Cancel-elokuvan ohjaaja Tuukka Temonen inspiroituu tubemaailmasta

Tuukka Temosta olisi ärsyttänyt, jos joku toinen olisi ohjannut Youtuben maailmaan sijoittuvan elokuvan Cancel. Temonen on seurannut Youtuben kehitystä ihan alusta lähtien. Työskentely innostuneiden sometähtien kanssa sekä vapaus tehdä pöljiäkin asioita oli ohjaajalle palkitsevaa.

Cancel on tämän päivän vauhdikas komediaelokuva sometähdistä ja heidän seikkailuistaan. Kyse on aidosta elokuvasta, jossa on hyödynnetty tubemaailman nopeatempoisuutta, rytmiä ja kieltä. 

Ohjaaja Tuukka Temonen kertoo, että elokuva oli Santun eli Santeri Hännisen idea ja sen on käsikirjoittanut stand-up –koomikkonakin tunnettu Pietari Vihula yhdessä sometähtien kanssa. 

Cancel on tekijöidensä näköinen hauska ja kieltämättä täysin pöljä kohellus. Vauhtia, energiaa ja hauskoja tilanteita on valtavasti. 

Elokuva iskee varmasti tehokkaimmin kohdeyleisöönsä, teini-ikäisiin sometähtien faneihin ja seuraajiin. Kaikki vitsit ja meemit eivät avaudu ulkopuolisille, mutta  vauhdikas, rento ja aito meininki vie mukanaan.  

“Elokuvassa on paljon sellaisia juttuja, jotka aukenevat vain kohderyhmälle. Toisaalta sitä pitäisi välttää, että kyse ei ole vain sisäpiirijutusta. Ehkä siitä kuitenkin tajuaa, että tässä oli vitsi, vaikka sitä ei ihan ymmärtänytkään”, Temonen pyörittelee. 

Vaikka elokuvan nimi on Cancel, ilmiötä ei vakavasti käsitellä. Ikäviäkin piirteitä saaneet noitavainot jätetään rauhaan ja keskitytään hauskanpitoon.

Ainoa oikea ohjaamaan 

Temonen kertoo, että hän otti Youtuben haltuun heti, kun se perustettiin 2000-luvun alussa. Hän on seurannut, miten alusta on kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella. 

Ohjaaja tuntee tyypit ja on myös kuvannut valtaosaa heistä muun muassa Ylen Summeriin ja Galaksiin. 

“Mua ärsyttäis niin paljon katsoa tämä elokuva jonkun muun ohjaamana. Vaatimalla vaadin, että minun pitää päästä tekemään tämä, koska Suomessa ei ole toista  ohjaajaa, joka pystyisi siihen”, Temonen naurahtaa. 

Youtuben maailma oli Temoselle alusta lähtien kiinnostava, jännittävä ja koukuttava. Kansainvälisen sisällön lisäksi hän on seurannut Suomi-tuben kasvua.  

“Minulla on sen ikäisiä lapsia, että katsomme videoita yhdessä. Saan heiltä vinkkejä ja voin kertoa myös heille hauskoista videoista, joissa on ideaa ja oivallusta.”

“On toki selvää, että kaikki videot eivät ole mistään kotoisin. Jotkut ovat aivan helvetin pitkäpiimäisiä. En ymmärrä, miten joku jaksaa niistä innostua”, Temonen nauraa. 

Pitkät päivät yhtä hymyä 

Elokuvan tekemisessä on onnistumisien lisäksi paljon arkista työtä ja myös ärsytyksen aiheita. Työskentely sometähtien kanssa on ollut ohjaajalle inspiroivaa. Heille kaikki oli uutta ja jännittävää.  

“Se oli superhauskaa ja jännittävää itsellenikin. Pojat olivat ekaa kertaa elokuvan  kuvauksissa. Joka kerta, kun kuvaukset alkoivat, he olivat aivan järjettömän innostuneita ja yhtä hymyä.” 

“Pojat tekivät nuoruuden innolla isoa unelmaa, omaa elokuvaa”, Temonen tähdentää. 

