Vaihtoehtoista näkökulmaa edustamassa

Räppäri Karri Miettinen eli Paleface on mukana Suomen satavuotisjuhlavuoden suunnittelussa ja edustaa ylpeänä suomiräppärinä vaihtoehtoisia näkökulmia.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Inkeri Jäntti

Monipuolinen, monitahoinen, monimutkainen ja laaja. Näin kuvailee räppäri Karri Miettinen eli Paleface Suomen satavuotisjuhlavuotta valmistelevan hallituksen tehtävää.

Heidän kontollaan on muun muassa juhlavuoden 2017 keskeisimmät tavoitteet, periaatteet ja toteutusmuodot esittävä juhlavuoden ohjelmajulistus sekä juhlaohjelmiston suunnittelu. Kuulostaa tosiaan monipuoliselta ja laajalta. Viimeksi näin isosti Suomessa on juhlittu 75-vuotisjuhlavuotta vuonna 1991.

Miettisen lisäksi hallituksessa on laaja kirjo suomalaisia eri alojen ammattilaisia. Mukana on muun muassa historianprofessori Martti Häikiö, muotoilija, yrittäjä Paola Suhonen, Svenska Kulturfoden –säätiön johtaja Leif Jakobsson, piispa Irja Askola ja taiteilija, näyttelijä Manuela Bosco.

”Olen ylpeä, että saan olla minun hyvin radikaalista poliittisesta kapinallisesta näkökulmasta tasapainottamassa kokonaisuutta ja että saan suomiräppärinä ja punkkarina olla mukana sekä edustaa vaihtoehtojengiä.”

Valmisteluorganisaatioon valtiosihteeri Paula Lehtomäen puheenjohtajaman hallituksen lisäksi kuuluu vuosittain kokoontuva, pääministeri Juha Sipilän johtama valtuuskunta, johon kuuluu 70 yhteiskunnan eri alojen edustajaa. Koko juhlavuoden vetäjänä on Oulun yliopiston alumni Pekka Timonen.

Jyrkkien ryhmien aikaa

Karri Miettinen kertoo hallituksen lähteneen työssään liikkeelle perusasioista: sloganeista ja visuaalisesta ilmeestä, jotka ovat kuitenkin vain yksi osa.

”Ennen kaikkea tehtävänämme on ollut herätellä jengiä, että tämmöinen on tulossa ja mitä te meinaatte tehdä?  Suurin haaste on ollut saada viesti kaikille, että on juhlat tulossa ja saada suomalaiset osallistumaan juhlavuoteen maakunta- ja järjestötasolla”, hän kertoo ja jatkaa:

”Minua on kiinnostanut ennen kaikkea se, millaisessa hengessä ja miten maan itsenäisyyttä juhlitaan tällaisena aikana, kun on ilmassa hyvin aggressiivista ja poissulkevaa nationalismia. Tilanne ei ollut näin paha silloin, kun aloitimme joulukuussa 2013.”

Juhlavuoden teemana on yhdessä, tillsammans. Miettinen kertoo, että he haluavat juhlavuotta juhlittavan mahdollisimman avoimessa ja innostavassa hengessä. He ovat pyrkineet luomaan mahdollisimman vähän arvottavaa materiaalia ja välttämään perinteisiä kansallisia symboleita leijonaa ja siniristilippua.

”Olen yrittänyt muistuttaa siitä, että tämä on ristiriitojen, mielipiteiden, someraivon ja meemien aikakautta. Mitä tahansa me teemme tai hallituksessa päätämme, sitä tullaan twistaamaan. Tämä on hyvin jyrkkien ryhmien aikaa.”

Luonnollisesti he ovat hallituksessa pohtineet sitä, millainen merkitys nykyään kansallisvaltiolla on.

”Yhtä mieltä olemme siitä, että voimme olla ylpeitä tietyistä asioista suomalaisina. Minä pidän Suomea nerokkaana maana monella tapaa: historiallisesti edistyksellisenä ja sosiaalisten innovaatioiden maana.”

