alumnilta oppia arkistot - Sivu 3 4:stä

”En jää odottelemaan, että joku tulee pyytämään johonkin” – Lauri Ahtinen uskoo määrätietoisuuden luovan mahdollisuuksia

Kansainvälisestä luokanopettajakoulutuksesta valmistunut Lauri Ahtinen on sarjakuvataiteilija ja valmistavan luokan opettaja, joka inspiroituu unista ja elämästä.

Alumnilta oppia Työelämä

TEKSTI Jenni Maalismaa

KUVAT Anni Hyypiö

Kymmenen vuotta sitten Lauri Ahtisen tavallisen perjantailounaan keskeytti puhelu oudosta numerosta.

”Nämä on ihan helvetin hyviä”, kuului luurin toisessa päässä olevan kustannustoimittajan arvio saamistaan työnäytteistä.

Tuon puhelun jälkeen on tapahtunut paljon: Ahtisella on seitsemän julkaistua sarjakuvakirjaa, printtejä vaatemallistossa ja kahdeksan opettajan virkavuotta takanaan. Ennen aamun haastattelua hän on suunnitellut kustantamon kanssa kevään kirjajulkkareita toukokuun lopussa julkaistavan Eropäiväkirjan tiimoilta.

Ensimmäiset sarjakuvastripit näkivät päivänvalon yli vuosikymmen sitten Oulun yliopiston kansainvälisen luokanopettajakoulutuksen kuvataideopintojen lomassa.

Kavereille näytettyjen piirrosten saama hyvä vastaanotto ja samanaikainen tarve tehdä jotain luovaa antoivat Ahtiselle hyvän syyn jatkaa. Alkuvaiheessa läsnä oli myös taiteilijuusharha, jonka mukaan senhetkisillä taidoilla valloitettaisiin koko Suomi.

Matkan varrella ylimitoitettu käsitys omista kyvyistä on karissut, mutta kova työ on tuottanut tulosta. Titta på Tuira -festivaalinkin perustamaan ehtinyt Lauri Ahtinen kertoo päässeensä tekemään juttuja, joista ei osannut yliopistoaikoinaan edes haaveilla.

Tieto Rajakylän koulun valmistavan luokan opettajan paikasta kantautui Ahtisen korviin syventävän itsenäisen harjoittelun aikana. Muita hakijoita ei ollut monta, ja Ahtinen arvelee sukupuolensa luoneen etulyöntiaseman nopeaan omalle alalle työllistymiseen.

Ahtisen mukaan taidehommat saivat alkunsa samaan tapaan hieman yllättäen ja hyvän tuurin saattelemana. Googlaamalla löydettyihin kustantamoihin lähetetyt sata sivua strippejä tärppäsivät ja johtivat tuntemattomasta numerosta saapuneeseen soittoon.

Ahtisen uran takaa avautuu itsepintainen tekeminen. Hän kokee myös persoonallisuudellaan olevan merkitystä: ”Aika avoimesti työnnän itseäni paikkoihin, jotka kiinnostavat. En jää ikinä odottelemaan, että joku tulee pyytämään johonkin.”

Luovan työn lohdullinen puoli

Niin opettajan työn ja taiteilijuuden, kuin apurahakausien ja muun arjen yhteensovittaminen vaatii suunnittelua. Tämä sopii Ahtiselle, sillä hän nauttii työelämän ja muiden projektien rytmittämisestä ja tauottamisen mahdollisuuksista.

Suunnitelmallisuus on niin ikään aina ollut osa hänen persoonaansa, omien sanojensa mukaan lapsesta asti jopa hieman neuroottisella tavalla.

”Puuhun kiipeäminen on tuntunut täysin tarpeettomalta riskiltä.”

Luovuutta ei voi suunnitella, mutta Ahtisen mukaan taiteilijan työstä minimaalinen osa on luovuuden puuskaa ja ideoiden odottelua. Suurin osa ajasta kuluu ideoiden työstämiseen, niin tylsältä kuin se kuulostaakin.

Mekaaninen työskentely voi myös olla juuri se, joka altistaa luovuudelle. Toisaalta yksi luova idea kerran kolmessa viikossa riittää, hän sanoo. Hän pitää luovan työn avaimena sitä, ettei älynväläyksiä ole pakko syntyä jatkuvasti.

Inspiraatiota hän ammentaa oman elämänsä kanssakäymisistä ja unistaan. Hän pitää henkilökohtaisuutta luontevampana kuin esimerkiksi haastattelujen pohjalta luotua hahmoa. Teoskokoelmasta löytyy kuitenkin myös fiktiivisen turvapaikanhakijanuoren tarinan kertova sarjakuvaromaani Elias.

Omiin päiväkirjamerkintöihin pohjaava Eropäiväkirja on herättänyt Ahtisessa uusia ajatuksia työn julkisuudesta.

”Kun on paperin ääressä ja piirtää, niin sitä ei ajattele, että niteenä se on kaikkien maailman ihmisten saatavilla.”

Vaikka omasta elämästä kertominen on Ahtiselle itselleen luontevaa, ihmiset hänen ympärillään eivät ole tilanneet kokemustensa julkista käsittelyä. Eropäiväkirjan myötä hän on ymmärtänyt selvemmin vastuunsa tarinan takana oleville oikeille ihmisille.

Tekemisensä päämääränä Ahtinen pitää ideaa julkisesta lopputuloksesta, sillä merkityksellisyys muodostuu hänen mukaansa vasta, kun teoksella on kokijoita.

Vain kokijoiden kautta hän voi saavuttaa lähtökohtana olevan yhteiskunnallisen merkittävyyden – on kyse sitten hauskuuttamisesta, samastuttavuuden herättämisestä tai ajatusmallin ravistelusta.

“En tehnyt Eropäiväkirjaa terapeuttisista näkökulmista, mutta se muuttuu sellaiseksi, kun se iskeytyy muihin ihmisiin. Silloin ymmärrän jotain hyvin syvää ihmisyydestä ja itsestäni.”

Lauri Ahtinen suosittelee opintojen loppuun saattamista myös taiteellisesta urasta haaveileville, ”jos siitä ei tule merkittävää haittaa omalle elämälle”.

Ihmislajin menestyksen salaisuus

Lauri Ahtisen ura on sisältänyt intuition seuraamisen, määrätietoisen puurtamisen ja onnekkaiden sattumusten lisäksi myös yllättäviä, uraa edistäneitä kohtaamisia.

Erilaisiin tilaisuuksiin hän lähtee mieli avoimena uusille tuttavuuksille. Koskaan ei tiedä, milloin keskustelu paljastaa puhekumppanin italialaisen ystävän, joka on haaveillut suomalaisen sarjakuvan kääntämisestä.

Kohtaamiset ovat Ahtiselle myös verkostoitumista, jonka avulla hän tavoittelee työlleen näkyvyyttä. Samalla hän tiedostaa myös verkostoitumisen kaupallisen kaiun. Siitä tulee likainen olo, hän sanoo.

Toisaalta Ahtinen kokee verkostoitumisen samalla luontaisena toimintana.

