Avainsana: arvio

Arvio: Oulun Ylioppilasteatterin uusi sovitus Shakespearen komediasta Kesäyön unelma on ihastuttavan hölmö

Kesäyön unelman teema on ikiaikainen: rakkaus. Oulun ylioppilasteatterin uudessa versiossa aihe päivitetään onnistuneesti nykyaikaan, Petri Huttunen kertoo teatteriarviossaan.

Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun Ylioppilasteatteri: Kesäyön unelma. Käsikirjoitus William Shakespeare. Suomennos Paavo Cajander. Ohjaus ja sovitus Lotta Aakko. Apulaisohjaaja Kalle Haataja. Tuottaja Jarno Friimäki. Apulaistuottaja ja grafiikka Suvi Lindholm. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Anniina Kämäräinen, Emmi Leiponen, Henni Saaranen. Äänisuunnittelu ja toteutus Kalle Haataja, Jaakko Rosnell. Lavastus ja tarpeisto Eveliina Regina, Henni Kurttila. Puvustus Raija Kurkela, Satu Kinnunen. Maskeeraus ja kampaus Katri Alanko, Jutta Pirttilahti, Laura Määttä, Eveliina Regina.

Rooleissa: Kasim Cevirel, Minna Rahko, Jaakko Rosnell, Essi Karjalainen, Maija Koivulampi, Laura Määttä, Daniel Uher, Emma Hirvilammi, Jarkko Iisakka, Anna-Leena Salmijärvi, Reetta Määttä, Elisa Leppänen, Petri Piirainen, Hanna Pakanen, Emmi Hatula, Ella Korkeala ja Jutta Pirttilahti. Valvenäyttämö Ensi-ilta 6.11. Viimeinen näytös 29.11.

Mitä saadaan kun annetaan Shakespearen kahjoin näytelmä, jonka sisällä on sitäkin pöljempi näytelmä, Oulun ylioppilasteatterin innokkaan työryhmän käsiin? Tuloksena on odotetusti riemastuttavaa hölmöilyä. Ohjaaja Lotta Aakko on tuonut taianomaisen klassikkonäytelmä Kesäyön unelman tapahtumat nykypäivään alkuperäistekstiä kunnioittaen.

Kuulin epäilyjä, onko Shakespeare enää ajankohtainen? Oulun ylioppilasteatteri on säväyttänyt muun muassa rohkealla ja huikealla spektaakkelilla Suuri Peto!, mutta nyt on kaivettu pölyn alta yli 400 vuotta vanha näytelmä. Voiko paljon esitetystä näytelmästä löytyä vielä jotain uutta?

Kysymys ei lopulta ole mielekäs. Keskustelua voisi jatkaa moneen suuntaan: Ovatko kirjallisuuden klassikot ajankohtaisia vai pitäisikö niidenkin lukeminen lopettaa?

Kuten monen klassikon kohdalla, myös Kesäyön unelman teema on ajaton: rakkaus. Ihmisiä naurattavat edelleen samat aiheet kuin antiikin tai renessanssin aikana, vaikka komedian kaikki nyanssit ja piikit eivät ehkä välity sellaisenaan nykykatsojalle.

Alkuperäisessä Kesäyön unelmassa (A Midsummer Night´s Dream, 1595 tai 1596) kuningas Theseus ja amatsoni Hippolyta ovat menossa naimisiin Ateenassa. Oletusten mukaan, Shakespeare kirjoitti näytelmän ylhäisön häihin, joissa kerrotaan kuningatar Elisabetin olleen mukana.

Ylioppilasteatterin versiossa Ateena on vaihdettu Ateena Oy:ksi ja Theseus (Kasim Cevirel) on yhtiön toimitusjohtaja. Antiikin konventioita tai Elisabetin ajan ylhäisön suhteita ei näin tarvitse edes pohtia.

Juoni on kiltisti sanottuna sekava. Hermia (Essi Karjalainen) ja Lysander (Maija Koivulampi) ovat rakastuneita. Demetrius (Daniel Uher) rakastaa Hermiaa (Essi Karjalainen). Helena (Laura Määttä) on rakastunut Demetriukseen.

Hermian isä Egeus (Jaakko Rosnell) on valinnut Demetriuksen Hermian puolisoksi, ja isän sana on laki.

Toimitusjohtaja Theseus lausuu:

Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää. (Suom. Paavo Cajander)

Lysander ja Hermia pakenevat keskuspuistoon, jossa Ateena Oy:llä ei ole valtaa päättää puolisoista, saati rakkauden kohteista. Demetrius ja Helena seuraavat.

