Kategoria: Kolumni

Robinson Crusoesta hihnaliveen – Minuus 2.0 on projekti, johon kaikilla ei ole varaa

Kun katsomme toistemme ruokakoriin tai Instagram-profiiliin, katsomme todellisuudessa itseemme, kirjoittaa Eleonoora Riihinen.

Kolumni

TEKSTI Eleonoora Riihinen

Jos 2010-luvun länsimaista kulttuuria säilöttäisiin museoon esiteltäväksi tulevaisuudessa jollekin maailmanlopun jälkeiselle sivilisaatiolle jossain galaktisessa siirtokunnassa tai tietoisuutta simuloivassa virtuaalitodellisuudessa, se saattaisi näyttää esimerkiksi tältä:

Kontti olutta puksuttaa eteenpäin. Sitä seuraa appelsiineja muovipussissa, makkarapaketti, partaäijäjugurtti  ja omenalta tuoksuva suomalainen shampoo, sellainen jota löytyy kaikkien mummonmökkien saunasta.

Tai tältä: kylpypallo putoaa ammeeseen sihisemään, nuori nainen ottaa asentoja ja esittelee vaatteitaan, kauppakassit heiluvat auringossa.

 

Prisman Hihna247-lähetystä tai Suomen menestyneimmän tubettajan viikonlopunviettoa ei ikuistettaisi sen vuoksi, mitä lauantaimakkara tai kylpypallo kertovat elintavoista ja arvoistamme, vaan siksi, että koskaan ennen ihmisyhteisöt eivät ole olleet näin kiinnostuneita tavallisen ihmisen näennäisen tapahtumaköyhästä arjesta. Ilmiö on mahdollinen vain äärimmäisen yksilökeskeisessä kulttuurissa.

Yksilön intensiivinen kehityshistoria hahmottuu katsomalla länsimaiseen kirjallisuushistoriaan. Kauppahihnaliven ja antiikin jumalien tragedioiden välissä on eräs yksilöllisen käänteen merkkihahmo: Robinson Crusoe, Daniel Defoen vuonna 1719 luoma itsensä varassa seisova superyksilö, valkoinen mies ja kolonialisti.

Kirjallisuudentutkija Ian Wattin mukaan Crusoe oli ensimmäinen tavallinen ihminen – ei jumala, kuningas tai ritari – jonka puuhastelut nousivat lukevan yleisön kiinnostuksen kohteeksi. Se oli mahdollista vain modernissa porvarillisessa yhteisössä, joka arvosti yksilöä uudella tavalla.

Arkikuvauksissakin on silti aste-eronsa: Wattin mukaan mikä tahansa veden keittäminen ja laahustelu ei olisi mennyt viihteestä, vaan tarvittiin vaihtelua ja toimintaa. Jos Watt vielä eläisi, hän saattaisikin pitää someajan monotonisia ja itseriittoisia sisältöjä merkkinä siitä, että kulttuurin yksilön arvostus on saavuttanut jonkinlaisen huippunsa: ympärivuorokautisen minä 2.0 -projektin.

 

Kun katsomme toistemme ruokakoriin tai Instagram-profiiliin, katsomme todellisuudessa itseemme. Minä muodostuu suhteessa toisiin. Jopa ääri-individualistinen Crusoe tarvitsee peilin. Hänelle toisena toimii alkuasukas, jonka hän nimeää sieluttomasti Perjantaiksi.

Postmodernissa ajassa noista peileistä reflektoimme paikkaamme yksilöiden välisessä kilpailussa. Ei ole enää annettua sosiaalista asemaa. On vain loputtomasti valintoja, joilla minää tuotetaan.

Yksilökulttuurin viehätys piilee tässä rationaalisen kontrollin haaveessa: ikään kuin pystyisimme yhden miehen yhteiskunnan saarelle perustaneen Robinson Crusoen tavoin hallitsemaan maailmaa hallitsemalla itseämme.

