Ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Yöllä on liikkeellä kaikenlaista kummallista väkeä. Nuppu puristaa pehmoapinaa tiukemmin rintaansa vasten. Vähän pelottaa. Valvenäyttämöllä on alkamassa Oulun ylioppilasteatterin rempseä fantasiaseikkailu Myrsky-yö.
Myrsky-yö sukeltaa aikuisuuden kynnyksellä olevan Nupun (Jenna Vanha) mielikuvitukseen ja pelkoihin lempeästi ja hyväntuulisesti. Säikyttelyä tai sykettä nostattavaa kauhua ei katsojan tarvitse pelätä.
Ajatus uppoutua nuoren tytön mielikuvitusmaailmaan ei ole mitenkään uusi. Tällä kertaa ei kuitenkaan hypätä ikiaikaisen ihmemaan Liisan kaninkoloon. Myrsky-yön tarina on raikas.
Oivaltavan ja runsaan käsikirjoituksen on kirjoittanut Madi Blum ja ohjaajia on peräti kolme: Blumin lisäksi Anne Nuojua ja Maria Antola.
Toteutus on kuitenkin yhtenäinen. Vaikka meno on välillä villiä, ylimääräistä sähläämistä ei juuri ole. Vähemmälläkin määrällä hahmoja olisi hyvin pärjätty, mutta Myrsky-yö on poikkeuksellisen huolella rakennettu kokonaisuus.
Esittelytekstissä varoitetaan, että näytelmässä on ahdistelua sekä fyysistä ja henkistä vallankäyttöä. Toteutus on kuitenkin rempseä ja dialogi paikoin niin absurdia, että tunnelma on ahdistavan sijaan kuin iloisessa lastennäytelmässä.
Tietenkin tässä ajassa on hyvä varoittaa vaikeista tunteista, koska suurinta ääntä pitävät kulttuurin ystävät ovat sielultaan hyvin herkkiä. Pienimmille lapsille Myrsky-yötä ei kuitenkaan ole tarkoitettu, sillä ikäsuositus on +12. Omituisia juttelevaa Kuolemaakaan (Maria Antola) on silti hankala pelätä.
Herkullisia hahmoja ja ilkeä opettaja
Näytelmä tarraa kiinni ja ottaa mukaansa heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Intiimin Valvenäyttämön tunnelma on tavallistakin tiiviimpi, kun lava on rajattu verholla syvyyssuunnassa kahtia. Ratkaisu on onnistunut, ja näytelmän hahmot ovat lähellä.
Salamoiden välke ja ukkosen jyrähtely on toteutettu kekseliäästi valoilla ja äänillä. Lavastuksessa ei ole mitään ylimääräistä. Nupun pylvässänky on ainoa suurempi elementti lavalla.
Yöllä Nupun pehmoapina Tossukka (Laura Lähdesmäki) herää eloon. Yön kummaa mielikuvitusväkeä ovat myös ihmisiä pelkäävä metsän asukas Röllezi (Jutta Kotala), boheemi juhlia järjestävä Reivikeiju (Julia Latvala) ja vitsaileva Jesteri (Aada Oinas).
Tarinan herkullisin hahmo on viinikellarissa asuva ja runoja paatoksella lausuva Kreivi Dokula (Miska Myllylä). Kaikki kummalliset olennot myös puhuvat ilahduttavan kummia.
Jokainen mielikuvitushahmo on omalla tavallaan hassu. Tarinan kuljettamisen kannalta hahmoilla ei ole jokaisessa kohtauksessa tehtävää, mutta mielikuvitusmaailmassa on oma logiikkansa.
Mielikuvituksen lentoa häiritsevät ylihuolehtiva Huoltaja (Tiina Sulku) ja kamalan opettajan karikatyyri Tuudori (Tuukka Suhonen). Opettaja luottaa kuriin ja pelkoon kasvatusmetodina.
Kuvassa (vas.) Sara Kosunen ja Tiina Sulku. Kuva Jutta Kotala.
Todellisuuden ja mielikuvitusmaailman pelkoja on sekoiteltu näytelmässä hieman jäsentymättömästi, mutta kerronnan rytmi säilyy silti alusta loppuun.
Hauska fantasiaseikkailu
Vaikka tekstiä on paljon, kaikki näyttelijät ovat ensi-illassa hämmentävän hyviä. Runsas ja nokkela teksti sekä välillä villiksikin intoutuva liike on sisäistetty.
Kun väliverho avautuu ja bändi pääsee esiin, svengaava tunnelma antaa hengähdystauon runsaan tekstitulvan väliin. Yli 70 minuuttinen näytelmä ilman väliaikaa tuntuu kuitenkin loppua kohden pitkältä.
Teatterikokemukseen vaikuttaa myös Valvenäyttämön katsomo, jossa penkkien suunnittelijan ajatus ergonomiasta ja ihmisen anatomia eivät kohtaa.
Myrsky-yö on mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen näytelmä, joka olisi toiminut vieläkin paremmin rönsyjä ja kestoa karsimalla.
Odotin esittelytekstin varoitusten perusteella ahdistavaa ja syvälle uppoutuvaa pelon ja kuoleman käsittelyä. Näytelmä on kuitenkin pikemminkin taidolla toteutettu hassutteleva fantasiaseikkailu.
Kuvassa (vas.) Sara Kosunen, Jutta Kotala, Julia Latvala, Laura Lähdesmäki, Iiris Ollanketo, Miska Myllylä, Eemil Koivumäki ja Pinja Saukkoriipi. Kuva Jutta Kotala.
OULUN YLIOPPILASTEATTERI: MYRSKY-YÖ
Ensi-ilta 21.3. Käsikirjoitus Madi Blumm.Ohjaus Anne Nuojua, Madi Blumm ja Maria Antola. Lavastus työryhmä. Puvustus Iida Savilaakso.Maskeeraus Celine Schultz.Valot Elias Huotari. Ääni Kase Saraste. Bändi Lilli Honkala ja Hiipparit: Lilli Honkala, Esteri Kiuru ja Pinja Saukkoriipi.
Lavalla Jenna Vanha, Laura Lähdesmäki, Tiina Sulku, Tuukka Suhonen, Miska Myllylä Jutta Kotala, Julia Latvala, Aada Oinas, Maria Antola, Juho Silvennoinen ja Emil Koivumäki.
Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Seuraavat esitykset: ke 26.3. klo 19 / pe 28.3. klo 19 / la 29.3. klo 19 / su 30.3. klo 19 / ti 1.4. klo 19 / ke 2.4. klo 19 / ti 8.4. klo 19 / ke 9.4. klo 19.
Artikkelin kuvat: Oulun Ylioppilasteatteri (c) Jutta Kotala.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea. Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon. Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain […]
Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea. Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon.
Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain pari vuotta ennen traagista kuolemaansa vain 37-vuotiaana. Taiteilija hyppäsi rautatiesillalta Oulun Merikoskeen 17. maaliskuuta 1936.
Oliko jokainen maalaus vihje ja askel kohti miehen, taiteilijan tuhoutumista. Asiaa kannattaa lähteä selvittämään Oulun taidemuseoon. Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on nähtävissä ja koettavissa Oulun taidemuseon toisessa kerroksessa 28.8.2022 asti. Näyttelyn on kuratoinut Oulun taidemuseon amanuenssi, Vilho Lampi -tutkija Tarja Kekäläinen.
Tyttö jään reunalla, 1933. Maalaus kertoo useiden tulkitsijoiden mukaan kuolemasta. Symboliarvo on tässä kiistämätön, sillä Lammen kerrotaan kadonneen jään alle kylmänä maaliskuun päivänä. Kuva Mari Kivioja.
Ristiriitaisesta taiteilijasta ja taiteesta on useita oikeita tulkintoja
Vilho Lampi maalasi lyhyen, vähän yli 14-vuotisen taiteilijauransa aikana noin 550 öljyvärimaalausta sekä akvarelleja ja luonnoksia. Tyylit ja tekniikat vaihtelivat huomattavasti. Taiteilijasta ei lopulta tiedetä kovin paljoa. Siksi tulkintoja hänen elämästään ja töistään on valtavasti.
Hyvät tarinat kiehtovat ihmisiä kaikkina aikoina. Ehkä siksi on helpointa lähteä tulkitsemaan kaikkea traagisesta itsemurhasta lähtien. Kääntää peili lopusta alkuun. Peilistä näkyy kuitenkin myös katsojan oma mieli, maailmankuva ja asenteet.
Peilikuvassa oikea on vasemmalla ja kuva muuttuu pienestäkin liikkeestä. Uusi näkökulma muuttaa tulkintoja. Jokainen tulkinta – häilyvä ja muuttuvakin on oikea, sillä kohteeseensa rakastuneen tutkijankin tulkinta on värittynyt.
Omakuva, 1929 Vilho lampi maalasi omakuvia peilin kautta. Lammen tunnusmerkkejä ovat piippu ja Lierihattu. Sankarikauden maalaukset ovat suuria ja uhmakkaita. Kuva Mari Kivioja.
Taiteilija Vilho Lammella oli useita erilaisia, tyylillisesti jopa vastakkaisia kausia, jotka ovat yllättävän selkeärajaisia – helppoja erottaa toisistaan. Oulun taidemuseon näyttelyssä ei kuljeta kuitenkaan suoraa kronologista viivaa Lammen ensimmäisestä työstä viimeiseen.
Teemat on erotettu näyttelytilassa taustalla olevan seinän väreillä, mikä jäsentää kokonaisuutta. Seuraaminen on helppoa, vaikka ripustusta ei ole tehty tarkkaa ja ehdotonta logiikkaa noudattaen.
Näyttelyä jäsentävät taustan seinän värikoodit. Tummallapunaisella taustalla ovat muotokuvat lapsista sekä Lammen viimeiseksi jäänyt suuri teos Äidin haudalla (1934-1935). Kuva Mari Kivioja.
Vilho Lammen sankarikauden suurimmat roolikuvat, ehkäpä tärkeimmät teokset, on erotettu omaksi ryhmäkseen, vaikka saman kauden töitä on useiden teemojen alla. Ratkaisu on kuitenkin onnistunut.
Yksi teema: Vanhassa Limingassa sisältää lakeuden maisemia eri kausilta. On mielenkiintoista katsoa vierekkäin kahta maisemamaalausta vuosilta 1930 ja 1935. Sankarikauden ja myöhäiskauden ero on tyylillisesti valtava.
Matka taitelijan mieleen ja maisemaan
Näyttelyssä on aikajana Lammen elämästä ja taustalla samassa panoraamakuvassa on kartta, joka kertoo, miten suppealla alueella hän Limingassa toimi.
Visuaalisesti oivaltava ja sopivan väljä panoraamakuva on onnistunut. Tämän kaltaiset tietopaketit ovat usein ahdistavan täynnä informaatiota, jota en millään pysty sisäistämään – etenkään takana olevien jonottaessa vuoroaan.
Suuri panoraamakuva on informatiivinen aikajana Lammen uran vaiheista sekä samalla kartta vanhan Limingan alueesta. Kuva Mari Kivioja.
Samassa yhteydessä mainitsen, että liki puolituntisen dokumentin katsominen keskellä näyttelyä on minulle jo ajatuksena mahdoton. Silti ahdistaa, että se jää näkemättä. Olen sillä tavalla pöljä.
Mutta oliko Vilho Lampi hullu, fasisti, väärinymmärretty pohjoisen kristushahmo, kaikkea edellä mainittua vai jotakin ihan muuta. Varmaa vastausta emme saa koskaan. Vain katkonaiset ja vähäiset elämäkerralliset tiedot ja maalaukset puhuvat.
Myytti nälkäisestä, kärsivästä ja mieleltään järkkyneestä taiteilijareppanasta ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kiehtovuudestaan huolimatta vertailut esimerkiksi Vincent van Goghiin tai pohjoisen kirjailija Timo K. Mukkaan ontuvat.
Vilho Lammen lapsuudenkoti ei ollut köyhä ja hänellä oli mahdollisuus kouluttautua. Lampi sai useita apurahoja ja hän pystyi toteuttamaan opintomatkan Pariisiin. Hän sai taulujaan näyttelyihin ja niitä myös ostettiin. Kritiikit olivat ristiriitaisia, mutta ne tuskin taiteilijaa lannistivat.