Keijukuningatar Titania (Emma Hirvilammi) ja keijukuningas Oberon (Jarkko Iisakka) riitelevät. Kujeileva haltia Puck (Anna-Leena Salmijärvi) ja Oberon sekoittelevat lemmenrohtoja. Oberon on näet nähnyt ihmispolojen hädän, ja hän päättää saattaa valitsemansa parit yhteen lemmentaioilla.

Puistossa harjoittelee myös huvittavan huono yhtiön työläisten teatteriseurue. Haltia Puck taikoo seurueen päsmäri Pulmalle (Petri Piirainen) aasin pään. Keijujen kuningatar herää, ja rakastuu taiottuna päätä pahkaa ensimmäiseen näkemäänsä otukseen, aasipäiseen näyttelijään. Kun muutkin lemmentaiat osuvat vääriin kohteisiin, riemastuttava sekasotku on valmis.

Tunteikas lausunta on osa komediaa

Lotta Aakko on valinnut näytelmän pohjaksi Paavo Cajanderin vuoden 1891 suomennoksen. Kuten Thesuksen sanoissa edellä, kieli on vanhahtavaa. Uudempia suomennoksia eri nimillä on useita, ja mietinkin, miksi vanhin on valittu.

Pian näytelmän alettua ymmärrän valinnan. Vanha teksti on lausuttuna ylettömän mahtipontista kepeässä näytelmässä, ja tärkeä osa ylioppilasteatterin komedian tehoa. Vaikka esimerkiksi Jarkko Iisakka vakuuttaa lausunnallaan, tässä ei ole oleellista, onko näyttelijä täysin tekstissä sisällä. Odottamani harrastelijateatterin heikkous onkin käännetty vahvuudeksi.

Näyttelijätyö on innostunutta. Tätä on varmasti kiva tehdä, mikä välittyy yleisöön, olematta hetkeäkään kiusallista. Uudessa tulkinnassa Hermia on kiukutteleva pikkutyttö ja Demetrius välinpitämätön teinipoika. Vaatteet ovat nuorisomuotia parinkymmenen vuoden takaa.

Lavasteina toimivat graffitein koristeltu penkki ja paikasta toiseen siirtyvät kukkapuskat. Puvut ovat hienoja, etenkin keijujen ja haltian asut ja maskeeraus ihastuttavat huolellisella toteutuksellaan.

Kerrontaa kuljettaa Jaakko Rosnellin kitaralla soittamat, Shakespearen aikalaisen, John Dowlandin luuttulaulut. Kansallisoopperassa oppisopimuskoulutuksen saanut ohjaaja Aakko on ujuttanut mukaan myös oopperakappaleen Offenbachin teoksesta Hoffmanin kertomukset. Emma Hirvilammi laulaa kauniisti keijujen kuningattarena.

Keijun laulu ja kitaramusiikki sopivat näytelmän tunnelmaan ja tematiikkaan. Ylevät sanat tunteikkaasti lausuttuna luovat hulvattomaan komediaan huvittavia kontrasteja. Näytelmä pysyy koossa, vaikka esimerkiksi ylevä kieli, kaunis oopperakappale ja railakas hupailu saattavat vaikuttavat yhteen sovittamattomilta.

Rakkautta ja intiimiä teatteria poikkeusoloissa

Jotakin teatterista jää silti puuttumaan, kun pakko on sanellut yleisöksi vain kourallisen maskien takaa katsovia silmäpareja.

Hymyilen kuitenkin näytelmän jälkeen, ja mietin kokemusta. Lopulta tärkeimmäksi ajatukseksi hahmottuu hyvä mieli. Ehkäpä Kesäyön unelma on edelleen yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä kepeyden ja railakkaan huumorin takia. Poikkeusaikana tarvitaan rakkautta ja pakoa kylmästä todellisuudesta. Toki teksti on myös yksi Shakespearen lyyrisimpiä.

Runollinen teksti on myös haastavaa seurattavaa, etenkin näin vauhdikkaassa näytelmässä. Mietinkin, olisinko pysynyt kaikissa käänteissä mukana, jos en tuntisi alkutekstiä.

Rakkaus on ikiaikainen teema: kuka saa rakastaa ja ketä? Lotta Aakon päivitetyssä klassikossa Lysander on nainen. Kysymys kielletystä sekä sallitusta ja hyväksyttävästä rakkaudesta tuo näin tarinaan uuden kerroksen, sillä homoseksuaalisista suhteista kuulee edelleen tuomitsevia kannanottoja.

