Kun Päivi Mäkelä valitsee kuvattavaa, hän katsoo ensin kokonaisuutta: millaiset vaatteet tällä on päällä, millä lailla kuvattava ilmaisee itseään, miten itsevarma on, miten hän kantaa itsensä. Sopivan ihmisen tunnistaa kokonaisuudesta.
Sitten Mäkelä kysyy, saisiko hänestä ottaa kuvan.
”Lähestyn kehulla. Kerron, että näytät tosi hyvältä. Sitten ihminen sanoo joo tai ei.”
Kohta kolmen vuoden ajan Mäkelä on kohdannut ja kuvannut ihmisiä Oulun kaduilla. Katutyylisivustolla Ouluuksissa hän on julkaissut kuvan ja kuvattavien lyhyen kertomuksen tyylistään.
Ison osan kuvattavista Mäkelä bongaa Oulun keskustasta (”siellä liikkuu eniten ihmisiä”), mutta hän on kuvannut myös esimerkiksi Linnanmaan kampuksella, Vulcanaliassa (kaupallisessa yhteistyössä OYY:n kanssa) tai Qstockissa (kaupallisessa yhteistyössä Qstockin kanssa).
Noin 70 prosenttia kuvaan kysytyistä myös suostuu Mäkelän kuvattavaksi. Heistä valtaosa on nuoria, pari-kolmekymppisiä.
Mäkelää on pyydetty kuvaamaan enemmän vanhempiakin ihmisiä, mutta heistä suurempi osa kieltäytyy. Hän arvelee nuorempien olevan tottuneita olemaan kameran edessä, jonka vuoksi kuvattavaksi asettuminen tuntuu luontevammalta.
”Valokuvaus on monelle herkkä paikka. Kameran edessä ollaan aika paljaana.”
Nyt Ouluuks ja vuonna 2015 perustettu verkkomedia Kaupunni ovat yhdistyneet saman verkkosivun alle. Ouluuksista tulee muutoksen myötä käytännössä Kaupunnin tyylipalsta.
Päivi Mäkelälle muutos tarkoittaa tulemista osaksi isompaa yhteisöä. Ouluuks on ollut hänen projektinsa, siten välillä myös aika lailla ”yksinäistä puurtamista”. Nyt ideoita on mahdollista kehittää ja sparrailla isommassa, asiastaan hyvin innostuneessa tiimissä.
Tämä vuosi on tarkoittanut Mäkelälle myös ammatillista muutosta. Vuodesta 2014 hän on työskennellyt aluekoordinaattorina Yrityskylä Pohjois-Pohjanmaalla. Yrityskylä on peruskoulun kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille suunnattu yhteiskunnan, talouden ja työelämän oppimiskokonaisuus, joka kannustaa yritteliäisyyteen.
Tästä keväästä alkaen hän on työskennellyt Yrityskylä-oppimiskokonaisuutta koordinoivalle Talous ja nuoret TAT:ille enää osa-aikaisesti, sillä hän haluaa keskittyä entistä enemmän Ouluuksiin.
Tai no, korona vaikutti tähänkin. Juuri kun Mäkelä oli jättäytynyt osa-aikaiseksi, käynnistyi koronakriisi. Sekin tosin vain hidasti siirtymää, ei kokonaan estänyt asiaa. Nyt syksyllä hän haaveilee keskittyvänsä vain Ouluuksiin.
Ansainta tulee Ouluuksin kaupallisista yhteistöistä. Jatkossa Mäkelä haluaisi myös myydä valokuvaus- ja sisällöntuotanto-osaamistaan yrityksille.
”Ultimaattinen unelmani olisi se, että voisin elättää itseni tällä. Katsotaan, millaisiin ratkaisuihin päädytään.”
“Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin”
Ensiajatus Ouluuksista syntyi vuonna 2010, kun Päivi Mäkelä oli vaihdossa Britanniassa Plymouthin yliopistossa. Nettiä selaillessaan hän törmäsi Hel Looksiin, vuonna 2005Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen luomaan helsinkiläistä katutyyliä esittelevään sivustoon. Konsepti vaikutti siistiltä. Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin!
Idea oululaisesta katutyylisivustosta kypsyi lopulta seitsemän vuoden ajan. Elokuussa 2017 äitiyslomalaisena Mäkelä kaipasi itselleen tekemistä, jotain omaa, vauva-arkeen liittymätöntä projektia. Silloin ratkaisun tarjosi katutyylikuvaus.
Vaikka katutyylisivustoja on vuosien aikana perustettu ympäri Suomen, vain Helsinkiä kuvaavat Hel Looks ja Oulun Ouluuks näyttäisivät olevan enää aktiivisesti päivittyviä. Omaa projektiaan aloittaessaan Mäkelä lähetti Helsingin sivuston perustaneelle Jokiselle Instagramissa viestin ja kysyi, olisiko tyylisivua ok laajentaa myös Ouluun. Hän sai kannustavan viestin takaisin.
Oulussa on paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja kiinnostavaa kulttuuria, mutta tietoa siitä on Mäkelän mielestään liian vähän. Kaupunkia hän kuvailee rennoksi, ystävälliseksi ja kauniiksi – omaksi kodiksi. Jos hän jotain haluaisi muuttaa, hän haluaisi tuoda paikallista kulttuuria aiempaa enemmän näkyville.
Tätä näkyvyysongelmaa Ouluuks ja Kaupunnikin haluavat yhdessä ratkoa.
Opiskele asioita, jotka kiinnostavat
Päivi Mäkelän toi kotipaikkakunnalta Pulkkilasta Ouluun oman ja puolison opinnot. Poikaystävä oli saanut opiskelupaikan Oulun yliopistossa kemian opinnoissa, Mäkelä mietti, mille itse alkaisi. Alaksi valikoitui lopulta kasvatuspsykologia.
Kaksi kuukautta valmistumisensa jälkeen hän pääsi oman alansa töihin Yrityskylään. Gradunsa yrittäjyyskasvatuksesta tehnyt Mäkelä työllistyi heti yrittäjyyskasvatuksen pariin. Aihe tuntui omalta ja mieluisalta.
Opinnoista on ollut hyötyä Ouluuksillakin, onhan se opettanut jotain siitä, kuinka ihmisen kanssa ollaan. Oma hyötynsä oli ainejärjestövuosista kasvatustieteilijöiden ainejärjestö Motivassa: nuo vuodet olivat Mäkelästä ensinnäkin todella mukavia, mutta ne opettivat myös asioiden järjestelystä ja organisoinnista.
Ammatinvalinta ei ollut opintojen aikana itsestäänselvyys. Kasvatuspsykologian opiskelu ei valmista yhteen, tiettyyn ammattiin, vaan tarjoaa mahdollisuuden moneen. Moni työllistyy kasvatusalalle, mutta skaala on laaja: yliopistojen uraseurantakyselyiden perusteella pääainetta opiskelleet ovat työllistyneet myös vaikkapa viestintäkonsulteiksi, psykologeiksi, toimitusjohtajiksi tai hr-sihteereiksi.
Se taas tarkoittaa sitä, että urapolku täytyy rakentaa itse. Vapaus voi olla ihanaa, mutta laajuudessaan myös ahdistavaa.
”Opintojen aikana yksi luennoitsija kehotti meitä opiskelemaan asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Silloin ajattelin, että ei noin voi sanoa, antakaa mieluummin jokin valmis yhdistelmä! Mutta ihan hyvin nuo sanat ovat sitten vastanneet todellisuutta.”