Ohjaaja kehuu, että pojat olivat tehneet kotiläksyt hyvin ja osasivat täysin kaikki vuorosanat. Ulkoa muistettavia vuorosanoja oli valtavasti. 

“Ehkä heille tuli kuitenkin yllätyksenä, että elokuvaa tehdään kohtauksesta toiseen 10 tuntia päivässä. Se on tosi rankkaa ja lepotaukoja ei juuri ole”, Temonen sanoo.

Tuukka Temonen uskoo, että Cancel-elokuva tuo uutta yleisöä elokuvateatteriin.

Vapaus inspiroi 

Cancel on yhdistelmä perinteistä elokuvakerrontaa ja tubemaailmaa. Siinä on elokuvan muoto, jota on tehostettu Youtuben nopeudella ja grafiikoilla. 

Kaikkia grafiikoita ja tehosteita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Ne syntyivät editissä pääosin Eemeli Kelokorven tekemänä ja ideoimana. 

“Me saatiin ihan valtavasti Youtuben maailmaa elokuvaan. Kukaan ei estänyt, sanoivat vain, että tehkää vaan.” 

“Minulle oli hyvin vapauttavaa, ettei ollut mitään rajoja. Jos tuli joku hyvä tai tosi pöljä idea, vastaus oli, että joo laitetaan mukaan”, ohjaaja naurahtaa. 

Temonen kertoo, että tubevideoiden pitää olla kymmenenminuuttisia jo rahavirrankin takia, joten tylsässäkin videossa pitää olla tasaisin väliajoin jotain ärsykettä. 

“Elokuvakerrontakin kaipaa aina jotain herättävää. Nyt sain tehdä sitä Youtuben keinoin, se oli tosi hauskaa.” 

Uutta yleisöä elokuviin 

Sometähdillä on yhteensä noin 2,8 miljoonaa seuraajaa. Vaikka osa seuraa varmasti useita samoja tähtiä, kyse on todella suuresta määrästä. 

“On selvää, että on valtavasti sellaisia ihmisiä, joille tämä on ensimmäinen, etenkin kotimainen elokuva, jonka he näkevät elokuvateatterissa.”

“Toki vanhemmat ovat kärränneet lapsiaan katsomaan Frozenia ja vastaavia, mutta tämä on varmasti useille ensimmäinen oma valinta.” 

Ohjaaja toivoo, että kokemus olisi niin merkittävä, että se motivoisi ihmisiä tulemaan toistekin elokuviin. Elokuvia pystytään tekemään vain, jos ihmiset ostavat lippuja. 

Some on tosi tärkeä elokuvan markkinointikanava, jota ei osata vielä täysin hyödyntää. 

“Järkevä tv-kampanja maksaa 80 tonnia tai enemmän, jos saman summan käyttäisi somemarkkinointiin, näkyvyys olisi valtava”, Temonen tähdentää. 

Elokuvassa ei canceloida 

Vaikka elokuvan nimi on Cancel, ilmiötä ei vakavasti käsitellä. Ikäviäkin piirteitä saaneet noitavainot jätetään rauhaan ja keskitytään hauskanpitoon. Käsite on kuitenkin ohjaajalle tuttu. 

“Se ei ole ok, että naapuri kyttää naapuria ja etsii hänen virheitään. Pitäisi olla enemmän ymmärrystä ja anteeksiantoa myös heitä kohtaan, jotka ovat tehneet väärin.” 

“Kahtiajakautunut ja tuomitseva yhteiskunta ei ole elämisen arvoinen”, Temonen tiivistää ajatuksensa cancel-ilmiöstä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Valitut on tunnelmallinen elokuva pohjoisen kiistanalaisimmasta hurmosliikkeestä

Joukko ihmisiä hyppii villisti tasajalkaa, taputtaa rytmikkäästi ja huutaa: “Paapelin portot helvettiin!” Tämä on vasta alkua, sillä Tornionlaaksossa tapahtui 1930-luvulla kummempaakin. Jon Blåhedin elokuva Valitut, kertoo herätysliike korpelalaisuuden noususta ja tuhosta vahvoin kuvin. Valitut on ensimmäinen meänkielinen pitkä elokuva.