Mitä juhlavuosi konkreettisesti sitten tarjoaa, siitä Miettinen ei voi vielä puhua kovin yksityiskohtaisesti. Mitään yhtä isoa juhlaa ei tulee, vaan vuoden mittaan järjestetään paljon hienoja kulttuuritapahtumia. Miettinen on pyrkinyt pitämään ääntä siitä, että juhlavuosi ei olisi Helsinki-keskeinen ja mukaan otetaan uudetkin suomalaiset.

”Hyvin monet järjestöt ja yhteiskunnalliset tahot ovat ajatelleet, että annetaan lahja Suomelle ja kaikilla on hankkeita: isoilla ja pienillä yrityksillä, brändeillä, urheilumaailmassa, järjestötasolla ja kaikki valtion instituutiot juhlivat juhlavuotta. On tulossa makeita, positiivisia juttuja. Ihan yllättäviä!”

Oulun ylioppilaslehti 2016

Suomiräppiä uusiin paikkoihin

Tänä keväänä Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -kokoonpanon kanssa keikkaileva Miettinen on viime aikoina työskennellyt monenlaisten projektien parissa. Hän sai vasta valmiiksi musiikin Helsingin kaupunginteatterin lastennäytelmään AtomiAatos, johon hän sävelsi 90-luvun henkistä räppiä ja r’n’b:tä. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun lapsille suunnatussa teatteriesityksessä on oikeaa räppiä.

Teatterin lisäksi Miettinen on tehnyt viime aikoina musiikkia valkokankaille kuten syyskuussa ensi-iltaan tulevaan Antti J. Jokisen Pahan kukat -elokuvaan. Muitakin elokuvaprojekteja hänellä on ollut, mutta niistä ei voi vielä puhua. Myöhemmin tänä vuonna luvassa on myös Palefacen omaa soolomateriaalia.

Räppärin uusi aluevaltaus keikkarintamallakin on edessä kuluvana vuonna, kun hän tekee ensimmäisen Yhdysvaltojen-kiertueensa yhdysvaltalaisräppäri MC Matren kanssa.

Eroa oman soolomusiikin ja teatteri- ja elokuvamusiikin tekemisessä ei Miettisen mukaan ole.

“Siinä ollaan samojen asioiden kanssa tekemisissä, mutta tietysti aiheet määrittyvät teoksen kautta. Esimerkiksi Pahan kukat -elokuvaan tein modernia räppiä, jossa on mukana jousikvartetti ja bängäävät räppibiitit. Sitten taas toiseen leffaprojektiin tulee amerikansuomalaista työväenlaulumusiikkia. Ne ovat musiikillisesti hyvin eri maaperästä.”

Miettinen on kiitollinen nykyisestä asemastaan, että saa valikoida töitä ja tehdä mielekkäitä projekteja.

“Mielenkiintoisia työtarjouksia on tullut ja joita saan tehdä. Koen, että teen pioneerihankkeita ja vien suomiräppiä uusiin paikkoihin.”

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana keikalla Oulussa perjantaina 11.3. Oulun Musiikkijuhlilla.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Alexandra Salmela: Antisankari

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon.

Huh huh. Bratislavassa syntyneen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari jättää hengästyneen olon. Salmelan palkittu esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan leikitteli railakkaasti eri kaunokirjallisuuden tekstilajeilla, mutta Antisankariin verrattuna se on hillitty kuin puhelinluettelo.

Antisankarin muoto toisintaa monimediaalista maailmaa, jonka tekstisilppu vilisee silmien edessä katkonaisena älämölönä. Sensaatiolööppien pinnallinen typeryys asettuu pelottavan tutulla tavalla osaksi kirjan luomaa todellisuutta. Tekstin typografia ja villi asemointi sivuilla häiritsevät tarkoituksellisesti kirjaan uppoutumista.

