Oulun yliopistossa Hannu Rajaniemi kanavoi luovuutensa roolipelaamiseen ja haaveili teoreettisen fyysikon työstä. Lopulta kutsumus löytyikin toisaalta.
San Franciscossa on aamu, kun tutkija, yrittäjä ja kirjailija Hannu Rajaniemi vastaa videopuheluun kotoaan käsin. Kuluneet kuukaudet ovat olleet kiireisiä. Bioteknologiayhtiö HelixNanon perustajajäsenenä Rajaniemi on mukana kehittämässä rokotetta uutta koronavirusta vastaan.
”Edessä on luultavasti vielä pitkä tie, ennen kuin saamme toimivan rokotteen. On myös mahdollista, että ennen kuin siihen pisteeseen päästään, saavutammekin laumaimmuniteetin. Se on kuitenkin aika jäätävä vaihtoehto, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa se voisi tarkoittaa jopa 3 miljoonaa kuollutta”, Rajaniemi sanoo.
Hän korostaa, että pandemia on vasta alkuvaiheessa. Rajaniemi arvioi, että viruksen kanssa kamppaillaan ainakin vuoden 2021 loppuun saakka, ehkä pidempäänkin.
”Uskon kyllä, että rokote saadaan jossain vaiheessa. Se vain ei ole niin suoraviivaista kuin media antaa ymmärtää. Jos meillä käy hyvä tuuri, ensimmäisen aallon rokotteet auttavat vähän, mutta eivät palauta tilannetta kokonaan normaaliksi. Huonolla tuurilla ne voivat jopa pahentaa infektiota”, Rajaniemi kertoo.
Matematiikkaa ja kirjallisuutta
Ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että Rajaniemi päätyi bioteknologian pariin. Alun perin hänestä piti tulla teoreettinen fyysikko.
Kipinä fysiikkaan syttyi, kun Rajaniemi luki alakouluiässä Jules Vernen kirjan Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Sen jälkeen hän alkoi haaveilla sukellusaluksen rakentamisesta.
”Aloin pohtimaan, mikä sen voimanlähde voisi olla, ja sitä kautta päädyin fysiikan pariin”, hän muistelee.
Lukion jälkeen Ylivieskassa kasvanut Rajaniemi muutti Ouluun ja aloitti matematiikan ja teoreettisen fysiikan opinnot. Varsin pian hän alkoi haaveilla akateemisesta urasta ja kiinnostui ennen kaikkea säieteoriasta.
Ollessaan vaihdossa Cambridgen yliopistossa Rajaniemi liittyi ammattikirjailijoiden ohjaamaan kirjoittajaryhmään. Tarinat ja henkilöhahmojen kehitteleminen olivat aina houkutelleet, mutta vasta nyt hän alkoi toden teolla kirjoittaa.
”Kirjoittaminen oli virkistävää vaihtelua fysiikan opinnoille”, hän sanoo.
Kaikkein intensiivisin kirjoittaminen alkoi Edinburghissa, jossa Rajaniemi työsti myös väitöskirjaa säieteoriasta. Esikoisteos Kvanttivaras (The Quantum Thief) julkaistiin vuonna 2010, suomennoksena vuotta myöhemmin. Sittemmin Rajaniemi on kirjoittanut yhteensä neljä romaania ja lukuisia novelleja.
Kirjoittaminen on Rajaniemelle tapa ymmärtää maailmaa ja ihmisiä. Kun hän haluaa selvittää jonkin asian perinpohjaisesti, hän kirjoittaa siitä novellin tai romaanin.
”On siinä myös sisäinen pakko. Jotkut kysymykset, näyt ja asiat jäävät pyörimään mieleeni ja minun on pakko saada ne ulos, paperille. Usein kirjoittaminen on oire jostain asiasta, mutta se käy ilmi vasta, kun ensimmäinen raakaversio tarinasta on jo valmis. Sitten tajuan, että ahaa, tämän takia tämä oli pakko kirjoittaa.”
Syy olemassaoloon
Vaikka se oli aluksi vaikea myöntää, Rajaniemi on ymmärtänyt, ettei hänen tehtävänsä ole olla teoreettinen fyysikko.
Tie on kulkenut Ylivieskasta Ouluun, sieltä Edinburghiin, San Fransiscoon ja Piilaaksoon. Monen eri vaiheen jälkeen Rajaniemi on löytänyt kutsumuksensa bioteknologiasta, syövän ja pandemioiden vastaisesta taistelusta. Kirjat taas syntyvät ennen päivätyötä, kello kuuden ja kahdeksan välisenä aikana.
Rajaniemen ohje muille onkin nykyään se, ettei kannata huolestua, vaikka oma ala ei heti tunnu löytyvän.
”Kannattaa jatkaa etsimistä, vaikka oma juttu ei olisi vielä löytynyt. Sinun tehtäväsi maailmassa voi olla jotain sellaista, mikä on sinusta helppoa ja kivaa, ja jota ihmiset arvostavat. Japaninkielessä sille on ihan oma sanansakin, ikigai, syy olemassaoloon.”
Seuraavaksi Rajaniemi haaveilee siitä, että ihmiset oppisivat ratkomaan ongelmiaan tehokkaasti. Koronan jälkeenkin edessä on haasteita, jotka vaarantavat koko sivilisaation olemassaolon. Hän kuitenkin uskoo, että meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä niistä.
”Se on tämän ihmiskunnan paradoksi: olemme kyvykkäitä ratkomaan todella ihmeellisiä asioita ja tekemään hienoja asioita toisillemme. Silti meillä on myös evoluution jäänteitä, jotka eivät sovi nykymaailmaan, kuten se miten pelkäämme muukalaisia tai uskomme eniten sellaisia asioita, joitka aikaisemmat mielipiteemme vahvistavat. Biologiasta johtuvat ongelmat suurenevat globaalissa yhteiskunnassa, jossa elämme.”
Rajaniemi toteaa, että ihmisillä on jo nyt valtava määrä hienoja työkaluja ongelmiensa selvittämiseen. Ratkaisuja löytyy niin pandemioihin, ilmastonmuutokseen kuin muihinkin uhkiin.
”Vaikeampi ongelma on se, miten rakennamme yhteiskuntamme uudelleen niin, että meillä olisi vähän pidempi aikahorisontti kuin se, kuka voittaa seuraavat vaalit.”
Kuka?
Hannu Rajaniemi
» Kotoisin Ylivieskasta. Asuu nykyisin San Franciscossa.
» Yrittäjä, tutkija ja kirjailija. Perustajajäsen HelixNano -yrityksessä, joka kehittää bioteknologian avulla uusia syöpälääkkeitä ja rokotetta koronavirusta vastaan.
» Opiskeli matematiikkaa ja teoreettista fysiikkaa Oulun ja Cambridgen yliopistoissa. Väitteli tohtoriksi säieteoriasta Edinburghin yliopistosta.
» Perusti Oulun yliopistossa ystäviensä kanssa peliseura CRYOn, joka toimii yliopistolla tänäkin päivänä.