Korpelalaisuus syntyi 1920-1930-luvuilla Pohjois-Ruotsin ja –Suomen lestadiolaisten keskuudessa. Liike herätti jo ainakaan paljon kohua hämmentävillä rituaaleillaan ja oudoilla tavoillaan. 

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Jon Blåhed on kotoisin Pohjois-Ruotsin Torniojokilaaksosta ja hän tarttui alueen vaiettuun historiaan. Valitut on tositapatumien innoittama elokuva ja se perustuu korpelalaisuutta tutkineen kirjailija Bengt Pohjasen romaaniin ja näytelmään Dagning ; röd! (Punainen aamunkoitto, 1988). 

Elokuva on pohjoismainen yhteistuotanto ja rooleissa on suuri joukko Suomen eturivin näyttelijöitä. 

Viestejä suoraan Jumalalta 

Suosittu lestadiolainen saarnaaja Toivo Korpela (Samuli Niittymäki) riitaantuu liikkeen johdon kanssa ja muuttaa pois paikkakunnalta. Liike sai nimensä Korpelalta, mutta kyseenalaiset hurmokselliset piirteet kehittyivät vasta myöhemmin. 

Teodor (Jakob Öhrman) saa unessa ilmestyksen, että uusi raamatunkäännös olisi Vanhan testamentin Danielin kirjassa mainittu ”Hävityksen kauhistus”. 

Kuvissa nähdään palavia pensaita, ja ilmestyksiä tulee lisää. 

Jumala ilmoittaa liikkeen profeetoille maailmanlopun päivämäärän ja ajan, jolloin kristalliarkki hakisi 666 korpelalaista turvaan Palestiinaan.  

Kun arkki ei saavukaan sovitusti järven jäälle, liikkeen johtajat saavat ilmoituksen, että arkki onkin symbolinen. Paratiisi on maan päällä. 

Kaikesta kielletystä saa nauttia vapaasti. Sallittua ovat tanssi, vapaa seksi, juopottelu ja kortinpeluu. Huhuja liikkuu jopa ihmisuhreista. Rituaaleihin kuuluu häpykarvojen kampaaminen sekä peräaukon pesu ja sively pullasudilla.  

Tämä ei voi päättyä hyvin. 

Kun loppu tulee, kaikki on turhaa

Vimmaisen ja alkoholisoituneen Teodorin esikuva on todennäköisesti lahkon profeettana toiminut Sigurd Siikavaara.

Teodorin puoliso ja kylän opettaja Rakel (Jessica Grabowsky), kamppailee uskonsa ja hurmoksellisen maailmanlopun kultin ristiriitojen keskellä.

Kuva Mimmo Hildén ©Iris Film.

Grabosky tekee hienon ja intiimin roolityön pääosassa. Kamera tulee paikoin todella lähelle ja Rakelin mielialat kerrotaan hienovaraisin ilmein. 

Kun loppu on tulossa, lasten on turha mennä kouluun, pellot voi jättää viljelemättä ja omaisuuden voi polttaa. Rakelin järki kuitenkin pistää vastaan. Voiko hän valita toisin puolison johtaman hurmosliikkeen sijaan. 

Naisen osa uskonnollisissa liikkeissä on usein taipua mielivaltaisiin sääntöihin. Esimerkkejä löytyy läheltä, sillä lestadiolaisia nuoria kuvaava Satu Majavan uusi dokumenttisarja Suvikset. Suvikset on nostattanut suuren määrän otsikoita viime päivinä. 

Korpelaisuudessa nainen ei kuitenkaan vaikene. Elina Knihtilä yltää miltei turkkalaisiin sfääreihin saadessaan hurmoksessa jumalalta ilmoituksia. Oudot kuvakulmat korostavat häiriintynyttä tunnelmaa. 

Murrosajan hysteriaa

Elokuvan kerronta on viipyilevää ja luottaa tunnelmaansa. Valitut voitti Rotterdamin elokuvajuhlien Big Screen –kilpasarjan. Elokuva kannattaakin ehdottomasti katsoa suurelta kankaalta.  

