Cancel-elokuvan tähdet Santtu ja Weksi elävät unelmaansa 

Cancel-elokuvan pääosissa on kolme valovoimaista sometähteä. Niko, Santtu ja Weksi kuuluvat Suomen suosituimpiin tubettajiin. Santtu ja Weksi kertovat, että leikki ja hymyn saaminen ihmisten huulille on heille tärkeintä. Nyt he tuovat iloa ihmisten mieliin suurella kankaalla.

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Kaikki lähti Santun ideasta ja unelmasta näytellä ja olla mukana oikeassa valkokangaselokuvassa. Unelmat on tehty toteutettaviksi. Tubettajien oma elokuva Cancel sai ensi-iltansa lokakuun alkupuolella. 

Cancel on Tuukka Temosen ohjaama vauhdikas fiktiivinen sukellus tubettajien maailmaan. Santtu ja Weksi ovat työskennelleet elokuvan näyttelijöinä ja käsikirjoittajina viimeiset neljä vuotta. 

Santtu eli Santeri Hänninen perusti oman Youtube-kanavan 2012 ja sillä noin 172 000 tilaajaa. TikTokissa 27-vuotiaalla nuorella miehellä on noin 350 000 seuraajaa. 

Yhdessä elokuvan kolmannen päätähden Nikon eli Niko Meurosen kanssa Santtu tekee kummia tempauksia. NikojaSanttu –kanavalla on noin 425 000 tilaajaa. 

Weksi eli Henry Weckström on 32-vuotias tubettaja ja DJ. Vuonna 2020 hän alkoi tehdä aktiivisesti TikTokia. Kanava saavutti yli 400 000 seuraajan rajan ja hänet valittiin vuoden 2022 TikTok-vaikuttajaksi. Nykyisin hän keskittyy omaan Youtube-kanavaansa. 

Seuraajia ja tilaajia on tähdillä valtavasti. Jos heidät saadaan liikkeelle, kyse on kotimaisen elokuvan menestystarinasta. 

Oikea elämä ja aitous koukuttaa 

Ensimmäinen sukellus tubettajien luomaan sisältöön on hämmentävä. Katson kymmenien eri tähtien klippejä kummissaan. 

Katsantokannasta riippuen osa videoklippien sisällöstä on häpeilemätöntä mainontaa tai sitten tarkoituksenmukaista työtä. Sometähteys on myös ammatti. 

Jotkut videot ovat viihdyttäviä, mutta vain pienessä osassa on oivaltava ajatus ja vain murto-osassa tarina. Jos on jäänyt ajastaan jälkeen tai on yksinkertaisesti liian vanha, voi tulla mieleen, että mikä tässä oikein viehättää? 

“Somettajat kuvaavat paljon normaalia elämää, tavallista päivää, johon katsoja pääsee mukaan. Ihmiset pääsevät katsomaan, kun olemme aitoja omia itsejämme”, Santtu kertoo. 

Hän haluaa näyttää videoillaan, että sometähdenkään elämä ei ole aina täydellistä ja  uskaltaa olla myös haavoittuva.

“Tämä on rohkaisevaa katsojalle, koska mekään emme ole aina parhaimmillaan. Tunteiden skaala on moninainen ja uskallamme olla myös herkkiä”, Santtu pohtii sometähtien suosiota. 

Netissä videolla saattaa parhaimmillaan olla satoja tuhansia katsojia. Santtu sanoo, että hän on kertonut videoissaan noloja ja kiusallisiakin asioita, joita hän ei muuten  paljastaisi. 

“Juttelin just aiheesta tyttöystäväni Helmin (Helmin Kantola) kanssa, joka tekee myös Youtubea työkseen. Mietimme, että kun kuvaamme puhelimella, sille on helpompi kertoa asioita kuin edes parhaille kavereille”, Santtu pohtii. 

Paras palkinto on hymy katsojan huulilla 

Sometähdet vaikuttavat paljon nuorten ajatuksiin ja kulutusvalintoihin. Tubettajat kertovat, että tunne vastuusta on vuosien varrella korostunut.  

Santtu tähdentää, että hän haluaa näyttää videoissaan omalla esimerkillään, että kun on oma itsensä, se riittää. 

“Näen vastuun tärkeänä. Mitä me tehdään, sen joku voi tehdä perässä. Tiedän myös, että sillä, mitä sanomme, on suuri vaikutus.” 

Katsojilta saatu palaute ilahduttaa sometähtiä. Hienoin palkinto työstä on saada hymy ihmisten huulille. 

“Parasta on katsojilta tulevat viestit, esimerkiksi, että: mulla on tänään ollut tosi huono päivä, mutta kun mä katoin sun videon, mulle tuli tosi hyvä mieli”, Santtu hymyilee. 

Santun ja Nikon yhteisellä kanavalla on nähty useita hulvattomia tempauksia. Kaksikon hullut ideat syntyvät lapsenomaisista leikeistä. 

“Kerran mietittiin, mikä voisi olla oudoin tai huvittavin juttu, mitä voisimme ajallamme tehdä.” 

“Jostain tuli ihme päähänpisto, että ollaan kisaa pahvilaatikoissa. Miksi kukaan menisi pahvilaatikkoon ja olisi siellä yötä?”, Santtu muistelee nauraen. 

Hauskinta tempauksessa oli, että se toimi. Video oli yksi kaksikon ensimmäisistä hiteistä. 

“Haluamme videoillamme näyttää leikkimistä. Leikki on positiivista ja kannustamme siihen. Nykyisin kaikki ovat vain puhelimilla koko ajan, ja leikkiminen on vähentynyt. 