» On kirjoittanut 4 romaania, ja hänen novellejaan on julkaistu useissa lehdissä ja antologioissa Suomessa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
» Harrastaa urheilua vaimonsa ja perheen koiran kanssa.
Julkaistu
SHARE
Laura Juntunen
Toimittaja, joka innostuu kaikesta ja elää tarinoista.
Maantieteen opintojen aikana Olli Karjalaisella ei ollut visioita tulevaisuudesta. Tutkijaksi hän päätyi vaiston varassa, seuraten asioita, jotka häntä kiinnostavat.
Tunturin laelta avautuva maisema on pysäyttävä. Tunturijonot, koko väripaletin kirjo ja lampien tyyni pinta kuljettavat ajatukset pois arjen kiireistä.
Tällaiset maisemat ovat aina vetäneet Olli Karjalaista puoleensa. Jo nuoruusvuosina hän suuntasi vapaa-ajallaan pohjoiseen kalastamaa ja retkeilemään. Nykyäänkin hän hakeutuu matkoillaan veden äärelle tai ylös, kohti korkeuksia.
”Sinne, missä on avaruutta. Vastapainoksi kaupungin ahtaudelle.”
Vaikka muut murheet luonnossa unohtuisivatkin, ilmastonmuutosta sielläkään ei pääse pakoon. Karjalainenkin on kehityssuunnasta tuskallisen tietoinen.
”Edellistalvena mietin monta kertaa, että toivottavasti näin lämpimistä talvista ei tulisi uutta normaalia.”
Karjalainen tutki aihetta myös väitöskirjassaan, joka tarkastettiin Oulun yliopistolla maaliskuussa 2020. Työssään hän tarkasteli ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöolosuhteiden vaikutusta ikiroutaan ja osoitti, millaisia uhkia ikiroudan sulaminen voi aiheuttaa arktisen alueen luonnolle ja rakennetulle ympäristölle.
Vaikka Suomessa ikirouta voi tuntua etäiseltä asialta, esimerkiksi Venäjällä, Kanadassa ja Alaskassa se vaikuttaa miljoonien ihmisten jokapäiväiseen elämään.
”Sulavasta ikiroudasta vapautuvilla kasvihuonekaasuilla voi olla myös globaali ilmaston lämpenemistä kiihdyttävä vaikutus.”
Vaiston varassa
Kun Karjalainen ylioppilaaksi valmistuttuaan pakkasi laukkunsa ja lähti Kajaanista Ouluun aloittaakseen opinnot yliopistolla, hänellä ei ollut juurikaan käsitystä siitä, millaista opiskelu maantieteen tutkimusyksikössä tulisi käytännössä olemaan. Yllätys oli myönteinen.
”Maantiede on osoittautunut olevan minulle sopiva tieteellinen koti.”
Sivuaineina hän opiskeli geoinformatiikkaa, tilastotiedettä, geologiaa ja venäjää. Kaikista on ollut sittemmin hyötyä työelämässä, vaikka varsinkaan opintojen alkupuolella Karjalaisella ei ollut vielä tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia.
”Menin jollain tavalla vaiston varassa tehden sitä mikä kiinnostaa ja ajatellen, että asiat järjestyvät. Pikku hiljaa tällä ”metodilla” ja mielenkiintoisten opintojen myötä alkoi muodostua idea siitä, että yliopistomaailmassa olisi mieluisaa tehdä työtä.”
Esimakua tutkijan työstä antoivat tutkimusavustajan pesti ja opetustehtävät maantieteen tutkimusyksikössä. Tehtävissä oppi monia konkreettisia, akateemisella uralla vaadittavia taitoja.
Eikä muukaan työkokemus hukkaan mennyt. Vielä opintojen aikana Karjalainen teki töitä roudarina ja kuvasi raveja televisioon.
”Joka työstä oppii jotain, ainakin taitoja työskennellä erilaisissa työyhteisöissä. Tällaisesta on hyötyä tutkimustyössä, sillä tutkimusta tehdään usein vaihtuvissa porukoissa, oli kyse sitten artikkeleiden kirjoittamisesta tai tutkijavierailuista muissa yliopistoissa.”
Tutkijan työssä myös aiemmasta retkeilykokemuksesta on ollut etua. Väitöskirjaa tehdessään Karjalainen vietti kaksi kesää Pohjois-Norjan tuntureilla ja kartoitti maaperän muodostumia ja routa-aktiivisuutta vaihtuvien työkavereiden kanssa.
”Kenttätyö on yksi alan parhaista puolista. Ensimmäinen viikko tai pari maastossa voi tuntua retkeilyltä, mutta seuraavat viikot jo kovalta työltä. Ainakin tähänastisissa maantieteellisissä tutkimusasetelmissa työni on vaatinut hyvin paljon liikkumista aamusta iltaan.”
Kaaoksesta selkeyteen
Karjalaisen kiinnostus kylmien alueiden geomorfologiseen toimintaan syttyi gradun aikana. Vuonna 2015 avautui mahdollisuus hakea tohtorikoulutettavaksi Suomen Akatemian rahoittamaan INFRAHAZARD-projektiin.
”Siihen päästyäni ikirouta ja sen sulamisesta aiheutuvat arktisen alueen rakennettuun ympäristöön kohdistuvat uhkat tulivat tutkimuksen keskiöön.”
Väitöstyössään Karjalainen osoitti, että huomattava osa arktisen alueen väestöstä ja infrastruktuurista sijaitsee korkean riskin alueilla, joissa rakennukset, tiet ja luonto ovat vaarassa, ellei tulevaan varauduta.
Vaikka kasvihuonekaasujen määrän lisääntyminen saataisiin pysäytettyä, ilmasto jatkaa lämpenemistään vielä pitkään. Osa sulavan ikiroudan vaikutuksista on täten väistämättömiä, mutta paljon on yhä tehtävissä.
”Pitkällä tähtäimellä tehokkain keino lieventää negatiivisia vaikutuksia on hidastaa ilmaston lämpenemistä. Rakennusteknisillä ratkaisuilla voidaan puolestaan hidastaa ikiroudan sulamista infrastruktuurin alla tai varmistaa sen kestävyys ikiroudan sulaessa.”
Ilmastonmuutos on monimutkainen kokonaisuus. Karjalainen kokee, että kirjallisuuteen tutustuminen ja oman tutkimuksen tekeminen ovat kuitenkin auttaneet häntä muodostamaan kaoottisesta uhkakuvasta selkeämmän käsityksen.
”Tässä mielessä tieto ei lisää tuskaa, vaan edesauttaa muutoksiin varautumista. En silti tahdo sanoa, että ilmastonmuutoksen vaikutukset olisivat yhtään vähäpätöisempiä kuin yleisesti esitetään.”
Ihminen sopeutuu
Karjalainen on viihtynyt luonnossa niin kauan, kuin muistaa.Siellä hänen huomionsa kiinnittyy esimerkiksi veden ja jään liikkeistä syntyneisiin maastonmuotoihin, ainutlaatuisiin pintoihin ja jääkauden aikaansaamiin muodostumiin.