Kuvaus on kaunista ja tarkkaan mietittyä. Miltei mistä kohdasta tahansa voisi poimia upean still-kuvan.  

Kerrontaa tauottavat pysähtyneet panoraamakuvat alueen luonnosta. Palavat pensaat ja puut ovat enne uusista Jumalan ilmestyksistä. 

Kuva Mimmo Hildén ©Iris Film.

Pääosin jousilla soitettu musiikki kertoo omalla kielellään ristiriidoista. Teema toistuu eri muunnelmina voimistuen välillä painostavan sahaavaksi. 

Elokuva näyttää enemmän kuin selittää. Syitä joukkohurmokselle esitetään lyhyissä kohtauksissa tai kuvissa. Ruotsalaiset kallonmittaajat käyvät koulussa,  sanomalehdessä vilahtaa hakaristi, kommunismin pelko kuullaan sivulauseissa.

Sortotoimet, köyhyys, menneisyyden traumat ja pelot tulevasta eivät voi olla vaikuttamatta. Vähemmästäkin tekee mieli huutaa perkelettä pois ja paeta kristalliarkilla. 

Ensimmäinen meänkielinen elokuva

Meänkielellä on Ruotsissa vähemmistökielen asema, mutta Suomessa sitä pidetään murteena. Kieleen tottuu nopeasti ja muutamia sanoja ja ilmaisuja lukuun ottamatta kaiken ymmärtää ilman tekstitystäkin.  

Kieltä tärkeämpää ovat uskomattomat tositapahtumat, elokuvan vahva tunnelma ja loistavat roolityöt.  

Valitut on kuvattu jopa harvinaisen selkeästi suurelle kankaalle. Pieneltä ruudulta katsottuna ilman kunnollista äänentoistoa sekä tilaa ja aikaa keskittyä, elokuva menettäisi varmasti suurimman osan tehostaan.  

Valitut, Suomi 2025. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jon Blåhed Pääosissa: Jessica Grabowsky, Jakob Öhrman, Elina Knihtilä, Alma Pöysti, Hannu Pekka Björkman, Sampo Sarkola, Samuli Niittymäki, Sakari Kuosmanen, Kati Outinen, Hannes Suominen. Ensi-ilta 21.3. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.

Artikkelin kuvat: Mimmo Hildén ©Iris Film

Artikkelia muokattu 24.3. klo 9.31: Muutettu ingressistä Torniojokilaakso Tornionlaaksoksi ja leipätekstistä tarkennettu tekstin muotoiluja.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Uhma on havahduttava elokuva nuoren tytön kipuilusta raadollisen systeemin kourissa

Uhma kertoo ravistelevasti nuorisokotiin joutuvasta Vilmasta, joka haastaa mielivaltaisen laitoksen sortoa. Visa Koiso-Kanttilan ohjaama elokuva vie sisälle nuoren mielen voimaan ja samalla myös voimattomuuden tunteisiin. Uhma kauhistuttaa ja hätkähdyttää, mutta tarjoaa myös toivoa.

Visa Koiso-Kanttila tunnetaan raadollisen rehellisistä dokumenteistaan, joissa hän pureutuu yhteiskunnan kipukohtiin.

Syrjäytyneitä nuoria hän kuvasi jo vuoden 1997 elokuvassaan Vangitut, jossa käsitellään Helsingin lähiön nuorten ankaraa arkea.

Uhma on Koiso-Kanttilan toinen fiktioelokuva. Järkyttävintä on, että elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja kertoi haastattelussa, että rankimpia asioita ei voinut edes käsitellä draamaelokuvassa, koska hän halusi säästää katsojia.

Koiso-Kanttila teki elokuvaa varten usean vuoden taustatyön – haastatteli entisiä laitosnuoria, laitosten työntekijöitä, sekä kävi läpi suuren määrän lastensuojelun asiakirjoja.

Vahvat roolityöt kantavat

Vilma on menettänyt isänsä ja perheessä on uusi isäpuoli ja pieni lapsi. Teini-ikäinen tyttö ei sopeudu uusperheen elämään ja oireilee monella tavalla. Lopulta hänet lähetetään nuorisokotiin, jossa olot ovat karmeat.