Sometähdet ovat tehneet kaikkea hassua ja hauskaa vuosien varrella. Pojat kuitenkin kertovat, että videoita ei ole poistettu ja mikään ei erityisesti kaduta tai nolota  jälkikäteenkään.

“Kun Nikon kanssa aloitettiin, oltiin nuoria pojankloppeja ja riehuttiin tosi paljon. Oli kaikenlaista vauhdikasta sekoilua. Vanhempina olemme vähän rauhoittuneet. Se kuului siihen aikaan, että mentiin eikä meinattu”, Santtu kertoo. 

“Meillä oli muun muassa videosarja, jonka ideana oli, että kaikkeen sanotaan kyllä. Otimme napakoruja ja nännilävistyksiä. Niko otti tatuoinnin, vaikka ei sellaista halunnut”, hän kuvailee nuoruuden intoa. 

“Someen kun tekee videoita, tärkeintä on herättää huomio ja katsojan kiinnostus. Siellä pitää olla kovaeleinen, äänekäs ja energinen. Valkokankaalla se ei toimi yhtään.”

Somesta valkokankaalle 

Santulla ja Weksillä on valtavasti kokemusta kameran edessä esiintymisestä. Mediat ovat kuitenkin erilaisia ja kaikkea opittua ei voi suoraan siirtää tubevideoista elokuvan tekemiseen. 

“Someen kun tekee videoita, tärkeintä on herättää huomio ja katsojan kiinnostus. Siellä pitää olla kovaeleinen, äänekäs ja energinen. Valkokankaalla se ei toimi yhtään”, Weksi valaisee. 

“Temonen sanoikin meille, että nyt te ootte jätkät aivan liikaa, nyt kierroksia alas. Paras neuvo, minkä sain, oli että elä näyttele. Ota se toisen repliikki ja reagoi siihen. Elokuva on paljon pienieleisempää”, hän lisää. 

Tubettajat kertovat, että Youtube-videot tehdään niin, että otetaan kamera käteen ja painetaan play. Kun on valmista, laitetaan poikki ja lisätään video Youtubeen. 

“Elokuvan kuvauksissa oli haastavaa, että kun olin kaikkeni antanut kohtaukselle, Temonen tuli sieltä, että hyvä, otetaan uudestaan”, Santtu naurahtaa. 

Kohtaukset otettiin parhaimmillaan jopa 20 kertaa uusiksi, mikä oli ensikertalaisille näyttelijän työssä haastavinta. 

Weksi (vas.) ja Santtu tunnistetaan kadulla ja heitä pyydetään kuviin. “Hienointa on, että saamme aikaan hymyjä ja hyvää mieltä.”

Erilaisia rooleja 

Elokuvassa miehet esiintyvät omilla nimillään. Santtu ja Weksi kertovat, että elokuvan roolihahmoissa on paljon heitä itseään, mutta hahmot ovat todella kärjistettyjä. 

He sanovatkin, että elokuvan suola on, että katsojalle jää kysymys, ovatko tyypit oikeasti sellaisia kuin elokuvassa. 

“Kun pääsin kuvauksissa hahmoon sisälle, siinä oli tosi helppo pysyä. Hauskaa oli, että Temonen oli kysynyt Nikolta ja Weksiltä, että onko tuo Santtu oikeasti tuollainen. Sen saa katsoja itse päättää”, Santtu nauraa. 

Kokeneilla sometähdillä on useita erilaisia rooleja eri kanavissa, ja ne kytkeytyvät päälle kuin itsestään. 

“Snapchatissa kuvaan arkielämää ilman roolia. TikTokissa olen toisenlainen, huomiota herättävä ja äänekäs”, Weksi valaisee.

Santtu kertoo, että hänellä on monta eri hahmoa.  

“Kun kamera käynnistyy SanttujaNiko –jutuissa, samalla kytkeytyy päälle valtava energia. Omissa videoissa olen paljon rennompi ja hitaampi.” 

Jännitystä ja suuria odotuksia 

Some on nopea ja reaktiot katsojilta saa miltei heti kuvausten jälkeen. Weksi kertoo, että elokuvaprojekti on kestänyt neljä vuotta, joten odotukset ja jännitys ovat nyt paljon suurempia. 

Elokuvan tekemisestä he ovat saaneet myös oppia, jota voi käyttää hyödyksi omissakin videoissaan. 

“Olimme mukana käsikirjoittamassa ja se oli tosi siistiä. Elokuvaan luotiin hienosti tarinankerrontaa ja rakennettiin draamankaari. Se on ihan oma maailmansa. Kerrontaa ja dramaturgiaa voisin miettiä omillakin videoilla”, Santtu pohtii. 

Cancel on tiettävästi maailman ensimmäinen valkokangaselokuva tubettajista. Santtu  ja Weksi käyvät paljon elokuvateatterissa ja he harmittelevat, miten vähän siellä näkee nuoria. 

Tubettajien suuri toive olisi, että he saisivat uutta yleisöä teattereihin kokemaan elokuvan taikaa. Tällä tavalla tubemaailma ja elokuva tukevat toisiaan. 

“Me ollaan supertyytyväisiä tähän ja halutaan rohkaista kaikkia katsomaan elokuvaa. Monilla on varmasti ennakkoluuloja, että nyt nuo tubettajat ovat elokuvassa, vaikka eivät ole näyttelijöitä”, Santtu pohtii. 

“Itsellänikin olisi ennakkoluuloja tällaisesta, mutta sehän on vain yksi hyvä syy mennä katsomaan, pitävätkö se paikkaansa”, Weksi lisää. 