”Sosiaalisuus, ajattelu ja yhteistyötaidot ovat kuitenkin ihmislajin genetiikkaan kirjattu menestyksen salaisuus.”

Sen lisäksi, että tarkoituksenmukainen verkostoituminen on tärkeää, se on Ahtisen mielestä myös kivaa. Aina uusia ihmisiä tavatessaan hän ei toki kuvittele kohtaamista hyötynäkökulmasta, sillä ihmisshoppailu on asia erikseen.

Luovasta urasta haaveilevaa Ahtinen rohkaisee tekemään juuri niitä juttuja, jotka itseä kiinnostavat. Oman opintokokonaisuutensa hän koosti sen enempää urakehityksen kannattavuutta ajattelematta. Tästä syystä kuvaamataito ja draamakasvatus veivät voiton teknisestä käsityöstä ja liikunnasta.

Kansainväliseen luokanopettajakoulutukseen hakeutuminen heijastaa Ahtisen pitkäaikaista kiinnostusta kulttuureihin. Sen lisäksi hän mainitsee ihmiskohtaamisten, kokeilunhalun ja pitkien lomien puoltaneen alavalintaa. Näihin haaveisiin Ahtinen kokee työnkuvan vastanneen mainiosti.

Ahtinen on kokenut akateemisen tutkinnon tuoneen turvallisuuden tunnetta. Hän suosittelee opintojen loppuun saattamista myös taiteellisesta urasta haaveileville, ”jos siitä ei tule merkittävää haittaa omalle elämälle”.

Kaikesta suunnitelmallisuudesta huolimatta Lauri Ahtisen elämä on myös tasapainottelua.

”Välillä mietin, pitäisikö lopettaa taidehommat. Mikä on rahallinen korvaus siitä, että suunnilleen sössin ihmissuhteet, kaiken vapaa-ajan ja oman talouden? Välillä taas tuntuu, että tämä on ihaninta mitä voi tehdä, lopetan opettajan hommat kokonaan ja jään vapaaksi taiteilijaksi.”

Kuka?

Lauri Ahtinen

» Valmistunut Oulun yliopiston kansainvälisestä luokanopettajakoulutuksesta vuonna 2009.

» Kirjoitti gradunsa nuoren miehen kasvusta isyyteen esikoislapsen odotusaikana.

» Työskentelee Rajakylän yläasteen valmistavan luokan opettajana ja sarjakuvataiteilijana.

» Seitsemästä teoksesta uusin, Ahtisen omiin päiväkirjamerkintöihin perustuva Eropäiväkirja julkaistaan 22. toukokuuta.

» Muita teoksia ovat muun muassa nuoresta turvapaikanhakijasta kertova sarjakuvaromaani Elias (2018) ja lastenkirja Itä-Borneo (2016).

» Suunnitellut myös muun muassa vaatekuoseja Vimmalle, ja kuvituksia lastenkirjoihin.

» Titta på Tuira -katutapahtuman perustaja.

» Toivoo kaikille kaikkea hyvää, ja rajua poliittista ohjausta ilmastonmuutoksen hidastamiseksi.

» Harrastaa polkupyöriä, oluita, sienestystä ja koripalloa.

Muokattu 10.5.2019 kello 20.58: Muokattu ingressin muotoilua.

Julkaistu 10.5.201912.5.2019

Jenni Maalismaa

Kohtaamisista inspiroituva maailmanparantaja, jolle tanssi on elämäntapa. Värittää arkeaan spontaaniudella ja luovilla tauoilla. Instagram: @jejennii

Lue lisää:

“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu” – Helena Moring haluaa johtaa suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen

Nokialla yli kolme vuosikymmentä työskennellyt Helena Moring ei kuvitellut itseään johtotehtäviin, tai tiennyt mitä uraltaan odottaa.

Alumnilta oppia Työelämä

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Anni Hyypiö

1970-luvulla sähkötekniikan ala oli keskellä muutosta. Teknologian nopea kehitys muutti alan koulutusta ja arkea merkittävästi, kun esimerkiksi mikroprosessorit ja taskulaskimet keksittiin. Sähkötekniikan kehitys näkyi myös Oulussa. Oulun yliopiston Sähköinsinöörikilta oli perustettu vuonna 1965 ja Nokia perusti radiopuhelintehtaan Ouluun vuonna 1973.

Myös Helena Moring aloitti sähkötekniikan opinnot Oulussa vuonna 1976.

Hän kertoo, ettei suinkaan aina tiennyt päätyvänsä teekkariksi, vaikka olikin aina pitänyt matemaattisista aineista. Moringilla oli alaa valitessaan monia kiinnostuksen kohteita, sähkötekniikkaan hän päätyi lopulta osittain sattuman vuoksi.

Vuosikymmeniä myöhemmin Moring on edelleen tekemisissä sähkötekniikan oppien kanssa, tähän haastatteluunkin hän saapuu 5G-testiverkkoprojektin tapaamisesta. Hartelan projektipäällikkönä Oulussa työskentelevä Moring kehittää tällä hetkellä älykorttelia Karjasillan Verstas -projektissa.

Hän näkee tulevaisuuden tietoliikenneverkkojen olevan yksi projektin isoista teemoista, ja nykyisen ymmärryksensä tietoliikennetekniikasta perustuvan jo 1970-luvulla opiskelemiinsa asioihin.

“Perusteoria ei ole hukkaan heitettyä. Ei kannata lukea vain sen verran että pääsee tentistä läpi vaan yrittää aidosti ymmärtää”, Moring neuvoo nykyopiskelijoita.

Uusien käytäntöjen kehittäminen ja normien kyseenalaistaminen ovat teemoja, jotka määrittelevät Moringin uraa aina opiskeluajoista asti. Hän oli yksi vuosikurssinsa kolmesta naisesta, kun aloittavia opiskelijoita oli noin 70. Opiskeluvuosinaan hän oli muun muassa mukana kehittämässä Sähköinsinöörikillan toimintaa.

Se, onko ura vastannut opiskeluaikaisia odotuksia, on Moringista vaikea sanoa.

“Opiskeluaikoina kellään ei ollut odotuksia. Tämä ala on muuttunut valtavasti.”

Hän kertoo alan vaatineen omien rajojen eteenpäin työntämistä ja mukavuusalueelta poistumista, mikä on osaltaan täyttänyt hänen odotuksensa monin verroin.

Microsoftia ja MikroMikkoja

Helena Moringin ura yliopiston ulkopuolella alkoi, kun Nokia Data perusti ensimmäisen tuotekehitysyksikkönsä Ouluun vuonna 1984.

Moring työskenteli Nokia Data -nimellä tunnetussa kehitysyksikössä ensin Pitäjämäellä, sitten Oulussa. Hän oli yksikön ensimmäisen kahdeksan henkilön joukossa, ja jatkoi uraansa yrityksen mukana vaihtelevissa tehtävissä yli 30 vuotta.

Nokia Data tunnetaan muun muassa MikroMikko-pöytätietokonetuotteista, joita Moring oli mukana kehittämässä.

