Jos elämän sisältö rakentuu työlle ja suhde työhön on intohimoinen, se ei välttämättä ole hyväksi. Liika voi olla liikaa.
”Mikä on se hinta, mitä ihminen joutuu sietämään, jos hän haluaa elämältään muuta kuin turvallista keskiluokkaista perhe-elämää ja vakituista työtä? Jos haluaa löytää tavan elää jollakin toisella tavalla, se ei ole ihan yksinkertaista”, pohtii teatteriohjaaja Riko Saatsi.
Hänen ohjaamassaan, Anton Tšehovin novelliin pohjautuvassa Musta munkki –näytelmässä päähenkilö, tiedemies Kovrin joutuu intohimoisen työnteon aiheuttaman uupumisen vuoksi vähentämään työtään, mikä johtaa tyhjyyden tunteeseen.
”Kysymys ei ole siitä, mitä elämässä saa tai mitä omistaa, koska se reitti johtaa aina samaan asiaan eli siihen, kuka minä olen, hyväksynkö minä itseni ja mitä minun pitää tehdä, jotta hyväksyn itseni. Sitä kautta aukeavat kaikki kysymykset vastuusta ja suhteesta toisiin ihmisiin sekä ympäröivään todellisuuteen. Olennaisin kysymys liittyy ihmisen identiteettiin ja minäkuvaan, pystyykö sietämään itseään”, Saatsi jatkaa.
Vaikka näytelmän Kovrin saa julkaistuja tekstejä, rakkautta, parisuhteen, euforiaa omista suuruudenharhoistaan, huolenpitoa ja hellyyttä läheisiltä ihmisiltä, professorin aseman ja tittelin, kaikki se johtaa aina samaan: mikään ei tunnu lopulta miltään.
Oulun kaupunginteatterille näytelmän ohjannut Saatsi törmäsi Tšehovin novellin englanninkieliseen versioon kolmisen vuotta sitten. Kului aikaa, ja ohjaaja huomasi miettivänsä Mustaa munkkia ja etsi suomennetun novellin käsiinsä. Se löytyi kirjaston varastohyllyltä.
Hän kertoo jäävänsä kiinni asioihin, joita ei ymmärrä. Novellissa mustan munkin hahmo on Kovrinin päässä, harhanäky. Hahmo toi Saatsille mieleen venäläisohjaaja Andrei Tarkovskin tavan kuvata ihminen osana jotain suurempaa. Musta munkki jäi Saatsille mysteeriksi ja hänelle syntyi tarve löytää sille vastaus.
Saatsia viehätti novellissa myös sen tarinan suhde nykypäivään. Useissa Tšehovin teksteissä käsitellään ihmisen elämän merkitystä ja merkityksellisyyden kokemuksen katoamista sekä tarpeettomuuden ja riittämättömyyden ongelman kanssa painimista.
”Ne osuvat suoraan siihen todellisuuteen missä elämme. Tšehov käsittelee lahjakkaan ihmisen kautta tyhjyyden tunnetta.”
Kollektiivisen työn tulos
Saatsi on aiemmin ohjannut muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterille Peer Günt – ja Myötätunto-näytelmät. Oulun kaupunginteatterin ohjelmistoon Musta munkki tuli taiteellisen johtajan Kari-Pekka Toivosen myötä. Saatsi tuntee Toivosen Teatterikorkeakoulun ajalta, ja kun Toivonen tuli Ouluun töihin, oli heillä puhetta yhteistyöstä. Musta munkki valikoitui tuoksi yhteistyöksi.
Näytelmän esitysteksti ja toteutus syntyi työryhmän yhteisen työn tuloksena. Saatsi pyysi lavastaja-pukusuunnittelija-työparikseen Kaisu Koposen, jonka kanssa hän on työskennellyt muun muassa Peer Günt -teoksessa.
”Riko soitti minulle ja sanoi, että olisi Tšehovin Musta munkki Oulun kaupunginteatterissa ja kysyi miltä näyttää kalenteri, lähtisitkö mukaan? Vastasin ”Lähden.” katsomatta kalenteriin”, Koponen kertoo.
Kaksikko työsti näytelmää vuoden verran. Ensin hitaammin ja harvemmin ja viime keväänä tiukemmalla tahdilla. Itse käsikirjoitusta kirjoitettiin, muokattiin ja rakennettiin koko harjoitusprosessin ajan, ensi-iltaviikollakin.
Ennen kuin ohjaaja Saatsi kirjoitti alustavan käsikirjoituksen, hänelle oli tärkeää tietää, millä näyttämöllä esitys tehdään. Musta munkki onkin istutettu suoraan Oulun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.
”Kun pohjatekstinä on proosateksti, se on vielä enemmän auki suhteessa näyttämöön ja siihen tekemisen tapaan, mikä sille työskentelylle pitää löytää, jotta se työ voi lähteä käyntiin. Jätin sen tarkoituksella riittävän auki, että kun muut ihmiset tulivat paikalle, se rakennettiin viime kädessä yhdessä”, Saatsi luonnehtii.