Amanuenssi Tarja Kekäläinen esittelee Lammen tunnettua sankarikauden roolikuvaa Pitäjän Keisari (1930). Kuva Mari Kivioja.
Vilho Lammen lapsuudesta ja kasvuympäristöstä voi lukea taiteilija Eeli Aallon teoksesta Lakeuden maalari (1967). Aallon teoksessa on myös kokoelma Vilho Lammen tarkkanäköisiä aforismeja. Lammen aforismit rikastavat myös uutta näyttelyä. Aforismeja ei ole kyetty ajoittamaan.
“Me ihmiset elämme hetkestä hetkeen ja havahdumme nähtyämme ensimmäisen keltaisen lehden”.
Vilho Lampi
Edellinen Vilho Lampi -näyttely Oulussa järjestettiin 1998. Tällä välin rakastetun taiteilijan näyttelyä on kyselty säännöllisesti taidemuseolta.
Samana vuonna julkaistiin Marja Junttilan toimittama kirja Vilho Lampi 1898-1936. Monipuolisessa teoksessa kerrotaan tarkasti muun muassa Lammen sukutausta ja siitä huokuu kirjoittajien rakkaus kohteeseensa.
Vilho Lampi -myyttiä on rakentanut ansiokkaasti myös Paavo Rintala, romaanillaan Jumala on kauneus. Vaikka hän kertoo esipuheessaan: “(–) tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu”, tässä yhteydessä romaani on lähteenä miltei yhtä tarkka kuin useimmat muut luonnehdinnat. Näin olisi voinut tapahtua, emme tiedä.
Kellarista löytynyt vaurioitunut säkkikankaalle maalattu Liminka – aiheinen teos (1928) vaati valtavan restaurointityön. Valtava savupilvi tulee kylän meijerin piipusta. Kuva Mari Kivioja.
Lampi-tutkimus jatkuu ja edistyy lyhyin askelin. Välillä löytyy sattumalta pieniä artefakteja, jotka tuovat uusia näkökulmia. Harvoin löytyy myös uutta ja todella merkityksellistä. Tutkija Tarja Kekäläinen sai käsiinsä pahvilaatikon, jonka kannessa lukee “Muistoksi Saimille”. Kekäläinen kertoo, että sillä hetkellä tutkijan riemulla ei ollut rajoja.
Kyseessä on kirjelaatikko, jonka Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään taidegraafikko Saimi Törmäselle (myöh. Karoliina Otava). Laatikko on nyt ensimmäistä kertaa näytteillä.
On hämmentävää, että Vilho Lampi –tutkimuksesta ja myös maalauksista puuttuvat miltei kokonaan naiset. Eikö pitäjän keisarin pidä olla myös naissankari? Tanssit olivat pariutumisrituaaleja ja ovat yhä, toki uudessa muodossaan.
SIltatanssit (1930) maalauksen vasemmalla puolella Limingan kulttuurijohtaja Janne Nevala. Oikealla Vilho Lammen veljenpoika, taidemaalari ja Vilho Lampi –seuran puheenjohtaja Matti Lampi. Kuva Mari Kivioja
Lampi katsoi tansseja etäisyyden takaa, maalasi miten ihmiset kietoutuvat toisiinsa hyönteisten tavoin. Mietin silti, miksi en saa kokonaista kuvaa ihmisestä ilman seksuaalisuutta ja romanttista rakkautta.
Biografian sijaan pitäisi puhua taiteesta, mutta elämää ja taidetta on vaikea erottaa
Vilho Lampi opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1921-25. Vuodesta 1922 lähtien hän osallistui useisiin yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Kauden työt ovat tyyliltään ekspressionistisia. Marraskuun ryhmän – etenkin Tyko Sallisen tyyli ja värimaailma näkyvät varhaisissa maalauksissa.
Vuosista 1925-1928 puhutaan Lammen hiljaisena kautena, jolloin hän maalasi lähinnä vaatimattomia akvarelleja kotitilallaan Limingassa.
Nykyisin Lampi tunnetaan erityisesti herooisen eli sankarikauden (1928-1930) suurista töistä. Aikalaisarvostus ei ollut pienen taidepiirin ulkopuolella suurta. Teokset saavat kuitenkin nykyisen katsojan haukkomaan henkeään voimallaan.
“Minulla on täällä suuria juttuja. “Viinankeitto”, jonka tejin pontikkatehtaalla ja jouduin ilkeäin juoruämmäin toimesta lakitupahan” Sankarikauden suuri maalaus herätti pahennusta kieltolain aikaan. Kuva Mari kivioja.
Tämän päivän kontekstista katsoen teokset ovat uhoavia, jopa toksisen maskuliinisia. Niissä kerrotaan ilmentyvän Lapuan liikkeen olemus aidoimmillaan. Yli-ihminen, ylivoimaisen rodun ja sukupuolen edustaja, ei kumartele mihinkään suuntaan.
Vilho lampi kuului suojeluskuntaan ja oli yksi Limingan IKL:n perustajajäsenistä. Kärkkäimpien luonnehdintojen mukaan hän oli ylimielinen fasisti. Toiset taas kertovat, että hän oli nuorena yltiömäisen sosiaalinen esiintyjäluonne, joka vain olosuhteiden määräämän sattuman kautta liittyi oikeistoradikaaleihin piireihin.
Jälkimmäisen kannan muodostaneiden luovin perustelu on, että Lampi ei voinut olla fasisti, koska hän maalasi sankarikaudellaan ihmisiä myös työläisasuissa. Ihan relevantti näkökanta on, että hän kuului myös muun muassa naisyhdistykseen ja esiintyi julkisesti lähes kaikissa kylän riennoissa.
Pariisi muuttaa kuvan
Vilho Lampi järjesti ainoaksi jääneen yksityisnäyttelynsä Oulussa 1931. Näyttely oli menestys ja yli puolet maalauksista myytiin. Näyttelyn jälkeen Lampi matkusti opintomatkalle Pariisiin. Parin kuukauden matkalla Lampi tutustui ajan taiteeseen ja taiteilijoihin. Näyttelyssä omana kokonaisuutena olevat, Pariisissa maalatut teokset, ovat laadultaan epätasaisia, pääosin nopeasti tehtyjä pieniä akvarelleja. Teoksista erottuu selkeästi voimakas öljyvärityö Rautatehtaita, Clignancourt.
Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään Saimi Törmäselle muistoksi ja kiitokseksi kirjelaatikon. Sujuvasti ranskaa puhunut Törmänen oli varmasti Pariisissa suuri apu kielitaidottomalle Lammelle. Kuva Mari Kivioja.
Pariisista, suuresta maailmasta palattuaan Lampi koki jonkinlaisen kriisin. Taiteilijan tyyli muuttui voimakkaasti. Omakuvissa sankarikauden uhoava puukkojunkkari muuttui tyylikkääksi keikariksi.
Omakuva, 1932, (yksityiskohta). Vihreäsävyisessä omakuvassa on vastavärinä oranssi kaulahuivi. Lampi kuvaa tässä itsensä maailmaa nähneenä herrasmiehenä. Kuva Mari Kivioja.
Pelkistetyissä muotokuvissa lapsista, kohteet ovat hyvin selkeästi esillä äärimmäisen pelkistettyä taustaa vasten. Tämä oli ominaista saksalaisen uusasiallisen tyylin maalauksille. Lapsimuotokuvien äärelle kannattaa pysähtyä.
Näennäisen realistisista maalauksista löytyy hämmentäviä yksityiskohtia. Maalauksissa katse ja kasvonpiirteet ovat pikemminkin vanhan ihmisen kuin lapsen. Teoksissa räsynukkeineen on jotakin todella synkkää. Realismin sijaan maalaukset ovat mielentiloja, maagista realismia.
Tyttö ja nukke, 1932, (yksityiskohta). Kekäläinen kertoo, että nukke oli kylän kaunein ja tytölle tärkeä Vilho Lammen Pariisin tuliainen. Lapsimuotokuvien kohteet eivät olleet kuviin ymmärrettävästi tyytyväisiä. Kuva Mari Kivioja.
Lakeuden erilaiset maisemat
Suurimmassa osassa näyttelyn maalauksia kuvataan Limingan maisemia – Limingan jokea, siltoja, latoja ja muita rakennuksia. Lakeuden mänty ja käppyräinen raita ovat toistuvia teemoja. Horisontti on kaukana.
Sankarikauden maalaukset on helppo tunnistaa voimakkaista mustista rajauksista. Mustia selkeitä rajauksia käytti muun muassa Fernand Léger töissään. Kauden teoksissa on roolikuvien tapaan voimaa ja energiaa.
Myöhäisellä kaudellaan Lampi maalasi pikkutarkkoja ja yksityiskohtaisia maisemia. Tyylisuunta on pointillismi eli pilkku- tai läikkämaalaus, jossa pienet väripilkut sekoittuvat ja muodostavat pintoja.
Limingan joki, 1934 (yksityiskohta) Heleän kauniissa jokimaisemassa Lampi käytti niin sanottua pakotettua perspektiiviä. Joki on maalattu huomattavasti todellista suurempana.Kuva Mari Kivioja.
Sankarikauden ja myöhäiskauden maisemamaalausten ero on tyylillisesti ja teknisesti valtava. Vahvat, miltei raivoisat siveltimen vedot ovat vaihtuneet heleisiin pilkkuihin. Mieli ja mielenmaisema on muuttunut. On hämmentävää, että kyseessä on sama taiteilija.
Lisättyä todellisuutta
Useat teokset heräävät eloon skannaamalla puhelimella tai tabletilla maalauksen vierestä QR-koodin ja katsomalla teosta ruudun läpi. Augmented Realitya (AR) eli lisättyä todellisuutta hyödyntävät virtuaaliteosmallinnukset ovat hauskoja ja ne kunnioittavat tyylikkyydellään Lammen teoksia.
Virtuaalimallinnukset tuovat kerrankin lisäarvoa näyttelykokemukseen. Vilho Lampi oli äärimmäisen säästäväinen, jopa saita. Hän maalasi pääasiassa pakkauslaatikoiden pohjiin. Eräs pohja on maalattu molemmin puolin. Virtuaalimallinnuksessa pääsemme kurkkaamaan yhden maalauksen taustapuolelle.
Tiina Wallin esittelee, mitä tapahtuu Äidin haudalla maalauksen virtuaalimallinnuksessa
Virtuaalimallinnuksen sekä äänimaailman toteuttivat Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijat Tiina Wallin, Otso Ritonummi ja Saku Vääräniemi.
Upea taidenäyttely
Odotettu Vilho Lampi -näyttely on taidolla, tiedolla ja rakkaudella toteutettu. Matka taiteilijan mieleen ja maisemaan on hätkähdyttävä kokemus. Samalla matkalla voi kokea raakaa voimaa ja uhoa sekä herkkää, miltei koskettavaa kauneutta.
Kaikille teoksille yhteistä on kuitenkin tunteen syvyys ja värien synkkä hehku.
Juttua päivitetty 3.1.2022 klo 9:48: Korjattu ensimmäiseen kuvatekstiin Omakuva-teoksen vuosiluku sekä kahdeksanteen kuvatekstiin henkilöinnit.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström. Oulun Ylioppilasteatterin Narri on […]
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström.
Oulun Ylioppilasteatterin Narri on hämmentävä runonäytelmä. Narri jää kummittelemaan mieleen. Jotakin äärimmäisen hienoa siinä siis on, mutta myös jotain selittämättömän ahdistavaa.
Vain noin tunnin kestostaan huolimatta Narri on todella raskas näytelmä. Se vaatii katsojalta jokaisena hetkenä tarkkaa keskittymistä.
Esipuheessaan käsikirjoittaja ja ohjaaja Pertti Anttila pyytää hengittämään syvään sisään ja sitten ulos.
Näytelmä ei kuitenkaan hengitä. Uloshengitys puuttuu lähes kokonaan. Vapauttava huumori ja liike olisivat tarjonneet lepohetkiä, joita on nyt todella vähän. Rintaa painaa. Kaunis ja oivaltava runokieli kyllä soljuu ja tuntuu mielessä ja sielussa, mutta se ei jätä edes hetken rauhaa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan.