Mutta tekstikirjo ei ole ainoa kirjan eheyttä hajottava tekijä. Postmoderniin henkeen ironinen ja epäluotettava kertojaääni rikkoo tarinaa. Teoksessa eletään kahdessa vastakkaisessa maailmassa Utopiassa ja KoroNovossa. Utopia on ekologinen kommuuni, jossa eletään askeettisesti ankarissa olosuhteissa. KoroNovo puolestaan on jonkinlainen  hyperkapitalistinen mukavuuskeidas, jossa on käynnissä jatkuvat kerskakulutusbileet.

Utopialainen camera obscuraa käyttävä lehtikuvaaja Antti Sankari saa puhujakutsun viherpesua henkivään ympäristötilaisuuteen KoroNovoon. Mukaan lähtee hyllytetty toimittaja ja hänen päiväkirjaa pitävä tyttärensä. Mystinen kertojahahmo tuntuu olevan vaarallisen kiinnostunut Antti Sankarin antisankarimaisista edesottamuksista. Lopulta lukija pääsee seuraamaan sankarikuvien, legendojen ja myyttien totaalista romutusta.

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon. Keskiössä on polarisoituvan maailmankuvamme, ekofasismin ja kulutushysterian vimmaisen groteski satirisointi. Teos sisältää luultavasti kotimaisen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän kohtauksen, joka konkretisoi törkyviihteen olemuksen. Se on myös samalla teoksen parhaita kohtauksia, koska lukijaa haastetaan tällä tavoin Suomessa aivan liian harvoin.

Rohkeudesta huolimatta toteutus on ongelmallinen, koska nihilistinen rekisteri ja litteähköt karikatyyrihahmot tekevät itse kertomuksesta paikoitellen epäkiinnostavan. Vaikka kokeilullisuus on uutta luovana voimana taiteen edellytys, teoksen toivoisi kasvavan pelkkää muotokikkailua tai pilakuvaa suuremmaksi elämykseksi. Rikkonaisuus vaikeuttanee teoksen vastaanottoa, mutta se nousee joka tapauksessa esiin suomalaisesta kirjavirrasta kunnianhimoisen omaäänisyytensä ansiosta.

(Teos 2015)

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Suuri Peto! -näytelmän ensi-ilta kulissien takana (kuvareportaasi)

Oletko koskaan miettinyt mitä teatterin kulisseissa tapahtuuu ennen näytöstä, sen aikana ja esityksen jälkeen? Valokuvaaja Joel Karppanen dokumentoi Oulun ylioppilasteatterin Suuri Peto! -suurproduktion ensi-illan perjantaina 15. tammikuuta.

TEKSTI Joel Karppanen

KUVAT Joel Karppanen

Joel Karppanen

Lue lisää:

Joulukuun levyarviot

Utunen: Utunen Esikoisensa julkaissut Utunen kuvaa musiikkiaan abstraktilla mutta suositulla termillä “psykedeelinen pop”. Kevyesti taiteellista meno on, ja kahdeksanhenkinen kokoonpano loihtii hämyisiä tunnelmia asiaankuuluvalla otteella. Määritelmän mukaan Utusen musiikissa soivat “yhtä lailla Bristolin 90-lukuinen trip-hop, 70-lukulainen Laurel Canyon sekä virret”. Kun tähän yhdistetään Mirjami Holopaisen pirtaan passaava laulu, ollaan syystalveen sopivasti syvissä vesissä. 3/5   Kylie […]

kansi

Utunen: Utunen

Esikoisensa julkaissut Utunen kuvaa musiikkiaan abstraktilla mutta suositulla termillä “psykedeelinen pop”. Kevyesti taiteellista meno on, ja kahdeksanhenkinen kokoonpano loihtii hämyisiä tunnelmia asiaankuuluvalla otteella. Määritelmän mukaan Utusen musiikissa soivat “yhtä lailla Bristolin 90-lukuinen trip-hop, 70-lukulainen Laurel Canyon sekä virret”. Kun tähän yhdistetään Mirjami Holopaisen pirtaan passaava laulu, ollaan syystalveen sopivasti syvissä vesissä.