Ratkaisu on oivaltava ja tuo oikeasti lisäarvoa näytelmälle ja tulkinnoille. Tämä on mainittava, sillä väkivalloin päälle liimatut gender- tai sukupuolipelit ovat vain kyllästyttäviä.

Onko sadussa onnellinen loppu? Miten onnistuu näytelmän sisäinen, ehkäpä teatterihistorian hulvattomin näytelmä? Oliko osa vain unta, vai kenties kaikki?

Haltija Puck antaa vinkin:

Luulkaa, että nukahtain
Näkyjä nyt näitte vain,
Että tämä heikko ilvi
On vaan tyhjä unipilvi.

Juttua muokattu 18.10: Korjattu tekijätietojen nimiä.

Julkaistu

SHARE

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Kulttuuri

Pete Huttunen

Arvio: Olipa kerran kassakaappimurto kertoo totuuden täydellisestä rikoksesta

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto: Tapaus Vietas 1971. Käsikirjoitus Mikael Niemi. Ohjaus Fiikka Forsman. Lavastus ja valosuunnittelu Jaana Kurttila. Äänisuunnittelu Jukka “Jussi” Lappalainen. Pukusuunnittelu Jaana Kurttila. Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho. Projisoinnit Kyösti Niva. Rooleissa: Merja Pietilä, Timo Pesonen, Annina Rokka, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Pete Miettunen, Pentti Korhonen, Tommi Saha, Hannu Pelkonen, Henri Halkola, Camilla Konn. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun teatterin suurella näyttämöllä 12.9.

PERKELE! raikuu Vattenfallin toimistossa, vesivoimalatyömaalla, Pohjois-Ruotsin tuntureilla. Kassakaappi on murrettu ja työntekijöiden viiden viikon palkkarahat on viety. 541 000 kruunua käteistä pieninä seteleinä, palkkakuoriin jaettuna on kateissa. 

Oulun teatterin syyskausi avattiin poikkeusoloissa 12. syyskuuta täydellisellä rikoksella. Olipa kerran kassakaappimurto, on Fiikka Forsmanin sovitus Mikael Niemen tositapahtumiin perustuvasta modernista sadusta. 

Vietaksen vuoden 1971 kassakaappimurto jäi selvittämättä. Varkaat olivat ryömineet parakin alle ja leikanneet kassakaapin pohjan auki. Kaapin paikka oli merkitty lattian läpi lyödyllä naulalla, ja pölystä päätellen kaasupullot oli viety paikalle jo aikaa sitten. Kaapin lukko oli tärvelty, jotta pakenijat saivat lisäaikaa. Tämä oli pakko olla tukholmalaisten ammattilaisten työtä, sillä eihän tyhmät duunarit näin vaativaan rikokseen kykenisi. 

Idan (Merja Pietilä) isä, Börje (Timo Pesonen), on keväisin murtunut ja poissaoleva. Börje työskenteli voimalatyömaalla murron aikana. Kaikkia työntekijöitä kuulusteltiin. Voisiko rikos olla sittenkin sisäpiirin tekemä? 

Idan isoisä Petrus (Timo Reinikka) työskenteli työmaalla samaan aikaan Börjen kanssa. Isovanhemmat erosivat jo 80-luvulla, ja nyt Idan vanhempien liitto on hajoamassa. Ida uskoo, että vuoden 1971 tapahtumat vaikuttavat edelleen isään ja koko perheeseen. 

Mikael Niemen tarinassa rikos on tehty, ja näytelmä keskittyy syyllisen etsintään, syyllisyyteen ja ihmissuhteisiin. Ida aikoo ottaa selvää, mitä vuonna 1971 todella tapahtui. 

Paikalle saapuu myös Conny, isän työkaveri työmaalta. Pete Miettunen ottaa roolissa reippaasti tilaa, ja tunteet kipinöivät ilmassa. Lavastus pyörii villisti ja kerronta vaihtelee surutta kolmella vuosikymmenellä. Käynnissä on railakas veijaritarina.  

Vauhdikasta kerrontaa 

Näytelmän lavastus on viitteellinen. Nurkassa seisoo Volvo Amazon ja katosta roikkuu kolmiulotteisena taustakuvana valtava kassakaappi. Tilat luodaan muutamilla esineillä, esimerkiksi parilla pöydällä ja hetekoilla.