Näytelmän rytmi ja tauotus ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottu näyttelijöiden kanssa periaatteessa sujuvaksi kokemukseksi. Runon sanat vaativat aikaa ymmärtää. Näytelmässä hiljainen hetki ei kuitenkaan tarkoita katsojalle aina hengähdystaukoa. Kuulen yleisön hengityksen äänen – miltei ajatukset.
Valvenäyttämö on pieni ja jokainen näytelmä tilassa on intiimi kokemus. Intiimi tunnelma on Narrissa venytetty äärirajoille.
Tarina luovuudesta ja uskaltamisesta pirstoutuu hahmojen epätasaisuuteen
Kuva OYT. Kuvaaja Niko Hepola. Kuvassa Jaakko Väyrynen ja Samuli Keränen
Kerronnan vaativuudesta huolimatta näytelmän humaani tarina avautuu katsojalle. Runokieli ei ole liian monimutkaista ja koukeroista. Säkeet ovat riittävän lyhyitä ja ymmärrettäviä, kielikuvat konkreettisia. Vuodenkierto ja luontokuvasto – etenkin vesi ja jää toimivat jatkuvina yhdistävinä motiiveina.
Luomisen tuska, riittämättömyyden tunteet sekä uskallus heittäytyä painavat Narrin mieltä. Samuli Keränen loistaa roolissaan. Maskista huolimatta Narri on ilmeikkään tunteikas. Keräsen kanssa roolityön jakaa Anna-Leena Salmijärvi eri näytöksissä.
Eepos, (Maiju Isosaari), Sonus (Jaakko Väyrynen) ja Erato (Veera Nevala) ovat Narrin mielen eri puolia. He ovat niitä perkeleitä ja enkeleitä, jotka kuiskuttelevat olkapäällä taiteilijan korvaan.
Narri olisi ollut näytelmänä tehokkain monologina. Tämä vaatisi kuitenkin kokeneeltakin ammattinäyttelijältä valtavasti. Ratkaisu jakaa Narrin mieli on jäänyt hieman kesken.
Mielen eri puolia ei ole kirjoitettu valmiiksi. Ainoastaan Eepoksen kannustava hahmo on ihastuttava. Hän saa esiintyä ja tuo tilaan kaivattua keveyttä ja happea.
Sonus on Oulun murteella jostain syystä puhuva, epäilijä tai realisti – meteli tai melu taiteilijan korvan takana. Vaikka Väyrysen lausunta on ilmeikästä, Sonuksen osa on olla hyvin staattinen hahmo. Vähääkään pateettisempi toteutus olisi ollut jo tahattoman koominen.
Erato, runotar ja muusa, lyyrisen runouden lemmen laulu, on typistetty näytelmässä tiukkasanaiseksi, jopa monotoniseksi kertojaksi – miltei näytelmätekstin väliotsikoiden huutelijaksi.
Etenkin Eraton rooliin olisi Anttila voinut kirjoittaa eläviä sanoja. Tällaiset roolit ovat turhia ja takuulla näyttelijälle turhauttavia. Lavalla nähdään myös Neidon haamu (Nina Wikström), jolla ei ole juuri muuta tehtävää kuin näyttäytyä. Wikström on tehnyt myös näytelmän koreografian.
Taiteilijamyytin äärellä on sameaa vettä
Traagiset taiteilijakohtalot ja myytit elävät vuosikymmenistä toisiin. Myytissä taiteilija on liian herkkä tähän maailmaan ja aikaan. Taiteilijan sielu on yksinäinen, ulkopuolinen ja väärin ymmärretty.
Sisäinen tunne on niin voimakkaan pakottava, että sitä on vaimennettava väkijuomilla. Mieli järkkyy, ja elämän jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Parantola on luovimpien taiteilijoiden residenssi.
Näytelmässä lausutaan Eino Leinon ja Lauri Viidan runot sekä Aleksis Kiveen liitetty huudahdus. Nuorena kuolleet jäävät elämään. Myytillä on joku selittämätön romanttinen vivahde. Ehkä se on siksi valittu tähänkin näytelmään.
Kesken esityksen kuulemme Vesa-Matti Loirin laulaman kauniin kappaleen. Luulen, että sanat ovat Eino Leinon. Biisi on näytelmän kerronnasta irrallinen, ehkä sen olisi voinut sitoa selkeämmin näytelmätekstiin.
Haastavassa näytelmässä on myös paljon hyvää
Miksi näin paljon kritiikkiä vakka heti alkuun kerroin näytelmässä olevan myös jotain äärimmäisen hienoa? Kritiikki on sanana negatiivisesti värittynyt.
Näytelmässä hienointa on, että kokonaisuus muotoutuu mielessä vasta hetki näytelmän jälkeen. Näytelmien esi- ja jälkipuheet ovat lähes poikkeuksetta turhia, usein jopa kokonaisuutta latistavia.
Narri ei ole poikkeus, mutta tässä jo kliseeksi muodostunut harrastaja- ja kokeellisen teatterin alustus: “Ota hyvä asento ja anna kaiken tulla vapaasti pinnistelemättä sieluun” on tärkeä. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää välittömästi. Runous on hidas taiteenlaji.
Narri on erittäin kunnianhimoinen teos. Pertti Anttila uskaltaa laittaa sielunsa peliin. Siitä on lopulta koko näytelmässä kyse. Jos esitys olisi yhdentekevä, se ei jäisi kummittelemaan mieleen.
Loppupuolella otetaan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin. Julma maailma on ahdistava ilmastokatastrofeineen ja tauteineen. Luova ja herkkä mieli on altis ahdistumaan, sielu on ehkä liian paljas, alaston kylmyyttä vastaan. Jonkun pitäisi ottaa kiinni, puristaa hellästi ja lämmittää.
Pienistä puutteistaan ja raskaudestaan huolimatta Narri on voimakas näytelmänä sekä taiteilijakuvana. Vaikka teatteri pakottaa epämukavuusalueelle, sieltä pääsee kuitenkin pois yhtä kokemusta rikkaampana.