©RabbitFilms

Laitoksessa nuoret kokevat monenlaista väkivaltaa. Säännöt ovat mielivaltaiset, nuoria nöyryytetään, eristetään ja pahoinpidellään. Mukana on myös henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, päihteitä ja rasismia.

Elokuva alkaa voimakkaalla kohtauksella. Vilma on vihaa ja katkeruutta täynnä ja lähtee hakemaan aineita kaveriporukan kokoontumispaikalta. Kohtaus päättyy takaa-ajoon ja lopulta poliisin kiinniottoon.

Vilman käytös vaikuttaa täysin irrationaaliselta, mutta katsoja ei tiedä hänestä kaikkea. Kuvaus ja nopeat leikkaukset kertovat osaltaan hänen mielentilastaan. 

Ona Huczkowski tekee vahvan roolityön kapinoivana ja vihaisena nuorena.  Tanssijataustainen näyttelijä on omimmillaan rajuissa fyysisissä kohtauksissa, joissa hän on kuin irti päästetty luonnonvoima. 

Viha ja kiukku eivät välity kuitenkaan silmissä kipunoivina katseina tai vahvoina ilmeinä. Ihmiset näyttävät tunteensa kasvoillaan eri tavoin.

Huczkowskin näytteleminen ei ole kuitenkaan ilmeetöntä riehumista. Vilmasta välittyy koskettavasti rajun käytöksen takaa pilkahteleva herkkyys.

Vilman lisäksi myös muut nuorten roolihahmot ovat uskottavia yksilöitä. He eivät jää ainoastaan seinäpaperiksi Vilman kapinoinnin ja nuorisokodin mielivaltaisuuden taustalle.  

Hämmentävin hahmo on Kati Outisen hienosti näyttelemä nuorisokodin johtaja Anneli. Hän ei ole hyvä tai paha, mutta katseesta aistii, että jotakin on mennyt sisältä rikki.

Muut aikuiset hahmot ovat lähinnä hyviksiä tai sadistisia paskiaisia – ainakin he näyttäytyvät nuorten silmissä sellaisina. Tarina ei kuitenkaan kerro heistä.

Taidolla toteutettu tärkeä draamaelokuva 

Kerronta on nuorten arkea kuvaavissa kohtauksissa dokumentaarisen toteavaa. Ohjaaja luottaa katsojan älyyn ja ei selittele turhia.

©RabbitFilms

Välillä tuntuu siltä kuin katselisi laitokseen sijoittuvaa klaustrofobista kauhuelokuvaa. Kuvallinen kerronta pysyy kuitenkin tyylikkäästi hallinnassa, vaikka sävyt vaihtelevat.

Piilossa pidettyä rottaa käy heti sääliksi, jos on katsonut paljon elokuvia. Eläinystävä tuo kerrontaan mukaan symboliikkaa.

Rakkauden kaipuu ja uudelleen loukkuun astumisen vaara ovat samankaltaisia kiusatuilla ihmisillä ja muilla eläimillä.

Elokuva menettää dramaattista tehoaan viimeisissä kohtauksissa, joissa lakonisen harmaat värisävytkin kirkastuvat.

Loppu vähän latistaa synkkäsieluisen ihmisen kokemusta. Kyse ei kuitenkaan ole ohjaajan draamantajun puutteesta vaan tietoisesta valinnasta.

Uhma kertoo yhden nuoren taistelusta koneistoa vastaan. Samalla se on tärkeä  puheenvuoro kaikkien noin 10 000 huostaanotetun nuoren puolesta ja laajemminkin lastensuojelun tilasta.

Uhman ensi-ilta 28.2. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Toiset äänet -dokumenttielokuvan ohjaaja Annika Grofille yliopiston autonomian ja arvojen puolustaminen on tärkeää

Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa. Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja,  mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta.  Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi […]

Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa.

Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja,  mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta. 

Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi ja voitti Tampereen elokuvajuhlien pitkän dokumentin pääpalkinnon sekä yleisöpalkinnon.  