Näyttämön teatterikoneita kuitenkin käytetään. Perinteisesti siirtymät ajassa ja tilassa olisi tehty ehkä lavaa pyöräyttämällä, mutta nyt pyöriminen korostaa vain liikettä.  

Näytelmässä keskustellaan myös kekseliäästi aikakaudesta toiseen, jolloin hienovaraiset siirtymät ovat perusteltuja. Myös puvuilla ja kampauksilla (Jaana Kurttila ja Eija Juutistenaho) kerrotaan missä ajassa ollaan. Farssimaisessa kerronnassa olisi lisäksi toiminut ehkä reipas ulkoasujen liioittelu.   

Farssimaisuutta korostavat nopean rytmin ja ryntäilyn lisäksi lyhyet musiikkikatkelmat: nykyajassa soi esimerkiksi muutaman sekunnin pätkä euroviisuhitti “Euphoriaa” ja sitten 70-luvulla hetki Uriah Heepin “Easy Livingiä”.  

Yli 30 biisikatkelmaa lisäävät kyllä vauhtia ja vauhdin tuntua, mutta katkonaisuus ja ravailu on välillä rasittavan sirpaleista. Tilanteisiin törmäilevät porot muistuttavat kuitenkin tyylilajista, ja kerronta on parhaimmillaan riemastuttavaa. 

Teatteri pitää katsojistaan huolta 

Väliajalle siirrytään ohjeiden mukaan rauhallisesti järjestyksessä ja turvavälit mielessä. Tullessa maskipäiset järjestyshenkilöt ohjaavat omalle paikalle. Joka toinen rivi on tyhjä ja väliä naapuriin pitää jättää kaksi paikkaa. 

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. Tarjoilut on etukäteen tilattu, sillä nyt paikalta ei voi ostaa lohileipää ja pikkupullollista skumppaa. 

Kaikki ihmiskontaktit on minimoitu ja jopa kulkusuunnat erotettu nauhoin. Tunnelma on epätodellinen, tuntuu kuin olisin mukana jossakin katastrofielokuvassa. 

Nyt on pakko palata katsomoon pakoon todellisuutta. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.  

Onneksi suurella näyttämöllä on myös suuri katsomo, joten mukaan mahtuu rajoituksista huolimatta kohtalainen määrä ihmisiä. Toisaalta suuren lavan ongelma on, että se vaan on niin suuri. Kun esitetään pientä näytelmää, visuaalisuus kärsii ja näkymä hajoaa. 

Ei pelkkää kohellusta 

Näytelmän porot jo jolkottelevat lavalla, ja ehkä pian salaisuudet paljastuvat.  

Kassakaappimurto on toteutettu pienellä porukalla. Näyttelijöillä ja pukijoilla on kiire roolien vaihdossa. Useiden roolien lisäksi samat tyypit esiintyvät eri vuosikymmenillä. Tässä on onnistuttu ihailtavasti. Esimerkiksi Annina Rokka, Idan äidin roolissa, on uskottava niin 70-luvulla tytönhupakkona kuin nykyajassa huolestuneena vaimona ja äitinä. 

Henkilöhahmoja ja rönsyjä on tarinaan nähden paljon. Esimerkiksi lopussa paljastuva sedän homoseksuaalisuus saattaa olla Fiikka Forsmanin silmänisku Kansallisteatterin transkohulle. 

Sekavuus ja sirpaleisuus kuuluvat tyylilajiin, mutta aivot on osattava raksutella oikeaan asentoon. Välillä kohkaaminen puuduttaa, mutta ei näytelmä pelkkää ryntäilyä ole. 

Alussa kuulemme puheenvuoron saamelaisten ja luonnon puolesta. Lopussa Vattenfall-pomon (Pentti Korhonen) mielipuolisuutta lähentelevä monologi suuryhtiön voitoista tuo mieleen äskettäin lakkautetut tehtaat Suomessa. Kuka on lopulta todellinen ryöstäjä? 

Korhosen pysäyttävässä monologissa on sitä heittäytymistä ja hulluutta, jota olisin kaivannut näytelmästä lisää. Hienoisesta sekavuudestaan huolimatta Oulun teatterin syyskauden avaus viihdyttää alusta loppuun. Kannattaa heittäytyä teatterin upeiden näyttelijöiden kanssa selvittämään, kuka rikoksen lopulta teki.  