Neljän vuoden projekti on ollut sometähdille suuri unelma. Weksi sanoo arvoituksellisesti, että olisi aivan uskomattoman hienoa, että tämä saisi jatkoa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Oulun ylioppilasteatterin fantasiaseikkailu – Myrsky-yö ihastuttaa herkullisilla mielikuvitusolennoillaan

Ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Yöllä on liikkeellä kaikenlaista kummallista väkeä. Nuppu puristaa pehmoapinaa tiukemmin rintaansa vasten. Vähän pelottaa. Valvenäyttämöllä on alkamassa Oulun ylioppilasteatterin rempseä fantasiaseikkailu Myrsky-yö.

Myrsky-yö sukeltaa aikuisuuden kynnyksellä olevan Nupun (Jenna Vanha) mielikuvitukseen ja pelkoihin lempeästi ja hyväntuulisesti. Säikyttelyä tai sykettä nostattavaa kauhua ei katsojan tarvitse pelätä. 

Ajatus uppoutua nuoren tytön mielikuvitusmaailmaan ei ole mitenkään uusi. Tällä kertaa ei kuitenkaan hypätä ikiaikaisen ihmemaan Liisan kaninkoloon. Myrsky-yön tarina on raikas. 

Oivaltavan ja runsaan käsikirjoituksen on kirjoittanut Madi Blum ja ohjaajia on peräti kolme: Blumin lisäksi Anne Nuojua ja Maria Antola

Toteutus on kuitenkin yhtenäinen. Vaikka meno on välillä villiä, ylimääräistä  sähläämistä ei juuri ole. Vähemmälläkin määrällä hahmoja olisi hyvin pärjätty, mutta Myrsky-yö on poikkeuksellisen huolella rakennettu kokonaisuus. 

Esittelytekstissä varoitetaan, että näytelmässä on ahdistelua sekä fyysistä ja henkistä vallankäyttöä. Toteutus on kuitenkin rempseä ja dialogi paikoin niin absurdia, että tunnelma on ahdistavan sijaan kuin iloisessa lastennäytelmässä.  

Tietenkin tässä ajassa on hyvä varoittaa vaikeista tunteista, koska suurinta ääntä  pitävät kulttuurin ystävät ovat sielultaan hyvin herkkiä. Pienimmille lapsille Myrsky-yötä ei kuitenkaan ole tarkoitettu, sillä ikäsuositus on +12. Omituisia juttelevaa Kuolemaakaan (Maria Antola) on silti hankala pelätä. 

Herkullisia hahmoja ja ilkeä opettaja

Näytelmä tarraa kiinni ja ottaa mukaansa heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Intiimin Valvenäyttämön tunnelma on tavallistakin tiiviimpi, kun lava on rajattu verholla syvyyssuunnassa kahtia. Ratkaisu on onnistunut, ja näytelmän hahmot ovat lähellä. 

Salamoiden välke ja ukkosen jyrähtely on toteutettu kekseliäästi valoilla ja äänillä. Lavastuksessa ei ole mitään ylimääräistä. Nupun pylvässänky on ainoa suurempi elementti lavalla.

Yöllä Nupun pehmoapina Tossukka (Laura Lähdesmäki) herää eloon. Yön kummaa mielikuvitusväkeä ovat myös ihmisiä pelkäävä metsän asukas Röllezi (Jutta Kotala), boheemi juhlia järjestävä Reivikeiju (Julia Latvala) ja vitsaileva Jesteri (Aada Oinas). 

Tarinan herkullisin hahmo on viinikellarissa asuva ja runoja paatoksella lausuva Kreivi Dokula (Miska Myllylä). Kaikki kummalliset olennot myös puhuvat ilahduttavan kummia. 

Jokainen mielikuvitushahmo on omalla tavallaan hassu. Tarinan kuljettamisen kannalta hahmoilla ei ole jokaisessa kohtauksessa tehtävää, mutta mielikuvitusmaailmassa on oma logiikkansa.  

Mielikuvituksen lentoa häiritsevät ylihuolehtiva Huoltaja (Tiina Sulku) ja kamalan opettajan karikatyyri Tuudori (Tuukka Suhonen). Opettaja luottaa kuriin ja pelkoon kasvatusmetodina. 

Kuvassa (vas.) Sara Kosunen ja Tiina Sulku. Kuva Jutta Kotala.

Todellisuuden ja mielikuvitusmaailman pelkoja on sekoiteltu näytelmässä hieman jäsentymättömästi, mutta kerronnan rytmi säilyy silti alusta loppuun.

Hauska fantasiaseikkailu 

Vaikka tekstiä on paljon, kaikki näyttelijät ovat ensi-illassa hämmentävän hyviä. Runsas ja nokkela teksti sekä välillä villiksikin intoutuva liike on sisäistetty. 

Kun väliverho avautuu ja bändi pääsee esiin, svengaava tunnelma antaa hengähdystauon runsaan tekstitulvan väliin. Yli 70 minuuttinen näytelmä ilman väliaikaa tuntuu kuitenkin loppua kohden pitkältä. 

Teatterikokemukseen vaikuttaa myös Valvenäyttämön katsomo, jossa penkkien suunnittelijan ajatus ergonomiasta ja ihmisen anatomia eivät kohtaa. 

Myrsky-yö on mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen näytelmä, joka olisi toiminut vieläkin paremmin rönsyjä ja kestoa karsimalla. 

Odotin esittelytekstin varoitusten perusteella ahdistavaa ja syvälle uppoutuvaa pelon ja kuoleman käsittelyä. Näytelmä on kuitenkin pikemminkin taidolla toteutettu hassutteleva fantasiaseikkailu. 

Kuvassa (vas.) Sara Kosunen, Jutta Kotala, Julia Latvala, Laura Lähdesmäki, Iiris Ollanketo, Miska Myllylä, Eemil Koivumäki ja Pinja Saukkoriipi. Kuva Jutta Kotala.