Yhteiskunnalliset aiheet ja politiikka kiinnostavat Annika Grofia. Liikkumavara käsittelee lain säätämisen prosessia ja Toiset äänet pureutuu lain säätämisen seurauksiin. Grof kertoo, että hän haluaa puhua tärkeistä asioista erityisesti arjen tasolla. 

– Päätin Liikkumavara –dokumentin jälkeen, että en tee dokkaria ennen kuin tulee vastaan sellainen aihe, jonka ohi en voi kävellä, Grof kertoo 

Elokuvan aihe nousi toisen elokuvan ennakkotutkimusta tehdessä ja vei mukanaan.  

– Olin tekemässä toista elokuvaa, ja etsin keski-ikäisiä naisia, jotka ovat saaneet potkut törkeällä tavalla. Esille nousi Helsingin yliopiston valtava irtisanomisaalto 2016.  

– Otin yhteyttä vanhaan ystävääni, entiseen opiskelijakaveriini, joka toimii nyt yliopistossa proffana. Hän kertoi, että sellaista yliopistoa ei enää ole olemassa, jonka muistan – yliopistoa, jossa opiskeltiin 1990-luvulla. Olin järkyttynyt. 

– Olin kuvitellut, että kyse oli vain Sipilän hallituksen vuoden 2016 leikkauksista ja siitä johtuneista  irtisanomisia, mutta kyse olikin paljon suuremmasta. Tuntemaani yliopistoa oli rapautettu ja tutkimuksen kenttää kavennettu ja ohennettu jo pitkän aikaa, Grof kertoo.

Hallitukset toisensa jälkeen ovat nakertaneet koulutusta

Vuonna 2010 tuli voimaan yliopistolaki, joka muutti koko yliopiston perusolemusta. Uusi laki irrotti  yliopistot valtiosta ja teki niistä itsenäisiä laitoksia ja säätiöitä.

Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen hehkutti keväällä 2009 fantastista yliopistouudistusta: “Se on parasta mitä suomalaiselle yliopistosektorille on tapahtunut sen jälkeen kun ne on perustettu!”, hän julisti. 

Yliopistolaisilta vietiin päätösvaltaa sen omista asioista, ja johtokuntiin valittiin yritysmaailman edustajia. 

Yliopistot avattiin vapaalle markkinataloudelle ja kaikkea alettiin mitata rahassa. Tärkeimmiksi arvoiksi nousivat tuottavuus, tehokkuus, talouskasvu, innovatiivisuus sekä muodikkaat tutkimusalat. Tehokkuutta ja tuottavuutta haettiin irtisanomisilla. 

Tehostaminen jatkui Sipilän oikeistohallituksen aikana. Vuonna 2016 tehtiin suuret koulutusleikkaukset. Hallituskaudella leikattiin koulutuksesta yli 690 miljoonaa euroa. Koulutuslupaukset petettiin röyhkeästi. Yliopistoilla alkoi jälleen YT-neuvottelut ja päädyttiin massairtisanomisiin. 

Nykyinen vasemmistojohtoinen hallitus ei ole avannut yliopistolakia Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton vaatimuksista huolimatta. Uudessa korkeakoulutuksen visiossa suorituksiin perustuvaa mallia on entisestään kiristetty. 

Tuottoon valjastettu ja elinkeinoelämän säännöillä toimiva yliopisto vaikuttaa siihen, mitä tutkitaan ja pahimmassa tapauksessa myös tutkimustuloksiin. Kun autonomia ja vapaus on menetetty, vähenee myös mahdollisuudet kritisoida valtaapitäviä.

Tutkittu tieto koskee meitä kaikkia

Annika Grofin arvokkaana pitämä yliopisto on muuttunut ammattikoulumaiseksi. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman nopeasti tekijöitä työelämän tarpeisiin. Opiskelijoiden laaja ja syvä ymmärrys maailmasta ja omasta tieteenalasta on heikentynyt. 

– Yliopisto oli minulle kuin kivi – vakaa toimija muuttuvassa maailmassa, jonka totuudellisuuteen voin aina luottaa. Kun huomasin, että näin ei ole asia järkytti syvästi. 