Vaikka MikroMikko on jäänyt jo historiaan, moni käyttää kehitystiimin tuotteita yhä tänä päivänä. Tiimi esimerkiksi teki yhteistyötä Bill Gatesin kanssa. Microsoftin johtaja kävi Pitäjänmäellä ja Nokia Data kehitti 1980-luvulla Microsoftin käyttöjärjestelmäohjelmia, Moring kertoo.

Nokia Datan ja Moringin kädenjälki näkyy tänä päivänä myös suomalaisessa katukuvassa – nimittäin Suomen ensimmäisissä pankkiautomaateissa.

Polku hyvään johtamiseen

Jo Nokian aikaisella urallaan Helena Moring eteni kehitystehtävistä johtotehtäviin ja vastasi projekteista ja alaisista. Moring ei nykyisestä johtoasemastaan huolimatta koe hakeneensa valtaa.

“En ole koskaan ajatellut valtaa sinänsä, enemmänkin olen nähnyt asioita, jotka voisi tehdä vähän paremmin tai toisella tavalla. Sitä kautta olen päätynyt vetämään tiimejä, joissa sitä on voinut toteuttaa”, Moring kertoo.

Vaikka Moring onkin Nokian vuosinaan parhaimmillaan johtanut yli 200 alaista, hän ei näe itseään vallankäyttäjänä – hän jopa vierastaa ajatusta.

“Ainahan valtaa on, kun on alaisia, mutta ajattelen valtaa ennemmin vastuuna ja keskityn siihen, mitä tiimeillä on mahdollista saada aikaan.”

Hän uskoo, että hänen laillaan kuka tahansa voi oppia johtajaksi, eikä ole vain yhtä ihmistyyppiä, jolle johtaminen sopii.

“Hyvässä johtamisessa tärkeintä on omana itsenä oleminen. On hyvä, että on erilaisia perusluonteita johtajina.”

Millainen sitten on hyvä johtaja?

“Arvomaailmojen samansuuntaisuus itsellä ja yrityksellä, sieltä lähtee hyvä johtaminen.”

Tärkeimpänä johtamista määrittävänä tekijänä Moring näkee eron englanninkielisten johtamistermien leadershipin ja managementin välillä.

Management on Moringille päivittäistä käytännön asioiden hoitamista ja leadership taas ihmisten johtamista.

Moringin mukaan molempia tarvitaan, mutta johtamisuran alussa yleinen virhe on keskittyä liikaa managementtiin. Silloin johtaa enemmän asioita kuin ihmisiä, hän sanoo. Moringin oma johtamisfilosofia on, että ihmisiä johdetaan edestäpäin suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen.

Lopulta hyvän johtajan tekee hänen mielestään kuunteleminen ja nöyryys.

“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu.”

Kuka?

Helena Moring

» Valmistunut Oulun yliopistosta diplomi-insinööriksi vuonna 1982.

» Työskentelee Hartelan projektipäällikkönä Karjasillan verstas -aluerakentamisprojektissa. Työskennellyt aiemmin Oulun yliopiston tietoliikennetekniikan laitoksella ja Nokialla. Lisensoitu patenttiasiamies ja toimittanut myös Nokian patenttihakemuksia.

» Parasta opiskelussa olivat teekkarivaput ja excursio Amerikkaan.

» Haastavinta opinnoissa oli tarve sisäistää kaikki aiempi tieto, jotta pärjäsi uusilla kursseilla

» Toimi opiskeluaikanaan yliopiston valokuvauskerhossa (nyk. yo-kamerat) ja Sähköinsinöörikillassa.

» Unelmoi golfin pelaamisesta tulevana kesänä.

» Harrastaa vapaa-ajallaan joogaa ja pilatesta.

Julkaistu 11.4.201918.4.2019

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Jenny Kangasvuo kannustaa hankkimaan voimavaroja tyhjäkäynnistä – “Monilla on syyllisyyden tunne tekemättömyydestä”

Prokrastinaation voimasta kirjoittanut Jenny Kangasvuo vannoo positiivisen viivyttelyn nimeen, mutta tunnustaa kotvivansa itse liian vähän. Kulttuuriantropologian ja sukupuolentutkimuksen opettajana Linnanmaalla aika ajoin nähtävä Kangasvuo tuntee yliopistomaailman monien roolien kautta.

Alumnilta oppia Ihmiset

TEKSTI Mirko Siikaluoma

KUVAT Anni Hyypiö

Tutkija, kirjailija, toimittaja, yliopisto-opettaja. Monen tittelin Jenny Kangasvuo tuntee yliopistomaailman paitsi akateemisen työn, mutta myös monien vaiheiden läpi jatkuneiden opiskelujen kautta.

“Olin täydet kaksikymmentä vuotta kirjoilla yliopistolla: aloitin 1994, valmistuin maisteriksi 2001, tein lisensiaatintyöni 2007 ja väittelin tohtoriksi 2014. Tosi pitkään tuli kulutettua myös Oulun yliopiston opiskelijapalveluita”, Kangasvuo naurahtaa.

Kaksikymmentä vuotta opiskelijastatuksella ei kulunut vain luentosalien penkkejä kuluttaen. Tuossa ajassa Kangasvuo ehti toimia tutkijana Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja opettajana Vaasan ja Lapin yliopistoissa, välillä töissä, välillä työttömänä. Akateeminen pätkätyö on hänelle tuttua, kuten monelle muullekin tutkijalle.

Kun Jenny Kangasvuo vuonna 1994 aloitti kulttuuriantropologian opintonsa Oulun yliopistossa, niin yliopistomaailma kuin Suomikin näyttivät hyvin erilaisilta kuin nyt. Syvintä lamaa eläneessä Suomessa yliopistolla opiskelu oli monelle turvallinen tapa lykätä työelämään siirtymistä.

“On tosi hassua, että 1990-luku oli lama-aikaa ja silti oli fiilis, että voi opiskella mitä haluaa. Laaja-alaisen tutkintoon myös kannustettiin. Tänä päivänä samantyyppisiin opintovalintoihin ei kannusteta. Se tarkoittaa sitä, että oman polun löytäminen voi viivästyä, koska on pakko miettiä sitä, paljonko opintopisteitä tulee, ja mitä hyötyä tästä on työelämässä”, Kangasvuo pohtii.

Yliopiston lähes rajoittamaton sivuaineiden määrä mahdollisti Kangasvuolle omaan tilanteeseen parhaiten sopivan opintopolun toteuttamisen.

“Myös tämän päivän kulttuuriantropologien kannalta olennaista on se, että me emme valmistu suoraan mihinkään ammattiin. Siinä missä kielten opiskelijat voivat ryhtyä opettajiksi tai kääntäjiksi, kulttuuriantropologeilla ei ole mitään sellaista valmista”, Kangasvuo kuvailee opiskelijana viettämiään vuosia.

Sivuaineita Kangasvuo suoritti lopulta seitsemän. Nykyään melkein mahdottoman suurelta kuulostavasta sivuainemäärästä on ollut hyötyä, Kangasvuo sanoo. Esimerkiksi aiemmista arkeologian opinnoista on ollut Kangasvuolle apua, kun työn alla on kivikauteen sijoittuva romaanikäsikirjoitus.