Omaa polkuaan etsiville Päivi Mäkelä neuvoo nyt samoin: opiskele niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.
”Tekemällä oppii. Itsensä epämukavuusalueelle laittaminen ei tunnu mukavalta, mutta kantaa hedelmää.”
Esimerkiksi valokuvausta Mäkelä on oppinut itse kuvaamalla. Hän kuvasi ensin omaa lastaan, kunnes rohkaistui kuvaamaan kaduille. Ouluuks-vuosien aikana taidot ovat kehittyneet.
Miltä kuvattavan kohtaaminen muuten tuntuu? Onko kuvausluvan kysyminen kolmen vuoden jälkeen helppoa?
Itse asiassa ei, Mäkelä toteaa. On päiviä, jolloin kuvattavia löytyy helpolla, eikä tuntemattoman, tyylikkään ihmisen lähestyminen aiheuta mitään ongelmaa.
Mutta on myös toisenlaisia päiviä. Sellaisia päiviä, jolloin ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta.
Silloin potentiaaliset kuvattavat kävelevät tyylikkäine kenkineen ja asusteineen kameran ohi.
”Hyviä tyylejä on mennyt ohi, kun ei ole vain kysynyt.”
Päivi Mäkelä sanoo, ettei ole varsinaisesti luonnostaan erityisen sosiaalinen tyyppi. Jos hän viettää paljon aikaa isoissa ihmisjoukoissa, saattaa siitä toipumiseen mennä useita päiviä.
Siitä huolimatta hän kuvaa. Projekti antaa enemmän kuin ottaa.
”Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi. Vaikka ei olekaan aina helppoa.”
Ja kun kuvaa yhden ihmisen, löytyy usein helpommin toinenkin kuvattava.
Kuka? Päivi Mäkelä
» 32-vuotias. » Kotoisin Pulkkilasta, asuu Oulussa. » Vuonna 2017 aloittaneen katutyylisivusto Ouluuksin perustaja. » Valmistunut kasvatustieteen maisteriksi Oulun yliopistosta vuonna 2014. Opiskeli pääaineenaan kasvatuspsykologiaa. Gradun aiheena oli yrittäjyyskasvatuksen yhteys elämänhallintataitojen kehittymiseen. » Harrastaa kuntosalia ja joogaa. » Toivoo pysyvänsä läpi elämän uteliaana ja kiinnostuneena uusia asioita kohtaan.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Oulun yliopistossa Hannu Rajaniemi kanavoi luovuutensa roolipelaamiseen ja haaveili teoreettisen fyysikon työstä. Lopulta kutsumus löytyikin toisaalta.
San Franciscossa on aamu, kun tutkija, yrittäjä ja kirjailija Hannu Rajaniemi vastaa videopuheluun kotoaan käsin. Kuluneet kuukaudet ovat olleet kiireisiä. Bioteknologiayhtiö HelixNanon perustajajäsenenä Rajaniemi on mukana kehittämässä rokotetta uutta koronavirusta vastaan.
”Edessä on luultavasti vielä pitkä tie, ennen kuin saamme toimivan rokotteen. On myös mahdollista, että ennen kuin siihen pisteeseen päästään, saavutammekin laumaimmuniteetin. Se on kuitenkin aika jäätävä vaihtoehto, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa se voisi tarkoittaa jopa 3 miljoonaa kuollutta”, Rajaniemi sanoo.
Hän korostaa, että pandemia on vasta alkuvaiheessa. Rajaniemi arvioi, että viruksen kanssa kamppaillaan ainakin vuoden 2021 loppuun saakka, ehkä pidempäänkin.
”Uskon kyllä, että rokote saadaan jossain vaiheessa. Se vain ei ole niin suoraviivaista kuin media antaa ymmärtää. Jos meillä käy hyvä tuuri, ensimmäisen aallon rokotteet auttavat vähän, mutta eivät palauta tilannetta kokonaan normaaliksi. Huonolla tuurilla ne voivat jopa pahentaa infektiota”, Rajaniemi kertoo.
Matematiikkaa ja kirjallisuutta
Ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että Rajaniemi päätyi bioteknologian pariin. Alun perin hänestä piti tulla teoreettinen fyysikko.
Kipinä fysiikkaan syttyi, kun Rajaniemi luki alakouluiässä Jules Vernen kirjan Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Sen jälkeen hän alkoi haaveilla sukellusaluksen rakentamisesta.
”Aloin pohtimaan, mikä sen voimanlähde voisi olla, ja sitä kautta päädyin fysiikan pariin”, hän muistelee.
Lukion jälkeen Ylivieskassa kasvanut Rajaniemi muutti Ouluun ja aloitti matematiikan ja teoreettisen fysiikan opinnot. Varsin pian hän alkoi haaveilla akateemisesta urasta ja kiinnostui ennen kaikkea säieteoriasta.
Ollessaan vaihdossa Cambridgen yliopistossa Rajaniemi liittyi ammattikirjailijoiden ohjaamaan kirjoittajaryhmään. Tarinat ja henkilöhahmojen kehitteleminen olivat aina houkutelleet, mutta vasta nyt hän alkoi toden teolla kirjoittaa.
”Kirjoittaminen oli virkistävää vaihtelua fysiikan opinnoille”, hän sanoo.
Kaikkein intensiivisin kirjoittaminen alkoi Edinburghissa, jossa Rajaniemi työsti myös väitöskirjaa säieteoriasta. Esikoisteos Kvanttivaras (The Quantum Thief) julkaistiin vuonna 2010, suomennoksena vuotta myöhemmin. Sittemmin Rajaniemi on kirjoittanut yhteensä neljä romaania ja lukuisia novelleja.
Kirjoittaminen on Rajaniemelle tapa ymmärtää maailmaa ja ihmisiä. Kun hän haluaa selvittää jonkin asian perinpohjaisesti, hän kirjoittaa siitä novellin tai romaanin.
”On siinä myös sisäinen pakko. Jotkut kysymykset, näyt ja asiat jäävät pyörimään mieleeni ja minun on pakko saada ne ulos, paperille. Usein kirjoittaminen on oire jostain asiasta, mutta se käy ilmi vasta, kun ensimmäinen raakaversio tarinasta on jo valmis. Sitten tajuan, että ahaa, tämän takia tämä oli pakko kirjoittaa.”
Syy olemassaoloon
Vaikka se oli aluksi vaikea myöntää, Rajaniemi on ymmärtänyt, ettei hänen tehtävänsä ole olla teoreettinen fyysikko.
Tie on kulkenut Ylivieskasta Ouluun, sieltä Edinburghiin, San Fransiscoon ja Piilaaksoon. Monen eri vaiheen jälkeen Rajaniemi on löytänyt kutsumuksensa bioteknologiasta, syövän ja pandemioiden vastaisesta taistelusta. Kirjat taas syntyvät ennen päivätyötä, kello kuuden ja kahdeksan välisenä aikana.
Rajaniemen ohje muille onkin nykyään se, ettei kannata huolestua, vaikka oma ala ei heti tunnu löytyvän.
”Kannattaa jatkaa etsimistä, vaikka oma juttu ei olisi vielä löytynyt. Sinun tehtäväsi maailmassa voi olla jotain sellaista, mikä on sinusta helppoa ja kivaa, ja jota ihmiset arvostavat. Japaninkielessä sille on ihan oma sanansakin, ikigai, syy olemassaoloon.”