3/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2015
Kylie Minogue: Kylie Christmas

Kylie Minoguen joululevy ei ehkä ollut juhlakauden odotetuimpia lahjoja, eikä paketin aukaiseminenkaan riemuhuutoja aiheuta. Sisältä paljastuu sekava kokoelma ylimakeita, amerikkalaistyyppisiä viihdemusiikkikarkkeja ja tähän aikaan tuiki erikoista joulupophattaraa. Reippaammilla raidoilla Kylie kuulostaa tekopirteältä ja hartaammat tulkinnat jättävät syventämisen varaa. Vierailijoina mm. edesmennyt Frank Sinatra sekä muuten vain haudantakaiselta kuulostava Iggy Pop.

2/5

 

Oulun ylioppilaslehti

Placebo: MTV Unplugged

Vuosituhannen vaihteen jälkeen välillä heräteltyä MTV Unplugged -konseptia hyödyntää Placebo Lontoossa tallennetulla konsertillaan. Uudet, akustisemmat sovitukset jousisektioineen ja vierailijoineen toimivat Placebon tapauksessa suurimman osan ajasta, mutta muutamaan otteeseen mennään turhassa riisumisessa överiksi. Myös kappalemateriaali jättää vähän kritisoimisen varaa: tässä tuskin ovat bändin 17 parhaiten tarkoitukseen soveltuvaa raitaa. Intiimiä kyllä on.

3/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

On hämmentävää, että yhdysvaltalaisen runoilijan ja novellistin Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -klassikkokokoelman kaikki 17 novellia julkaistiin ensimmäistä kertaa suomennettuna vasta tänä syksynä.

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

Carverin novellit ovat minimalistisia. Henkilöhahmot ovat alempaa keskiluokkaa, duunareita, räkäisten motellien pitäjiä, maidonjakajia ja siivoojia. Jotkut ovat elämänsä hajoamispisteessä, vaikka eivät ehkä osaa aavistaa sitä. Toiset ovat kokeneet valtavan menetyksen. Emme tiedä mitä heille on tapahtunut tai miksi, mutta tunnemme katastrofin jälkiseuraukset. Maailma on kyyninen ja ahdistava. Onneksi on myös lämpimiä ja inhimillisiä kohtia. Niitä todella tarvitaan, koska paikoitellen rivien välissä piilevä väkivalta ja naisviha saavat ihon kananlihalle.

Voisi olettaa, että alkoholista ja väkivallasta ammentava likainen realismi tuntuisi lukukokemuksena tahmealta kuin ginin tahrima lattia. Carverin tyyli on kuitenkin edelleen raikas. Novellit käsittelevät tukahdutettua aggressiota melkein elegantilla tavalla.

Carver on yksityiskohtien mestari. Pienin liikkein tunnelma kasvaa aina vain painostavammaksi. Paineen täytyy jossain vaiheessa purkautua. Lukija tietää, että pian tapahtuu jotain kauheaa. Vaaran tunne ei hellitä edes viimeisen lauseen kohdalla – päinvastoin. Novellien viimeinen lause on monesti se häiritsevin. Välillä shokkilauseen kaava jopa häiritsee, vaikka se tuokin kokoelmaan yhtenäisyyttä.

Carver kuoli keuhkosyöpään 50-vuotiaana vuonna 1988. Klassikko puhuttelee jälleen uutta lukijasukupolvea. Nimikkonovellin keittiökohtaus nähtiin viime vuonna ohjaaja Alejandro González Iñárritun Oscar-palkitussa elokuvassa Birdman.
Suomessa liki 20 vuoden julkaisutauon jälkeen Carveriin tarttui Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka julkaisi pari vuotta sitten runokokoelman Sateisten päivien jälkeen. Sammakko jatkoi Carverin ystävien hemmottelua kustantamalla tämän novellikokoelman, jonka on suomentanut Seppo Lahtinen.