– Kysymys on todella suuresta asiasta, joka ulottuu demokratiamme perustaan asti – siihen miten vahva demokratia meillä Suomessa on, Grof kertoo. 

Yliopistolaitoksen perusperiaatteiden muuttaminen ei koske ainoastaan yliopistolaisia. Tulokset  heijastuvat koko yhteiskuntaan. Tästä oli kerrottava. 

– Emme halunneet tehdä dokumenttia akateemiselle maailmalle tai poliitikoille. Elokuva on suunnattu niille äänestäjille, jotka eivät vielä ymmärrä vapaan, vahvan ja autonomisen yliopiston merkitystä omassa arjessaan. 

– Esimerkiksi lääkärit ja opettajat on koulutettu yliopistossa. Jos näiden ihmisten osaaminen lähtee hapertumaan ja tieteellinen maailmankuva kapenee, se vaikuttaa jokaisen ihmisen elämään – ei  ainoastaan yliopistomaailmaan, Grof valaisee.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof. Kuva Sanna Kaesma.

Dokumentin tärkeä ensemble

Elokuvan neljä päähenkilöä ovat mielenkiintoisia ja keskenään erilaisia persoonia. Professori (nyk.  emeritus) ja vuoden 2019 kansanedustajaehdokas Jukka Kekkonen päätti muuttaa yliopistolakia vaikka yksin.  

Helsingin yliopiston Lehtori (2009 – 2016) Gaela Keryel haastoi yliopiston laittomasta irtisanomisestaan oikeuteen. Apulaisprofessori ja dosentti Lena Näre sekä postdoc taiteilija Taina Saarikivi taistelevat vapaan yliopiston puolesta 

– Elokuvassa, myös dokumenttielokuvassa ensemble on tärkeä. Kuvasin noin kolmen kuukauden aikana keväällä 2019 useita henkilöitä. Tähän valikoitui lopulta kiinnostavia ihmisiä, jotka taistelevat aktiivisesti omassa elämässään yliopistouudistusten seurausten kanssa, Grof kertoo.

Jukka Kekkonen, elokuvan päähenkilö Kuva Tarasow Films.

Viihdyttävä elokuva vaikeasta ja monimutkaisesta aiheesta

– Teemme elokuvia tiiminä elokuvan tuottaja Joon Tervakarin kanssa. Hän ymmärsi heti aiheen  tärkeyden ja oli tarpeeksi rohkea lähtemään tällaiseen projektiin, Grof kertoo. 

Grofin mukaan elokuvan kepeä muoto päätettiin ihan alussa. Nopearytminen kollaasielokuva on jopa hengästyttävä kokemus. Leikkaukset ovat nopeita, paikka ja aika vaihtuvat tiuhaan. 

– Aihe on monimutkainen, ja ehkä vähän kuivakkakin. Pyrkimys oli kuitenkin tehdä jäntevä ja kepeä  elokuva – sellainen, joka on helppo katsoa. Emme halunneet kuvata puhuvia päitä ja tehdä elokuvasta raskasta. 

Groffilla on vakaa usko, että elokuvalla on merkitys ja sillä pystyy vaikuttamaan. 

– Luulen että kaikilla elokuvantekijöillä, kaikilla taiteilijoilla on usko mahdollisuuteen vaikuttaa. Elokuvan tekeminen on kallista, ja olisi moraalitonta tehdä sellaista mistä en tiedä tai mihin en usko. 

Annika Grof uskoo, että elokuva herättää laajaa keskustelua. Ensimmäisten näytösten jälkeen palaute on ollut positiivista. 

– Koko tekijätiimille on ollut tärkeää, että elokuvan nähneet ovat kertoneet, että nyt ymmärtävät jotain sellaista, mitä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksi suhteessa yliopistoon. 

– Toinen tärkeä asia on, että ensi-illan jälkeen ihmiset ihmettelivät, miten ihmeessä saitte tehtyä  tällaisesta aiheesta näin viihdyttävän elokuvan. Tämä oli meillä tavoitteena, ja oli hienoa huomata, että ihmiset kokivat asian niin, Grof summaa. 