Seuraavaksi Rajaniemi haaveilee siitä, että ihmiset oppisivat ratkomaan ongelmiaan tehokkaasti. Koronan jälkeenkin edessä on haasteita, jotka vaarantavat koko sivilisaation olemassaolon. Hän kuitenkin uskoo, että meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä niistä.
”Se on tämän ihmiskunnan paradoksi: olemme kyvykkäitä ratkomaan todella ihmeellisiä asioita ja tekemään hienoja asioita toisillemme. Silti meillä on myös evoluution jäänteitä, jotka eivät sovi nykymaailmaan, kuten se miten pelkäämme muukalaisia tai uskomme eniten sellaisia asioita, joitka aikaisemmat mielipiteemme vahvistavat. Biologiasta johtuvat ongelmat suurenevat globaalissa yhteiskunnassa, jossa elämme.”
Rajaniemi toteaa, että ihmisillä on jo nyt valtava määrä hienoja työkaluja ongelmiensa selvittämiseen. Ratkaisuja löytyy niin pandemioihin, ilmastonmuutokseen kuin muihinkin uhkiin.
”Vaikeampi ongelma on se, miten rakennamme yhteiskuntamme uudelleen niin, että meillä olisi vähän pidempi aikahorisontti kuin se, kuka voittaa seuraavat vaalit.”
Kuka?
Hannu Rajaniemi
» Kotoisin Ylivieskasta. Asuu nykyisin San Franciscossa.
» Yrittäjä, tutkija ja kirjailija. Perustajajäsen HelixNano -yrityksessä, joka kehittää bioteknologian avulla uusia syöpälääkkeitä ja rokotetta koronavirusta vastaan.
» Opiskeli matematiikkaa ja teoreettista fysiikkaa Oulun ja Cambridgen yliopistoissa. Väitteli tohtoriksi säieteoriasta Edinburghin yliopistosta.
» Perusti Oulun yliopistossa ystäviensä kanssa peliseura CRYOn, joka toimii yliopistolla tänäkin päivänä.
» On kirjoittanut 4 romaania, ja hänen novellejaan on julkaistu useissa lehdissä ja antologioissa Suomessa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
» Harrastaa urheilua vaimonsa ja perheen koiran kanssa.
Julkaistu
SHARE
Laura Juntunen
Toimittaja, joka innostuu kaikesta ja elää tarinoista.
Osaanko tarpeeksi? Voinko edes mennä töihin? Mitä töissä tapahtuu? Mokaanko? Mitä tapahtuu, jos mokaan?
Jos Vesa-Matti Pohjanen voisi rauhoitella opiskeluaikaista itseään, hän sanoisi, että kaikkea ei voi oppia kerralla ja myös lääkärin työ on jatkuvaa oppimista.
“Pitää mennä yksi asia kerrallaan.”
Pohjanen aloitti patologian opettajana vuonna 2012. Alan valinta ei ollut hänelle itsestäänselvyys, vaikka hän onkin 33-vuotiaana erikoislääkäriksi nuori.
“Lääkiksessä meni vuosia ennen kuin minulla oli mitään käsitystä siitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä valmistumisen jälkeen. Se on myös yksi lääkiksen pointti: nähdä millaisia lääkärin töitä on olemassa. Lisensiaatin tutkinnolla voi tehdä laajasti eri töitä. Erikoisaloja on monta kymmentä ja niiden lisäksi on vielä tutkijan ja asiantuntijan työt.”
Kahdeksan vuoden opetusuransa aikana Pohjanen on päässyt uudistamaan patologian kurssiopetusta. Hän pyrkii opettamaan nykyisille opiskelijoille sen, mitä olisi itse halunnut kuulla. Kuten lääkäriksi kasvaminen, myös opettajaksi opetteleminen on ollut hänelle prosessi.
“Huomasin jossain vaiheessa, että opettaminen on aika vaikeaa hommaa. Kävin yliopiston pedagogiikan kursseja ja niistä on ollut paljon hyötyä.”
Pohjanen saa nykyään kiitosta opetusmenetelmistään, sillä hänet on valittu vuoden 2019 Jäätävän hyväksi opettajaksi. Patologian erikoislääkäri kertoo, että pedagogisista opinnoista opitut periaatteet ohjaavat hänen nykyistä opetustapaansa. Hänellä on kursseja suunnitellessaan kaksi sääntöä: linjakkuus ja monipuolisuus.
Linjakkuudessa opettajan tulee näkyvästi määritellä, mikä opetuksessa on tärkeää kaikille lääkäreille ja hammaslääkäreille. Opetus tulee suunnitella niin, että se palvelee asian oppimista ja testaa oikeasti sen osaamista.
“Kursseilla kerromme opiskelijoille mikä on lääkärille ydinasiaa, täydentävää tai erikoisosaamista ja mikä näiden painoarvo kurssissa on. Kaikkea ei tarvitse opetella ulkoa. Se kuulostaa hyvin itsestäänselvältä, mutta se on asia, josta olemme pyrkineet pitämään kiinni”, Pohjanen toteaa.
Toinen pedagoginen oppi, jota Pohjanen seuraa, on monipuolinen opetus, jolla pyritään palvelemaan kaikkia erilaisia oppijoita ja ihmisiä.
“Meillä saattaa kurssilla olla 200 ihmistä ja he ovat kaikki ihan erilaisia. Jos näitä opiskelijoita kohtaan on kaksi päätoimista opettajaa, emme pysty loputtomasti tarjoamaan yksilöllistä opetusta. Paras vastaus, minkä olen tähän mennessä keksinyt on, että opetusmenetelmät ovat monipuolisia niin, että jokaiselle löytyy jotain.“
Laaja työkuva tuo yleissivistystä
Jäätävän hyvän opettajan luonnehditaan olevan motivoitunut kehittämään omaa työtään. Tätä Pohjanen selvästi on ja kertoo myös itse olevansa, vaikkei osannutkaan ennustaa palkinnon osuvan hänen kohdalleen.
“Yritämme koko ajan kehittää opetusta, sen verran allekirjoittaisin kriteerit”, hän toteaa.
Pohjanen ei myöskään osannut ennustaa päätyvänsä patologiksi.
“Opiskeluaikana oli kahdenlaisia ihmisiä: toiset olivat hyvin tietoisia siitä, että he haluavat tietynlaiseksi lääkäriksi. Aika moni taas ei tiennyt ja ajautui jonnekin.”
Pohjanen päätyi patologiaan lopulta koska koki sen opinnot kiinnostavina. Erityisesti mikroskoopilla diagnosointi on hänestä kiehtovaa: siinä pääsee konkreettisesti näkemään sairauksia solutasolla.
Patologina hän keskittyykin sairauksien diagnosoimiseen – aivan elävistä ihmisistä.
“Patologialla on varsinkin ei-terveysalan ihmisten keskuudessa tietynlainen maine. Vallitsee vääristynyt kuva, että me teemme vain ruumiinavauksia. Toki niitäkin tehdään, mutta se on ehkä 5 prosenttia patologin työstä”, Pohjanen kertoo.
Hän kertoo työnsä olevan suurimmaksi osaksi elävien potilaiden näytteiden analysointia ja diagnosointia. Patologin työ on kertoa mikä taudinaiheuttaja on kyseessä, jotta hoitava lääkäri osaa hoitaa potilaan oikein. Tiivis yhteistyö hoitavien lääkärien kanssa korostaa myös työnkuvien eroavaisuuksia. Pohjanen on tyytyväinen siihen, että hän saa määrätä oman aikataulunsa potilaskäyntien kiireen sijaan. Pohjasen työnkuvan mukana tulee myös laaja reviiri.