OULUN YLIOPPILASTEATTERI: MYRSKY-YÖ 

Ensi-ilta 21.3.  Käsikirjoitus Madi Blumm. Ohjaus Anne Nuojua, Madi Blumm ja Maria Antola.  Lavastus työryhmä. Puvustus Iida Savilaakso. Maskeeraus Celine Schultz. Valot Elias Huotari. Ääni Kase Saraste. Bändi Lilli Honkala ja Hiipparit: Lilli Honkala, Esteri Kiuru ja Pinja Saukkoriipi.

Lavalla Jenna Vanha, Laura Lähdesmäki, Tiina Sulku, Tuukka Suhonen, Miska Myllylä Jutta Kotala, Julia Latvala, Aada Oinas, Maria Antola, Juho Silvennoinen ja Emil Koivumäki. 

Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Seuraavat esitykset: ke 26.3. klo 19 / pe 28.3. klo 19 /  la 29.3. klo 19 / su 30.3. klo 19 / ti 1.4. klo 19 / ke 2.4. klo 19 / ti 8.4. klo 19 / ke 9.4. klo  19.

Artikkelin kuvat: Oulun Ylioppilasteatteri (c) Jutta Kotala.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Ikuiset teekutsut – PahkiSpeksin esitys jää kaninkoloon

PahkiSpeksin esitykset tarjoavat usein hersyvää huumoria. Tänä vuonna produktion teemana on kuitenkin läheisen kuolema ja suru, joten lähtökohtaisesti ollaan speksille uusien aiheiden äärellä.

Lewis Carrollin rakastettu lastensatu Liisan seikkailut ihmemaassa on poikinut lukuisia sovituksia vuoden 1865 ilmestymisestään lähtien. Nyt oman versionsa tarjoilee oululainen PahkiSpeksi. Kaikille avoin ja poikkitieteellinen produktio on jo järjestyksessään 12. PAHKI ry:n toteuttama speksi.

Speksi on improvisaatiota hyödyntävä musiikkiteatteriesitys. Yleisö voi vaikuttaa lavan tapahtumiin huutamalla omstart, jonka jälkeen lavalla esitetään tapahtumat uudestaan. Omstart-huudon perään voi lisätä myös jonkin määreen, esimerkiksi ”omstart, hitaammin”.

Oulun ylioppilaslehti kävi katsomassa Itu Torvisen ohjaaman produktion ensi-illan.

Raskas aihe, kepeä juoni

© Jarkko Hämälä

Juonellisesti Kaninkolon syövereissä on ehkä turhankin yksinkertainen. Päähahmo Iisak (Valtteri Säynäjäkangas) siirtyy siskonsa hautajaisista Ihmemaahan, ja hänen täytyy päästä sieltä pois. Käytännössä juoni etenee kohtauksesta toiseen ja asiat seuraavat toisiaan ilman suurempaa dramaattista jännitystä tai selkeitä syy-seuraussuhteita.

Vaikka eräs Ihmemaan piirre onkin absurdius, olisi tarinalta toivonut merkittävästi enemmän revittelyä. Paluu todelliseen maailmaan ei vaikuta erityisen tärkeältä, sillä tapahtumapaikka ei olekaan kovin vaarallinen tai ihmeellinen paikka. Niin ikään hahmojen vaikutus tarinan kulkuun jää hyvin ohueksi, eikä sankarimme eteen tule juuri voitettavia esteitä. Myöskään loppua lukuun ottamatta merkittäviä juonenkäänteitä ei näytelmään mahtunut.

Vaikka speksi pohjautuukin löyhästi Liisa ihmemaassa -teokseen, jää siitä kaipaamaan myös alkuperäisteoksen kielellistä leikittelyä. Ainoastaan Postero-Toukka (Kari Suutari) pääsi lähelle jonkinlaista ilottelua, kiitos muista hahmoista selkeästi poikkeavan verkkaisen puhetavan. Ymmärrettävistä syistä myös alkuperäisteoksesta ei olla otettu mukaan esimerkiksi hahmojen koon muuttamista tai muita suurempia fantasiaelementtejä, mutta esimerkiksi kroketin peluun puute jäi kaivelemaan.

Ennakkoon mainostettu suruteema ei oikein näy muuten kuin näytelmän alussa ja lopussa. Päähenkilön sisäisen tunnetilan käsittelyä olisi toivonut enemmän jokaiseen kohtaukseen. Epäsuhta erityisesti improvisaatiopätkien komediallisen hupailun ja vakavan kerronnan välillä on esityksessä läsnä. Näytelmän huipentavassa, varsin vakavassa kohtauksessa ensi-illan yleisö oli pitkälti hipihiljaa ja kohtauksen aikana kajahti vain yksi omstart-huuto. 

Uudestaan, uudestaan!

Parhaimmillaan yleisön ja lavan tapahtumien suhde oli nopeissa, perättäisissä omstarteissa. Kun kolme tai neljä asiaa ketjutetaan onnistuneesti putkeen, saavat sekä yleisö että näyttelijät onnistumisen kokemuksia. Eräässä improvisaatiopätkässä hahmot joutuivat kysymään apua Jumalalta, ja seuraavaksi äänessä olikin itse Saatana.

Vastapainona taas muutama henkilö piti paikoin koko esitystä panttivankinaan. Näytöksen aloittanut instrumentaaliversio Jefferson Airplanen White Rabbit -kappaleesta loi mukavan odottavan tunnelman saliin. Odotusta ei kuitenkaan palkittu, vaan ensimmäinen kohtaus junnasi paikallaan, kun lähes jokaisen repliikin perään huudettiin omstartia mitä kummallisemmista asioista. Vaikka improvisaatio ja yleisön osallistaminen ovatkin oleellinen osa speksiä, täytyy ihmetellä, kenen etuja palvelee, jos ainoastaan omstartin huutaja naurahtaa lavalla tapahtuvalle asialle.