Julkaistu

SHARE

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Kulttuuri

Pete Huttunen

Kirja-arvio: entä jos koko ihmiskunta uskoisikin hyvyyteen?

Ihminen ei olekaan pohjimmiltaan paha, kirjoittaa alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman. Hänen mukaansa väkivalta ei ole ihmiselle tyypillinen tapa reagoida sodassa ja kriiseissä, ja ihmisten välisellä luottamuksella korjattaisiin monia väärinkäsityksiä ja väkivallantekoja.

Arviot Kirja-arvostelu

TEKSTI Petra Uusimaa

Menneisyys on täynnä muistutuksia ihmisluonnon pahuudesta. Voiko ihminen olla pohjimmiltaan mitään muuta kuin paha, kun muistellaan holokaustia ja maailmansotia?

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman väittää teoksessaan Hyvän historia (Atena 2020, suomentajana Mari Janatuinen) täysin päinvastaista. Hänen mukaansa ihminen on pohjimmiltaan hyvä, eikä pahuus ole kirjoitettu meidän luontoomme. Bregman pyrkii teoksessaan kumoamaan tunnetuimmat väitteet, joita käytetään pahuuden todisteluun. Hänelle pahuus on yksittäisen ihmisen piirre, ei mitään tähtiin kirjoitettua.

Bregman ottaa teoksessaan harteilleen painavan taakan: ihmiskunnan historian uudelleenkirjoittamisen hyvyyden näkökulmasta. Teos alkaa maininnalla tunnetusta klassikosta Kärpästen herrasta (1954). Se jos joku teos on merkki siitä, kuinka luonnollista pahuus ihmiselle on. Bregmanin käsittelyssä Kärpästen herrasta kuitenkin tulee juuri sitä mitä se on – kaunokirjallinen teos, ei tieteellinen maksiimi.

Teoksessa käsitellään tunnetuimpia psykologisia kokeita, joilla on pyritty perustelemaan se, että tosipaikan tullen ihminen saattaakin muuttua empaattisesta pahaksi ja väkivaltaiseksi. Esimerkiksi Stanfordin vankilakoe, jonka Philip Zimbardo toteutti vuonna 1971, saa kokonaisen luvun Hyvän historiassa. Kokeessa 24 vapaaehtoista miesopiskelijaa jaettiin vankeihin ja vanginvartioihin. Kokeen aikana vanginvartijoiden toiminta riistäytyi kuitenkin väkivaltaisuuksiin ja koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän päästä.

Bregman pyrkii teoksessaan todistamaan, että todellisuudessa kaikki nämä kokeet olisivat menneet täysin päinvastaiseen suuntaan, jos osapuolten välillä olisi ollut edes ripaus luottamusta. Hänen pääteesinsä pahuutta vastaan onkin juuri luottamus. Lukemattomissa kokeissa, joita Bregman käy lävitse, ihmiset ovat tehneet pahaa siksi, että tilanne johon heidät on asetettu, on irrotettu todellisuudesta. 

Osaksi Hyvän historian luoma kuva ihmisyydestä tuntuu kuitenkin utopistiselta. Ei kansanmurhia ja yksittäisiä väkivallantekoja voida perustella pelkästään luottamuksen puutteella tai velvollisuudella auktoriteettia kohtaan. Silti Bregman osuu oikeaan, kun toteaa että ihmisen pahuudessa on kyse vain yksittäisistä tapauksista. Ihminen ei ole luonnostaan välttämättä niin väkivaltaan taipuvainen, kuin yleensä ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä tässä toimivat Bregmanin esimerkit siitä, kuinka ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa sotilaista ampuivat vasta silloin, kun heidät siihen pakotettiin. 

Meidät on kuitenkin kristillisesti kasvatettu uskomaan ihmisen pahuuteen. Lähes kaikki maailman uskonnot perustuvat ajatukseen siitä, että ihminen on pohjimmiltaan syntinen tai jollain tavalla väkivaltaisuuteen ja pahuuteen taipuvainen ilman jumalallista johdatusta. Hyvän historian suurin huti tuntuukin olevan se, että uskontoja käsitellään vain sivulauseissa ja yksittäisissä lauseissa sen sijaan, että se saisi kokonaisen lukunsa. 

Hyvän historia on kirjoitettu yleistajuisen iskevästi. Bregmanin teoksen tarkoituksena onkin saada kärkevillä yleistyksillä ja otsikoilla lukija pohtimaan asioita uudelleen. Teos on osittain miltei ärsyttävän ylipositiivinen, mutta siitä paistaa läpi tarkasti ja huolellisesti tehty taustatyö. Historioitsijalle tyypillisesti Bregman perustelee jokaisen väitteensä, vaikkei lukija nielaisisikaan kaikkea pureskelematta.

