin osaan katsojista, osa sen sijaan toivoo, että Suomessa tunnustettaisiin jo hieman monimuotoisempaa sankaruutta – ja että Suomi 100 -tukia olisi jaettu sota- ja lätkäelokuvien lisäksi monipuolisempiin projekteihin. Herää myös kysymys, tarjoaako 95 aikaa muistamattomille ja milleniaaneille tarpeeksi tarttumapintaa.
”Se tuntui minusta jotenkin käsittämättömältä”, Aleksi Mäkelä naurahtaa.
”Ymmärrän, että katsotaan Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivänä, mutta pitääkö näyttää vuoden 1995 koko kisojen kooste, joka kestää puolitoista tuntia. Kyllä siinä aletaan olla isojen asioiden äärellä.”
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Tokasikajuttu näyttää Pertti Kurikan Nimipäivien viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan.
Pääosissa Pertti Kurikan Nimipäivät (Kari Aalto, Sami Helle, Pertti Kurikka, Toni Välitalo), Niila Suoranta, Jutta Tahvanainen. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi. Kuvaus: J-P Passi. Ensi-ilta elokuvateattereissa 13.10.2017.
Tokasikajutun (2017) ensimmäinen kohtaus tiivistää timanttisesti sen, missä tunnelmissa punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät oli muutama vuosi sitten.
Vaikka keikkaa riittää ja bändin saama vastaanotto on riemuisaa, lähes kaikki vituttaa kaikkia yhtyeen jäseniä armottomasti: vitutusta aiheuttaa niin bändikaverin naama, esiintymispaikan väärät juomat kuin sekin, ettei pääse vessaan. Aina mun pitää käydä keikalla!
Menestyksen hintana on sen tuomat paineet: on keikkailtava, on edustettava, ja tietysti katseltava niitä bändikavereiden naamoja päivästä toiseen.
Ei ihme, että myöhemmässä kohtauksessa kitaristi Pertti Kurikan huokauksessa on tavattomasti tunnetta mukana: Onneks pääsee eläkkeelle.
Vuonna 2012 valmistunutKovasikajuttu on erinomainen dokumentti: hauska, koskettava, elämäniloinen ja äärettömän rehellinen kuvaus vuonna 2009 helsinkiläisen kehitysvammaisille palveluja tarjoavan Lyhty-yhdistyksen taidetyöpajalla syntyneestä punkyhtyeestä.
Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaaleilla ensi-iltansa saanut Tokasikajuttu on edeltäjäänsä synkempi, dokumenttia värittävät surun, ärtymyksen, turhautumisen ja vihan tunteet. Dokumentin ohjanneet ja käsikirjoittaneet Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi ovat koonneet Pertti Kurikan Nimipäivien kolmesta viimeisestä vuodesta huikean tarinan, joka pitää tiukasti otteessaan viimeisiin minuutteihin asti.
Tokasikajuttu näyttää bändin viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan. Kun tapahtuu paljon, tunteetkin ovat pinnalla.
Yksi tunteikkaimmista kohtauksista on se, jossa Pertti Kurikka ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle 60 vuotta täytettyään. Tuliluontoinen basisti Sami Helle reagoi ilmoitukseen dramaattisesti: elämä on pilalla, bändi on pilalla!
Mutta surun ja ärhentelyn lisäksi läsnä on ystävyys ja anteeksianto. Vaikka ensin rähistään, pian loukkaukset on halausten myötä annettu anteeksi, ja soitto jatkuu taas samaan malliin.
Dokumentin keskiössä on tietysti vuoden 2015 suuri yllätys, bändin tykittely Uuden Musiikin Kilpailun kautta Suomen Euroviisuedustajaksi. UMK:n voitto tarjoaa muutaman dokumentin herkullisimmista kohtauksista, kuten riemukkaan bändin heittämässä ylävitosia Angelo De Nilen taustatanssijoiden, öljyttyjen roomalaissotureiden kanssa.
Dokumentissa on paljon ihastuttavan absurdeja ja hillittömän hauskoja kohtia. Wienissä pidetty lehdistötilaisuus tuntuu jo saavuttavan jonkinlaisen huvittuneen ja epävarman kiusallisuuden multihuipentuman. Edustaminen suurlähettilään vastaanotolla tuntuu monelle bändiläiselle hieman vaikealta, vain poliittisesti aktiivinen Sami Helle tuntuu viihtyvän pukumiesten ja -naisten maailmassa.
”No politics, no polizei, no no no”, manailee kyllästyneen oloinen vokalisti Kari Aalto.
Lopulta Wienissä koettu pettymys on käsinkosketeltava, murskaava: kimaltavaa konfettia sataa voittajien päälle, mutta kulisseissa on hyytävän yksinäistä. Vaikka bändissä nahisteltiin jatkuvasti, Wieniin oltiin menty ehdottoman voitontahtoisina. Häviön jälkeen taas vituttaa, ja aivan syystäkin!
Vaikka parin vuoden takaisten Euroviisujen lopputulos onkin tiedossa, silti semifinaalissa tippumisen pettymyksen todistaminen kirpaisee ja kuristaa kurkkua. Onneksi tuskaa lievittää bändiläisten saama riemuisa vastaanotto Piritorilla.
Pertti Kurikan Nimipäivät soitti viimeisen keikkansa joulukuussa 2016. Bändi ehti soittaa uransa aikana 16 eri maassa, ja yhteensä esiintymisiä kertyi lähes 300.
Tokasikajutunkin loppu on hypnoottinen, hurmaava ja kerta kaikkisen oikealta tuntuva: kamera jää pyörimään moshpittiin hurmoksellisten fanien keskuuteen. Vaikka bändi lopetti, musiikki ja fanit jäävät. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Tapaan Pertti Kurikan alkukuusta Oulussa järjestetyssä lehdistönäytöksessä. Hän kertoo elokuvan aikojen kertovan vihaisesta ajasta, mutta nyt vihan tunteille ei ole enää tarvetta. Kitaraa hän soittaa kyllä edelleen, mutta vain kämpillä omaksi ilokseen.
Dokumenttia hän piti itsekin oikein hyvänä, mutta haikeutta takaisin entisiin aikoihin hän ei tunne.
”Ei ole yhtään ikävä noita aikoja eikä keikalle. Ei yhtään.”
Mutta meillä tulee ikävä teitä, Pertti.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