Ensimmäinen näytös päättyi tietenkin teekutsuihin, joka on eräs Carrollin alkuperäisen teoksen ikimuistoisimpia kohtauksia. Tällä kertaa jo valmiiksi hieman epäselvä meno paisui omstartien myötä sekoiluksi, jonka toivoi lähinnä loppuvan. Improvisaation myötä kohtauksen idea ja eteenpäin vievä energia katosivat, ja yleisöstä osa taisi toivoa lähinnä väliajan alkavan.

Valoa ja energiaa

Nimettyjä hahmoja tämän vuoden speksissä on peräti yhdeksän ja sen valitettavasti huomaa. Väliajan kanssa kolme tuntia kestäneessä esityksessä ei näin moneen hahmoon ehdi pureutua kunnolla ja muutamat roolit jäävät varsin epäselviksi. Esimerkiksi Hatuntekijä (Leevi Louhula) ei tuntunut vaikuttavan tarinaan juuri mitenkään. Samoin päähahmo Iisakin suhde niin puolisoonsa Raxiin (Neea Räisänen) kuin kuolleeseen siskoonsa jää käsikirjoituksessa idean tasolle eikä niitä ehditä kehittämään esityksen aikana. Vastapainona taas sekä Hertta Kuningatar (Vilma Honkala) että hänen apureinaan toimineet Tyttelit (Osmi Liekko Nuojua ja Helmi Laukkanen) hoitavat selkeät roolinsa upeasti.

© Jarkko Hämälä

Amatöörituotannoksi Pahkin produktio kestää helposti vertailun kalliimpiinkin tuotantoihin. Tullisalin varsin kolkkoon ilmeeseen luotiin tunnelmaa yksinkertaisilla ja toimivilla lavasteilla. Samoin esityksen valaistus oli ammattilaistasoa. Erityisesti siirtyminen mustavalkoisista hautajaisista Ihmemaan väriloistoon toimi.

Musikaaliksi Kaninkolon syövereissä oli varsin onnistunut. Musiikkikappaleita oli ripoteltu tasaisin väliajoin esitykseen, ja ne kuljettivat juonta eteenpäin tai esittelivät hahmojen sisäisiä tuntemuksia. Toki ikuinen ongelma spekseissä on, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää. Bändi oli kuitenkin erinomaisessa tikissä ja sovitukset tutuista pop-kappaleista kajahtivat komeasti. Mieleen jäi varsinkin Iisakin lopun sooloesitys, jota täydensivät tanssijat harmaan suruharson kanssa.

Tunnelmaa esityksessä nostattivat erityisesti mahtavan energiset tanssiesitykset. Koreografit ja tanssitiimi ansaitsivatkin illan päätteeksi suurimmat aplodit yleisöltä. Myös maskeeraus ja puvustus olivat tänä vuonna varsin onnistuneita. Satuteema mahdollisti revittelyn hahmojen ulkomuodoilla, ja varsinkin Hertta Kuningatar ja Tyttelit kannattaa nähdä eturivistä. Samoin Irvikissa oli näyttävä ilmestys.

Koska jokainen speksiesitys on omanlaisensa, jäi Kaninkolon ensi-illasta kovin ristiriitaiset tunnelmat. Esityksessä on selkeästi potentiaalia, mutta sen löytäminen vaatii töitä ja kärsivällisyyttä – myös yleisöltä.

PahkiSpeksin Kaninkolon syövereissä -esitykset Tullisalissa (8.3.), 11.3., 12.3., 13.3. ja 15.3. Lisätietoa ja liput osoitteesta pahki.fi/2025

Artikkelia muokattu 11.3. klo 9.25: Korjattu virheellinen nimi.

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatteri palaa raikkaasti menneisyyteen – ensikertalaiset tarttuivat innolla 60-luvun näytelmään

Leveitä lahkeita, liehuvia vaatteita, valtavia silmälaseja sekä innostunutta villiä energiaa. Menossa on Oulun Ylioppilasteatterin uusien kykyjen harjoitusesitys. Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa sukeltaa 60-luvun nuorten maailmaan. Näytelmän absurdit sävyt ja ilotteleva ote kutsuvat mukaan aikamatkalle.

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Tuula Hiltunen työryhmineen käsikirjoitti näytelmän Oulun Ylioppilasteatterin lavalle 1968. Aika ja opiskelijapiirit olivat vahvasti politisoituneita, jopa vallankumouksellisia. Vaikka ajat ovat muuttuneet, ohjaaja Emilia Siponen löysi tekstistä yllättäviäkin yhteyksiä tähän päivään. 

“Lähdin OYT:n arkistoon selaamaan kansioita ja etsimään näytelmää. Vanhat näytelmät vaikuttivat kiinnostavilta ja pian tuli ajatus, että mitä vanhempi, sitä parempi.” 

“Löysin nämä kellastuneet lehdet ja näytelmän nimi oli niin hauska, että se houkutteli avaamaan kansion ja lukemaan tekstin.” 

“Kun luin hauskasti ja vanhalla suomen kielellä kirjoitettua dialogia, heti nappasi ja näin jo mielessäni näytelmän”, Siponen kertoo näytelmän valinnasta. 

Ohjaajan ajatuksena oli myös, että näytelmän pitää olla ytimekäs. Koska lavalla on ensikertalaisia ja uusia tekijöitä, näytelmä ei voi olla kovin pitkä.