Narrin näytökset: la 4.12. klo 18, su 5.12. klo 19, ke 8.12. klo 19, su 12.12. klo 19, ke 15.12. klo 19, pe 17.12. klo 19 ja la 18.12. klo 19. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Lisätietoa Oulun Ylioppilasteatterin kotisivuilta.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 19.11.2021. Impronium – Suunnittelematon murha. Ohjaus Pekka Hartikainen ja Maria Hietanen. Taiteellinen johtaja Laura Määttä. Tuottaja Esko Kangastalo. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Jenna Kurikkala. Musiikki, valo- ja ääniajo Matias Tapaninen. Lavalla Elina Koski, Juha Nikula, Laura Määttä, Maija Koivulampi, Maiju Isosaari, Maria Hietanen, Marjo Ervasti, Suvi Lindholm, Suvi Vinblad ja Pekka […]
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 19.11.2021. Impronium – Suunnittelematon murha. Ohjaus Pekka Hartikainen ja Maria Hietanen. Taiteellinen johtaja Laura Määttä. Tuottaja Esko Kangastalo. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Jenna Kurikkala. Musiikki, valo- ja ääniajo Matias Tapaninen. Lavalla Elina Koski, Juha Nikula, Laura Määttä, Maija Koivulampi, Maiju Isosaari, Maria Hietanen, Marjo Ervasti, Suvi Lindholm, Suvi Vinblad ja Pekka Hartikainen.
Oulun Ylioppilasteatterin Impronium-ryhmän improvisaationäytelmä Suunnittelematon murha on riemastuttava. Näytelmän ovat ohjanneet Pekka Hartikainen ja Maria Hietanen, käsikirjoittajaa ei tietenkään impronäytelmässä ole.
Mielikuvani improvisaationäytelmistä oli pelottava tai vähintäänkin ärsyttävä. Jokunen vuosi sitten minut pakotettiin osana yleisöä osallistumaan panoksellani näytelmän kulkuun. Lumihiutale-nuorena en kokenut suljettua tilaa turvalliseksi. Aseella ei uhattu, mutta tunsin sosiaalista painetta ja häpeää. Olen suusanallisesti kiveä hitaampi, toisin kuin hämmästyttävän nopeat ja nokkelat Improvisaatioteatterin näyttelijät.
Kaikki pelot olivat turhia, sillä katsojia ei aseella uhata tai muutenkaan kiusata.
Katsojia pyydetään kuitenkin valitsemaan murha-ase useista kamalista vaihtoehdoista. Ehkäpä pikkujoulukauden innoittamana, yleisöäänestyksen voittaa pieni viskipullo.
Yleisöltä kysellään vain hieman johdatellen paikkaa, missä murha tapahtuu. Hyviä ideoita tulee useita, ja tapahtumapaikaksi valitaan pesäpalloleiri. Näytelmä saa teemakseen tai nimekseen Koppihoitoa.
Seuraavaksi näyttelijät valitsevat kauhealla tohinalla itselleen rooliasut. Mieleen tulee TV-hupailu Putouksen jaksojen impro-osuudet. Näyttelijöiden iloinen innostus välittyy heti aidosti yleisöön.
Ymmärrän ensimmäistä kertaa elävän improvisaatioteatterin viehätyksen. Yleisö on aina jollain tapaa osa esitystä, vaikka kaikki istuisivat hipihiljaa pimeässä katsomossa. Tässä kuitenkin yleisön ja näyttelijöiden vuorovaikutus korostuu.
Näytelmä juuri tällaisenaan on ainutkertainen. Ihan samaa esitystä ei toistamiseen voida koskaan kokea. Tarkoitus on pitää hauskaa yhdessä. Nyt ei luoda teatterihistorian aikakirjoihin ja kaanoniin jäävää merkkiteosta.
Kuva: Niko Hepola, Oulun Ylioppilasteatteri 2021. Kuvassa Elina Koski, Laura Määttä, Maiju Isosaari, Juha Nikula, Maria Hietanen, Suvi Vinblad, Maija Koivuniemi, Pekka Hartikainen ja Marjo Ervasti.
Onnistunut hilpeä toteutus
Työryhmän inspiraation lähteenä ovat toimineet Agatha Christien suljetun tilan klassiset jännitysteokset sekä Hideout Theatren murhamysteerit. Kaikki tuntevat tarinat, joissa ryhmä ihmisiä kerääntyy kartanoon, yksi murhataan ja murhaajaksi paljastuu hovimestari.
Lavalla, tai siis pesäpalloleirillä tapahtuu murha. Joukkueen sponsori löydetään kuolleena. Tällä kertaa yhden pesäpallojoukkueen jäsenen isä on patologi ja hän alkaa selvittää tapausta.
Kuulusteluissa käy ilmi, että jokaisella leirille osallistuvalla, keittäjästä valmentajaan on murhalle motiivi. Leiriläisten keskinäiset suhteet ovat hämmentäviä ja riemukkaiden farssien tapaan monimutkaisia.
Näyttelijät onnistuvat luomaan tilan, näytelmän miljöön katsojien mieleen. Lavastusta ei voi improvisaationäytelmään etukäteen rakentaa.
Valaisijan pitää olla näyttelijöiden kanssa samalla aaltopituudella, sillä juuri muita teatterin tehokeinoja ei ole käytettävissä. Matias Tapanisen valotyöskentely on nopeatempoisessa näytelmässä tarkkaa.
Näyttelijöiden nopeus hämmästyttää. Hetkeäkään ei ole tylsää. Edes kyyniselle kriitikolle ei tule näytelmän aikana kertaakaan mieleen, että improvisaationäytelmät saattavat joskus olla tarkastikin käsikirjoitettuja. Pienet kömpelyydet ovat yksi osa inmprovisaatioteatterin viehätystä. Myötähäpeää ei tarvitse pelätä ja lämminhenkisessä esityksessä esiintyjillä ja yleisöllä on yhdessä hauskaa.
Noin tunnin mittainen impronäytelmä on lajissaan yllättävänkin eheä ja looginen murhamysteeri – jos nyt tällaista kannattaa edes miettiä. Pääasia on kuitenkin lämmin ja välitön yhteinen ilo. Esitykset jatkuvat Valvenäyttämöllä 11.12.2021 asti. Suunnittelemattoman murhan suunnittelu sopii erityisesti pikkujoulukauteen.