“Näytteitä tulee melkein mistä elimestä tahansa ja patologia liittyy lähes kaikkiin lääketieteen erikoisaloihin. Tässä saa kattavan yleissivistyksen siitä, millaisia sairauksia ylipäätään on olemassa.”
Opetusta omalla persoonalla
Vaikka Pohjanen palkittiinkin vuoden parhaana opettajana, hän ei itse koe olevansa erityisen mieleenpainuva.
“En pidä itseäni kovin räiskyvänä persoonana. Ei kursseilla ole ilotulituksia, mutta olen toki innostunut siitä, mitä opetan. Se on se, mitä teen työkseni ja mitä mielelläni itsekin opiskelen.”
Pohjasen mielestä opetusta tehdään aina omalla persoonalla ja tyylillä, eikä universaalia avainta hyvään opettajuuteen ole.
“Ei kaikkien tarvitse tehdä samalla tavalla. Osa opiskelua on se, että on eri opettajia, eivätkä kaikki opiskelijoista välttämättä tykkää minun tyylistäni.
Se, mihin Jäätävän hyvä opettaja opetuksessaan keskittyy, on kurssien ja luentojen valmistelu. Hänen mielestään opetus painottuu jatkossa yhä enemmän opettajan valmisteluun, opiskelijoiden itsenäiseen työhön ja vähemmän luennoimiseen.
“Se ehkä kertoo minustakin jotain, että kun uusin opetukset niistä tuli sellaisia, ettei niissä tarvita opettajaa enää paljoa. Toki luennot ovat hyvin valmisteltuja ja vievät liikaakin aikaa. Onneksi en ole laskenut tuntimääriä”, Pohjanen naurahtaa.
Jatkoa ajatellen patologian opettajaa mietityttävät uudet opetusmenetelmät kuten sähköiset tentit. Myös alku- ja välitenttejä on alettu hyödyntää kursseilla yhä enemmän.
Opettaja vaikuttaa ja näkee muutoksen
Opettajuus ei ole Pohjaselle kiittämätöntä työtä. Hän opettaa lääkäriksi opiskelevia usean vuosikurssin aikana ja kertoo näkevänsä, kuinka he oppivat.
“Tokavuoden aikana opiskelijoilla ei ole kokemusta käytännön lääketieteestä, siinä ollaan lähes maallikkotasolla. Viidennen vuoden opiskelija taas on valmis tekemään lääkärin töitä. Se muutos, joka tapahtuu muutamassa vuodessa, on merkittävä. Siitä voi aina ottaa pienen osan omaksi kunniakseen.”
Opettamisessa parasta Pohjaselle on ajatus siitä, että hän vaikuttaa tulevaisuuteen.
Jos hän pystyy opettamaan asian sadalle ihmiselle todella hyvin ja jokainen näistä sadasta lääkäristä on edes vähän parempia siinä, sillä voi olla merkitys ihmisten terveyteen tulevaisuudessa.
“Tuntuu, että itsellä on suurempi vaikutus kuin yhdellä ihmisellä muuten olisi. Se on ajatus, joka motivoi tekemään parhaansa.”
Kuka?
Vesa-Matti Pohjanen
» 33-vuotias patologian erikoislääkäri ja kliininen opettaja.
» Valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Oulun yliopistosta 2011.
» Patologian erikoislääkärin tutkinto 2018.
» Toiminut opettajana vuodesta 2012 asti.
Mikä?
» Jäätävän hyvä opettaja palkittiin Annos 60 -vuosijuhlilla 29. helmikuuta. Palkinto myönnettiin neljännen kerran. Jäätävän hyvä opettaja 2018 oli Oliver Jarde. Vuoden 2017 Jäätävän hyväksi opettajaksi valittiin Matti Niemelä, vuoden 2016 palkinnon sai Matti Kangaspuoskari.
» Kuka tahansa Oulun yliopiston opiskelija on voinut ehdottaa Jäätävän hyväksi opettajaksi millä tahansa koulutusalalla toimivaa yliopisto-opettajaa.
» Kriteereinä palkinnon saamiselle olivat motivaatio kehittää omaa työtä ja hyvät pedagogiset taidot. Lisäksi haussa oli opettaja, joka käyttää erilaisia arviointimenetelmiä, jotka ovat tasavertaisia, systemaattisia ja perustuvat opintojakson tavoitteisiin.
» Haku oli auki 31.1.2020 saakka. Esityksiä tuli määräaikaan mennessä 9 kappaletta. OYY:n hallitus valitsi Vesa-Matti Pohjasen 5.2. pidetyssä kokouksessa.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Elsi Salovaara vaihtoi alaa kesken opintojensa, eikä päätynytkään opettajaksi. Toimittajan työ oli lapsuuden ystäväkirjoihin kirjattu haave, joka tuli todeksi.
“Yhdistän yliopistoon aina sen tuoksun. Se on hirveän kotoinen”, Elsi Salovaara kertoo.
Kajaanilaissyntyinen Salovaara valmistui yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2008. Hän ehtihistorian ja lukuisten sivuaineopintojen ohella toimia myös aktiivisesti ainejärjestössään ja ylioppilaskunnassa.
“Yliopistoajoilta on aivan ihania muistoja”, Salovaara tiivistää kahdentoista vuoden ajanjakson elämästään.
“Ikuisuusopiskelija” toivoo, että myös nykyopiskelijat ehtisivät kokeilla, harrastaa ja toimia yhdistyksissä. Tunnelman muutoksen opiskelijaelämässä hän kertoo itsekin aistineensa.
“Olen tyytyväinen siihen, että minun ei tarvinnut niin vauhdilla edetä. Omalle osalle ei tullut sellaista stressiä tai ahdistusta, mitä monella on nykyään.”
Omista opinvuosistaan Salovaara nimeää antoisimmiksi juuri yhdistys- ja harrastustoiminnan sekä niiden merkeissä tavatut ystävät yli tiedekuntarajojen.
Erityisen ilolla Salovaara muistelee Oulun yliopiston kainuulaista opiskelijayhdistystä, Kaenoa, jota hän oli mukana perustamassa.
“Perustajina saimme tehdä yhdistyksestä juuri sellaisen kuin halusimme.”
Vankaksi luotu perusta ja yhteisöllinen kainuuhenkisyys ovatkin tuoneet Kaenon jo pitkään ikään: 20-vuotiskemuja vietettiin hiljattain Teekkaritalolla.
“Kuin oma lapsi olisi kaksikymppinen, tuntuu hienolta!”
Nykyään Salovaara toimii muun muassa Lions Club Oulun Pokkitörmän sihteerinä sekä Kansallisen Lastenliiton Pohjois-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana.
“Viime aikoina on tuntunut siltä, että paukut on annettu ja yhdistyksiä voisi alkaa karsimaankin. Toisaalta tätäkin olen puhunut jo monta vuotta”, Salovaara naurahtaa.
Ihmisten kohtaaminen kiinnostaa
Varhaisissa uranäkymissään Salovaara oli aikeissa suuntautua opettajaksi. Auskultointivuoden käytännön kokemukset pistivät hänet kuitenkin epäilemään soveltuvuuttaan ja pohtimaan uranäkymiä uusiksi.
Läheinen suhde kirjoittamiseen ja kokemukset Tiiman ainejärjestölehden toimittamisesta herättivät uteliaisuuden toimittajan työtä kohtaan. Alassa kiinnosti sama ihmisläheisyys kuin opettamisessakin.