”Epäilemättä nämä eivät kaikkien mielestä ole huomionarvoisia, mutta kun muodostumia riittävän pitkään tarkastelee kirjojen sivuilla ja maastossa, niin ne voi nähdä jopa esteettisesti miellyttävinä. Saan silti ehdottomasti iloa myös elävän luonnon ihmeistä.”
Tutkimuskohteekseen Karjalainen on valinnut katoavan luonnonvaran. Ikiroudan on havaittu sulavan paikoin jopa nopeammin kuin aiemmin on ennustettu.
Kaikesta huolimatta Karjalainen on toiveikas.
”Olen optimistinen tulevaisuuden suhteen. Nähtäväksi jää, onnistutaanko ilmastonmuutosta hillitsemään yleisten tavoitteiden mukaisesti mutta uskon, että ihmiskunta kykenee sopeutumaan muutoksiin ja hyvään elämään jatkossakin. Tämän edellytyksenä on mielestäni kuitenkin se, että myös elollisesta luonnosta pidetään huolta.”
Aivan kuten monen muunkin, väitöstyön jälkeen Karjalaisen arki on keskittynyt kotiin kaikkialla riehuvan koronaepidemian takia. Työ kuitenkin jatkuu tutkijana ja opettamisen merkeissä. Toistaiseksi ikiroudassa riittää vielä tutkittavaa moneltakin kantilta.
”Minulla ja tutkimustiimillämme on useita tutkimusideoita, joiden parissa haluan jatkaa. Tuntuu siltä, että työ on vasta alussa.”
Kuka?
Olli Karjalainen
» Kotoisin Kajaanista, asuu nykyisin Oulussa. » Valmistui maisteriksi vuonna 2013 ja tohtoriksi 2020. » Lukukausi Pietarissa osoitti, että yliopistouralla voi olla myös urbaani ja kansainvälinen puolensa. » Tutki väitöskirjassaan ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöolosuhteiden vaikutusta ikiroutaan. Jatkaa nyt tutkimus- ja opetustyötä maantieteen tutkimusyksikössä. » Harrastaa vapaa-ajallaan musiikkia, soittamista, luonnossa liikkumista ja telttailua perheensä kanssa.
Julkaistu
SHARE
Laura Juntunen
Toimittaja, joka innostuu kaikesta ja elää tarinoista.
Elsi Salovaara vaihtoi alaa kesken opintojensa, eikä päätynytkään opettajaksi. Toimittajan työ oli lapsuuden ystäväkirjoihin kirjattu haave, joka tuli todeksi.
“Yhdistän yliopistoon aina sen tuoksun. Se on hirveän kotoinen”, Elsi Salovaara kertoo.
Kajaanilaissyntyinen Salovaara valmistui yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2008. Hän ehtihistorian ja lukuisten sivuaineopintojen ohella toimia myös aktiivisesti ainejärjestössään ja ylioppilaskunnassa.
“Yliopistoajoilta on aivan ihania muistoja”, Salovaara tiivistää kahdentoista vuoden ajanjakson elämästään.
“Ikuisuusopiskelija” toivoo, että myös nykyopiskelijat ehtisivät kokeilla, harrastaa ja toimia yhdistyksissä. Tunnelman muutoksen opiskelijaelämässä hän kertoo itsekin aistineensa.
“Olen tyytyväinen siihen, että minun ei tarvinnut niin vauhdilla edetä. Omalle osalle ei tullut sellaista stressiä tai ahdistusta, mitä monella on nykyään.”
Omista opinvuosistaan Salovaara nimeää antoisimmiksi juuri yhdistys- ja harrastustoiminnan sekä niiden merkeissä tavatut ystävät yli tiedekuntarajojen.
Erityisen ilolla Salovaara muistelee Oulun yliopiston kainuulaista opiskelijayhdistystä, Kaenoa, jota hän oli mukana perustamassa.
“Perustajina saimme tehdä yhdistyksestä juuri sellaisen kuin halusimme.”
Vankaksi luotu perusta ja yhteisöllinen kainuuhenkisyys ovatkin tuoneet Kaenon jo pitkään ikään: 20-vuotiskemuja vietettiin hiljattain Teekkaritalolla.
“Kuin oma lapsi olisi kaksikymppinen, tuntuu hienolta!”
Nykyään Salovaara toimii muun muassa Lions Club Oulun Pokkitörmän sihteerinä sekä Kansallisen Lastenliiton Pohjois-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana.
“Viime aikoina on tuntunut siltä, että paukut on annettu ja yhdistyksiä voisi alkaa karsimaankin. Toisaalta tätäkin olen puhunut jo monta vuotta”, Salovaara naurahtaa.
Ihmisten kohtaaminen kiinnostaa
Varhaisissa uranäkymissään Salovaara oli aikeissa suuntautua opettajaksi. Auskultointivuoden käytännön kokemukset pistivät hänet kuitenkin epäilemään soveltuvuuttaan ja pohtimaan uranäkymiä uusiksi.
Läheinen suhde kirjoittamiseen ja kokemukset Tiiman ainejärjestölehden toimittamisesta herättivät uteliaisuuden toimittajan työtä kohtaan. Alassa kiinnosti sama ihmisläheisyys kuin opettamisessakin.
“Löysin silloin myös vanhoja, ala-asteen ystäväkirjoja. Niihin olin aina kirjoittanut, että isona haluan kirjailijaksi tai toimittajaksi. Ystäväkirjat vahvistivat ajatukseni alanvaihdosta.”
Salovaara vaihtoi suuntaa kesken opintojensa ja hakeutui tiedeviestinnän opintoihin toiveinaan päästä toimittajaksi.
Vuosina 2006–2007 Salovaara sai tilaisuuden kokeilla siipiään toimittajana, kun hän hakeutui Oulun ylioppilaslehden päätoimittajaksi. Myös tuota ajanjaksoa hän muistelee lämpimästi.
“Niistä ajoista olen onneksi vähän kehittynyt aikatauluissa. Silloin tehtiin aina viimeisenä päivänä viisi juttua, lehti lähetettiin painoon yhdeltätoista illalla”, hän naurahtaa.
Salovaara kertoo itse lukevansa lehtiä laidasta laitaan naistenlehdistä Suomen kuvalehteen, ”kaiken mitä postiluukusta tulee”. Uteliaisuus ilmaisjakeluja kohtaan, rohkaisi Salovaaraa hakeutumaan myös Rauhan Tervehdyksen toimitussihteeriksi vuonna 2007.
“Monet vähän ihmettelivät hakeutumistani Rauhan Tervehdykseen, mutta itse olin aina löytänyt lehdestä kivaa luettavaa.”
Salovaara kertoo nauttivansa työskentelystä pienessä, viiden hengen toimituksessa.
“On saanut jättää omaa käden jälkensä koko porukalla. Ei koe olevansa vain yksi pieni ratas koneistossa, vaan työlläni on merkitys.”
Tulevaisuudessa kirja?
Salovaara pitää vahvuuksinaan toimittajan työssä ulospäinsuuntautuvaa luonnettaan ja kainuulaista rempseyttään. Hän korostaa kuitenkin alalla tarvittavan monenlaisia persoonallisuuksia: kyky kuunnella ja kysyä oikeita kysymyksiä ovat hänen työssään keskeisintä osaamista.