Maailma pyörii projektien ympärillä

Akateeminen työ veti Kangasvuota mennessään jo ennen kuin hän oli saanut maisterin papereitaan ulos. Naistutkimusta opiskellutta ja opiskelijatoiminnassa aktiivista Kangasvuota kysyttiin oppiaineen projektityöntekijäksi. Alun perin parin kuukauden pätkäksi tarkoitettu pesti jatkui EU-rahoituksen kautta koko seuraavan vuoden ajan ja kesti pitkälti vuosituhannen alkuvuosien ajan.

Työstä mukaan tarttui kokemusta apurahahakemusten tekemisestä ja tietoisuus siitä, kuinka haurasta ja pätkittäistä akateeminen ja yliopistotyö on, Kangasvuo listaa.

Hän pitää apurahakäytäntöihin perehtymistä tärkeänä alaan katsomatta. Etenkin kulttuurialalla valtaosa työstä, julkisrahoitteisia kaupunginteattereita ja muita vastaavia kulttuurilaitoksia lukuun ottamatta, tehdään projektirahoituksella. Apurahat ja projektirahoitukset ovat tulleet myös sosiaali- ja terveysalan puolelle, esimerkiksi uutta kokeilevien pilottihankkeiden muodossa.

Kulttuuriantropologin näkökulmasta Kangasvuo toteaa, että asioiden tekeminen projektiluonteisesti on hyvin yleistä aikamme yhteiskunnassa. Hänen mukaansa projektirahoitus voi olla taiteen tekemiselle hyvin toimiva ratkaisu. Kangasvuo kuitenkin kritisoi sitä, kuinka määräaikaiset rahoitusmallit mahdollistavat toiminnan aloittamisen, mutta eivät sen jatkamista.

“Yksittäisen kirjailijan kirjan tekemättä jääminen ei vielä vaikuta mihinkään, mutta sosiaali- ja terveysalalla vaikutukset ovat suurempia. Projektiluontoisuus tarkoittaa, että tuen loppuessa myös toiminta loppuu”, hän harmittelee.

Kaikkea ei tarvitse tehdä hyvin, Jenny Kangasvuo sanoo. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono, jos vain pääsee riman yli. — Kaikkea ei tarvitse tehdä hyvin, Jenny Kangasvuo sanoo. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono suoritus, jos vain pääsee riman yli.

Tekemättömyyden ahdistuksesta kotvimisen nirvanaan

Jenny Kangasvuon uusin kirja, prokrastinaation hyötyjä käsittelevä haastatteluteos Kotvimisen vallankumous (2018) syntyi yhteistyönä Jonna Pulkkisen ja Katri Rauanjoen kanssa. Kangasvuo pitää ironisena, että juuri kotvimiselle ei ollut sijaa kirjan teon aikana, sillä koko projekti toteutettiin vain puolessa vuodessa.

“Saimme kustannussopimuksen maaliskuussa ja kirjan täytyi olla valmis syksyn kirjamessuille. Se on todella nopea tahti”, Kangasvuo sanoo.

Kysymys siitä, miten kotvimisen jalo taito voisi auttaa opiskelijoita, saa Kangasvuon naurahtamaan: “Tästä asiasta voisin pitää vaikka kahden tunnin luennon.”

Hän kuvailee kotvimisen eetosta positiiviseksi prokrastinaatioksi. Positiivisuus on kaiken A ja O.

“Monilla opiskelijoilla tai luovaa työtä tekevillä ihmisillä on syyllisyyden tunne tekemättömyydestä. Siitä syyllisyydestä pitäisi päästä pois.”

Avain itsensä hiillostamisesta irtautumiseen on Kangasvuon mukaan havainto, ettei kaikkea pidä tehdä hyvin. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono, jos vain pääsee riman yli. On tärkeä tunnistaa ne asiat, jotka voi tehdä “vasemmalla kädellä” – tai vasenkätisten tapauksessa oikealla.

Osittain tekemättömyyden painetta ruokkii suomalainen kulttuuri, jossa kaikki asiat on tapana hoitaa. Piste.

Toisaalta jos jotain ikävältä tuntuvaa asiaa lykkää tarpeeksi pitkään, se voi lopulta poistua päiväjärjestyksestä lähes itsestään. Näin kävi Kangasvuolle hänen tietokoneensa päivittämisen kohdalla: lopulta oli helpompaa vain vaihtaa koko kone.

Sinnepäin tekeminen ei kuitenkaan sovi kaikkiin tilanteisiin. Kotvimisen vallankumouksen oppeja on käytännössä helpointa soveltaa luovaan työhön.

“Sydänkirurgin tai talonrakennusfirman kannattaa tehdä työnsä hyvin. Mutta kirjailijan, opiskelijan tai vaikkapa toimittajan kohdalla ei aina tarvitse tulla priimaa”, Kangasvuo linjaa.

Kangasvuo tunnustaa kotvivansa itse liian vähän ja kertoo itsekin kamppailevansa aikaansaamattomuudesta syntyvän ahdistuksen kanssa. Yhden neuvon hän antaa kohtalotovereilleen.

“Kannattaa jonglöörata tehtävien välillä. Esimerkiksi kun minun piti lukea läpi Kotvimisen vallankumous -kirjan taittovedosta, sain tehtyä helposti yhden apurahahakemuksen. Sain yhden ‘paskahomman’ tehtyä toista vältellessä.”

Kuka?
Jenny Kangasvuo

>> Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2001, lisensiaatiksi vuonna 2007 ja tohtoriksi vuonna 2014, pääaineenaan kulttuuriantropologia.
>> Työskentelee kulttuuriantropologina, yliopisto-opettajana sekä vapaana kirjailijana ja toimittajana.
>> Työskennellyt aiemmin muun muassa tutkijana ja projektityöntekijänä Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja opettajana Oulun ja Vaasan yliopistoissa.
>> Käsitteli gradussaan ja väitöskirjassaan biseksuaalisuutta suomalaisessa kulttuurissa. “Keskustelu biseksuaalisuudesta on yllättävän yksipuolista, siitä puhuttiin enemmän 1990-luvulla kuin nykyään.”
>> Julkaisi Sudenveri-esikoisromaaninsa vuonna 2012.
>> Kotvimisen vallankumous -kirja julkaistiin lokakuussa 2018.
>> Kangasvuon toimittamia artikkeleja on julkaistu muun muassa kulttuurilehti Kaltiossa sekä feministisessä aikakauslehti Tulvassa.

Julkaistu 28.1.201928.1.2019

Mirko Siikaluoma

Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.

Lue lisää:

Oululaisuutta on monenlaista, muistuttaa Oulu2026-hankkeen luova neuvonantaja Aulikki Herneoja

Kun Aulikki Herneoja muutti parikymppisenä Ouluun, maailman pohjoisin arkkitehtikoulutusta tarjoava kaupunki tuntui hänestä eksoottiselta. Nyt Herneoja kehuu Oulun virkeää kulttuurikenttää, mutta toivoo kaupunkiin lisää matalan kynnyksen kulttuuritapahtumia ja vuoropuhelua eri tahojen kesken.