“Löysin silloin myös vanhoja, ala-asteen ystäväkirjoja. Niihin olin aina kirjoittanut, että isona haluan kirjailijaksi tai toimittajaksi. Ystäväkirjat vahvistivat ajatukseni alanvaihdosta.”
Salovaara vaihtoi suuntaa kesken opintojensa ja hakeutui tiedeviestinnän opintoihin toiveinaan päästä toimittajaksi.
Vuosina 2006–2007 Salovaara sai tilaisuuden kokeilla siipiään toimittajana, kun hän hakeutui Oulun ylioppilaslehden päätoimittajaksi. Myös tuota ajanjaksoa hän muistelee lämpimästi.
“Niistä ajoista olen onneksi vähän kehittynyt aikatauluissa. Silloin tehtiin aina viimeisenä päivänä viisi juttua, lehti lähetettiin painoon yhdeltätoista illalla”, hän naurahtaa.
Salovaara kertoo itse lukevansa lehtiä laidasta laitaan naistenlehdistä Suomen kuvalehteen, ”kaiken mitä postiluukusta tulee”. Uteliaisuus ilmaisjakeluja kohtaan, rohkaisi Salovaaraa hakeutumaan myös Rauhan Tervehdyksen toimitussihteeriksi vuonna 2007.
“Monet vähän ihmettelivät hakeutumistani Rauhan Tervehdykseen, mutta itse olin aina löytänyt lehdestä kivaa luettavaa.”
Salovaara kertoo nauttivansa työskentelystä pienessä, viiden hengen toimituksessa.
“On saanut jättää omaa käden jälkensä koko porukalla. Ei koe olevansa vain yksi pieni ratas koneistossa, vaan työlläni on merkitys.”
Tulevaisuudessa kirja?
Salovaara pitää vahvuuksinaan toimittajan työssä ulospäinsuuntautuvaa luonnettaan ja kainuulaista rempseyttään. Hän korostaa kuitenkin alalla tarvittavan monenlaisia persoonallisuuksia: kyky kuunnella ja kysyä oikeita kysymyksiä ovat hänen työssään keskeisintä osaamista.
Kirjoittamisen ja toimittajan työn parissa Salovaara kertoo pysyttelevänsä todennäköisesti tulevaisuudessakin.
“En ole keksinyt mitään yhtä mielenkiintoista ammattia. Minusta on hirveän mielenkiintoista lukea lehtiä, muiden ihmisten näkemyksiä, faktaa, elämäntarinoita. Ne ovat aivan elämän suola. Jos sellaista samaa voisi olla antamassa, voisiko parempaa ollakaan?”
Kuka?
Elsi Salovaara
» Kotoisin Kajaanista, asuu nykyään Oulussa perheensä kanssa.
» Valmistui vuonna 2008 filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta.
» Opiskeli muun muassa historiaa ja tiedeviestintää.
» Toimiopiskeluaikanaan Oulun ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 2006–2007.
» NykyisinRauhan Tervehdys -lehden päätoimittaja.
» Haaveilee tulevaisuudessa vuorotteluvapaan pitämisestä, jolloin voisi toteuttaa toisenkin, lapsuuden ystäväkirjoihin kirjoitetun aikeen ja kirjoittaa kirjan.
» Harrastaa lukemista ja erilaisissa järjestöissä toimimista.
Julkaistu
SHARE
Kerttu Juutilainen
Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.
Matti Kauppi oli yksi Oulun yliopiston ensimmäisistä opiskelijoista.
Lapsena hän oli ajatellut, josko hänestä olisi kasvinjalostajaksi tai biologian opettajaksi. Ja jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Toisin kävi. Kun elämässä tuli sopiva hetki lähteä yliopistolta, hän lähtikin opiskelemaan lisää. Yliopistolta hän sai oikeastaan kaiken: toki tutkinnon ja työn, mutta myös vaimon, ison osan ystävistä ja suunnan elämälle.
Lokakuun 3. päivänä vuonna 1959 Oulussa vallitsi juhlatunnelma. Syksyisenä lauantaipäivänä aurinko vilahteli pilvien välistä, väkeä liikkui kaupungilla tuhatmäärin. Liput liehuivat salossa.
Suuri muutos oli saapunut kaupunkiin, ja nyt sitä juhlistettiin koko Oulun voimin. Laki Oulun yliopistosta oli allekirjoitettu 8. heinäkuuta 1958, ja reilua vuotta myöhemmin oli yliopiston ensimmäisten avajaisten aika.
Kaupungin suurin saatavilla oleva kokoushuoneisto, NMKY:n tennishalli, oli täynnä siististi pukeutunutta juhlakansaa. Kaupunginorkesteri istui korotetulla tasolla, juhlavieraat kylki kyljessä täysillä penkkiriveillä. Vieraiden joukossa olivat muun muassa eduskunnan varapuhemies Johannes Virolainen, pääministeri V.J.Sukselainen, kansanedustaja, entinen opetusministeri Kerttu Saalasti, akateemikot Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna ja Oulun hiippakunnan piispa Olavi Heliövaara.
Oli kyseessä sitten ministeri tai akateemikko, pukukoodi ohjasi vieraita kunnioittavan juhlavaan pukeutumiseen: frakki tai tumma puku, naisilla tumma lyhyt puku ilman hattua, kunniamerkit.
Juhlan alkaessa saliin astui akateemikkojen, korkeakoulujen kanslerien ja rehtorien sekä yliopiston väliaikaisen konsistorin ja vt. professorien ja apulaisprofessorien muodostama kulkue. Muun yleisön seisoessa, orkesterin soittaessa Erik Tulindbergin menuettia, akateeminen kulkue saapui saliin Oulun yliopiston ensimmäisen rehtorin Pentti Kaiteran johtamana. Juhlaväki kasvoi vielä muutamalla hengellä, kun presidentti Urho Kekkonen ja hänen vaimonsa Sylvi Kekkonen, maaherrat Kalle Määttä ja Martti Miettunen puolisoineen ja adjutantit saapuivat saliin Porilaisten marssin saattelemana. Pentti Kaiteran pitämän avajaisesitelmän jälkeen tervehdykset kuultiin presidentti Urho Kekkoselta, opetusministeri Heikki Hosialta ja Helsingin yliopiston rehtorilta, professori Edwin Linkomieheltä.
NMKY:n ääriään myötä täynnä olevan hallin lattiataso oli täynnä tuolirivejä, ja vaille tuolia jääneitä ylioppilaita seisoi parvekkeilla ja niille johtaville portailla.
Heidän joukossaan ei ollut Matti Kauppi. Monen muun ylioppilaan tavoin hän seurasi avajaisjuhlaa televisiosta Oulun lyseon juhlasalissa, muutaman sadan metrin päässä juhlapaikasta.
Hän suhteensa yliopistoon oli kuitenkin erilainen kuin monella juhlavieraalla: parin päivän päästä avajaisista hän aloittaisi opinnot yhtenä Oulun yliopiston ensimmäisistä 424 opiskelijasta.
Metsän kautta kotiin
Kempeleestä kotoisin oleva Matti Kauppi kuuli Oulun yliopiston avaamisesta keväällä 1959, suorittaessaan vielä asepalvelustaan Pohjan prikaatissa Oulussa. Elokuussa järjestettiin erilliset pääsykokeet biologien kaikissa kolmessa oppiaineessa, kasvi-, eläin- ja maantieteessä. Kokeista selvittyään Kaupille saapui tieto: tervetuloa Oulun yliopistoon!
Kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin oli ilmennyt jo koulupoikana. Kun muut kempeleläiset kansakoululaiset valitsivat koulupäivän päätteeksi maantiereitin päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin, Kauppi ja eräs hänen ystävänsä kulkivat mieluummin metsän kautta. Kaverista tuli myöhemmin puutarhuri, Kaupista biologi.
Aloittaessaan toimintansa 60 vuotta sitten Oulun yliopisto järjestäytyi aluksi filosofiseen ja teknilliseen tiedekuntaan. Osaksi yliopistoa liitettiin jo vuonna 1953 perustettu Oulun opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen tiedekunta aloitti syksyllä 1960.
Kaupilla opiskelija-arkeen tutustuminen alkoi pian yliopiston avajaisten jälkeen Oulun keskustassa Kasarmintie 7:ssa, nykyisen taidemuseon tiloissa. Åströmin konttorirakennuksen ylin kerros oli kokonaan vuokrattu Oulun yliopiston kasvi- ja eläintieteen laitoksille.
Kaupilla on edelleen tallessa opintokirja, johon suoritetut tentit ja luennot merkittiin. Ensimmäiset merkinnät ovat lokakuun alusta 1959, kun professori Lauri Siivosen eläinmorfologian kurssi käynnistyi.
Opetusta annettiin luennoilla ja kursseilla.Kursseihin käytettiin Kaupin mukaan nykyhetkeen verrattuna paljon aikaa: yksi kurssi saattoi sisältää kolme tuntia viikossa ja kestää koko talven. Päivät olivat täysiä, kurssia ja luentoja oli aamusta pitkälle iltapäivään, vain tunnin, parin tauko välissä. Koska opiskelijoilla ei ollut omaa ravintolaa, ruokatunnilla syötiin joko omia eväitä tai pyöräiltiin keskustaan Albertinkujan Tekun talolle.
Nuori yliopisto sai paljon aiemmilta yliopistoilta. Helsingistä ja Turusta Oulu sai ensimmäiset professorinsa, samaten vuosisadan alun mallia olevat messinkiset Leitz-mikroskoopit tulivat Helsingistä. Ensimmäisenä vuonna professorit toivat opetusta varten omia näytteitä mukanaan. Näin oli tehtävä, jotta nuorilla biologian opiskelijoilla olisi jotain tutkittavaa.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi.”
Myös kurssiassistentit keräsivät ja säilöivät itse kasveja kuivaamalla ja säilömällä formaliiniin. Homeita kasvatettiin itse leivällä lasikuvun alla, leväsieniä jopa kärpäsen raadoilla.
Mikroskoopeissa tutkittava materiaali oli preparoitava, eli näyte oli käsiteltävä tutkimista varten itse, Kauppi muistelee. Esimerkiksi kasveja tutkiessa opiskelijan tuli ensin nostaa purkista säilytysnesteessä kelluva näyte ja leikata siitä hyvin ohuita leikkeitä tutkittavaksi. Ensimmäisten kurssien elävin muisto on formaliiniin säilöttyjen kasvin ja eläinten kamala haju. Toisaalta Kaupista tuli jatkuvan partakoneen terällä tehtävän leikkausharjoituksen myötä taitava leikkaaja.
Kursseista pidettiin lukukauden lopussa kirjallinen loppukuulustelu, josta tuli merkintä arvosanoineen opintokirjaan. Opintoviikkoja tai -pisteitä ei alkuvaiheessa kerätty, ja myös opinnäytetöiden ohjaus oli yliopiston alkuvuosina vähäistä. Matti Kaupin mukaan opiskelija työskentelikin opinnäytteiden parissa paljolti itsenäisesti, välillä myös hakaten päätä itsenäisesti seinään tehdessään turhaa työtä ohjauksen puutteessa.
Suhde luentoja pitäviin professoreihin oli hyvin muodollinen, Kauppi muistelee.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi. ”
Kaupin opiskeluviikko oli kuusipäiväinen. Maanantai ja tiistai oli varattu eläintieteelle, keskiviikko ja torstai kasvitieteelle, perjantai ja lauantai maantieteelle.
Oliko opiskelu tuoreessa yliopistossa raskasta? Kuinka kuormittavaa opiskelu tuolloin oli?
Matti Kaupin mukaan hän kyllä istui muiden tapaan luennoilla kiltisti, olivathan luennot elintärkeitä. Ei siksi, että osallistumisia olisi erityisen tarkkaan seurattu, vaan siksi, että luennoille oli osallistuttava, jos halusi tietää mitä siellä puhuttiin. Erillisiä jaettavia luentomonisteita ei ollut, ellei sitten kanssaopiskelija ystävällisesti monistanut omia muistiinpanojaan kalkkeeripaperin avulla. Kursseja Kauppi piti muutenkin luentoja mukavampina, sillä niissä oli luentoja väljemmät aikataulut.
Töitä siis tehtiin, mutta ehkä tahti oli nykyistä rauhallisempi: “Meillä oli aikaa!”
Manimyyrien myyntiä
Vaikka opiskeluviikko jatkui lauantaille asti, mahtui oululaisen opiskelijan elämään muutakin kuin luentoja ja tenttejä.
Matti Kaupille opiskelijaelämän luomisessa ylioppilaskunta oli isossa roolissa. Hänen mukaansa oululaisen opiskelijaelämän kehittyminen alkoi varsinaisesti vasta, kun ylioppilaskunta muutti alkuvuonna 1960 Kauppurienkatu 2:een. Taloa kutsuttiin Kaupin mukaan tuttavallisemmin kunnan taloksi: mennään kuntaan, eli ylioppilaskuntaan.
Hänellä itsellään on OYY:n ensimmäinen jäsenkortti. Sen hän sai oikeastaan sattumalta.
Asuessaan Oulun ensimmäisessä opiskelija-asuntotalossa Domus Botnicassa Kauppi kuuli huhuja, että samasta talosta huoneen saaneelta ylioppilaskunnalta saisi pian jäsenkortteja. Asiasta kuultuaan Kauppi ja kämppäkaveri Pekka Keränen koputtivat toimiston ovelle heti kello 16, ja saivat korttinsa: Kaupille tuli numero 1, Keräselle numero 2.
Sittemmin jäsenkortista on koitunut Kaupille ainakin se hyöty, että sillä pääsi jonon ohi ylioppilastalo Rauhalan avajaistansseihin.
“Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Matti Kauppi osallistui opintojen ohella kiltatoimintaan. Hän oli perustamassa Oulun yliopiston biologikilta Syntaksista, ja sihteeriksi valittuna hän kirjoitti myös perustavan kokouksen pöytäkirjan. 1960-luvulla oululaisopiskelijat tekivät myös kovasti töitä opiskelija-asuntopulan helpottamiseksi: Kauppikin oli mukana keräämässä paperia ja myymässä manimyyriä, myyrämaskotteja, joilla rahoitettiin Välkkylän ylioppilaskylän rakentamista.
Kauppi oli myös mukana marraskuussa 1966 marssimassa keskustasta Kuivasjärvelle osana suurta opiskelijatempausta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä toistatuhatta oululaisopiskelijaa marssi pitkän matkan kaivamaan kuoppaa ja täyttämään peltoa. Kyseessä oli symbolinen teko: tuolloin tuleva yliopistoalue oli vielä soista peltomaisemaa, ja opiskelijat halusivat tehdä osansa kaivamalla yliopiston perustan. Tempaus ei ollut protesti, vaan positiivinen mielenosoitus, jonka tarkoituksena oli osoittaa kiitollisuutta yliopiston sijaintipaikasta.
Oulun ylioppilaslehdessä tilannetta kuvattiin näin: “Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Jo ennen yliopiston aloittamista Oulussa oli toiminut useamman vuoden ajan Oulun opettajakorkeakoulu. Opettajakorkeakoulun opiskelijatkäynnistivät esimerkiksi “Operaatio Lohkareen”, malmilohkareiden myyntitempauksen, jolla kerättiin rahaa opiskelija-asuntolaa varten. Opettajakorkeakoululla oli myös oma ylioppilaskuntansa, joka toimitti omaa opiskelijalehteään, organisoi harrastuskerhoja, järjesti juhlia ja organisoi tiettävästi esimerkiksi Oulun ensimmäisen vappulakituksen. Frans Mikael Franzénin sijaan lakin sai vappuna 1958 Uno AronKaarnavenepoika-pronssiveistos. Silloiset ylioppilaat pitivät piispa Franzénia liian arvovaltaisena kohteena lakitettavaksi, eikä hänen päänsä koko ollut käytössä olleelle ylioppilaslakille sopiva.
Matti Kauppi muistelee, ettei itse juuri tavannut pedagogian opiskelijoita. No, moni heistä asui kyllä samassa talossa Toivoniemen Domus Botnicassa, ja joskus heihin törmäsi opiskelijariennoissa. Hän muistelee opettajaopiskelijoiden järjestäneen myös railakkaita juhlia, joista yksi johti radion seremonialliseen hautaamiseen Merikosken alakanavaan.
“Mutta me olimme kilttejä poikia.”
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
Yliopisto ei antanut lähteä
Matti Kaupin kanssa samaan aikaan aloittaneiden tavoitteet olivat selvillä: biologian ja maantieteen lehtorin pätevyys taskuun ja ulos maailmaan!
Kauppikin oli jo siirtymässä yliopistolta eteenpäin, kohti valmistumista ja opettajuutta. Siinä vaiheessa, kun hän olisi ollut opintojensa puolesta valmis työelämään, hän jäikin syventämään opintojaan. Vuonna 1965 hän tapasi yliopistolla tulevan vaimonsa Annelin, jolla käynnistyivät fysikaalisen kemian ja biokemian opinnot. Matti Kauppi päätti seurata hänen perässään takaisin opintoihin.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Molemmat opiskelivat vuosien ajan töiden rinnalla kasvatustiedettä, erilaisia kenttäopintoja, lisäkursseja tietokoneiden käytöstä – kaikkea, mitä opetustehtävissä yliopistolla tarvitsi. Vuosien aikana syntyivät myös väitöskirjat. Anneli Kauppi tutki lehtipuiden kantojen rakenteellisia ja toiminnallisia mahdollisuuksia vesametsäkasvatuksessa. Matti Kauppi kehitteli väitöskirjassaan menetelmiä, joilla herkkiä jäkäliä käytetään välineenä ilman saastetutkimuksessa.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Kauppi oli työskennellyt jo opintojen ohella kurssiassistenttina professorin apulaisena. Sen jälkeen työura jatkui Oulun yliopistolla erilaisissa määräaikaisissa töissä tuntiopettajana, assistenttina, puutarha-amanuenssina, muutamaan otteeseen virkaatekevänä apulaisprofessorina. Jäkälät pysyivät edelleen tärkeimpänä tutkimuskohteena ja yhteistyötä tehtiin useiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Osassa julkaisuista myös vaimo Anneli oli osallisena.
Yksi Kaupin työtehtävistä oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan rakentaminen. Se rakennettiin alkujaan Hupisaarille, josta kaupungin oma puutarha oli siirtynyt Peltolaan väljempiin tiloihin. Työ puutarhan parissa käynnistyi keväällä 1961. Kasvit tulivat Helsingin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, josta Raikko Ruotsalo toimitti ne Ouluun, mukana tarkat ohjeet kasvien sijoittamisesta.
Hupisaarille kaavailtiin myös itse yliopiston sijoittamista, erilaisissa vuokratiloissa asustavalla Oulun yliopistolla kun ei ollut yliopiston ensimmäisinä vuosina yhtä yhtenäistä tilaa. Yliopistoa ehdotettiin sijoitettavaksi niin Sanginsuuhun, Virpiniemeen kuin keskustan liepeille Koskikeskukseenkin.
Matti Kauppiakin ohjeistettiin valitsemaan Hupisaaren puista ja pensaista ne, joita ei ainakaan saisi poistaa yliopiston vallatessa alueen. Kauppi valitsikin, mutta yliopisto sijoitettiin lopulta Linnanmaalle. Kasvitieteellinen puutarha seurasi perästä kampukselle vuonna 1983.
Elämä, ura, ystävät
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
“Elämän sisältö, työ ja huvikin”, Matti Kauppi kuvaa yliopiston roolia elämässään.
Lapsena Matti Kauppi oli ajatellut, josko hänestä tulisi kasvinjalostaja tai biologian opettaja. Jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Ei hänestä tullut biologian lehtoria, niin kuin monesta, ja niin kuin alun perin piti. Ei kasvinjalostajaa tai puutarhanjohtajaakaan, vaikka hän hoiti jälkimmäistä pestiä vuoden ajan.
Mutta 81 vuotta elämää on sujunut hyvässä kunnossa, ehkä juuri siksi, että hän on harrastanut puutarhanhoitoa.
Ja vielä tämänkin muiston yliopisto on Kaupille antanut:
Yliopiston avajaispäivänä Matti Kauppi halusi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen Koskikeskuksen yllä. Kun näkymä ei tuntunut oikein riittävältä oman kerroksen parvekkeelta, hän nousi Domus Botnican neljännen kerroksen parvekkeelle.
Ilotulitus oli houkutellut parvekkeelle paljon opiskelijoita. Yhtäkkiä Kauppia työnnettiin sivuun – joku tärkeän oloinen mieshenkilö otti parvekkeelta tilaa. Syynä olivat arvovieraat: ilotulitus kiinnosti myös maaherra Kalle Määtän puolisoa Jenni Määttää ja presidentti Urho Kekkosen puolisoa Sylvi Kekkosta.
“Muistan, että siinä minä sitten Kekkosen rouvan olkapään yli katselin ilotulitusta.”
Jutun lähteinä käytetty lisäksi Matti Kaupin haastatteluja Yliopiston arki – tallennushankkeessa (haastattelijat Tiina Kuokkanen ja Tiia Salo) ja Aktuumin numerossa 2/08, Oulun korkeakouluseuran (nyk. Oulun yliopistoseura) julkaisua Oulun yliopiston avajaisista, Anna Niemisen toimittamaa OYY:n historiateosta Uunosta Välkyksi – Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959–2009 (2009) ja sanomalehti Kalevan 4. lokakuuta 1959 julkaistua numeroa.
Muokattu 8.10.2019 kello 17.20: Korjattu Kaupin väitöskirja-aihetta koskeva väärä tieto: aiheena oli jäkälät, ei punajäkälä.
Matti Kauppi
» Yksi Oulun yliopistossa syksyllä 1959 opintonsa aloittaneista alumneista. » Valmistunut Oulun yliopistosta maisteriksi vuonna 1965, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1980. Pro gradu -työn aiheena laiduntamisen vaikutukset Liminganlahden rantaniittyjen kasvillisuuteen, lisensiaatin työn aiheena jäkälien lannoitusmahdollisuudet ja jäkälien käytöstä ilman saastumisen indikaattoreina. Väitöskirja käsitteli jäkälien käyttöä ilmansaastumisen tutkimuksessa. » Aloitti assistenttina Oulun yliopiston kasvianatomian kurssilla keväällä 1962. Työskenteli Oulun yliopistolla eri tehtävissä vuoteen 2000 asti.
”Kovin paljon on muuttunut Oulussa niistä päivistä, kun yliopisto aloitti, ja kovin paljon kaikista muutoksista on Oulun yliopiston ansiota. Voin vain olla iloinen, että minulle on myönnetty mahdollisuus kertoa tästä Oulun ylioppilaslehden sivuilla 60 vuoden jälkeen. Työiloa ja luottamusta tulevaan kaikille yliopistossa työtään tekeville ja uutta opiskeleville!”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
1970-luvulla sähkötekniikan ala oli keskellä muutosta. Teknologian nopea kehitys muutti alan koulutusta ja arkea merkittävästi, kun esimerkiksi mikroprosessorit ja taskulaskimet keksittiin. Sähkötekniikan kehitys näkyi myös Oulussa. Oulun yliopiston Sähköinsinöörikilta oli perustettu vuonna 1965 ja Nokia perusti radiopuhelintehtaan Ouluun vuonna 1973.
Myös Helena Moring aloitti sähkötekniikan opinnot Oulussa vuonna 1976.
Hän kertoo, ettei suinkaan aina tiennyt päätyvänsä teekkariksi, vaikka olikin aina pitänyt matemaattisista aineista. Moringilla oli alaa valitessaan monia kiinnostuksen kohteita, sähkötekniikkaan hän päätyi lopulta osittain sattuman vuoksi.
Vuosikymmeniä myöhemmin Moring on edelleen tekemisissä sähkötekniikan oppien kanssa, tähän haastatteluunkin hän saapuu 5G-testiverkkoprojektin tapaamisesta. Hartelan projektipäällikkönä Oulussa työskentelevä Moring kehittää tällä hetkellä älykorttelia Karjasillan Verstas -projektissa.
Hän näkee tulevaisuuden tietoliikenneverkkojen olevan yksi projektin isoista teemoista, ja nykyisen ymmärryksensä tietoliikennetekniikasta perustuvan jo 1970-luvulla opiskelemiinsa asioihin.
“Perusteoria ei ole hukkaan heitettyä. Ei kannata lukea vain sen verran että pääsee tentistä läpi vaan yrittää aidosti ymmärtää”, Moring neuvoo nykyopiskelijoita.
Uusien käytäntöjen kehittäminen ja normien kyseenalaistaminen ovat teemoja, jotka määrittelevät Moringin uraa aina opiskeluajoista asti. Hän oli yksi vuosikurssinsa kolmesta naisesta, kun aloittavia opiskelijoita oli noin 70. Opiskeluvuosinaan hän oli muun muassa mukana kehittämässä Sähköinsinöörikillan toimintaa.
Se, onko ura vastannut opiskeluaikaisia odotuksia, on Moringista vaikea sanoa.
“Opiskeluaikoina kellään ei ollut odotuksia. Tämä ala on muuttunut valtavasti.”
Hän kertoo alan vaatineen omien rajojen eteenpäin työntämistä ja mukavuusalueelta poistumista, mikä on osaltaan täyttänyt hänen odotuksensa monin verroin.
Microsoftia ja MikroMikkoja
Helena Moringin ura yliopiston ulkopuolella alkoi, kun Nokia Data perusti ensimmäisen tuotekehitysyksikkönsä Ouluun vuonna 1984.
Moring työskenteli Nokia Data -nimellä tunnetussa kehitysyksikössä ensin Pitäjämäellä, sitten Oulussa. Hän oli yksikön ensimmäisen kahdeksan henkilön joukossa, ja jatkoi uraansa yrityksen mukana vaihtelevissa tehtävissä yli 30 vuotta.
Vaikka MikroMikko on jäänyt jo historiaan, moni käyttää kehitystiimin tuotteita yhä tänä päivänä. Tiimi esimerkiksi teki yhteistyötä Bill Gatesin kanssa. Microsoftin johtaja kävi Pitäjänmäellä ja Nokia Data kehitti 1980-luvulla Microsoftin käyttöjärjestelmäohjelmia, Moring kertoo.
Nokia Datan ja Moringin kädenjälki näkyy tänä päivänä myös suomalaisessa katukuvassa – nimittäin Suomen ensimmäisissä pankkiautomaateissa.
Polku hyvään johtamiseen
Jo Nokian aikaisella urallaan Helena Moring eteni kehitystehtävistä johtotehtäviin ja vastasi projekteista ja alaisista. Moring ei nykyisestä johtoasemastaan huolimatta koe hakeneensa valtaa.
“En ole koskaan ajatellut valtaa sinänsä, enemmänkin olen nähnyt asioita, jotka voisi tehdä vähän paremmin tai toisella tavalla. Sitä kautta olen päätynyt vetämään tiimejä, joissa sitä on voinut toteuttaa”, Moring kertoo.
Vaikka Moring onkin Nokian vuosinaan parhaimmillaan johtanut yli 200 alaista, hän ei näe itseään vallankäyttäjänä – hän jopa vierastaa ajatusta.
“Ainahan valtaa on, kun on alaisia, mutta ajattelen valtaa ennemmin vastuuna ja keskityn siihen, mitä tiimeillä on mahdollista saada aikaan.”
Hän uskoo, että hänen laillaan kuka tahansa voi oppia johtajaksi, eikä ole vain yhtä ihmistyyppiä, jolle johtaminen sopii.
“Hyvässä johtamisessa tärkeintä on omana itsenä oleminen. On hyvä, että on erilaisia perusluonteita johtajina.”
Millainen sitten on hyvä johtaja?
“Arvomaailmojen samansuuntaisuus itsellä ja yrityksellä, sieltä lähtee hyvä johtaminen.”
Tärkeimpänä johtamista määrittävänä tekijänä Moring näkee eron englanninkielisten johtamistermien leadershipin ja managementin välillä.
Management on Moringille päivittäistä käytännön asioiden hoitamista ja leadership taas ihmisten johtamista.
Moringin mukaan molempia tarvitaan, mutta johtamisuran alussa yleinen virhe on keskittyä liikaa managementtiin. Silloin johtaa enemmän asioita kuin ihmisiä, hän sanoo. Moringin oma johtamisfilosofia on, että ihmisiä johdetaan edestäpäin suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen.
Lopulta hyvän johtajan tekee hänen mielestään kuunteleminen ja nöyryys.
“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu.”
Kuka?
Helena Moring
» Valmistunut Oulun yliopistosta diplomi-insinööriksi vuonna 1982.
» Työskentelee Hartelan projektipäällikkönä Karjasillan verstas -aluerakentamisprojektissa. Työskennellyt aiemmin Oulun yliopiston tietoliikennetekniikan laitoksella ja Nokialla. Lisensoitu patenttiasiamiesja toimittanut myös Nokian patenttihakemuksia.
» Parasta opiskelussa olivat teekkarivaput ja excursio Amerikkaan.
» Haastavinta opinnoissa oli tarve sisäistää kaikki aiempi tieto, jotta pärjäsi uusilla kursseilla
» Toimi opiskeluaikanaan yliopiston valokuvauskerhossa (nyk. yo-kamerat) ja Sähköinsinöörikillassa.
» Unelmoi golfin pelaamisesta tulevana kesänä.
» Harrastaa vapaa-ajallaan joogaa ja pilatesta.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