Kirjoittamisen ja toimittajan työn parissa Salovaara kertoo pysyttelevänsä todennäköisesti tulevaisuudessakin.
“En ole keksinyt mitään yhtä mielenkiintoista ammattia. Minusta on hirveän mielenkiintoista lukea lehtiä, muiden ihmisten näkemyksiä, faktaa, elämäntarinoita. Ne ovat aivan elämän suola. Jos sellaista samaa voisi olla antamassa, voisiko parempaa ollakaan?”
Kuka?
Elsi Salovaara
» Kotoisin Kajaanista, asuu nykyään Oulussa perheensä kanssa.
» Valmistui vuonna 2008 filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta.
» Opiskeli muun muassa historiaa ja tiedeviestintää.
» Toimiopiskeluaikanaan Oulun ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 2006–2007.
» NykyisinRauhan Tervehdys -lehden päätoimittaja.
» Haaveilee tulevaisuudessa vuorotteluvapaan pitämisestä, jolloin voisi toteuttaa toisenkin, lapsuuden ystäväkirjoihin kirjoitetun aikeen ja kirjoittaa kirjan.
» Harrastaa lukemista ja erilaisissa järjestöissä toimimista.
Julkaistu
SHARE
Kerttu Juutilainen
Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.
Muusikko Matti Johannes Koivu lähti etsimään kadonnutta tulevaisuudenuskoaan menneisyydestä. Tuloksena oli kolmen radioesseen sarja, jossa kerrotaan modernin Suomen tarina.
Muuttoliike suuntautuu tavallisesti kohti etelää ja pääkaupunkia – vaikkapa sitä Suomen ensimmäistä rautatielinjaa pitkin, joka avattiin Hämeenlinnan ja Helsingin välille vuonna 1862.
Eikä Oulu ollut ensimmäinen vaihtoehto myöskään hämeenlinnalaistaustaiselle muusikolle Matti Johannes Koivulle.
Hän opiskeli Turun humanistisessa ammattikorkeakoulussa viittomakielen tulkiksi, koska “jonnekin oli pakko hakea” eikä hän ollut päässyt Helsinkiin lukemaan historiaa. Turussa Koivu sai tietää Oulun yliopistossa opetettavasta aate- ja oppihistoriasta, luki pääsykoekirjana ollutta Eric HobsbawminÄärimmäisyyksien aikaa alleviivaten siitä omien sanojensa mukaan ”ehkä 80 prosenttia opiskeluteknisesti hienossa hakuprosessissa” ja pääsi vuonna 2003 sisään.
Edessä oli muutto vieraaseen kaupunkiin, josta Koivu ei tuntenut ketään tai oikeastaan tiennyt mitään. Yliopistoon hakeutuminen oli kuitenkin Koivulle jokseenkin itsestään selvää. Molemmat vanhemmat olivat suorittaneet korkeakoulututkinnon ja koulutuksen arvostus siirtyi myös isoisän esimerkin kautta.
”Tämä välittyi niin, että koulutuksen, sivistyksen ja historian arvo on tosi korkealla.”
Kadonnutta tulevaisuutta etsimässä
Vuonna 2019 Matti Johannes Koivu on arvostettu muusikko, jonka sooloura käsittää yli vuosikymmenen ajanjakson ja kahdeksan levyä. Viimeisin ilmestyi kuluvan vuoden syyskuussa ja kantaa nimeä Luonnos.
Ohjelman tekoon innoitti kokemus pysähtyneisyydestä, tulevaisuuden uskon puutteesta, joka vaikutti vaivaavan laajemminkin Koivun sukupolvea. Oli selvitettävä mistä tässä oli kyse.
Ohjelmaa tehdessä selvisi, että Suomen historiassa on ollut kolme ajanjaksoa, 1890-luku, 1960-luku ja 1990-luku, jolloin usko tulevaisuuteen oli voimissaan.
”Tulevaisuus on tietynlaista yhteiskunnan liike-energiaa. Se on sitä, että halutaan parempi elämä. Tulevaisuus on karrikoiden sitä, että on yksinkertaisesti paljon tehtävää”, Koivu sanoo.
Koivun radioesseissä kerrotaan, kuinka 1890-luvulla tätä energiaa toi fennomaaninen liike, 1960-luvulla tiedostava nuoriso ja 1990-luvulla Nokia ja kansainvälistymisen aalto.
Historiasta apua ahdistukseen
Aikojen kurjuutta valittava millenniaali saa vastaansa maailman steven pinkerit ja hans roslingit, jotka marssittavat komppaniallisen tilastoja todistaakseen, että ennen ei todellakaan ollut paremmin. Materiaalisen hyvinvoinnin keskellä koettavan ahdistuksen yksi syy saattaakin löytyä liian suurista odotuksista.
Koivu kertoo radiosarjassaan, kuinka ”koko maa haluaisi vielä kuulla tarinan kengättömästä pojasta, josta kasvoi valtiomies”. Monen nykyaikuisen tarina voi sen sijaan kulkea omakotitalon lapsesta kerrostaloon vuokralaiseksi.
Edistyksen puute ahdistaa, vaikka reissun olisi saanut taittaa muotikengät jalassaan.
”Yksi tuhannesosa ongelmaa on varmaan tavoitteiden asettamisen vaikeus. Jos lapset kuolevat nälkään, on hirveän helppo asettaa tavoitteeksi se, että lapset ei enää kuolisi nälkään. Nykyään näin selkeiden ja motivoivien tavoitteiden löytäminen on muuttunut vaikeammaksi.”
Koivulle modernin Suomen historiaan tutustuminen oli self-helpiä, josta oli hänelle itselleen paljon apua.
Hänen mukaansa oli mahtavaa ymmärtää, että elämme maailmassa, joka on menneisyyden ihmisten tavoitteiden, suunnitelmien ja unelmien – koskivat ne sitten tasa-arvoa, ihmiskeskeisyyttä tai talouskasvua – lopputulos.
”Historia on tietoiseksi tulemisen prosessi.”
Koivu sanoo, että tulevaisuuden suhteen hänellä ei tällä hetkellä ole ”hanskat jäässä”. Toivoa hän näkee siinä, että pitkään jatkuneen epäpolitisoitumiskehityksen jälkeen nuoret ovat aktivoituneet ilmastolakkoiluun.
Ehkä heissä on sitä liike-energiaa, joka synnyttää tulevaisuuden.
”Kun olin Helsingissä ilmastomielenosoituksessa ja näin Senaatintorin eteen käveleviä lukiolaisia, jotka vaativat systeemin muutosta, niin siitä tuli melkein tippa linssiin. On jumalattoman hienoa, että meillä on 16-vuotiaita, joilla on pokkaa sanoa niin.
Kuka?
Matti Johannes Koivu
» Valmistui vuonna 2012 filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta pääaineenaan aate- ja oppihistoria. Gradun aihe oli “Naisten vapaaehtoinen uskonnollinen ja kansansivistyksellinen aktiivisuus 1890-luvulta 1910-luvun alkuun Ylikartanon kirjeenvaihdon valossa”.