Alumnilta oppia Ihmiset Työelämä

TEKSTI Maria Kurtti

KUVAT Anni Hyypiö

Alun perin Aulikki Herneojasta piti tulla psykologi, mutta lukiossa mieli muuttui. Unelma arkkitehdin ammatista kannusti Herneojaa opiskelemaan ahkerasti, jotta papereista saisi yliopistoon hakiessa mahdollisimman hyvät pisteet.

”Jollain lailla ehkä kuvittelin tätä alaa paljon taiteellisemmaksi kuin mitä se onkaan. Mutta koska kenttä on hyvin monipuolinen, en ole ikinä miettinyt alan vaihtamista, koska sen sisälläkin voi tehdä monenlaisia asioita”, Herneoja kertoo.

Eri arkkitehtitoimistoissa jo opiskeluaikana työskennellyt ja oman arkkitehtitoimiston miehensä kanssa vuonna 1991 perustanut Herneoja halusi alun alkaen suunnitella työkseen vain uusia rakennuksia. Hän kuitenkin valmistui vuonna 1992 keskelle suurta lamaa, jolloin suunnittelutöitä ei ollut juurikaan tarjolla. Silloin Herneoja kiinnostui arkkitehtuurin tutkimuksesta.

Arkkitehtuuri on taidetta ja rakennustekniikkaa yhdistävä laji. Arkkitehdin työn suunnitteluprosessissa, samoin kuin tutkimustyössä, tarvitaan luovuutta, luovaa ongelmanratkaisutaitoa ja kolmiulotteista hahmotuskykyä, mutta paljon on mietittävä myös toteuttamiseen liittyviä asioita.

Tällä hetkellä Herneoja tekee yliopistolla opetustyön lisäksi omaa tutkimusta, jossa hän pääsee hyödyntämään kokemustaan talopuolen suunnittelussa.

“Vaikka suunnittelutyön tulos näyttäytyy visuaalisena, niin paljolti se on ihan raakaa työtä. Mutta se toki motivoi, että on ajatus mitä haluaa tehdä – ja että sen eteen on valmis tekemään kovasti töitä.”

Onko Oulussa hyvä olla kaikenlaisilla oululaisilla?

Oulu hakee Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026. Ensimmäinen hakemus jätetään vuonna 2020 ja lopullinen päätös tehdään vuonna 2022. Aulikki Herneoja on yksi hankkeen luovista neuvonantajista, joiden tehtävänä on ideoida tulevan kulttuuriohjelman pääteemoja.

Vaikka kulttuuripääkaupungin titteli olisi jo itsessään hieno asia, Herneojaa kiinnostaa erityisesti se, miten hankkeen avulla voitaisiin pysyvästi vaikuttaa kaupunkirakenteisiin niin, että Oulussa olisi hyvä olla kaikenlaisilla oululaisilla.

Herneojan mukaan ensimmäisenä tulisi selvittää, mitä oululaisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Hän itse muutti Helsingistä Ouluun opiskelemaan noin 33 vuotta sitten, mutta kertoo kokevansa vieläkin toisinaan ulkopuolisuuden tunnetta.

Herneojasta vahva paikallinen identiteetti on sinänsä hieno juttu, mutta ookko nää –oululaisuus ei välttämättä ole sellaista oululaisuutta, jonka hän itse tai esimerkiksi Oulun kansainvälinen yliopistoväki kokisi omakseen.

Herneoja kiittelee Oulua hyvin aktiiviseksi kulttuurikaupungiksi. Hän mainitsee kaupungin isompien tapahtumien, kuten ilmakitaransoiton MM-kisojen, tuovan Oululle tärkeää näkyvyyttä ja kaduille liikettä. Pääasiassa kesäkuukausille sijoittuvien tapahtumien jälkeen keskusta kuitenkin hiljenee.

Oulun hiljainen keskusta onkin puhuttanut kaupungissa jo pitkään. Aulikki Herneojan mukaan asian ratkaisussa voisi auttaa kaupunkisuunnittelu, jolla keskustan aluetta saataisiin kehitettyä toimivammaksi esimerkiksi pienempien kulttuuritapahtumien järjestämistä varten.

“Voisiko kaupunkilaisia ottaa enemmänkin mukaan keskusteluun, jotta kaupunkitilojen miettiminen olisi vuorovaikutteisempaa. Siten me saataisiin ehkä enemmän elävyyttä”, hän ehdottaa.

Lisäksi Herneojaa kiinnostaa se, kuinka kulttuurin keinoin voitaisiin puuttua positiivisella tavalla myös sosiaalisiin haasteisiin. Hän viittaa Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa kerrotaan Meri-Toppilan asuinalueen ongelmista ja viitataan kutsumanimeen ”Veri-Toppila”.

”Eihän me voida ajatella olevamme tyytyväisiä Ouluun, jos täällä on tämänkaltaista alueellista pahoinvointia. Pitäisi miettiä ratkaisuja: olisiko esimerkiksi kulttuurin keinoin jotakin, jolla me voitaisiin motivoida nuorisoa ja saada ainakin se arki tuntumaan vähän iisimmältä.”

Herneoja näkee esimerkiksi Titta på Tuiran kaltaiset, omaehtoiset pop up -tapahtumat matalan kynnyksen kulttuuritapahtumina, joihin on voivat osallistua myös he, jotka eivät ole kulttuurin ja taiteen tuottajia tai ydinyleisöä. Tällaisissa tapahtumissa myöskään pääsymaksut tai suomen kielen taitamattomuus eivät ole esteenä osallistumiselle.

Aulikki Herneoja kaipaa Ouluun rajat ylittävän dialogin foorumia, jossa esimerkiksi kaupungin edustajat, taiteilijat ja yliopistoväki voisivat yhdessä suunnitella ja keskustella Oulua kehittävistä ideoistaan myös silloin, kun ei tähdätä jonkin tietyn yhteisprojektin toteuttamiseen.

Oulun vahvuudet: Pääsy marjametsään ja hyvät pyörätiet

Kun Herneoja muutti parikymppisenä Ouluun, maailman pohjoisin arkkitehtikoulutusta tarjoava kaupunki tuntui helsinkiläisestä kiinnostavan eksoottiselta. Lähiverkostojen puuttuminen toi silti omat haasteensa nuoren opiskelijan elämään. Arkkitehtiopiskelijoista ja työporukoista löytyivät pian omat tärkeät yhteisönsä, ja kolmannen opiskeluvuoden työpaikasta myös Herneojan tuleva aviomies. Oulusta tuli pikkuhiljaa hänelle koti.

Nykyarkkitehtuurin aineryhmän ja yksikön tohtorikoulutukseen liittyvistä opetustehtävistä vastaava Herneoja kiittää Oulun kaupunkia siitä, että kaupunki tarjoaa arkkitehtiopiskelijoille harjoitustyöaiheita, ja antaa näin arvokasta kokemusta ja mahdollisuuksia opiskelijoille.