Carverin konstailematon kieli kääntyy sinänsä ongelmitta suomeksi. Toisaalta juuri kielen niukkuus tekee sen tunnelmasta haastavan käännettävän. Alkuperäiskielellä novellit ovat niin riisuttuja ja hiottuja, että niiden hienovarainen tasapaino väistämättä kärsii toiselle kielelle käännettäessä.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Joulukuun kulttuurimenot

Joulukuussa koimme katarsiksen ja ihmettelimme Oulun kaupunginteatterin tyhjiä penkkejä.

Breaking the Waves
Oulun kaupunginteatterissa 9.4.2016 asti

Marraskuussa Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen Breaking the Waves -näytelmän pohjana on Vivian Nielsenin dramatisointi Lars von Trierin samannimisestä elokuvasta ja von Trierin, David Pirien ja Peter Asmussenin filmikäsikirjoituksesta.

Oulun näyttämölle draaman marssittaa komeasti ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen. Breaking the Wavesin tapahtumat sijoittuvat 1970-lukulaiseen eristyneeseen ja uskonnolliseen skotlantilaiskylään. Viaton Bess McNeil löytää elämänsä rakkauden – ja tarkoituksen – öljynporauslautalla työskentelevästä, häntä vanhemmasta ja kokeneemmasta Janista. Herran kurissa ja pelossa elävä yhteisö ei katso liittoa ulkopuolisen kanssa hyvällä, mutta hurmioitunut Bess pitää päänsä – häät on tanssittava. Lyhyen onnen jälkeen alkaa jyrkkä alamäki. Työtapaturman vakavasti vammauttaman ja kyynisen Janin ja rakkautensa edessä uhrautuvan Bessin suhde saa vääristyneen, vaarallisen suunnan. Kun rakkaudella ei ole enää järjellisiä rajoja, mitä tahansa voi tapahtua.

Oulun versio von Trierin tarinasta on äärimmäisen visuaalinen ja kunnianhimoinen. Erityiskiitoksen ansaitsee näytelmässä käytetty livevideokuvaus, joka toimii loistavasti perinteisen näyttämötyöskentelyn rinnalla. Intensiivinen videokuva tuo näyttelijöiden ilmeet piinallisen lähelle katsojaa, jolloin vaikutelma on hyvin intiimi. Suuren salin näyttämöllä onkin videokuvan ja kekseliään lavastuksen vuoksi koko ajan valtavasti nähtävää.

Toisen kiitoksen voi osoittaa roolittajalle. Ilmeikäs naispääosanesittäjä Lotta Vaattovaara on hauraana Bessinä yksinkertaisesti loistava. Bess on raivostuttavan naiivi ja uskossaan hysteerisen periksiantamaton hahmo, jonka hyvyys koituu hänen kohtalokseen. Vaattovaara heittäytyy rooliinsa suorastaan vimmaisella tahdolla. Karismaattinen Janne Raudaskoski solahtaa renttuisen rakastajan työhaalareihin vankalla rutiinilla. Sivuosissa loistavat muun muassa järjen ääni Dodo (Heli Haapalainen) ja moraalinsa kanssa painiskeleva lääkäri Richardson (Markus Järvenpää).

Breaking the Waves on sydäntä pakahduttava ja ahdistava elämys. Katsojan ihon alle hiipivä näytelmä on täysin väärä valinta hilpeälle pikkujouluseurueelle, mutta erinomainen elämän synkempiä sävyjä etsivälle. Näytelmän loppua ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata onnelliseksi, mutta silti viimeisissä minuuteissa on jotain äärimmäisen katarttista ja puhdistavaa.

Ainoa esityksen aikana mieltä vaivannut asia oli kaupunginteatterin suuren salin tyhjien penkkien määrä. Oululaiset, missä te olette? Ja miksi ihmeessä ette ole jo katsomassa tätä näytelmää?