» Parasta opiskelussa oli innostava henkilökunta. Hän on kiitollinen aate- ja oppihistorian laitokselle myös valmistumisen jälkeen saadusta tuesta apurahahauissa ja radio-esseiden tekemisessä.
» Nykyiseltä ammatiltaan muusikko ja toimittaja. Asuu Helsingissä.
» Unelmoi siitä, että hänen lapsensa saisivat elää hyvän elämän.
» Harrastuksiin kuuluu jalkapalloapuvalmentajana toimiminen.
Julkaistu
SHARE
Jonas Björkbacka
Aate- ja oppihistorian opiskelija, joka haluaisi vain lukea ja saada rahaa siitä.
Joogastudio Oulun perustaja ja pääopettaja Matti Pääaho aloitti markkinoinnin opintonsa henkseleitä paukutellen, miljonääriys mielessä. Rahanhimo laantui loppuunpalamisen myötä.
Joogastudio Oulun Aurinko-salin lattialla Buddhan kuvien keskellä istuu onnellisen oloinen mies. Matti Pääahon matka tähän paikkaan ja mielentilaan on kestänyt kauan.
Matkan voi sanoa alkaneen, kun Pääaho aloitti markkinoinnin opintonsa Oulun yliopistossa vuonna 2005. Toisena opiskeluvuonnaan hän otti jo askeleita työelämään: hän aloitti Alexandria Consulting Groupissa markkinointitehtävissä ja yleni pian markkinointipäälliköksi.
Lisäksi hän opetti tanssia kahdessa eri paikassa, teki asiakaspalvelutehtäviä ja toimi verkkosivujen ylläpitäjänä. Kaikessa tekemisessään Pääaho toteaa olleensa perfektionisti.
Kolmantena opiskeluvuonnaan Pääaho lähti vaihtoon Meksikoon. Hän kertoo ajatelleensa vaihdon olevan mahdollisuus ottaa asioihin etäisyyttä, sillä valtava työmäärä vaati liiaksi voimia.
“Ammensin itsestäni enemmän kuin jaksoin.”
Väsymys iski toden teolla vasta Meksikosta paluun jälkeen. Ouluun palattuaan Pääaho otti taukoa opinnoistaan ja vähensi muitakin velvollisuuksiaan. Tuolloin hän opetti ainoastaan katutanssia Citydancella.
“Kun lähdin kauppatieteelliseen, niin lähdin henkseleitä paukutellen. Halusin tulla miljonääriksi, menestyä. Rahankiilto silmissä”, Pääaho kertoo. Tämän ajattelutavan hän hylkäsi loppuunpalamisen myötä.
“Burnoutin jälkeen oma hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän”, Pääaho sanoo. Syntyi tarve etsiä itseä, hidastaa tahtia ja miettiä mitä elämältä todella haluaa.
“Näyttämisen halu jäi pois.”
Vähitellen Pääaho palasi arkiseen rytmiin suorittamaan opintojaan. Häntä pyydettiin myös töihin ePressiin, jossa työskenteli asiakaspäällikkönä parin vuoden ajan keräten rahaa. Nyt Pääaho ei enää tehnyt työtä tullakseen rikkaaksi ja kuuluisaksi, vaan haaveet koskivat reissaamista.
“Pomollekin sanoin, että kaksi vuotta teen töitä ja sitten lähden ulkomaille.”
Aasia syvensi joogainnostusta
Vaihtoaika Meksikossa jätti Pääaholle matkustamisen nälän. Myös matkailusarja Madventures inspiroi häntä.
Vuosi valmistumisensa jälkeen, elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2013 Pääaho lähti Bangkokiin. Hänen tarkoituksensa oli kiertää maailma pienellä budjetilla reppureissaten. Ensimmäiset puoli vuotta kuluivat Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa. Lopulta Pääaho päätyi Balille.
Tuolloin Pääaho syventyi joogaan, jota hän oli jo vuoden ajan harrastanut omin päin.
Pääaho kertoo, että Balilla on suuri hyvinvointi- ja joogaturismikeskittymä. Siellä Pääaho sanoo kiinnostuneensa henkisyydestä aiempaa enemmän. Hän toteaa aina olleensa innostunut kaikesta yliluonnollisesta ja itsensä kehittämisestä.
”Teini-iässä koin ensimmäisen henkisen herätyksen. Voin sanoa suoraan, että olin nuori new age -ihminen silloin.”
Burnoutin jälkeen hän aloitti omien sanojensa mukaan ”järkevämmän itseään etsimisen kauden”, jolloin joogasta tuli itsetutkiskelun kannalta tärkeä asia, joka veti hänet mukaansa.
Jouluksi Pääaho tuli takaisin Suomeen. Se ei ollut alkuperäinen tarkoitus, vaan hänen piti jatkaa Kaakkois-Aasiasta Etelä-Amerikkaan. Alkujaan matkan viimeiseksi kohteeksi valittu Intia kuitenkin kiinnosti Pääahoa enemmän, joten matka jatkui suoraan sinne.
Intiassa Pääaho päätti osallistua ystävänsä suosittelemalle joogakurssille. Innostus aiheeseen syveni kurssin aikana entisestään ja lopulta hän suoritti myös kahden kuukauden mittaisen joogaopettajakoulutuksen.
Suomesta piti päästä pois, kunnes ei tarvinnutkaan
Matti Pääaho palasi Suomeen puolen vuoden Intian-matkan jälkeen yllättääkseen isänsä tämän 60-vuotisjuhlissa. Lyhyeksi suunniteltu pysähdys kuitenkin venyi, sillä Pääaho päätti jäädä nauttimaan Suomen kesästä pariksi kuukaudeksi. Tuolloin joogan opettaminen alkoi hänestä tuntua kiehtovalta mahdollisuudelta.
Hän vuokrasi Heinäpäästä ison kerrostalokolmion, johon avasi kotistudion. Pääahon aikomuksena oli opettaa puoli vuotta ja lähteä joulun jälkeen jälleen reissuun. Toisin kuitenkin kävi.
“Kun katsoin sitä kaikkea mitä olin saanut aikaan, tajusin siinä hetkessä, että en ihan heti päästä irti. Jotenkin tiesin että tämä tarina jatkuu vähän pidemmälle kuin muutama kuukausi. Tässä nyt ollaan, viisi vuotta on kulunut.”
“Kun lähdin [matkalle] niin vannoin etten ikinä palaa Ouluun, että ei täällä ole mitään kiinnostavaa. Vuoden jälkeen näin Oulun ihan uusin silmin. Uudet ihmiset tulivat elämääni”, Pääaho kertoo. Nykyäänkin hän viihtyy Oulussa.
Tammikuussa 2018 avautui nykyinen Limingantullin studio. Aluksi Pääaho oli tiloissa alivuokralainen, mutta tämän vuoden elokuussa hän vuokrasi koko tilan itse. Opettajia on nykyään yhdeksän. Hänellä on edelleen palava halu nähdä maailmaa ja yrittäjyys mahdollistaa ajoittaiset ulkomaanmatkat.