Ajattomia teemoja 

Siponen kertoo, että hän ei halunnut lähteä modernisoimaan 60-luvun näytelmää. Teksti on sanasta sanaan sama kuin kantaesityksessä. Puvustus ja lavastus ovat myös kuin suoraan 60-luvulta. 

Kuvassa vasemmalta Jenni Kleemola ja Ruska Haavisto. Kuva Siri Kerola.

“Halusin sukeltaa siihen aikaan ja mietin niitä henkilöitä, jotka tekivät näytelmän aikanaan. Eletään sitä aikaa ja tuodaan lavalle ehkä vähän romantisoitu kuva 60- luvusta.” 

Siponen ja pääosaa näyttelevä Siri Kerola kertovat, että tilanne on nyt yllättävänkin samankaltainen kuin 1960-luvulla.  

“Televisiot olivat juuri saapuneet koteihin ja Vietnamin sota tuli ihan uudella tavalla silmille. Nythän sotaa tulee koko ajan joka tuutista.” 

Yksi näytelmän teemoista on konfliktit sukupolvien välillä. Siponen kertoo, että sekään asia ei ole muuttunut muutamassa vuosikymmenessä.

“60-luvulla katsottiin tyrmistyneenä nuorten liian lyhyitä mekkoja. Nykyisin vanhemmat  ihmiset paheksuvat samaan tapaan, kun nuorilla on talvipakkasella napa ja nilkat  paljaana”, Siponen pohtii. 

Yhdessä rakentaen 

Nuorista näyttelijöistä välittyy innostus ja ilo teatterin tekemiseen. Näytelmää on harjoiteltu syksystä lähtien hyvässä hengessä. Siri Kerola kertoo, että näyttelijöillä oli  suhteellisen vapaat kädet hahmojen luomisessa. 

“Lähdimme kehittämään hahmoja siltä pohjalta, mitä niistä tulee itsellä ensimmäiseksi mieleen. Emilia ohjasi suunnan ja ideoimme yhdessä.” 

“Meillä oli ihan sellaisia harjoituksia, että keskustelimme ja rakensimme roolia. Mietimme, mitä hahmon menneisyydessä on tapahtunut, mistä se on tullut ja mistä se  tykkää”, Siponen lisää. 

Siponen kehuu, että heillä on todella hyvä porukka kasassa. Kaikki näyttelijät ovat ensikertalaisia Oulun Ylioppilasteatterissa. 

“Jotkut ovat näytelleet edellisen kerran alakoulussa, ja toisilla on harrastajateatterista enemmän kokemusta.” 

Uusien näyttelijöiden esitykset kannustavat mukaan ylioppilasteatterin toimintaan.  Kerola on yksi niistä, jotka ovat harrastaneet teatteria pidempään.  

“Jos tulee mielenkiintoisia prokkiksia eteen, lähden mielelläni toistekin mukaan”, Kerola sanoo. 

Näytelmän pääosaa esittävä Siri Kerola (vas.) kertoo, että ohjaaja Emilia Siposen kanssa hän pääsi yhdessä rakentamaan rooliaan. Kuva Mari Kivioja.

Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa 

Ensi-ilta ti 14.1.2025 klo 18 Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä, 2.krs. 

Muut esitykset: pe 17.1. klo 18 / la 18.1. klo 18 / ti 21.1. klo 18 / ke 22.1. klo 18 / pe 24.1.  klo 18 / la 25.1. klo 18 / su 26.1. klo 17. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. 

Kesto: n. 45 min 

Ikäsuositus: 12+ (voimakasta kielenkäyttöä, teatteriaseita)

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Olin kesätöissä museolla – Ylioppilasteatterin sekava seikkailu hämmentää

Oulun Ylioppilasteatterin Olin kesätöissä museolla on kummallinen näytelmä. Tarinaa ei juuri ole, ja juonen punaista lankaa on vaikea hahmottaa matkan varrella. Näyttelijöiden innostus on kuitenkin tarttuvaa ja omaperäinen näytelmä pitää mielenkiinnon yllä pienistä ongelmistaan huolimatta.

Lukas Koskisen käsikirjoitus ja ohjaus on raikkaan absurdi. Pihlalla (Maria Suopajärvi) on tylsää kesätöissä Musetööriksi (Julia Latvala) itseään kutsuvan setänsä museossa. Asiakkaita ei juuri ole, mutta paikalle saapuu varkaita, seikkailija, journalisti, haamuja ja muuta satunnaista väkeä.  

Museo on satoja vuosia sitten eläneen kuningas Josuanin vanha linna, ja kuninkaan haamu (Leevi  Tiirikainen) saapuu näyttämölle. Varkaat punovat juoniaan, Pihlalla on sydänsuruja, ja jossain vaiheessa aloitetaan vaalikampanja, jossa ehdolla presidentiksi on kuninkaan haamu. 

Kuulostaa sekavalta, ja sitä se onkin. Seikkailu on kummallinen sotku, joka ei oikein jäsenny. Hahmoja on valtavasti ja heidän yhteyttään tarinaan on välillä hankala hahmottaa. Vitsit olisivat vaatineet ytimekkyyttä ja näytelmä tiivistämistä. 

Farssissa ajoitus on tärkeää, ja vauhdin pitää pysyä hengästyttävällä tavalla yllä. Jo parin sekunnin viive vie kohtauksilta tehoa. Tuolileikit ja toistuvat vitsit eivät juuri ensi-iltayleisöä naurata satunnaisia hymähdyksiä enempää. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia esimerkiksi terävään poliittiseen kommentointiin, mutta lopputulos on lähinnä vaisu.

Sellomusiikki herättää yleisön

Näyttelijätyö on raikasta, ja herkullisia hahmoja tulkitaan ilahduttavalla innolla kuin hyvässä koulunäytelmässä parhaimmillaan. Syvempiä sävyjä ei varmasti ole tavoiteltukaan. 