Pohjimmiltaan ihmisen täytyisi luottaa toistensa hyvyyteen. Luottamus onkin teema, joka toistuu läpi teoksen. Jos ihmiset luottaisivat toisiinsa, väkivalta ja mielipaha vähentyisivät. Ihmisen ei tarvitse välttämättä olla empaattinen, sillä liiallinen empaattisuus esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja uutisia lukiessa saattaa aiheuttaa turhaa ahdistusta. 

Bregman pitääkin liiallista uutisten lukemista pahana ihmiselle, sillä uutisiin nousevat usein vain ihmisten pahuutta todistelevat tapahtumat. Hänen mukaansa todellisuudessa maailma on menossa kohti parempaa ja tämä petaa parempia mahdollisuuksia ihmisen hyvyydelle ja luottamukselle. Teoksen viimeinen luku tuntuukin, kuin selfhelp-oppaista poimitulta: Bregman esittää kymmenen ohjetta, joita jokaisen täytyisi noudattaa. Yksi niistä on edellä mainittu liiallisten uutisten lukemisen välttäminen.  

Mutta onko hyvyyteen uskominen naiivia? Onko se vain sinisilmäisyyttä maailmassa, joka on täynnä väkivaltaa, terrorismia ja sotia? Tämä tuntuu olevan tyypillinen vastaus kyyniseltä keskustelukaverilta. Bregman on kuitenkin eri mieltä: “Päinvaston: rauhaan ja anteeksiantoon uskova on rohkea ja realistinen.”

Julkaistu

SHARE

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Arviot Kirja-arvostelu

Petra Uusimaa

Arvio: Mykistävä Cats-elokuva on näkemisen arvoinen kaikista vääristä syistä

Menestysmusikaalin elokuvasovitus Les Misérablesin ohjaajalta on katastrofaalisin ja mieleenpainuvin Hollywood-floppi vuosikausiin.

Elokuva-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Raita Niva

 

Cats

Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.

 

Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.

Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.

 

Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.

Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.

Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.

 

Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.

Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.

Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.

Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.

 

Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.

Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.

Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.

 

Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.

Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.

 

Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.

Julkaistu

SHARE

Raita Niva

  Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää:

Elokuva-arvostelu Kulttuuri

Raita Niva

Arvio: Piikikäs zombimusikaali ottaa kantaa kepeästi

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus. Yhteiskunnallinen sanoma esitetään Selonteko vuoden 1672 tapahtumista -musikaalissa kepeästi nauraen.

Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Selonteko vuoden 1672 tapahtumista. Käsikirjoitus ja musiikki Jussi Moilanen. Ohjaus Matias Tapaninen. Lavastus Jutta Pirttilahti, puvustus Jenna Kauppi ja Mau Järvinen. Maskeeraus Mikko Heikura, Kristiina Auvinen ja Jutta Pirttilahti. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Rooleissa Satu Kinnunen, Pinja Valo, Tanja Lappalainen, Anna-Kaisa Kettunen, Mari Melakari, Elli Turkka, Katri Hurskainen, Laura Ala-Anttila, Essi Karjalainen, Daniel Uher, Esko Kangastalo ja Essi Viinikka. Kesto noin tunti 30 minuuttia. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24. toukokuuta, viimeinen esitys 15. kesäkuuta.

 

Joukko eläviä kuolleita laahustaa kohti. Jäsenet vääntyilevät ja silmät muljahtelevat villisti. Bändi soittaa tiukasti taustalla. Pian ne ovat jo lähellä, sillä Valvenäyttämö on klaustrofobisen intiimi. Oulun ylioppilasteatterin zombimusikaali, Selonteko vuoden 1672 tapahtumista alkaa vahvasti.

Nyt ei kuitenkaan kauhistuta, sillä neljäs seinä rikotaan heti alkuun ohjaaja Matias Tapanisen hyväntuulisella höpinällä. Tuolilla on korvatulpat, jos vaikka rock-musiikki pelottaa tottumattomia. (Silmälappuja ei sentään tarjota katsojalle suojaksi.) Pian selviää, ettei zombimusikaali yritäkään kauhistuttaa tai säikyttää, sillä ote on keväisen kepeä. Tarinasta nousee esiin ajankohtainen komedia ja yhteiskunnallinen satiiri.

Tarinan taustana ovat historialliset tapahtumat. Alankomaiden tasavallassa on onneton katastrofien vuosi 1672. Kultainen suuruuden aika on ohi, ja kimppuun käydään joka suunnalta. Yhteiskunta on särkynyt ja kansalla on nälkä.

Tyytymättömyys ja pelko purkautuvat kansannousuun ja tasavaltaa 20 vuotta hallinneen Johan de Wittin ja hänen veljensä brutaaliin lynkkaukseen. Makaaberi kohtaus huipentuu, kun mielenosoittajat joukkohysterian vallassa grillaavat ja syövät veljesten lihaa ja sisäelimiä.

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus.

Zombikin laulaa äänellään

Harrastajateatterissa viehättää välittömyys ja tekemisen ilo. Joku voisi tämän kuullessaan päätellä, että luvassa on umpihuono tekele, josta vain äiti tykkää ja muut kieriskelevät myötähäpeässä.

Onneksi ja helpotukseksi ylioppilasteatterin zombit eivät herätä tällaista kauhua. Vaikka parissa kohtauksessa olo on kuin koulun kevätjuhlissa, raikas ja pirteä esiintyminen on hurmaavaa. Yleisöllä on vilpittömän hauskaa. Hetkeäkään ei pönötetä.

Ensi-illassa näyttelijät ovat lintsanneet ainakin pari laulutuntia ja harkitusta koreografiasta ei ole tietoakaan. Zombilta ei toki voi vaatiakaan ylevän kirkasta laulusoundia. Kokemus olisi toki ollut hienompi, jos kaikki olisivat laulaneet yhtä puhtaasti kuin Anna-Kaisa Kettunen Cornelius de Wittin /Cornelius van Baerlen tuplaroolissa.

Satu Kinnunen onnistuu vakuuttamaan kansannousun keskelle joutuvana ristiriitaisena Vilhelminä. Päärooli on haastava, sillä Vilhelmillä on paljon sanottavaa ja teksti on paikoin koukeroista lausuttavaa.

Näytelmän riemastuttavimmassa kohtauksessa Vilhelm saa hysteerisen naurukohtauksen kesken dialogin. Johan de Wittin kalvakka haamu (Tanja Lappalainen) riekkuu taustalla ja sotkee ajatuksia.

Silmänisku some-keskusteluille on oivaltava, ja kohtaus on tarpeeksi hullu. Tanja Lappalainen on sekopäisenä kummituksena häiritsevän hyvä – liekö syönyt aivoja aamupalaksi.

Tällaista pidäkkeetöntä heittäytymistä ja herkullisen hullua kerrontaa olisi saanut olla enemmän. Pysähtyneet suvantokohdat ja kömpelöt siirtymät kohtausten välissä luovat epätasaisen vaikutelman.

Zombi ei saarnaa

Zombi on perinnetietoisen valinta tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja epäkohtiin. George A. Romeron klassikko Night of the Living Dead (1968) oli ensimmäinen gore-kauhuelokuva, joka nousi vakavan yhteiskunnallisen tulkinnan kohteeksi.

Ajankohtainen poliittinen komedia ei ole kuitenkaan zombinkaan kanssa helppoa. Sudenkuoppia on tiheässä ja teksti vaatii uusia piikikkäitä huomioita ja kielikuvia.

Näytelmässä edellisen hallituksen koulutusleikkaukset ja hankkeet terveyspalveluiden yksityistämiseen saavat terävät hampaat lihaansa. Työttömien orjatyötä käsitellään purevan hauskasti.

Maahanmuuttopolitiikan ongelmakohtiin tartutaan ensin tylsin hampain. Juttu suomalaisilta työpaikan vieneestä tohtorista vessan siivoojana on jo väljähtynyt. Vaikka terävyys puuttuu, Daniel Uher loistaa ylhäisenä persialaisena taiteilijana.

Jatko on sen sijaan oivaltava. Hysteerisen Vilhelmin häiritystä mielestä pulppuava tajunnanvirta nostaa esille tietoiselta mieleltä piilotettuja ajatusrakenteita tasa-arvosta. Saamelaistenkin oikeudet heitetään hykerryttävästi ilmoille.

Yhteiskunnallinen sanoma esitetään zombimusikaalissa kepeästi nauraen. Harva jaksaa aina puristaa nyrkkiä taskussa, ja yhdessä nauraminen voi olla parhaimmillaan vapauttavaa.