Yrittäjyys sopii Pääahon mukaan myös joogan henkeen, eivätkä kauppatieteen opinnot tai liiketoiminta ole ristiriidassa hänen nykyisen maailmankuvansa kanssa. Pääaho sanoo myös, että joogasta on ollut perinteisesti tapana pyytää vastine. Vaikka maksun periminen tunneista kuuluu siis asiaan, raha ei ole opettamisen motiivi; suurimmaksi taustalla vaikuttavaksi ajatukseksi Pääaho nostaa halun auttaa ihmisiä voimaan paremmin.
Yliopistossa opitut taidot mahdollistavat joogakoulun liiketoiminnan ja tekevät siten auttamisesta mahdollista.
Kuka?
Matti Pääaho
» Kotoisin Oulusta, jossa asuu puolisonsa kanssa.
» Joogastudio Oulun perustaja ja pääopettaja.
» Nimeää ihmisten auttamisen pääasialliseksi syyksi joogan opettamiselle.
» Valmistunut Oulun yliopiston kauppakorkeakoulusta markkinoinnin pääaineesta vuonna 2012.
» Kokee opintojensa antaneen valmiuden kokonaisuuksien näkemiseen ja ongelmanratkaisuun työelämässä.
Matti Kauppi oli yksi Oulun yliopiston ensimmäisistä opiskelijoista.
Lapsena hän oli ajatellut, josko hänestä olisi kasvinjalostajaksi tai biologian opettajaksi. Ja jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Toisin kävi. Kun elämässä tuli sopiva hetki lähteä yliopistolta, hän lähtikin opiskelemaan lisää. Yliopistolta hän sai oikeastaan kaiken: toki tutkinnon ja työn, mutta myös vaimon, ison osan ystävistä ja suunnan elämälle.
Lokakuun 3. päivänä vuonna 1959 Oulussa vallitsi juhlatunnelma. Syksyisenä lauantaipäivänä aurinko vilahteli pilvien välistä, väkeä liikkui kaupungilla tuhatmäärin. Liput liehuivat salossa.
Suuri muutos oli saapunut kaupunkiin, ja nyt sitä juhlistettiin koko Oulun voimin. Laki Oulun yliopistosta oli allekirjoitettu 8. heinäkuuta 1958, ja reilua vuotta myöhemmin oli yliopiston ensimmäisten avajaisten aika.
Kaupungin suurin saatavilla oleva kokoushuoneisto, NMKY:n tennishalli, oli täynnä siististi pukeutunutta juhlakansaa. Kaupunginorkesteri istui korotetulla tasolla, juhlavieraat kylki kyljessä täysillä penkkiriveillä. Vieraiden joukossa olivat muun muassa eduskunnan varapuhemies Johannes Virolainen, pääministeri V.J.Sukselainen, kansanedustaja, entinen opetusministeri Kerttu Saalasti, akateemikot Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna ja Oulun hiippakunnan piispa Olavi Heliövaara.
Oli kyseessä sitten ministeri tai akateemikko, pukukoodi ohjasi vieraita kunnioittavan juhlavaan pukeutumiseen: frakki tai tumma puku, naisilla tumma lyhyt puku ilman hattua, kunniamerkit.
Juhlan alkaessa saliin astui akateemikkojen, korkeakoulujen kanslerien ja rehtorien sekä yliopiston väliaikaisen konsistorin ja vt. professorien ja apulaisprofessorien muodostama kulkue. Muun yleisön seisoessa, orkesterin soittaessa Erik Tulindbergin menuettia, akateeminen kulkue saapui saliin Oulun yliopiston ensimmäisen rehtorin Pentti Kaiteran johtamana. Juhlaväki kasvoi vielä muutamalla hengellä, kun presidentti Urho Kekkonen ja hänen vaimonsa Sylvi Kekkonen, maaherrat Kalle Määttä ja Martti Miettunen puolisoineen ja adjutantit saapuivat saliin Porilaisten marssin saattelemana. Pentti Kaiteran pitämän avajaisesitelmän jälkeen tervehdykset kuultiin presidentti Urho Kekkoselta, opetusministeri Heikki Hosialta ja Helsingin yliopiston rehtorilta, professori Edwin Linkomieheltä.
NMKY:n ääriään myötä täynnä olevan hallin lattiataso oli täynnä tuolirivejä, ja vaille tuolia jääneitä ylioppilaita seisoi parvekkeilla ja niille johtaville portailla.
Heidän joukossaan ei ollut Matti Kauppi. Monen muun ylioppilaan tavoin hän seurasi avajaisjuhlaa televisiosta Oulun lyseon juhlasalissa, muutaman sadan metrin päässä juhlapaikasta.
Hän suhteensa yliopistoon oli kuitenkin erilainen kuin monella juhlavieraalla: parin päivän päästä avajaisista hän aloittaisi opinnot yhtenä Oulun yliopiston ensimmäisistä 424 opiskelijasta.
Metsän kautta kotiin
Kempeleestä kotoisin oleva Matti Kauppi kuuli Oulun yliopiston avaamisesta keväällä 1959, suorittaessaan vielä asepalvelustaan Pohjan prikaatissa Oulussa. Elokuussa järjestettiin erilliset pääsykokeet biologien kaikissa kolmessa oppiaineessa, kasvi-, eläin- ja maantieteessä. Kokeista selvittyään Kaupille saapui tieto: tervetuloa Oulun yliopistoon!
Kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin oli ilmennyt jo koulupoikana. Kun muut kempeleläiset kansakoululaiset valitsivat koulupäivän päätteeksi maantiereitin päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin, Kauppi ja eräs hänen ystävänsä kulkivat mieluummin metsän kautta. Kaverista tuli myöhemmin puutarhuri, Kaupista biologi.
Aloittaessaan toimintansa 60 vuotta sitten Oulun yliopisto järjestäytyi aluksi filosofiseen ja teknilliseen tiedekuntaan. Osaksi yliopistoa liitettiin jo vuonna 1953 perustettu Oulun opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen tiedekunta aloitti syksyllä 1960.
Kaupilla opiskelija-arkeen tutustuminen alkoi pian yliopiston avajaisten jälkeen Oulun keskustassa Kasarmintie 7:ssa, nykyisen taidemuseon tiloissa. Åströmin konttorirakennuksen ylin kerros oli kokonaan vuokrattu Oulun yliopiston kasvi- ja eläintieteen laitoksille.
Kaupilla on edelleen tallessa opintokirja, johon suoritetut tentit ja luennot merkittiin. Ensimmäiset merkinnät ovat lokakuun alusta 1959, kun professori Lauri Siivosen eläinmorfologian kurssi käynnistyi.
Opetusta annettiin luennoilla ja kursseilla.Kursseihin käytettiin Kaupin mukaan nykyhetkeen verrattuna paljon aikaa: yksi kurssi saattoi sisältää kolme tuntia viikossa ja kestää koko talven. Päivät olivat täysiä, kurssia ja luentoja oli aamusta pitkälle iltapäivään, vain tunnin, parin tauko välissä. Koska opiskelijoilla ei ollut omaa ravintolaa, ruokatunnilla syötiin joko omia eväitä tai pyöräiltiin keskustaan Albertinkujan Tekun talolle.