Harmitonta näytelmää pitää pinnalla Epäkuolleiden Trubaduurien musiikki. Sellot soivat komeasti ja  musiikin käyttö on oivaltavaa. Ehdoton kohokohta on hykerryttävän riemukas haamukuninkaan räppi Billie Eilishin musiikkiin sovitettuna. Yleisö herää taputtamaan mukana ja kaikilla on hetken hauskaa. 

Kuvassa Ernesti Komulainen, Lilli Honkala ja Matilda Sandström. Kuva Senja Lammassaari.

Pirteä kohellus pitää rimaa hipoen mielenkiinnon yllä näytelmän keston ajan. Kokemus olisi kuitenkin  ollut vaikuttavampi huomattavasti tiivistettynä. Sinänsä hauskoja hahmoja on aivan liikaa. Tuntuu, että kaikki ideat on päätetty ottaa mukaan, vaikka niillä ei olisi juuri yhteyttä kokonaisuuteen. 

Ylioppilasteatterin lavalla on nähty hienoja ja huikeita esityksiä ja mukana on taitavia tekijöitä. Olin kesätöissä museolla ei ole huono näytelmä, mutta kokemuksen puute näkyy toteutuksessa. Vaikka kyse on harrastajateatterista, tasaisen laadun ylläpitäminen olisi varmasti kaikille hyödyksi. Tässä olisi kannattanut pyytää mentorointiapua kokeneemmilta tekijöiltä. 

Näytelmän idea on mielenkiintoinen ja omaperäinen. On mahdollista, että nuorempi, viriketulvaan sopeutunut yleisö osaa ottaa pirstaleisen kerronnan vastaan toisella tavalla. Vaikka yksi kokija ei nyt täysin vakuuttunut, elävää ja innostunutta esitystaidetta on aina ilo kokea.


OULUN YLIOPPILASTEATTERI: OLIN KESÄTÖISSÄ MUSEOLLA 

Ensi-ilta 19.4. Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä  

Käsikirjoitus ja ohjaus Lukas Koskinen 

Tuottaja Kukka Rantakangas 

Puvustus Eveliina Regina 

Lavastus Kukka Rantakangas 

Valo- ja äänitekniikka Elias Huotari 

Musiikki Epäkuolleet Trubaduurit: Matilda Sandström, Lilli Honkala ja Ernesti Komulainen

Tuotanto OYT/Salla Väinämö 

Lavalla Maria Suopajärvi, Julia Latvala, Leevi Tiirikainen, Eemil Koivumäki, Anton Luoto, Iina Aalto,  Sara Kosunen, Emilia Siponen, Anna-Leena Salmijärvi, Mika Turunen ja Sara Kosunen, Ernesti  Komulainen ja Lilli Honkala 

Kesto noin 1 t 30 min, sisältää väliajan

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatterin Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus Aamiainen sotakentällä ja Paper Flow Buffet on juhlavuoden kunniaksi hämmentävän hieno

Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet.  Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen. Aamiainen sotakentällä Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe […]

Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet. 

Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen.

Aamiainen sotakentällä

Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe tuli nykypäivän tilannetta Euroopassa. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan ja Arrabalin absurdi teksti ei lopulta kerro sotimisesta. 

Näytelmän alun koreografiassa kyllä tähtäillään ja ammuskellaan, mutta samalla ollaan myös karnevaalitunnelmissa.  

Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin.

Sotilaan isä (Olli Kaihua) ja äiti (Petra Määttä) saapuvat sotakentälle. Sotilas (Hiski Toikkanen) on ottanut vastapuolen taistelijan (Katriina Karjalainen) vangiksi ja koko porukka istahtaa viettämään sunnuntaipiknikiä.  

Asetelma on samankaltainen ja vähintään yhtä hämmentävä kuin kuuluisassa Manet’n maalauksessa Aamiainen ruohikolla.  

Vanki sidotaan välillä ja hänestä otetaan trofeekuva jalka vatsan päällä. Vangille tarjotaan kuitenkin ruokaa ja virvokkeita ja vihollista ei demonisoida. Sotilaat eivät oikein tiedä, miksi sotivat ja heillä on yhteisiä kokemuksia. Tylsää on ollut ja kumpikin ampuu tähtäämättä rukouksen saattelemana. 

Isä miettii taukoamatta, miten sota oli ennen kunniakasta ja hienoa, kun oli hevosia. Välillä lääkintämiehet (Kukka Heikkinen ja Henna Korkala) käyvät harmittelemassa, että ei ole ruumiita  kannettavaksi. Porukan päihtyessä jutut muuttuvat entistäkin levottomimmiksi. Huumori on tänäkin päivänä absurdia ja mustaa. Sota on mieletöntä.

Vaikka kyse on ylioppilasteatterin uusista kyvyistä, näyttelijätyö on ilmeikästä ja osaavaa. Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin. Näyttelijät ovat poikkeuksellisen hyviä, ja Huotari on saanut heidän välisensä dynamiikan toimimaan.

Paper Flow Buffet

Minä teen kukan jokaisesta kaverista, joka kaatuu. Sillä lailla tiedän, että vaikka minä tekisin kuinka monta, niitä ei koskaan ole tarpeeksi

Upean repliikin lausuu Aamiainen sotakentällä näytelmän vangiksi jäänyt sotilas. Hän on taitellut tylsinä hetkinä paperikukkia ja löytänyt puhdetyölle merkityksen. 

Paper Flower Buffet on saanut nimensä ja innoituksensa näistä sanoista. Esitiedoista poiketen näytelmä ei ole täysin englanninkielinen, sillä lavalla kuullaan useita kieliä. 