Itsetarkkailun ja -tehostuksen kulttuuri pitää sisällään oletuksen, että kaikki jakavat saman minuuskokemuksen: että kaikki kykenisivät tekemään samanlaisia valintoja kuin itse. Luokkateoriaan perehtynyt brittiläinen sosiologi Beverley Skeggs huomauttaa, että minuuden optimoiminen on mahdollista vain niille, joilla on siihen tarvittavat resurssit: aikaa, rahaa ja tietoa.

 

Minkälainen minuus on niillä maailmanlopun jälkeisen sivilisaation jäsenillä, joille hihnaliveä esitellään?

Jos makkarapaketin tai smoothiebowl-asetelman liike kuvaruuduun liukuhihnalla ylhäältä alas  on merkki äärimmilleen viedystä yksilökeskeisyydestä, kuinka pitkälle minuus voi enää kehittyä? Onko minuudella rajoja?

Ainakin kulutusvalintoihin perustuvalla minuudella on – planeettamme rajat.

Julkaistu

SHARE

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Kolumni

Eleonoora Riihinen

Romahdus pakotti pysähtymään – Älä laiminlyö hyvinvointiasi edes kiireen keskellä

Usein vasta kriisin kautta oppii tuntemaan omat rajansa. Niin minullekin kävi, kirjoittaa Hennamari Toiviainen.

Kolumni

TEKSTI Hennamari Toiviainen

Eräs maaliskuinen aamu. Päivät olivat pidentyneet. Kevätaurinko lämmitti mieltä ja antoi positiivista energiaa.

“Kesää kohti mennään, kyllä tämä pian helpottaa”, ajattelin.

Sitten taittui viimeinen oljenkorsi. Romahdin. Akuutti stressireaktio.

Usein vasta kriisin kautta oppii tuntemaan omat rajansa. Niin minullekin kävi. Koin odottamattoman vastoinkäymisen, joka vaikutti koko olemukseeni. Kriisi pakotti luopumaan jatkuvasta suorittamisesta, se sai minut pysähtymään ja miettimään asioita.

Olin toki tiedostanut elämäni olevan sillä hetkellä hyvin kuormittunutta. En ollut käyttänyt aikaa omaan hyvinvointiini, en kokenut olleeni oma itseni, sillä hermoni olivat vähän väliä kireällä stressaamisen vuoksi. Jokainen vapaa hetki oli ollut jonkin projektini, kuten talonrakentamisen tai asiantuntijaopiskelujen, eteenpäinviemistä. Osittaiselle erakkoluonteelle oman ajan puuttuminen oli ollut shokki.

Suurin laiminlyöntini oli ollut aktiivisen liikunnan puuttuminen. Aiemmin viisi kertaa viikossa urheilevalle ja puolimaratoneja juoksevalle muutos oli iso, vaikuttaahan liikunta tutkitusti myönteisesti niin fyysiseen kuin psyykkiseen terveyteen.

 

Mitä kevään romahduksesta seurasi?

Arkiliikunnan lisäksi olen kalenteroinut itselleni vähintään yhden joogatunnin viikossa. Joogassa keskitytään tietoisesti hengittämiseen, liikkeeseen ja pysähtymiseen.

Lähes kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen menin astangajoogatunnille. Valitsin paikkani takarivistä siltä varalta, että turhautuisin ja tuskailisin kankeuttani kesken tunnin. Sain kuitenkin nopeasti juonesta kiinni, ja tunnin jälkeen oloni oli euforinen. Leijuin maan pinnalla: raskas taakka oli pudonnut harteiltani ja askel oli keveä.

Hengittelin syvään raikasta ulkoilmaa. Endorfiinit olivat täyttäneet koko kehon ja mielen. Vähän itkinkin onnesta. Seuraavana aamuna kropassa kiristi mukavasti. Tätä lisää.

Viime viikolla inspiroiduin yliopiston johdon ja ylioppilaskunnan toimiston yhteisestä pyöräretkestä niin paljon, että viikonloppuna ostin pyöräni perään pyöräkärryn lastani varten. Nyt kilometrejä ropisee kilometrikisaa varten, ja oma kuntoni paranee kohisten. Kestävyyskuntoa voi parantaa liikkumalla viikoittain vähintään kaksi ja puoli tuntia reippaalla tai tunti ja 15 minuuttia rasittavalla tasolla. Jo kymmenen minuutin reipas kävely katsotaan edistävän terveyttä. Harkitsen lisäksi aktiivisuusrannekkeen ostamista, sillä olen kiinnostunut oman arkiliikunnan määrästä ja unen laadusta. 

Riittävä uni ja järkevä vuorokausirytmi muodostavat elämänhallinnan perustan. Tämän kevään aikana olen oppinut menemään aiemmin nukkumaan. Joskus uni ei ole tullut vielä kymmenen jälkeen, mutta silloin olen uppoutunut jonkin pitkään kesken olleen kirjan maailmaan – tässäkin yksi minulle paljon iloa tuottava asia, jota olin laiminlyönyt.

Omaa hyvinvointia parantaa myös se, että kiinnittää huomiota sosiaaliseen elämään. Stressaantuneena ei tee mieli nähdä muita ihmisiä: stressaantunut vetäytyy helposti omaan kuoreensa ja tartuttaa omaa huonoa oloaan muihin. Kuitenkin juuri sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus muiden kanssa antavat voimavaroja ja lisäävät kokemusta yhteisöllisyydestä. Muista myös, että hyvä ystävä pysyy rinnalla myös huonoina aikoina.

 

Yhteiskunta tuntuu ihannoivan kiireistä ja tehokasta elämää. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole robotti.

Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen (2016) mukaan joka kolmas opiskelija kokee runsasta stressiä. Vaikka stressi auttaa tavoitteiden saavuttamisessa, liiallisena se on haitallista: pitkään jatkuva stressi sotkee elimistön palautumisjärjestelmän ja voi johtaa lopulta uupumukseen.

Nyt olen oppinut, että mikään asia ei saa mennä oman terveyden, jaksamisen ja hyvinvoinnin edelle. On sallittua ottaa omaa aikaa ja olla sen rajoista tiukka. Joskus on pakko oppia sanomaan: “Ei! En pysty tähän, oma hyvinvointini on minulle tärkeämpää.”

Etenkin kiireen keskellä on tärkeää pysähtyä pohtimaan sitä, mitkä asiat ovat itselle kaikista tärkeimpiä. Mitkä asiat tuottavat juuri minulle iloa, mitkä asiat eivät? Mistä minä voin luopua? Ole tiukempi siitä, että annat itselleni luvan tehdä niitä asioita mitä haluat, eikä niitä asioita, mitä sinun oletetaan tekevän. Kun oma olo on virkeä ja hyvinvoiva, on mukavampi ihminen myös muille ympärillä oleville ihmisille.

 

Kesällä voi opetella huolehtimaan itsestään ja hyvinvoinnistaan – ajan kanssa. Tässä muutama vinkki:

Fiilistele kesän tuntua. Osta torilta mansikoita. Ota virkistävät pienet päiväunet ulkosalla. Mene metsään. Poimi mustikoita. Viljele yrttejä. Käy puistojumpassa. Uppoudu hyvän kirjan pariin. Käy uimassa luonnonvesissä. Istu puiston penkille ja seuraa ihmisvilinää ympärilläsi. Laula festareilla täysillä lempibiisiäsi.

Minä aion tehdä näitä asioita. Tee sinä sitä, mikä tuottaa juuri sinulle iloa ja hyvää mieltä.

Julkaistu

SHARE

Hennamari Toiviainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen sosiaalipoliittinen asiantuntija, joka jatkoi matkaansa Oulun kaupungille kuntalaisvaikuttamisen koordinaattoriksi. Twitter: @HennamariT

Lue lisää:

Kolumni

Hennamari Toiviainen

Lukitun näytön arvon ymmärtää vasta liian myöhään

Janne Hakkaraisen mukaan tietoturvalla ja terveydellä on jotain yhteistä: niitä ymmärtää arvostaa vasta silloin, kun ne on menetetty.

Kolumni

TEKSTI Janne Hakkarainen

Työni ylioppilaskunnan viestintäasiantuntijana noudattaa julkisessa työssä tuttua lainalaisuutta: kun onnistun työssäni, kukaan ei yleensä kiinnitä asiaan huomiota. Kun epäonnistun, kaikki huomaavat sen varmasti.

Tästä syystä käytän paljon aikaa ja vaivaa viestinnän suunnitteluun ja ongelmien ennaltaehkäisyyn. Kevään aikana sain vastuulleni huolehtia, että ylioppilaskunnan toiminnot ja käytännöt ovat EU:n uuden tietosuoja-asetuksen mukaisia.

Työnkuvaani on jo aiemmin kuulunut huolehtia ylioppilaskunnan tietoturvasta, mutta tietosuoja-asetukseen perehtyminen on syventänyt ymmärrystäni siitä, miksi tietoturva on syytä ottaa vakavasti.

Samasta syystä olen alkanut havaita asioita, joihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.

 

Eräs havainnoistani on ollut, että moni opiskelija jättää tietokoneensa kirjastoon tai muulle yleiselle paikalle ruokataukonsa ajaksi – vartioimatta. Tähän sisältyy toki ilmiselvä riski menettää tietokone varkaalle, mutta olen huomannut, että kaikki eivät edes kirjaudu tietokoneiltaan ulos ruokatauon ajaksi. Voi olla, että kaikilla ei ole minkäänlaista salasanaa tai pääsykoodia tietokoneelleen.

Jos näiden tietokoneiden selaimiin on tallennettu omistajan sähköpostitilin salasana, saattaa menettää tietokoneensa lisäksi enemmän kuin arvaakaan. Useimmilla meistä on sähköpostitileillään paljon arkaluonteista ja henkilökohtaista tietoa, jonka kautta saa pääsyn ihmisen koko elämään. Esimerkiksi sosiaaliturvatunnuksella pystyy aiheuttamaan kaikenlaista kiusaa, vahinkoa tai jäynää.

Mikäli olet tallentanut selaimeesi sähköpostitunnusten lisäksi Oulun yliopiston OSAT-järjestelmän käyttäjätunnuksen ja salasanan, voi sen kautta luopua opiskeluoikeudesta.

Jos sinulla ei ole vielä salasanaa tai pääsykoodia tietokoneessasi, sellainen kannattaa laittaa viimeistään nyt. Sama koskee myös puhelimia: vaikka harva jättää puhelintaan lounastauon ajaksi kirjastoon tai muihin yleisiin tiloihin, sen voi unohtaa sinne.

Jos esimerkiksi sähköpostipalvelusi tarjoaa mahdollisuuden kaksivaiheiseen tunnistamiseen, suosittelen sen käyttämistä. Se suojaa tiliäsi ja identiteettiäsi myös silloin, kun kirjautumistietosi ovat vuotaneet.

 

Organisaatioiden kannalta huolimaton tietoturva voi johtaa moniin kiusallisiin tilanteisiin.

Viestintäsiantuntijana minua huolestuttaa ajatus, että jonkun ylioppilaskunnan luottamushenkilön tai työntekijän puhelin unohtuisi jonnekin, eikä laitteessa olisi minkäänlaista pääsykoodia tai salasanaa. Tällöin puhelimella olisi mahdollisuus tehdä hullunkurisia päivityksiä ylioppilaskunnan sosiaalisen median kanaviin tai lähettää yliopiston johdolle solvauksia oyy.fi -loppuisesta sähköpostiosoitteesta.

Tietoturvalla ja terveydellä on jotain yhteistä: niitä ymmärtää arvostaa vasta silloin, kun ne on menetetty.

Julkaistu

SHARE

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Kolumni

Janne Hakkarainen

Oikeita ja vääriä töitä

Henna Määtän polku kasvatustieteiden maisteriksi on ollut mutkia täynnä. Yhtäkään mutkaa hän ei suoristaisi. "Jokainen työni on ollut merkityksellistä, jokaisessa työssä olen kerryttänyt osaamistani. Koskaan en ole kokenut tekeväni hanttihommia", hän kirjoittaa kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Henna Määttä

Minä kuulun heihin, jotka on kasvatettu arvostamaan työtä, oli kyse sitten fyysisestä tai ajattelua vaativasta työstä. Lapsena istutettiin puita ja rämmittiin suolla keräämässä hilloja. Kun perheeseen perustettiin yritys, olin alusta lähtien mukana toiminnassa.