Nuori yliopisto sai paljon aiemmilta yliopistoilta. Helsingistä ja Turusta Oulu sai ensimmäiset professorinsa, samaten vuosisadan alun mallia olevat messinkiset Leitz-mikroskoopit tulivat Helsingistä. Ensimmäisenä vuonna professorit toivat opetusta varten omia näytteitä mukanaan. Näin oli tehtävä, jotta nuorilla biologian opiskelijoilla olisi jotain tutkittavaa.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi.”
Myös kurssiassistentit keräsivät ja säilöivät itse kasveja kuivaamalla ja säilömällä formaliiniin. Homeita kasvatettiin itse leivällä lasikuvun alla, leväsieniä jopa kärpäsen raadoilla.
Mikroskoopeissa tutkittava materiaali oli preparoitava, eli näyte oli käsiteltävä tutkimista varten itse, Kauppi muistelee. Esimerkiksi kasveja tutkiessa opiskelijan tuli ensin nostaa purkista säilytysnesteessä kelluva näyte ja leikata siitä hyvin ohuita leikkeitä tutkittavaksi. Ensimmäisten kurssien elävin muisto on formaliiniin säilöttyjen kasvin ja eläinten kamala haju. Toisaalta Kaupista tuli jatkuvan partakoneen terällä tehtävän leikkausharjoituksen myötä taitava leikkaaja.
Kursseista pidettiin lukukauden lopussa kirjallinen loppukuulustelu, josta tuli merkintä arvosanoineen opintokirjaan. Opintoviikkoja tai -pisteitä ei alkuvaiheessa kerätty, ja myös opinnäytetöiden ohjaus oli yliopiston alkuvuosina vähäistä. Matti Kaupin mukaan opiskelija työskentelikin opinnäytteiden parissa paljolti itsenäisesti, välillä myös hakaten päätä itsenäisesti seinään tehdessään turhaa työtä ohjauksen puutteessa.
Suhde luentoja pitäviin professoreihin oli hyvin muodollinen, Kauppi muistelee.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi. ”
Kaupin opiskeluviikko oli kuusipäiväinen. Maanantai ja tiistai oli varattu eläintieteelle, keskiviikko ja torstai kasvitieteelle, perjantai ja lauantai maantieteelle.
Oliko opiskelu tuoreessa yliopistossa raskasta? Kuinka kuormittavaa opiskelu tuolloin oli?
Matti Kaupin mukaan hän kyllä istui muiden tapaan luennoilla kiltisti, olivathan luennot elintärkeitä. Ei siksi, että osallistumisia olisi erityisen tarkkaan seurattu, vaan siksi, että luennoille oli osallistuttava, jos halusi tietää mitä siellä puhuttiin. Erillisiä jaettavia luentomonisteita ei ollut, ellei sitten kanssaopiskelija ystävällisesti monistanut omia muistiinpanojaan kalkkeeripaperin avulla. Kursseja Kauppi piti muutenkin luentoja mukavampina, sillä niissä oli luentoja väljemmät aikataulut.
Töitä siis tehtiin, mutta ehkä tahti oli nykyistä rauhallisempi: “Meillä oli aikaa!”
Manimyyrien myyntiä
Vaikka opiskeluviikko jatkui lauantaille asti, mahtui oululaisen opiskelijan elämään muutakin kuin luentoja ja tenttejä.
Matti Kaupille opiskelijaelämän luomisessa ylioppilaskunta oli isossa roolissa. Hänen mukaansa oululaisen opiskelijaelämän kehittyminen alkoi varsinaisesti vasta, kun ylioppilaskunta muutti alkuvuonna 1960 Kauppurienkatu 2:een. Taloa kutsuttiin Kaupin mukaan tuttavallisemmin kunnan taloksi: mennään kuntaan, eli ylioppilaskuntaan.
Hänellä itsellään on OYY:n ensimmäinen jäsenkortti. Sen hän sai oikeastaan sattumalta.
Asuessaan Oulun ensimmäisessä opiskelija-asuntotalossa Domus Botnicassa Kauppi kuuli huhuja, että samasta talosta huoneen saaneelta ylioppilaskunnalta saisi pian jäsenkortteja. Asiasta kuultuaan Kauppi ja kämppäkaveri Pekka Keränen koputtivat toimiston ovelle heti kello 16, ja saivat korttinsa: Kaupille tuli numero 1, Keräselle numero 2.
Sittemmin jäsenkortista on koitunut Kaupille ainakin se hyöty, että sillä pääsi jonon ohi ylioppilastalo Rauhalan avajaistansseihin.
“Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Matti Kauppi osallistui opintojen ohella kiltatoimintaan. Hän oli perustamassa Oulun yliopiston biologikilta Syntaksista, ja sihteeriksi valittuna hän kirjoitti myös perustavan kokouksen pöytäkirjan. 1960-luvulla oululaisopiskelijat tekivät myös kovasti töitä opiskelija-asuntopulan helpottamiseksi: Kauppikin oli mukana keräämässä paperia ja myymässä manimyyriä, myyrämaskotteja, joilla rahoitettiin Välkkylän ylioppilaskylän rakentamista.
Kauppi oli myös mukana marraskuussa 1966 marssimassa keskustasta Kuivasjärvelle osana suurta opiskelijatempausta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä toistatuhatta oululaisopiskelijaa marssi pitkän matkan kaivamaan kuoppaa ja täyttämään peltoa. Kyseessä oli symbolinen teko: tuolloin tuleva yliopistoalue oli vielä soista peltomaisemaa, ja opiskelijat halusivat tehdä osansa kaivamalla yliopiston perustan. Tempaus ei ollut protesti, vaan positiivinen mielenosoitus, jonka tarkoituksena oli osoittaa kiitollisuutta yliopiston sijaintipaikasta.
Oulun ylioppilaslehdessä tilannetta kuvattiin näin: “Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Jo ennen yliopiston aloittamista Oulussa oli toiminut useamman vuoden ajan Oulun opettajakorkeakoulu. Opettajakorkeakoulun opiskelijatkäynnistivät esimerkiksi “Operaatio Lohkareen”, malmilohkareiden myyntitempauksen, jolla kerättiin rahaa opiskelija-asuntolaa varten. Opettajakorkeakoululla oli myös oma ylioppilaskuntansa, joka toimitti omaa opiskelijalehteään, organisoi harrastuskerhoja, järjesti juhlia ja organisoi tiettävästi esimerkiksi Oulun ensimmäisen vappulakituksen. Frans Mikael Franzénin sijaan lakin sai vappuna 1958 Uno AronKaarnavenepoika-pronssiveistos. Silloiset ylioppilaat pitivät piispa Franzénia liian arvovaltaisena kohteena lakitettavaksi, eikä hänen päänsä koko ollut käytössä olleelle ylioppilaslakille sopiva.