Artikkelia pävitetty 25.11. klo 14:50: Lisätty tekijätietoihin näytelmän ohjaajiin Maria Hietanen.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Oulun teatteri: Tahto. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 5.11.2021. Käsikirjoitus Aina Bergroth. Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus- ja videosuunnittelu Veera Maija Murtola. Pukusuunnittelu Emilia Eriksson. Valosuunnittelu Mika Ryynänen. Äänisuunnittelu Jari Niemi. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutisenaho. Rooleissa Maija Andersson, Susanna Pukkila, Timo Pesonen, Salli Halkoja, Pentti Korhonen, Jaana Kahra, Hannu Pelkonen, Henri Halkola ja Antti Launonen. […]
Oulun teatteri: Tahto. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 5.11.2021. Käsikirjoitus Aina Bergroth. Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus- ja videosuunnittelu Veera Maija Murtola. Pukusuunnittelu Emilia Eriksson. Valosuunnittelu Mika Ryynänen. Äänisuunnittelu Jari Niemi. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutisenaho. Rooleissa Maija Andersson, Susanna Pukkila, Timo Pesonen, Salli Halkoja, Pentti Korhonen, Jaana Kahra, Hannu Pelkonen, Henri Halkola ja Antti Launonen. Avustajat OSYK:n lukion opiskelijat.
Kuva: Oulun teatteri – Tahto, kuvassa Maija Andersson. Kuvaaja Kaisa Tiri.
Näyttämön eteen laskeutuu valkokangas. Pääsemme jostain syystä videokuvan välittämänä hiihtäjä Aino-Kaisa Saariselle kylään. Valkokangas nousee.
Aina Begrothin käsikirjoittama vauhdikas näytelmä Tahto käynnistyy Oulun teatterin suurella näyttämöllä.
Aino-Kaisa Saarinen on yksi menestyneimpiä suomalaisia hiihtäjiä, maailmanmestari ja olympiamitalisti. Hänen aktiiviuransa päättyi keväällä 2018.
Pekka Holopaisen elämäkerrallinen, Saarisen haastatteluihin perustuva kirja Tahto – Aino Kaisa Saarisen kahdet kasvot julkaistiin vuonna 2016. Näytelmä perustuu teokseen sekä työryhmän haastatteluihin Saarisesta.
Aino-Kaisa Saarinen oli aktiiviurallaan kiistelty, vihattu ja rakastettu persoona – tahtoihminen ja voittaja sekä itsekäs kiukuttelija “Oikku-Aikku”.
Oulun teatterin näytelmä on jo kolmas versio samasta aiheesta. Kantaesitys oli Helsingin kaupunginteatterissa 2019 ja heti seuraavana vuonna Kuopion kaupunginteatterissa.
Näytelmän jälkeen olen hämmentynyt aiheen suosiosta. En seuraa hiihtoa aktiivisesti. En tunne edes nimeltä näytelmän todellisiin henkilöihin perustuvia hahmoja kilpasisko Virpi Kuitusta (nyk. Sarasvuo) ja mielikuvituksessa ja unissa seikkailevaa tennistähti Andre Agassia lukuun ottamatta.
Luen heti ensi-illan jälkeen Holopaisen haastattelukirjan ja saan jo vähän kiinni aiheesta. Esitiedoista olisi ollut apua, ja toki teatteria on joskus hyvä tehdä myös rajatummalle kohdeyleisölle.
Ummikkonakaan en ollut koko ajan ladun vieressä, mutta välillä olo oli kuin umpihangessa pimeällä tarpomista. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut tästä narsistisesti kuvatusta huippu-urheilijasta?
Kuva: Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson, Pia Andersson ja Pentti Korhonen, kuva Kati Leinonen.
Suosittu aihe ei ole ilmeisin valinta teatterin lavalle
Tarina ei ole järin draamallinen, vaikka päähenkilön henkilökohtaiset tunteet ovat valtavia. Asia näyttäytyy teatterissa esimerkiksi niin, että käytetään kertojia – eli joku hahmoista selittää asioita joko suoraan tai epäsuorasti yleisölle.
Oulun teatterin näyttelijät onnistuvat kuitenkin hienosti. Maija Andersson on Aikun erittäin fyysisessä ja vimmaisessa roolissa sisällä.
Aino-Kaisan intohimo välittyy intensiivisesti katsojalle. Myös teatteria tehdään intohimolla, mutta roolihahmon ja näyttelijättären persoonat eroavat ehkä paljonkin. Huippu-urheilija Aikun eleiden ja katseen kylmyyttä on näyttelijän ehkä vaikea toisintaa.
Tämä ei ole välttämättä tarkoituskaan. Kaikki tulkinnat – näytelmä ja elämäkertakin ovat vain tietystä kulmasta valaistuja osasia totuudesta.
Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamassa näytelmässä on myös iloa ja huumoria. Jokainen näyttelijä on useissa rooleissaan, tässä kontekstissa uskottavia. Sauvaa ei puristeta liikaa ja kerronta liukuu sujuvasti kohtauksesta toiseen.
Avustajat OSYK:n taidepainotteisesta lukiosta ovat raikkaan innostuneita ja taitavia. Vauhtia riittää paikoin sekavuuteen asti, mutta kuten mainitsin, seuraamista olisi helpottanut roolihahmojen esikuvien tunteminen.
Lavalla hiihdellään oikeasti, ja Veera-Maija Murtolan lavastus ja videot toimivat tarkoituksenmukaisesti. Oulun teatterin suurella näyttämöllä on nähty huikeita oivalluksia ja toteutuksia. Nyt resurssit eivät ole olleet varmasti ihan vastaavat kuin esimerkiksi Kaboom ja kuvittelun voima -näytelmässä.
Pärjääjän muotokuva
Näytelmän esittelytekstissä kerrotaan:
Tahto piirtää esiin, paitsi yhden hollolalaisen nuoren naisen, myös useamman sukupolven mielenmaiseman: sodan jäljiltä itsensä koonneet isovanhemmat, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.
En ymmärrä luonnehdintaa. Tahto piirtää rehelliseltä vaikuttavan kuvan tinkimättömästä ja häikäilemättömästä huippu-urheilijasta, Aino Kaisa-Saarisesta.