Pari vuotta sitten Ouluun arkkitehtien konferenssiin saapuneet Herneojan eurooppalaiset kollegat hämmästyivät, kun arkkitehtien kiltatalon saunasta saattoi pulahtaa uimaan keskellä kaupunkia. Vieraat ihastelivat Oulun rauhallisuutta, lyhyitä välimatkoja, luontoa ja turvallisuutta.

”Meillä voi mennä vaikka marjastamaan tai sienestämään kaupunkialueella. Ja meillä on hyvät pyörätiet. Tavallaan nämä tämmöiset asiat, jotka ovat meille tuiki tavallisia – voisivatko ne olla juuri niitä meidän vahvuuksia?”

Kuka?

Aulikki Herneoja

» Valmistunut Oulun yliopistosta arkkitehdiksi vuonna 1992, tekniikan lisensiaatiksi vuonna 1998 ja tekniikan tohtoriksi vuonna 2007.
» Työskentelee Oulun yliopistossa nykyaikaisen arkkitehtuurin yliopistonlehtorina, tohtorikoulutuksen vastuuopettajana ja arkkitehtuurin yksikön varajohtajana. Lisäksi oma arkkitehtitoimisto ArkEST Arkkitehdit Ky.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli arkkitehtiopiskelijoiden yhteisö ja nykyarkkitehtuuri, eli rakennusten suunnittelutyö.
» Haastavinta opiskeluaikana oli vanhojen ystävien ja perheverkostojen puuttuminen Oulusta.
» Ensimmäinen oman alan työpaikka oli toisena opiskeluvuotena Arkkitehtityö Kuhalampi–Kähkönen–Uronen -arkkitehtitoimistossa Oulussa.
» Unelmoi saavansa vietyä tutkimustyössä eteenpäin itselleen tärkeitä asioita, joiden eteen on tehnyt vuosia töitä. Toiseksi unelmoi saavansa ajankäyttönsä parempaan tasapainoon, jotta aikaa riittäisi töiden lisäksi enemmän myös itsestä huolta pitämiseen.
» Vapaa-ajallaan mökkeilee lähes joka viikonloppu miehensä kanssa tämän synnyinseudulla Pudasjärvellä. ”Se katkaisee viikot. Olen huomannut, että on ihan terveellistä, ettei työ vie ihan kaikkea aikaa.”

Julkaistu 12.12.201812.12.2018

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

”Oli kauhea kynnys lähteä opiskelemaan, koska olin aivan varma, että muut olivat tosi fiksuja ja älykkäitä” – Anne-Maria Haapala neuvoo fukseja unelmoimaan

Oulun ammattikorkeakoulun viestintäjohtaja Anne-Maria Haapala harrastaa intohimoisesti teatteria. “Minua on aina kiinnostanut ihmisten välinen vuorovaikutus.”

Alumnilta oppia Työelämä

TEKSTI Laura Tauriainen

KUVAT Laura Tauriainen

Oulun ammattikorkeakoulun viestintäjohtaja Anne-Maria Haapala pohti kirjallisuuden ja teatterin opiskelua, mutta aloittikin suomen kielen opinnot Oulun yliopistossa vuonna 1986.

Kirjallisuuden opinnoissa oli hänen mielestään liian yhteiskunnallis-marxilainen sivumaku, ja teatterikorkeakoulua ei pidetty lestadiolaisperheessä soveliaana opinahjona.

Opintojen alettua Haapala kuitenkin tajusi, että joskus pitää vähän peruuttaa.

”Eräällä luennolla vieraillut Märta Tikkanen kertoi kirjoittamansa Vuosisadan rakkaustarinan kirjoittamisprosessista. Kuuntelin häntä ja itkin. Kirjallisuus oli sittenkin se minun juttuni”, Haapala muistelee.

Haapalan aloittaessa yliopisto-opintonsa takana oli pitkä jakso kotona oloa kolmen alle viisivuotiaan lapsen kanssa. Ylioppilaskirjoituksista oli vierähtänyt jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan rakenteilla oli Kempeleeseen nouseva uusi koti, ja kiirieinen perheenäiti ehti työskennellä osa-aikaisesti sihteerinä.

”Oli kauhea kynnys lähteä opiskelemaan, koska olin aivan varma, että muut olivat tosi fiksuja ja älykkäitä.”

Haapala kuitenkin huomasi lasten kanssa kotona ollessaan oppineensa aikatauluttamaan elämäänsä ja olevansa motivoitunut päästessään pitkästä aikaa oppimaan uutta. Kempeleestä käsin kulkiessa tuli otettua kaikki mahdolliset kurssit jokaiselle päivälle, joten opinnot etenivät jouhevasti. Välillä tosin piti lukea keskellä yötä kylpyhuoneen lattialla ja mennä tenttiin samoilla silmillä.

Kaikesta selviäminen toi Haapalalle rohkeutta ja itsevarmuutta.

Takataskussa opettajan pätevyys

Anne-Maria Haapala ei missään nimessä halunnut opettajaksi. Silti hän päätyi auskultoimaan ja tekemään sijaisuuksia eri-ikäisiä opettaen.

”Opiskelukaverini sanoi, että aina on hyvä, jos ihmisellä on takataskussa opettajan pätevyys, joten menimme soveltuvuuskokeisiin ja yllättäen pärjäsimme. Halusin nähdä, millainen koulumaailma on.”

Etenkin kokemukset aikuisten opettamisesta ja heidän oppimisensa kanssa työskentelystä ovat auttaneet Haapalaa nykyisessä työssään koulutusmaailman viestinnän parissa, joten syrjähyppy opettajaksi ei ollut lainkaan turha.

Haapala haki valmistuttuaan uusia näkökulmia tekemällä monenlaisia töitä. Hän työskenteli opettajana väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa, kirjoitti juttuja paikallislehtiin ja Ylelle sekä opiskeli muun muassa tiedotusoppia, markkinointia, viestintää ja johtamista Helsingin avoimen yliopiston kautta, koska Oulussa se ei ollut mahdollista. Niin hän päätyi lopulta viestintäjohtajaksi lähes 20 vuotta valmistumisensa jälkeen.

Hän kokee tarvitsevansa teatteriharrastustaan työn vastapainoksi, vaikka viestintäjohtajana hän tekeekin luovaa työtä. Haapala kertoo työskentelevänsä nuorten, innovatiivisten ja älykkäiden ihmisten kanssa. Alaiset kuvailevat häntä esimieheksi, joka luottaa ja kannustaa.

”Työni on luovaa, ja tiimissäni on nuoria, innovatiivisia ja älykkäitä ihmisiä. Olen etuoikeutettu, koska saan työskennellä heidän kanssaan. Alaisteni mukaan luotan heihin ja kannustan. Uskon, että niin syntyy vaikka mitä.”

Istu ja katsele aaltoa

Uusia fukseja Haapala neuvoo käymään ulkomailla, olemaan rohkeita ja uskomaan itseensä. Itse hän ei koskaan aio lakata unelmoimasta.

Siksi hän kehottaa tekemään unelmakarttoja: Haapalan mukaan ihminen lähtee kohti niitä asioita, joita sanoo ääneen.