”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan.”
He halusivat esityksen, jossa katsoja saa käyttää omaa luovuuttaan. Tarkoitus ei ole ollut pureskella ja ajatella kaikkea valmiiksi. Esitykseen on jätetty luonnosmaisuutta, mikä näkyy esimerkiksi lavastuksessa.
Koposelle visuaalinen kokonaisilme on iso osa esitystä, mutta hän haluaa sen muuttuvan myös maastoksi, joka toimii toiminnallisena pohjana ja lähtökohtana tekstille ja näyttelijöille.
”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan”, Koponen selittää.
Paras idea voittaa
Ohjaaja Saatsi halusi mahdollistaa sen, että työskentely oli aidosti ryhmälähtöistä ja tasaveroista.
”Jokainen työryhmän jäsen pystyi tulemaan produktioon mukaan omine vahvuuksineen ja näkökulmineen. Koen että olemme siinä onnistuneet hyvin”, Saatsi analysoi.
Tšehovin novelli, joka ei siis ole yksi yhteen teatteriesityksen kanssa, on antanut työryhmälle oivallisen kentän syvällisille pohdiskeluille.
”Tšehov on kirjailijana niin hieno, että hänen tekstinsä ei ole tyhjennettävissä yhteen selkeään näkökulmaan. Hänen syvyysulottuvuus katseessa ihmiseen on jotakin ainutlaatuista. Sitä on ollut kiinnostavaa ja palkitsevaa tutkia nimenomaan ryhmänä, koska jokaisella on oma kulmansa ja kokemushistoriansa siihen”, Saatsi pohtii.
Myös yksinäisyys on keskeinen teema ja kärki, jonka kautta he työstivät teosta.
”Kun esitystä rakentaessa prosessi on ollut todella tärkeä ja osa sisältöä, olemme lähestyneet päinvastaisesta näkökulmasta näitä kysymyksiä, yhteisen, jaetun, kollektiivisen prosessin kautta”, Saatsi kertoo.
Työryhmään kuului Saatsin ja Koposen lisäksi muun muassa näyttelijät, näyttämöhenkilökunta, valo- ja äänisuunnittelijat ja pianisti.
”Kun tehdään teatteria, joka on kollektiivinen taidemuoto, minulle on keskeistä, että sitä tehdään oikeasti yhdessä. Paras idea voittaa. Meillä on esimerkiksi kaksi sivaria näyttämömiehinä ja edellisen läpimenon jälkeen toinen heistä nykäisi minua hihasta ja sanoi, ”Tuossa kohtaa, ootko huomannu?” ja hän oli täysin oikeassa siinä. Tosi hyvä esimerkki siitä, että kaikki ihmiset ovat sitoutuneita yhteiseen esitykseen. On hämmentävää, miten useamman tekijän summa on oikeasti vielä paljon enemmän”, Saatsi painottaa.
Yhdessä tekemisessä on Saatsin mukaan tärkeää hahmottaa työvaiheet, missä järjestyksessä asioita tehdään ja syvennetään sekä missä vaiheessa niitä lähdetään kirkastamaan. Kollektiivinen työskentely vaatii kärsivällisyyttä, mutta on antoisaa, koska se voi aidosti tuottaa sellaista, mitä ei ikinä pystyisi suunnittelemaan etukäteen.
”Jokaisella ihmisellä on niin oma tapansa suhtautua elämään, näyttämöön ja kysymyksiin, minkä äärellä siellä yhdessä ollaan. Ratkaisujen yllättävyys on erityisesti ohjaajan näkökulmasta mahtavaa, koska saa ikään kuin lahjoja koko ajan”, Saatsi luonnehtii.
Tällaisen kollektiivisen työskentelytavan mahdollisti se, että Saatsi työryhmineen sai pienen näyttämön 1,5 kuukaudeksi kokonaan käyttöönsä.
”Se ei ole missään tapauksessa itsestäänselvyys. Sitä tapahtuu aika harvoin isoissa taloissa, että tällainen työskentelymuoto on mahdollinen. Se minkälaista erityistä laatua se tuottaa näyttämölle, on mahtava asia”, Saatsi iloitsee muutama päivä ennen syyskuista ensi-iltaa.
Mustassa munkissa käsitellään useita laajoja teemoja ihmisyyteen liittyen. Saatsia askarruttivat monet kysymykset ja vastauksiakin hän on esityksen tekoprosessin aikana saanut.
”Elääkseen on hyväksyttävä itsensä omine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Vaikka vastaus on tuossa, se on nimenomaan itsen ulkopuolella: siinä miten toiset ihmiset tekevät mahdolliseksi sen, että voi ymmärtää itsensä osana maailmaa, osana kaikkea elävää. On ihmeellisen rauhoittavaa, että jos itsensä näkee jossakin perspektiivissä, silloin ongelmille, minkä kanssa painii, tulee mittakaava ja niiden kanssa voi oppia elämään”, Saatsi toteaa.
Musta munkki Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21. tammikuuta saakka.