Näytelmä ei ole yhtenäinen tarina, saati juoninäytelmä. Paper Flower Buffet koostuu yksittäisistä monologeista ja dialogeista.  

Yksi kaipaa hevostaan, jota ei saanut satuloida. Suojeluskuntalainen kertoo kokemuksistaan Suomen sisällissodasta. Radisti puhuu ranskaksi jotakin ja yhdessä dialogissa palkkasotilas halua bailaamaan ja toinen kotiin perheensä luokse.  

Lavalla käy myös Fernando Arrabal ja kuulemme lumoavan hypnoottisen laulun punjabin kielellä esitettynä. 

Lopussa ohjaaja Anna-Kaisa Kettunen kietoo langat hellästi yhteen. Jokainen tarina mahtuu saman teeman alle.

Juhlavuoden Tuoretiskin ohjaajat Anna-Kaisa Kettunen ja Heidi Maria Huotari. Kuva Mari Kivioja.
Kahden näytelmän vaikuttava kokonaisuus

Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus on hieno. Joskus tuntuu, että lumous himmenee selittämällä, sillä taitavissa käsissä ja sydämellä tehtynä hyviä asioita tapahtuu myös alitajuisesti. On kuitenkin kiinnostavaa kuulla, miten ohjaajat Heidi Maria Huotari ja Anna-Kaisa Kettunen rakensivat näytelmät. 

“Alusta lähtien oli ajatus, että tehdään juhlavuoden kunniaksi Oulun ylioppilasteatterin ensimmäinen teksti uudelleen 60 vuoden jälkeen.”

“Haaveena oli tehdä kaksi versiota samasta näytelmästä, mutta koska alkutekstiä ei löytynyt englanninkielisenä, toinen ryhmä päätyi uuteen käsikirjoitukseen. Onneksi tehtiin näin, koska tämä toimii niin hyvin”, ohjaajat kertovat. 

Ylioppilasteatterin ajatuksena on tehdä näytelmiä, jotka kumpuavat jäsenistä ja tekijöiden  kiinnostuksesta. Englanninkieliseen näytelmään päädyttiin myös kiinnostuneiden toiveesta. 

“Olimme Hurmos-järjestömessuilla esittelemässä OYT:a ja siellä kävi useita vaihto-opiskelijoita kysymässä, että olisiko mahdollista tehdä englanninkielinen näytelmä. Tuoretiski on hyvä alusta erilaisille toteutuksille”, Kettunen kertoo. 

Teatterin ensimmäisestä esityksestä vuosikymmenten takaa ei ohjaajilla ollut muuta tietoa kuin kuva perustajajäsenistä sekä edesmenneen ohjaajan nimi.

“Teksti ja suomennos ovat kuitenkin täysin samat kuin 60 vuotta sitten. Olen vähän vierastanut klassikkotekstejä, koska ne eivät ole aina kestäneet aikaa. Aamiainen sotakentällä on kuitenkin kestänyt ajan hammasta liiankin hyvin, ja aihe on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.”

“Tekstihän on loistava. Siinähän keskitytään kaikkeen muuhun kuin sotaan ja tätä oli ihana tehdä”, Huotari kertoo. 

Kettunen kertoo, että Paper Flower Buffetin teksti tehtiin koko tiimin yhteistyönä. Suurin osa näyttelijöistä kirjoitti omat monologinsa, ja hän teki niiden pohjalta näytelmän rakenteen ja kohtausjärjestyksen. 

“Alkuperäisteksti käännettiin ensin englanniksi, että kaikki tiesivät mistä näytelmässä on kyse. Mietimme sitten yhdessä, mitä näytelmän teemoista, hahmoista ja elementeistä tuli mieleen. Kaikki saivat valita ainakin yhden asian, mikä pitää ehdottomasti olla mukana”, Kettunen kertoo.

Rohkeasti mukaan!

Juhlavuoden aikana ylioppilasteatterin toimintaan voi tutustua muun muassa klubeilla. Uudet ihmiset ovat tervetulleita tekemään teatteria. 

“Takana on 60 vuotta ylioppilasteatterin historiaa ja toivomme, että teatteria tehdään vielä ainakin seuraavat 60 vuotta.” 

“Olisi mahtava saada uusia teatterintekijöitä mukaan. Ylioppilasteatteri on kaikille avoin harrastajateatteri ja kaikki tehdään itse julisteista äänisuunnitteluun, valoihin, puvustukseen ja lavastukseen. Emme hae pelkästään näyttelijöitä.” Huotari ja Kettunen painottavat.

Oulun ylioppilasteatteri, Tuoretiski: Aamiainen sotakentällä. Käsikirjoitus Fernando Arrabal.  Suomennos Aili Palmén. Ohjaus Heidi Maria Huotari. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Puvustus  Heidi Maria Huotari. Lavastus työryhmä. Tekniikka Iina Huotari, Maija Koivulampi, Maria Antola. Lavalla Hiski Toikkanen, Olli Kaihua, Petra Määttä, Katariina Karjalainen, Kukka Heikkinen ja Henna  Korkala. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24.2.
Paper Flower Buffet. Käsikirjoitus Paper Flower Buffet työryhmä. Ohjaus Anna-Kaisa Kettunen. Tuotanto/OYJ Ari-Matti Lappalainen. Lavastus ja pukusuunnittelu työryhmä. Ääni- ja valosuunnittelu Iina Huotari, Maija Koivulampi ja Maria Antola. España cañí viulusovitus Mau Järvinen. Rooleissa Meija Lohiniva, Ibrahim, Mira Naukkarinen, Patrick Nesbit, Vilma Tietäväinen ja Vilma Vanhala. Artikkelikuva Heidi Maria Huotari. 

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää: