Vai että alle kolmikymppisenä voisi saada burnoutin!
Tämä ajatus jäi jäytämään mieltäni, kun luin Helsingin Sanomien artikkelin nuorten työuupumuksesta.
Lehtijutusta virisi keskusteluja lähipiirissäni. Moni löysi artikkelista itsensä.
Jutussa tutkija Charlotta Niemistö kutsuu alle kolmikymppisten uupumista jo ilmiöksi. Niemistö erottaa nuorista aikuisista kaksi ryhmää.
Ensimmäisen muodostavat individualistit, jotka haluavat lähteä välillä reppureissaamaan ja luottavat, että töitä riittää paluun jälkeen.
Toiseen ryhmään kuuluvat uupujat, jotka ajautuvat liiallisen puurtamisen ja osaamisensa todistelun oravanpyörään heti työuransa alkajaisiksi.
Useimmat artikkelin lukeneet tuttavani tuntuivat samaistuvan jälkimmäiseen ryhmään.
Kun juttelen ensimmäisissä opiskelun jälkeisissä työpaikoissaan ahertavien ystävieni kanssa, monet sanovat olevansa työpäivien jälkeen aivan puhki.
Niin minäkin. Työ imaisee mehut – ja varsinkin silloin, kun työtehtävien rinnalla on myös omaksuttava valtavasti uutta työn tekemiseen liittyvää tietoa.
On kummallinen luulo, että työelämän rytmiin ja rutiineihin sujahdettaisiin noin vain. Nuoret aikuiset ottavat työnsä vakavasti ja vatvovat siihen liittyviä asioita vapaa-ajallaan. Se, mikä on itselle tärkeää, menee tunteisiin ja stressaa.
Mukana on myös kilpailuasetelman tuoma lisä. Me noviisit yritämme todistella korvaamattomuuttamme, vaikka varsin hyvin tiedämme, ettei kukaan ole korvaamaton. Paikkojamme kysellään.
Samaisessa artikkelissa johtamistieteiden tutkijatohtori Ilona Suojanen kertoo, että nuorilla aikuisilla on korostunut vaatimus onnellisuudesta.
Työn merkityksellisyyttä pidetään onnellisuuden ja omanarvontunnon lähteenä. Kuulostaa tutulta. Kukapa korkeakoulutettu ei toivoisi, että työ olisi innostavaa, henkisesti palkitsevaa ja tärkeää?
Aikamme ihanne on, että työssä pääsisi toteuttamaan itseään. Onnekkaimmat sanovat työtä intohimokseen. Identiteetin jatkeena työ on omiaan uuvuttamaan ja aiheuttamaan riittämättömyyden tunnetta, jos itselle asetetut – ehkä epärealistiset – tavoitteet eivät täytykään.
Onneksi on se Charlotta Niemistön mainitsema ensimmäinen ryhmä: reppureissaajat, joille työssä suorittaminen ei ole aivan koko elämä.
Ovatko nuoruusvuodet muka niin arvottomia, että ne kannattaisi hukata superihmistä leikkien? Vaikka työ on tärkeää, se ei ole maailman vakavin asia.
Hiljattain kuulin eräältä entiseltä kympin tytöltä, mitä hän on oppinut työelämässä. Kuulemma sen, ettei kympintyttöys toimi enää. Työssä tulee vastaan niin monenlaisia ja ennalta arvaamattomia tilanteita, ettei läksyjä lukemalla pärjää.
Joskus vasemmalla kädellä tehty voi olla kelvollinen. Entinen stressaaja on henkisesti muuttunut reppureissaajaksi.