Joskus suunnitelmat toteutuvat, joskus eivät, mutta katumiseen ei kannata tuhlata energiaa. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

”Me usein jäämme johonkin arjen pieneen asiaan kiinni, jolloin tuntuu että koko maailma romahtaa. Silloin on hyvä mennä meren rannalle istumaan ja katsella mistä aalto tulee.”

Kuka?

Anne-Maria Haapala

» Valmistunut Oulun yliopiston humanistisesta tiedekunnasta, kirjallisuuden laitokselta vuonna 1995.
» Työskentelee Oulun ammattikorkeakoulun viestintäjohtajana.
» Asuu Hailuodossa yli 100 vuotiaassa vanhassa pappilassa, jonka pihapiirissä asuu lampaita, kanoja ja kissa.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli kannustavat opettajat ja hyvä ilmapiiri.
» Haastavinta opiskeluissa oli opiskelutekniikka.
» Ensimmäinen oman alan työ oli Kempeleen kunnalla opettajan sijaisena.
» Unelmoi heittäytymisestä uusiin asioihin. “Että olisin rohkea kokeilemaan ja uskaltaisin katsoa aidosti elämän moninaisuutta.”
» Vapaa-ajallaan kirjoittaa ja ohjaa näytelmiä, kasvattaa ruusuja ja neuloo tikkuryijyjä.

Julkaistu 31.8.201826.11.2019

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Kirurgi avaa sydäntään – Tuomas Ahvenvaara kertoo luottavansa ihmisten hyvyyteen

Lääkärin ammattia sanotaan erityisen vaativaksi, eikä vain sen takia, että operaation aikana ei saa kuunnella omaa musiikkia ja somettaa. Sydänkirurgi Tuomas Ahvenvaara ei osaa selittää innostuksen syytä, mutta halu alalle oli vahva.

Alumnilta oppia Ihmiset

TEKSTI Marko Heikkinen

KUVAT Marko Heikkinen

”Suvussa ei ole lääkäreitä, mutta jo ala-asteella haaveilin ammatista”, Tuomas Ahvenvaara kertoo kävellessään Oulun yliopistollisen sairaalan käytävillä. ”Yläasteella kuljetin pikkuveljeä puheterapiassa OYS:ssa ja halusin juuri tänne töihin.”

Ahvenvaara on satuttanut selkänsä haastattelua edeltävällä viikolla, sillä hän on ollut lumilautailemassa Vuokatissa. Matkalla työhuoneeseensa hän puhuu kollegansa kanssa selkäkivustaan tunnistamattomilla termeillä ja ilman kirosanoja. Tajuan, että tv-sarja Housen katsominen ei ole valmistanut minua tähän haastatteluun.

Toisin kuin dramaattiset lääkärisarjat väittävät, kirurgin työ on jotakin muuta kuin käsillä huitomista ja toimistodramatiikkaa. On tärkeää tietää tekevänsä oikein.

Tuomas Ahvenvaara on sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkäri Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Hän on valmistunut vuonna 2005 Oulun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta.

Ahvenvaaran työviikko rakentuu rutiineille. Noin kolme kertaa viikossa hän osallistuu aamukokoukseen, jonka jälkeen leikkaukset alkavat kello yhdeksältä. Leikkaus loppuu iltapäivällä, jonka jälkeen voi tutustua seuraavan aamun potilaan tietoihin.

”Potilaat tulevat joko kardiologian tai keuhkolääkärin puolelta lähetteellä”, hän kertoo. ”Vastaanottoa ei juuri pidetä.”

Tavallisesti potilailla on sepelvaltiotauti tai aorttaläpän ahtauma, jonka toimenpiteitä suunnitellaan kardiologin kanssa yhdessä. Kolmasosa leikkauksista on kiireellisiä, jolloin potilas joutuu rintakipukohtauksen takia sairaalaan.

Ahvenvaara kertoo, että kirurgian lisäksi hän saa käyttää aikaa tutkimukseen.

”Teen väitöskirjaa aorttaläpän ahtauman hoitovaihtoehdoista ja vertailen niitä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kyllä tutkimukseen vielä muutama vuosi menee.”

Kaiken tämän jälkeen onkin yllättävää kuulla, kuinka hänestä ei melkein edes tullut lääkäriä.

Nuori mies ajautuu sydänkirurgiksi

Ahvenvaara on kotoisin Haukiputaalta, mutta hän kävi Oulun Lyseon lukion. Varusmiespalveluksen jälkeen hän haki Oulun yliopistoon lukemaan lääketiedettä, mutta pistepotti ei riittänyt sisällepääsyyn.

”Mietin jo, että siitä haaveesta ei tainnut tulla mitään”, hän sanoo. Rannalle jäänyt Ahvenvaara ehti katsella valintaoppaita ruotsalaisiin yliopistoihin.

Maanpakoon ei kuitenkaan tarvinnut lähteä. Hän luki kevään sinnillä, ja pääsi sisään seuraavalla yrittämällä. Opinnot Oulun yliopistossa alkoivat vuonna 2000.

”Yliopistoon pääseminen on isoin yksittäinen asia, josta olen kokenut onnistumista”, Ahvenvaara sanoo.

Opiskeluaikana hän istui pari vuotta OYY:n edustajistossa ja PSOAS:n valtuuskunnassa, vain huomatakseen, että piti enemmän mistä tahansa muusta työstä.

Ahvenvaara valmistui vuonna 2005 yleislääkäriksi, jonka jälkeen hän vietti Kokkolassa vuoden terveyskeskuslääkärinä.

Omalle erikoisalalleen hän kertoo ajautuneensa sattumalta, kun häntä pyydettiin sydänkirurgialle töihin.

”Kai joku katsoi, että minun käteni voisi sopia tähän hommaan. Samalla vaimo alkoi erikoistumaan, joten minä mietin, että erikoistun myös”, Ahvenvaara kertoo.

Hän katsoo olleensa onnekas, koska hänen ympärillään oli paljon kokeneita sydänkirurgeja, jotka opettivat häntä.

Kokkolassa hän harjoitteli yleiskirurgialla neljä vuotta. Vuonna 2010 hän siirtyi yliopistosairaalaan sydänkirurgialle viimeistelläkseen erikoistumisen. Lopulta hän jäi Oulun yliopistolliseen sairaalaan, siihen samaan, jossa työskentelystä hän haaveili jo yläkoulussa.

Työ alkoi, mutta samalla sydänkirurgian suuret linjat olivat kuitenkin jo muuttaneet suuntaa.

Oulun ylioppilaslehti 2018. — Tuomas Ahvenvaara harkitsi tekniikan uraa ja jopa Ruotsiin muuttoa, ennen kuin sai hyväksymiskirjeen lääketieteellisestä tiedekunnasta. ”Yliopistoon pääseminen on isoin yksittäinen asia, josta olen kokenut onnistumista”.

Kirurgi ei voi syyttää mokasta kirousta

Ahvenvaaran mukaan sydänkirurgin työhön liittyy alan murroksen vuoksi paljon uuden opettelua. Nyt trendinä ovat vähemmän kajoavat toimenpiteet, jossa sydämeen päästään avaamatta rintalastaa. Tälläisiä ovat sepelvaltimoiden pallolaajennukset, aorttaläpän ahtauman hoito katetritoimenpiteellä ja hybriditoimenpiteet kardiologien kanssa.

”Lääketiede kehittyy koko ajan”, Ahvenvaara kertoo. ”Ennen ei tiedetty, että leikkaustoiminnan edellytys on steriliteetti. Vaikka välillä tuntuu, että mikä piru tähän tuli, niin enää ei tarvitse syyttää kirouksia.”

Myös lääkärikunta on muuttunut. Ennen siedettiin enemmän äksyilyä ja huonoa käytöstä, mutta kahdenkymmenen vuoden jälkeen kohteliaisuus on noussut arvoon. Tästä muutoksesta on syytä olla tyytyväinen.

Yllättäen myös potilaat ovat omaksuneet elinikäisen oppimisen.

”70-vuotiaat hakevat Internetistä tietoa uusista leikkaustavoista ja ehdottavat niitä”, Ahvenvaara sanoo.

Toimintaelokuvien ystävät ovat saattaneet seurata Arnold Schwarzeneggerille maaliskuussa tehtyä leikkausta, jossa hänelle korvattiin vuonna 1997 asennettu keinoaorttaläppä juuri uudella katetritoimenpiteellä.

Ensimmäisen operaation jälkeen Schwarzenegger mainitsi, että häntä harmittaa elää vain satavuotiaaksi. Vaikka Ahvenvaara ei tunnekaan kaikkia tapauksen yksityiskohtia, hänen arvionsa on pessimistisempi.

”Jos Arnold on jo toista kertaa sydäntoimenpiteessä, ei vaikuta todennäköiseltä, että hän eläisi satavuotiaaksi. Realistisesti elinikä on siinä 80–85 vuoden välillä.”

Keskustellessa alan mahdollisista epäkohdista Ahvenvaara kertoo, että Oulun yliopistollisella sairaalalla on hyvät resurssit, riittävästi laitteita ja henkilökuntaa.

Kansainvälisesti ajateltuna kehittyneiden maiden lääketieteen painopiste mietityttää Ahvenvaaraa.

”Kehittyneissä maissa käytetään paljon rahaa vanhuksien vaikeiden sairauksien hoitoon ja elinajan pidentämiseen. Hyöty siinä päässä on pienempi.”

Globaali näkökulma ei yllätä, sillä Ahvenvaara kertoo lentävänsä usein kansainvälisiin koulutuksiin.

Tämän jälkeen vain yksi mysteeri on selvittämättä. Miten ihminen pystyy taipumaan näin tarkkuutta vaativaan työhön?

Kirurgin pitää olla hyväsydäminen

Opiskelijan olennaisiin taitoihin kuuluu univajeen paikkaaminen, tapahtui se sitten halvalla kahvilla tai sopimattomiin aikoihin sijoitetuilla päiväunilla.

Myös Ahvenvaara hän korostaa levon merkitystä, vaatiihan hänen työnsä tarkkaa keskittymistä.

”Viime syksynä vedin itseni liian tiukalle”, Ahvenvaara muistelee. ”Jos lepoa ei tule, elimistö on koko ajan stressitilassa. Se on huono.”

Pallon perässä juokseminen, kiekon perässä luisteleminen ja metsästäminen ovat Ahvenvaaralle tärkeimmät tavat päästä kokonaan irti työajatuksista. Myös perhe on tärkeä.

”Omien pienten lasten kanssa kun touhuaa, niin työ unohtuu.”

Liikunta on tärkeää myös työkyvyn ja jaksamisen ylläpitämiseksi, varsinkin jos haluaa olla töissä eläkeikään saakka.

Kirurgin työ menee usein niin ihon alle, että työssä jaksaminen vaatii tietynlaista maailmankatsomusta. Arvomaailmaltaan Ahvenvaara kuvailee itseään peruspositiiviseksi.

”Vaikka hoitomuodosta olisikin kiistaa tai yksittäisen potilaan kanssa ongelmia, isossa kuvassa se on väliaikaista. Luotan siihen, että ihminen haluaa toiselle hyvää.”

Kuka?

Tuomas Ahvenvaara.

» Työskentelee sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa.

» Valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi Oulun yliopistosta vuonna 2005.

» Työskenteli Kokkolassa terveyskeskuslääkärinä ja yleiskirurgialla, kunnes siirtyi vuonna 2010 Oulun yliopistolliseen sairaalaan sydänkirurgialle.

» Tekee väitöskirjaa aorttaläpän ahtauman hoitovaihtoehdoista viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

» Rentoutuu metsästämällä ja harrastamalla monipuolisesti urheilua.

Hevosia sairaalan käytävillä

Alumnilla on myös neuvoja aloitteleville opiskelijoille. Lääketieteellinen koulutus yhdistää erilaisia ihmisiä, mikä voi aiheuttaa oman identiteetin kyseenalaistamista.

Uusi opiskelija voi epäillä sopimistaan alalle. Tätä ei kuitenkaan kannata pelästyä.

”Pitää antaa itselle tilaa, aikaa ja mahdollisuus kasvaa lääkäriksi. Itselläkin oppiminen tuntuu olevan kesken, sillä vasta 50 vuoden tienoilla voi sanoa hallitsevansa kirurgin työn”, Tuomas Ahvenvaara sanoo.

Yleislääkäriksi valmistumisen jälkeen on mahdollista katsella, mikä ala voisi kiinnostaa, sillä erityisaloja on kymmeniä. Kaikenlaisille osaajille on tarvetta, ja myös arat ja ujot löytävät lopulta oman paikkansa.

Tuomas Ahvenvaara arvostaa teoreettista tietoa, mutta pitää itseään käytännön ihmisenä. Tämän takia hänestä on tärkeää, että opiskelijat pyrkisivät töihin paikkoihin, joissa on mahdollista saada kokeneemmilta lääkäreiltä tukea, neuvoa ja apua.

”Kisälli oppii mestarilta, ja oppi tulee pikku leikkauksia tekemällä ja avustamalla”, Ahvenvaara summaa näkemyksiään.

Lääkärin työ voi olla aluksi stressaavaa, sillä päätä vaivaavat kaikki mahdolliset taudit. Täytyy odottaa intuition syntyä.

Eräs erityinen opiskelumuisto liittyy vuoden 2004 kesään, jolloin hän oli ensimmäistä kertaa lääkärintyössä Ylitornion terveyskeskuksessa.

”Kun nuorempana kuuli käytävässä kopsetta, ei tiennyt onko se seepra vai kameli. Nykyään tietää, että se todennäköisesti on hevonen”, Ahvenvaara vertaa.

”Teoria näyttää mahdollisuudet ja käytäntö rajaa ne todellisuuteen.”

Julkaistu 22.5.201831.8.2018

Marko Heikkinen

Äärimmäisen vakava kirjallisuuden pääaineopiskelija, joka kutsuu itseään "muoti & lifestyle" -toimittajaksi.