Matti Kauppi muistelee, ettei itse juuri tavannut pedagogian opiskelijoita. No, moni heistä asui kyllä samassa talossa Toivoniemen Domus Botnicassa, ja joskus heihin törmäsi opiskelijariennoissa. Hän muistelee opettajaopiskelijoiden järjestäneen myös railakkaita juhlia, joista yksi johti radion seremonialliseen hautaamiseen Merikosken alakanavaan.
“Mutta me olimme kilttejä poikia.”
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
Yliopisto ei antanut lähteä
Matti Kaupin kanssa samaan aikaan aloittaneiden tavoitteet olivat selvillä: biologian ja maantieteen lehtorin pätevyys taskuun ja ulos maailmaan!
Kauppikin oli jo siirtymässä yliopistolta eteenpäin, kohti valmistumista ja opettajuutta. Siinä vaiheessa, kun hän olisi ollut opintojensa puolesta valmis työelämään, hän jäikin syventämään opintojaan. Vuonna 1965 hän tapasi yliopistolla tulevan vaimonsa Annelin, jolla käynnistyivät fysikaalisen kemian ja biokemian opinnot. Matti Kauppi päätti seurata hänen perässään takaisin opintoihin.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Molemmat opiskelivat vuosien ajan töiden rinnalla kasvatustiedettä, erilaisia kenttäopintoja, lisäkursseja tietokoneiden käytöstä – kaikkea, mitä opetustehtävissä yliopistolla tarvitsi. Vuosien aikana syntyivät myös väitöskirjat. Anneli Kauppi tutki lehtipuiden kantojen rakenteellisia ja toiminnallisia mahdollisuuksia vesametsäkasvatuksessa. Matti Kauppi kehitteli väitöskirjassaan menetelmiä, joilla herkkiä jäkäliä käytetään välineenä ilman saastetutkimuksessa.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Kauppi oli työskennellyt jo opintojen ohella kurssiassistenttina professorin apulaisena. Sen jälkeen työura jatkui Oulun yliopistolla erilaisissa määräaikaisissa töissä tuntiopettajana, assistenttina, puutarha-amanuenssina, muutamaan otteeseen virkaatekevänä apulaisprofessorina. Jäkälät pysyivät edelleen tärkeimpänä tutkimuskohteena ja yhteistyötä tehtiin useiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Osassa julkaisuista myös vaimo Anneli oli osallisena.
Yksi Kaupin työtehtävistä oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan rakentaminen. Se rakennettiin alkujaan Hupisaarille, josta kaupungin oma puutarha oli siirtynyt Peltolaan väljempiin tiloihin. Työ puutarhan parissa käynnistyi keväällä 1961. Kasvit tulivat Helsingin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, josta Raikko Ruotsalo toimitti ne Ouluun, mukana tarkat ohjeet kasvien sijoittamisesta.
Hupisaarille kaavailtiin myös itse yliopiston sijoittamista, erilaisissa vuokratiloissa asustavalla Oulun yliopistolla kun ei ollut yliopiston ensimmäisinä vuosina yhtä yhtenäistä tilaa. Yliopistoa ehdotettiin sijoitettavaksi niin Sanginsuuhun, Virpiniemeen kuin keskustan liepeille Koskikeskukseenkin.
Matti Kauppiakin ohjeistettiin valitsemaan Hupisaaren puista ja pensaista ne, joita ei ainakaan saisi poistaa yliopiston vallatessa alueen. Kauppi valitsikin, mutta yliopisto sijoitettiin lopulta Linnanmaalle. Kasvitieteellinen puutarha seurasi perästä kampukselle vuonna 1983.
Elämä, ura, ystävät
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
“Elämän sisältö, työ ja huvikin”, Matti Kauppi kuvaa yliopiston roolia elämässään.
Lapsena Matti Kauppi oli ajatellut, josko hänestä tulisi kasvinjalostaja tai biologian opettaja. Jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Ei hänestä tullut biologian lehtoria, niin kuin monesta, ja niin kuin alun perin piti. Ei kasvinjalostajaa tai puutarhanjohtajaakaan, vaikka hän hoiti jälkimmäistä pestiä vuoden ajan.
Mutta 81 vuotta elämää on sujunut hyvässä kunnossa, ehkä juuri siksi, että hän on harrastanut puutarhanhoitoa.
Ja vielä tämänkin muiston yliopisto on Kaupille antanut:
Yliopiston avajaispäivänä Matti Kauppi halusi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen Koskikeskuksen yllä. Kun näkymä ei tuntunut oikein riittävältä oman kerroksen parvekkeelta, hän nousi Domus Botnican neljännen kerroksen parvekkeelle.
Ilotulitus oli houkutellut parvekkeelle paljon opiskelijoita. Yhtäkkiä Kauppia työnnettiin sivuun – joku tärkeän oloinen mieshenkilö otti parvekkeelta tilaa. Syynä olivat arvovieraat: ilotulitus kiinnosti myös maaherra Kalle Määtän puolisoa Jenni Määttää ja presidentti Urho Kekkosen puolisoa Sylvi Kekkosta.
“Muistan, että siinä minä sitten Kekkosen rouvan olkapään yli katselin ilotulitusta.”
Jutun lähteinä käytetty lisäksi Matti Kaupin haastatteluja Yliopiston arki – tallennushankkeessa (haastattelijat Tiina Kuokkanen ja Tiia Salo) ja Aktuumin numerossa 2/08, Oulun korkeakouluseuran (nyk. Oulun yliopistoseura) julkaisua Oulun yliopiston avajaisista, Anna Niemisen toimittamaa OYY:n historiateosta Uunosta Välkyksi – Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959–2009 (2009) ja sanomalehti Kalevan 4. lokakuuta 1959 julkaistua numeroa.
Muokattu 8.10.2019 kello 17.20: Korjattu Kaupin väitöskirja-aihetta koskeva väärä tieto: aiheena oli jäkälät, ei punajäkälä.
Matti Kauppi
» Yksi Oulun yliopistossa syksyllä 1959 opintonsa aloittaneista alumneista. » Valmistunut Oulun yliopistosta maisteriksi vuonna 1965, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1980. Pro gradu -työn aiheena laiduntamisen vaikutukset Liminganlahden rantaniittyjen kasvillisuuteen, lisensiaatin työn aiheena jäkälien lannoitusmahdollisuudet ja jäkälien käytöstä ilman saastumisen indikaattoreina. Väitöskirja käsitteli jäkälien käyttöä ilmansaastumisen tutkimuksessa. » Aloitti assistenttina Oulun yliopiston kasvianatomian kurssilla keväällä 1962. Työskenteli Oulun yliopistolla eri tehtävissä vuoteen 2000 asti.
”Kovin paljon on muuttunut Oulussa niistä päivistä, kun yliopisto aloitti, ja kovin paljon kaikista muutoksista on Oulun yliopiston ansiota. Voin vain olla iloinen, että minulle on myönnetty mahdollisuus kertoa tästä Oulun ylioppilaslehden sivuilla 60 vuoden jälkeen. Työiloa ja luottamusta tulevaan kaikille yliopistossa työtään tekeville ja uutta opiskeleville!”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