Tulkintaa voisi laajentaa huippu-urheilusta nykyajan yritysmaailman ja työelämän pärjäämisen eetokseen, jossa vain vahvimmat ja röyhkeimmät pärjäävät
Saarinen on pedantti, äärimmäisen kunnianhimoinen ja määrätietoinen ihminen, harjoittelija ja urheilija.
Huippu-urheilussa eivät kiltit pikkutytöt pärjää, niitä Aikku syö välipalaksi ja polkee tarvittaessa tai vain epävarmuuttaan mononsa alle. Aikku ei ole tullut hankkimaan ystäviä, hän on tullut voittamaan.
Näytelmä menestyjille ja intohimoisille penkkiurheilijoille
Suuresta tahtotilasta huolimatta näytelmä jättää onton olon. Huippu-urheilija Aikku ei ole miellyttävä ihminen. Ei ole myöskään näytelmän Virpi Kuitunen, johon Saarisella on yllättävän kompleksinen suhde.
Huipulla eivät heikot pärjää ja oma tilansa on otettava muista ihmisistä ja heidän tunteistaan välittämättä. Aikun mukaan tämä on ainoa tie todelliseen menestymisen. Vaihtoehtoja ei ole.
Kyynisimmät ajattelijat talouden ja politiikan oikeimmalta laidalta, voivat saada Aikun tarinasta vertaistukea ja voimaa.
Tietenkään näytelmän hahmoista ei tarvitse pitää ja urheilussa voittajista pidetään aina voiton hetkellä. Innoittavimmassa kohtauksessa Aikku nousee vaikeuksien kautta korkeimmalle pallille, ja teatteriyleisö taputtaa “spontaanisti”.
Jos silmäsi kostuvat suomalaisen voittaessa urheilukilpailussa, Tahto tarjoaa varmasti voimakkaita tunteita. Uskon, että myös tietämys hiihdosta ja Aino-Kaisa Saarisesta helpottaa näytelmään eläytymistä.
Me muut voimme nauttia hyvällä sykkeellä ja ammattitaidolla tehdystä teatterista ja upeista roolisuorituksista. Tällä kertaa yksi kokija ja näytelmä eivät hyvästä tahdosta huolimatta kuitenkaan kohdanneet.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen myös yhteiskuntaa.
Katkenneita lankoja – Tarinoita loppuunpalamisesta on tyylikäs, kovakantinen antologia, joka sisältää yhdeksän sarjakuvataiteilijan näkemyksiä uupumuksesta.
Kokoelmateoksen tarinat on koottu aitojen, työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Anssi Vieruahon ja Karoliina Korhosen toimittaman teoksen tuotoista suurin osa lahjoitetaan mielenterveystyöhön. Mukana on kokeneita tekijöitä suomalaisen sarjakuvan kentältä, mutta myös uusia nimiä.
Tuisku Hiltusen sanaton, irtoavien hiusten ympärille kietoutuva tarina ahdistuksesta ja väsymyksestä on vahva aloitus antologialle. Hiltusen tarina koskettaa ja muistuttaa tärkeästä asiasta: yksin ei pidä jäädä.
Seuraavaksi Emmi Niemisen utuinen ilmaisu näyttää, kuinka uupunut voi tuntea itsensä läpinäkyväksi. Niemisen kerronta on runollisen harmonista läpi tarinan. Ainoastaan tekstaus, joka näyttää koneella kirjoitetulta, pistää hieman silmään.
Sami Nyyssölän tuhruinen viiva kuvaa oivaltavasti loppuunpalamisen tunnelmaa. Rajallinen tila antologiassa tuo mukanaan haasteita, mutta pakottaa toisaalta keskittymään olennaiseen. Niko-Petteri Nivan tyylin pehmeys muodostaa kiinnostavan kontrastin sisältöön: siihen hetkeen, kun uupuneen läheisetkin tuntuvat taakalta ja lusikan kilahdus kupissa riittää rikkomaan keskittymisen.
Oululaislähtöisen Mari Ahokoivun abstrakti kerronta ilahduttaa väreillään ja on tehokas väline aiheen käsittelyssä. Uupumus rikkoo ihmisen ja kaikki aiemmin selkeä muuttuu sekasotkuksi. Milla Paloniemen työ taas muistuttaa tarinallisesti Hevoshullusta tuttuja sarjakuvia. Loppu on onnellinen ja sisältää opetuksen, mutta toteutus jää hieman pinnalliseksi.
Henri Tervapuron juutalaiseen tarustoon nimellään viittaava, sisältä kuollut ”Golemi” sijoittuu päähenkilön valinnallaan piristävästi vähemmistöön: myös duunariäijä voi uupua. Tervapuron väritys sytyttää ahdistavan, lisää vaativan ympäristön palamaan. Tämän tykittelyn jälkeen Avi Heikkisen selkeä, elokuvallinen ja graafinen tyyli tuntuu helpottavalta. Toimitustyö on siis onnistunutta. Antologian päättävän Anssi Vieruahon apokalyptinen maaliskuun aurinko kirvoittaa naurut tässä kaamoksessa. Yksityiskohtainen, mustavalkoinen maailma sopii loppuunpalaneen mestarin mielenmaisemaan.
Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen yhteiskuntaa, joka vaatii paljon ja tuottaa väsyneitä yksilöitä.
Osa tarinoista on omaelämäkerrallisia, vaikka esipuheessa painotetaankin haastattelujen osuutta. Se, kuinka haastatteluosuus tuodaan kerronnassa esille, vaikuttaa lukukokemukseen. Niemisen autofiktiivinen ”Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa” vetää lukijan suoraan kokemuksen keskelle, kun taas Paloniemen rempseä haastattelun korostaminen etäännyttää.
Kokonaisuutena Katkenneita lankoja on hieman epätasainen. Silti on virkistävää saada lukea sarjakuvia tärkeästä aiheesta. Vaikka antologia sisältää tyylillisesti ja kerronnallisesti erilaisia kertomuksia uupumisesta, ydinsanoma pysyy. Kuka tahansa voi väsyä. Ennen joulua ja etätöiden ja -opintojen tiimellyksessä se on hyvä ja lohdullinen muistutus.