Musiikki soi ihmisyydelle

Jussi Moilasen musiikki ja taitava livebändi ovat zombimusikaalin kantava ranka ja luuranko. Biisit toimivat ensikuulemalta ja jokaisessa kipaleessa on sopivasti jotain tuttua. Tämä on hyvä asia, sillä joskus näytelmissä törmää sellaiseen taiteelliseen kilkutteluun, että tekee mieli köyttää säveltäjä elävien kuolleiden syötäväksi.

Tarinan teemana on ihmisyys ja inhimillisyys monine puolineen. Asuuko meissä kaikissa verenhimoinen murhaaja tai ainakin pahoinpitelijä? Voittaako ahneus ja pyhittääkö tarkoitus keinot?

Mitä sitten tapahtui vuonna 1672?

Taustalla saattoi olla organisoitu suunnitelma, joka lähti vähän käsistä. Sitä olisin kaivannut zombimusikaaliltakin. Selonteko vuoden 1672 tapahtumista on silti hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta hauska ja viihdyttävä.

 

 

Näytelmän käsikirjoittaja ja musiikista vastaava Jussi Moilanen on Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön puoliso. 

Julkaistu

SHARE

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Kulttuuri

Pete Huttunen

Kirja-arvio: Valta vaihtui, mutta loppuiko sorto?

Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.

Arviot Kirja-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Maria Kurtti

Brittiläisen Naomi Aldermanin (s.1974) feministinen dystopiatrilleri Voima ilmestyi alkukielellään 2016 ja nousi nopeasti menestykseksi. Teoksen hehkuttajiin kuuluvat kirjailija Margaret Atwood ja Yhdysvaltojen entinen presidentti Barack Obama.

Teoksessa tytöt huomaavat saaneensa käsiinsä uuden, tappavan sähköisen voiman. Voiman ansiosta valta siirtyy miehiltä naisille: miehistä tuleekin niitä, jotka joutuvat pelkäämään – yksin ulkona, kotona, kaikkialla.

Valta sokaisee nekin, joilla alun perin oli hyvät aikeet, ja kamppailu vallasta synnyttää levottomuuksia ympäri maailmaa.

Naisten valtio Bessapara alkaa ensimmäisenä rajoittamaan miesten oikeuksia lain avulla: miehillä on oltava passiin merkitty, naispuolinen huoltaja. Myös miesten työssäkäynti ja keskenään kokoontuminen kielletään.

Poikalasten sukuelinten silpomisesta tulee tapa, tosin iso osa heistä surmataan heti syntymän jälkeen. Naisten voiman avulla tekemät raa’at raiskaukset invalidisoivat ja tappavat miehiä.

Henkilöiden mukaan nimetyt luvut jäsentävät trillerimäisen ytimekästä kerrontaa. Mukana on hyvinkin autenttisilta tuntuvia otteita netin keskustelupalstoilta sekä kuvia arkeologisista löydöistä “mullistuskauden” alkuajoilta.

Teoksen kuvaaminen feministiseksi voi herättää ristiriitaisia tunteita: feminismin vastustajien pahin pelkohan on, etteivät feministit suinkaan pyri tasa-arvoon, kuten väittävät, vaan naisten hirmuvaltaan ja miesten alistamiseen, juuri kuten romaanissa käy.

Kyseessä on kuitenkin nimenomaan dystopia, josta tekee feministisen se, kuinka se tarkastelee vallan ongelmaa ja sukupuolta sosiaalisena konstruktiona. Teoksen nykyhetkessä, jolloin mullistuksesta on kulunut kauan aikaa, perustellaan miehen kodin piiriin rajattua asemaa miehen luonnollisilla taipumuksilla, kuten perhekeskeisyydellä.

Naomi-niminen kirjailija neuvoo mieskollegaansa Neiliä, joka koettaa kirjoittaa vakavasti otettavaa historiateosta:

”Olet kertonut minulle, miten sukupuolesi määrittää kaikkea mitä teet, ja että tällainen määrittely on sekä väistämätöntä että järjetöntä. Jokaista kirjoittamaasi kirjaa arvioidaan osana ’miesten kirjallisuutta’. — oletko koskaan harkinnut julkaisevasi kirjasi naisen nimellä?”

Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.

Jos jollakulla on enemmän valtaa kuin toisella, eikö jälkimmäisestä tule väistämättä sorrettu?

Julkaistu

SHARE

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Arviot Kirja-arvostelu Kulttuuri

Maria Kurtti