Sen jälkeen kun täytin 18 vuotta, ei ole ollut yhtään vuorokautta jolloin en olisi ollut työsuhteessa. Sen suhteen voin sanoa olevani onnekas – töitä on ollut aina tarjolla.

Kun puhumme tekemäni työn arvostuksesta, on tarina vallan toinen.

Olen tehnyt yhden pienen uran ravintola-alalla. Työskentelin kahdentoista vuoden ajan erilaisissa anniskeluravintoloissa ruoka- ja baaritarjoilijana sekä vuoropäällikkönä. Vaikka työ oli kuormittavaa, pidin siitä todella paljon. Mutta lähes joka viikko minulta kysyttiin: “Milloin sä lähdet oikeisiin töihin?”

Vaikka kysymyksellä oli varmaan hyvä tarkoitusperä ja kysyjä oli kiinnostunut esimerkiksi siitä, olinko opiskelija, koin kysymykset kiusallisiksi. Eikö tekemäni työ ollutkaan oikeaa työtä?

 

Ravintola-alalla vietettyjen vuosien aikana opin paljon esimerkiksi asiakaspalvelusta, erilaisten ihmisten kohtaamisesta, markkinoinnista, työn organisoinnista ja johtamisesta.

Vaihdoin alaa, kun huomasin, etten enää jaksanut valvomista, ja tuntui, etten saanut irti työstäni niin paljon kuin itse sille annoin. Kyse ei siis ollut siitä, ettenkö arvostaisi ravintola-alaa. Ei todellakaan! Nostan hattua kaikille ammattitaitoisille työntekijöille, jotka tekevät pirun paljon duunia tehdäkseen juhlijoiden illoista huikeita. Kunnioitan sitä ammattitaitoa, jota tarvitaan niin eri juomalaatujen ja -sekoitusten tuntemiseen kuin poskettomien sääntökiemuroiden kanssa painimiseen.

Kuin tilauksesta sinä samana kesänä, jolloin koin pientä turhautumista silloiseen työhöni, rakkaasta ylioppilaskunnasta vapautui koulutuspoliittisen asiantuntijan paikka. Ilmoituksen nähdessäni mietin, miten mahtava tilaisuus tämä on päästä edistämään opiskelijan hyvää elämää työntekijän roolissa. 

 

Vaikka siirryin ravintola-alalta ylioppilaskuntaan, yksi asia säilyi. Myös nykyisessä työssäni minulta kysytään kirkkain silmin: “Ai se on ihan oikea työ?”

Kyllä, koulutuspoliittisen asiantuntijan työ on todella oikeaa työtä. Istun erilaisissa työryhmissä asiantuntijana, perehdyn paikalliseen, valtakunnalliseen ja kansainväliseen koulutuspolitiikkaan, valmistelen kannanottoja ja lausuntoja, toimin opiskelijoiden tukena ja autan heitä oikeusturvaan liittyvissä kysymyksissä, koulutan aktiiveja sekä teen moniulotteista sidosryhmäyhteistyötä. Työ on sopivalla tavalla haastavaa, muuttuvaa ja nopeatahtista – yksikään työpäivä ei ole samanlainen. 

Se, että toimii nuorten ja opiskelijoiden kanssa ja tekee edunvalvontaa opiskelijajärjestössä, ei tee asiantuntijatyöstä yhtään vähäpätöisempää. Silti uusia yhteistyötahoja tavattaessa usein on parasta selittää organisaatiomme rakenne ja avata muun muassa hallituslaisen ja työntekijän roolit työyhteisössämme.

Nyt viimeistelen opintojani varhaiskasvatuksen parissa. Minusta tulee kasvatustieteiden maisteri, kasvatustieteiden ammattilainen. Eräs anonyymi teekkari kysyi kerran, tarvitseeko niiden paskavaippojen vaihtamiseen ja kurahousujen pukemiseen maisterin tutkinnon. Vastasin ylpeänä, että kyllä tarvitsee.

 

Tutkimusten mukaan varhaiskasvatus on tehokkain tapa vaikuttaa lapsen koko elämään, koulumenestykseen ja sitä kautta koko yhteiskuntamme tulevaisuuteen. On osoitettu, että vain laadukkaalla varhaiskasvatuksella on merkitystä.

Yksi laadun tae on korkeasti koulutettu varhaiskasvatuksen opettaja. Hän tukee laaja-alaisesti lasten erilaisten taitojen kehittymistä, oli kyse sitten vuorovaikutus- ja tunnetaidoista, matemaattisesta ajattelusta tai motoriikasta. 

Varhaiskasvatus on siis paljon muutakin kuin kurahousujen vaihtamista. Kyseinen kommentti oli niin ala-arvoinen, etten vaivautunut vastaamaan siihen kovinkaan perusteellisesti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä olisi pitänyt.

 

Oma polkuni kasvatustieteiden maisteriksi ei ole ollut suora, vaan erilaisia mutkia täynnä. Juuri näiden mutkien vuoksi olen nyt entistä rautaisempi ammattilainen. Jokainen työni on ollut merkityksellistä, jokaisessa työssä olen kerryttänyt osaamistani. Koskaan en ole kokenut tekeväni hanttihommia.

Toivoisin, ettei kenenkään ammattia arvosteltaisi tai vähäteltäisi. Aika harva meistä todella tietää, millaisia taitoja kussakin työssä tarvitaan.

Ilman jokaista arjen raatajaa meillä ei olisi tätä yhteiskuntaa ja sen sujuvaa arkea. Moni asia tuntuu itsestäänselvyydeltä niin kauan aikaa kuin kaikki sujuu hyvin – asiat ikään kuin ilmestyvät ja tapahtuvat kuin itsestään.

Tällöin emme näe sitä kovaa työtä, mitä kulisseissa tapahtuu, oli sitten kyse teknisestä läpimurrosta, siivouksesta, opettamisesta tai edunvalvonnasta.

Julkaistu

SHARE

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

Kolumni

Henna Määttä

Ihastuin Oulussa yöttömään yöhön, kaupunkiviljelyyn ja pikkufestareihin – lue vinkit Oulun kesään 2018

Vaikka tällä hetkellä loska valuu kengistä sisään, antaa taivaalla paistava kevätaurinko meille lupauksen saapuvasta kesästä. Sen kunniaksi Asta Salomaa kertoo kolme hyvää vinkkiä onnistuneeseen kesään Oulussa.

Kolumni

TEKSTI Asta Salomaa

Muutettuani opintojen perässä Helsingistä Ouluun vuonna 2012 olen viettänyt neljä kesää Oulussa. Vain yhden kesän hairahdin viettämään entisessä kotikaupungissani töiden vuoksi.

Yliopistossamme on varmasti paljon heitä, jotka viettävät ensimmäistä kesäänsä Oulussa. Minulla on teille hienoja uutisia: tämä on mahtava kesäkaupunki!

Vaikka joku voisi kyynisesti kommentoida jokaisen suomalaisen kaupungin olevan kesäkaupunki, minusta Oulun kesässä on sitä jotain.

Neljän Oulussa täysillä vietetyn kesän jälkeen annan nyt omat vinkkini.

 

1. Käy festareilla

Oululaisista festareista monille tulee ensimmäisenä mieleen Qstock. Qstock-viikonloppuna kannattaa toki ehdottomasti olla Oulussa, sillä kaupungissa on silloin paljon ihmisiä ja elämää.

Mielenkiintoisimmat festarikesän kokemukset voivat löytyä kuitenkin pienemmiltä ja omaleimaisemmilta festareilta.

Oulussa on valtavasti eri musiikki- ja taidegenrejen festareita, joille kannattaa suunnata vaikka ei itse kyseisen genren suurkuluttaja olisikaan. Kokemukset näillä pienemmillä festareilla ovat aitoja ja yllättäviä.

Tsekkaa esimerkiksi nämä: punk-festivaali Hässäkkä-päivät (6.–7.7.), uutta musiikkia ja kirjallisuutta esittelevä Bättre folk -festivaali (29.–30.6.), psykedeelisiin tunnelmiin vievä Uleåborg Festival of Psychedelia (13.–14.7.), ja musiikkivideokulttuuria juhlistava monitaiteellinen Oulun musiikkivideofestivaali (23.–26.8.).

Ekstravinkki: talkoilu festivaaleilla on hyvä tapa päästä mukaan opiskelijabudjetilla.

 

2. Kaupunkiviljele

Kaveriporukan kanssa viljely on hauska ja helppo (ja suhteellisen halpa) harrastus, joka antaa tuoreet yrtit ja omin kätösin kasvatetut vihannekset ruokapöytään.

Koska palstaviljeleminen vaatii aika isoa sitoutumista, kannattaa aloittaa kaupunkiviljelyharrastus Oulun kaupungin viljelylaatikoista. Kaupunki vuokraa sadalle porukalle viljelylaatikon yhdeksän euron hintaan koko kesäksi. Laatikoita on neljässä eri sijainnissa.

 

Oulun ylioppilaslehti 2018.
Jo kuukaudessa näkee kaupunkiviljelyn tulokset.

Kaupunkiviljelyssä hienoa on sen yhteisöllisyys. Oman porukkani laatikko sijaitsi viime kesänä Etu-Lyötyssä Veturiaukiolla. Lähes aina kun olin laittamassa laatikkoa tai kastelemassa viljelmiä, sain juttuseuraa. Erityisesti tutuksi tulivat Etu-Lyötyn ihanat mummot, jotka innokkaasti kävivät neuvomassa viljelyasioissa.

Kaikki mummot antoivat viljelyyn eri neuvot, mutta siitä huolimatta (tai ehkä sen takia) viljelyksemme rönsysivät viidakon tavoin.

 

3. Nauti yöttömästä yöstä

“Ei nuorena tarvitse nukkua”, sanoo paidaton Olavi Uusivirta kappaleessaan Viimeinen kesä. Kun aurinko jo paistaa baarin sulkeutuessa, suuntaa baari-illan jälkeen suoraan aamukahville torinrantaan.

Valo hellii minun kaltaistani etelän hetelmää hyvin erityisesti kesäisin. Auringon ja valoisuuden jatkuva läsnäolo tuo Oulun kesään energiaa, jolla jaksaa seuraavan pimeän vuodenajankin ylitse.

 

Eikö kolme vinkkiä riitä? Katsasta myös nämä: Elektornit (elektronisen musiikin klubit idyllisessä Tähtitornin kesäkahvilassa), Kesän sauna (saunalautta Tuiran rannalla), Oulu Pride 2018, Elojazz ja jazzpuisto sekä Titta på Tuira -korttelijuhla.

Ja muista: vaikka suunnitelmia on hyvä tehdä, kesä Oulussa tulee varmasti olemaan täynnä tapahtumia myös ilman valmiiksi täytettyä kesäkalenteria. Kesäfiilikseen pääsee jo vain kävelemällä pitkin katuja, kun kaupunki herää hetkeksi eloon.

Julkaistu

SHARE

Asta Salomaa

Syntyjään helsinkiläinen, sittemmin oululaistunut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija. Muusikko ja ännännen vuoden musiikkikasvatuksen opiskelija.

Lue lisää:

Kolumni

Asta Salomaa

Ei auta itku työmarkkinoilla – olisipa joku kertonut minulle nämä asiat jo opiskeluaikana

Yliopisto-opiskelijoille tarvitaan pakollinen työnhakukurssi, kirjoittaa karuihin faktoihin nykyaikaisesta työnhausta havahtunut Sanna Häyrynen.

Kolumni

TEKSTI Sanna Häyrynen

Viime syksynä nappasin kirjastosta reppuuni uunituoreen kirjan nimeltä Uraopas – Työelämän lyhyt oppimäärä.

Tenttikirjoihin tottuneisiin käsiini tuo Gaudeamuksen kustantama ja Ritva Katteluksen sekä Tom Jokisen kirjoittama opus sopi kuin ystävän halaaminen pitkän erossaolon jälkeen.

Kattelus ja Jokinen haluavat kertoa korkeakouluista valmistuneille nuorille, mitä työnhaku ja työmarkkinat ovat nyt.

Vaikka hurjasta muutoksesta, työmaailman pirstaloitumisesta, digistä ja roboteista kirjoitetaan lehdissä harva se päivä, selväsanainen musta valkoisella modernista työnhausta on paikallaan.

Jos olisin lukenut Katteluksen ja Jokisen teesit jo opiskelijana enkä työtä etsineenä vastavalmistuneena, en tiedä, olisinko innostunut vai lannistunut.

 

Olen saattanut elää tynnyrissä tai kuplassa, mutta kirjaa lukiessani vaaleanpunaiset silmälasit putosivat nenältäni.

Kirjoittajat siteeraavat Sitran tekemää Uudet työn valmiudet ja reitit työelämään -tutkimusta (2016), jonka mukaan vain 23 prosenttia suomalaisista on päätynyt nykyiseen työhönsä avointa paikkaa hakemalla. Lähes kaksi kolmesta vastanneesta oli löytänyt työnsä muuta kautta.

Avoimien työpaikkojen selailu sunnuntain sanomalehdestä on siis auttamattoman eilistä, sillä suurin osa löytää työpaikkansa puskaradion ja muiden onnenkantamoisten kautta.

Piilotyömarkkinat ovat viime vuosina kasvaneet huomattavasti, Kattelus ja Jokinen sanovat.

Avoimesta työpaikasta ilmoittaminen, hakijoiden kysymyksiin vastaaminen ja hakemusten läpikäyminen vaativat työnantajilta vaivannäköä. Järkevämpää on valjastaa omat työntekijänsä kuulostelemaan verkostoistaan, josko päteviä ja mukavia tyyppejä olisi vapaalla jalalla.

Karut lausahdukset Uraoppaan sivuilla jatkuivat:

Vastavalmistunut maisteri, jolla ei ole työkokemusta, on työnhaussa aika heikoilla. – – Näillä ihmisillä [pitkäaikaistyöttömillä] saattaa olla monivuotinen työkokemus omalta alaltaan, mutta pitkittyneen työttömyyden takia heidät luokitellaan nopeasti sopimattomiksi työelämään. Sama käy helposti vastavalmistuneille.

Ei auta itku työmarkkinoilla.

 

Jotta nykyaikaisessa työnhaussa onnistuisi, Kattelus ja Jokinen kannustavat tekemään ”henkilökohtaisen laatukäsikirjan”. Sitä voi myöhemmin jalostaa omaksi ”kehittymisportfolioksi”.

Laatukäsikirjassa annetaan asteikolla 4–10 itsearvio esimerkiksi omista käytöstavoista, elämänhallinnasta, työimagosta, yleissivistyksestä, alaistaidoista sekä liiketoiminta- ja työsuhdeosaamisesta.

Jos elämästä on jo muutenkin tullut projekti, leijonanosan energiastaan voi käyttää oman työmarkkina-arvon kiillottamiseen.

Kirjassa todetaan, että työnhaku käy kokopäiväisestä työstä. Ja aikaahan hakemusten tekeminen – ja kaikki muukin työnhaun oheishärpäke – vie.

Mutta onko kaikista työnhaun kaltaiseen työhön? Vaatiiko työnhaku pian oman tutkintonsa?

Työelämä ja sinne ujuttautumisen tavat tuntuvat käyvän sellaisella turbulenssilla, että yliopistotutkintoihin tarvittaisiin pakollinen viiden tai useammankin opintopisteen kurssi, joka valmistaisi kohtaamaan nykymaailman työvaatimukset.

Tähän asti näiden asioiden haltuunottaminen on nimittäin ollut jokaisen omalla vastuulla, opintojen oheisena sivubisneksenä tai valmistumista seuraavana kokopäivätyönä.

Julkaistu

SHARE

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Kolumni

Sanna Häyrynen