Toiset äänet -elokuvan näytökset Finnkinon elokuvateatterissa ympäri Suomen sekä Oulussa elokuvateatteri Starissa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Pahanhautoja rikkoo täydellisen kuoren ja säröstä kurkistaa musta terävä kynsi

Pahanhautoja. 88 min. Ensi-ilta 4.3.2022. K16. Ohjaus Hanna Bergholm, Käsikirjoitus Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi, kuvaus Jarkko T. Laine, leikkaus Linda Jildmalm. Päärooleissa Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin, Oiva Ollila. Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää  linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin […]

Pahanhautoja. 88 min. Ensi-ilta 4.3.2022. K16. Ohjaus Hanna Bergholm, Käsikirjoitus Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi, kuvaus Jarkko T. Laine, leikkaus Linda Jildmalm. Päärooleissa Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin, Oiva Ollila.

Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää  linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin pahaa  tapahtuu. Muna kasvaa suuremmaksi ja kuoriutuva olento saattaa olla pelottava.

Hanna Bergholmin ohjaama Pahanhautoja on kamala ja ihana kotimainen kauhuelokuva.  Kansainvälistä huomiota saanut Pahanhautoja on Bergholmin ensimmäinen kokopitkä  elokuva. Elokuva sai Sundancen elokuvajuhlilla huikeita arvosteluja ja voitti Gérardmerin  elokuvafestivaalin pääpalkinnon. 

Käsikirjoittaja Ilja Rautsi tunnetaan muun muassa hillittömästä kauhulyhäristä Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Rautsi käsittelee pelkoa ja kauhua häiriinnyttävän  vinksahtaneella huumorilla.

Kuva: Silva Mysterium.

Ihana muovinen elämä

Tinjan äiti (Sophia Heikkilä) esittelee Ihana arki -videoblokissaan täydellistä perhe elämäänsä. Sisustus, puutarha, puoliso ja urheileva tytär ovat kuin suoraan sisustus- tai elämäntapalehtien sivuilta. Perhe hymyilee kuvissa kirkkaan valkoiset hampaat säihkyen.

Elokuvassa kaikki näyttää kuitenkin häiritsevän vieraalta ja muoviselta. Mikään ei ole oikein  todellisen näköistä. Äiti vaatii Tinjalta (Siiri Solalinna) menestystä ja suorituksia, sillä ihanaan elämään kuuluu  tietenkin menestyvä ja voittava tytär.

Äiti ei osaa olla aikuinen ja vanhempi lapselleen, mikä aiheuttaa Tinjalle suurta ahdistusta. Tinja haluaa ja tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta. Hän yrittää kaikin keinoin miellyttää  äitiään. Se ei voi olla vaikuttamatta. 

Siiri Solalinna on loistava Tinjan haastavassa roolissa. Pieni tyttö välittää uskottavasti  äärimmäisiä tunteita kauhuelokuvan pääosassa.

Isä on perheen dynamiikassa pelkkä statisti. Jani Volanen on roolissa hykerryttävän vähäeleinen. Äidin rakastuessa toiseen mieheen (Reino Nordin), isä toteaa Tinjalle: “Sun  äitis on tosi vahva persoona, tietää, mitä haluaa”.

Kun Tinja alkaa hautoa pahaa oloaan munaan, muovinen elämä alkaa säröillä. Venyvääkin  muovia voi venyttää vain tiettyyn pisteeseen asti, ennen kuin se ratkeaa. 

Tinja (Siiri Solalinna). Kuva: Andrejs Strokins.

Tytön aggressio saa olennossa muodon

Pahanhautoja on poikkeuksellinen elokuva. Suomessa kauhuelokuvia on tehty hämmästyttävän vähän. Oikeastaan ainoa, joka kannattaa tässä yhteydessä mainita on Erik  Blombergin Valkoinen peura (1952).

Pahanhautoja on myös kallein koskaan tehty naisohjaajan elokuva. Tämä kannattaa  huomioida, vaikka taideteoksen arviointi tekijän sukupuolen tai position perusteella on  usein hedelmätöntä. Elokuvan teema on uusi ja raikas. Naisen aggression käsittely kauhuelokuvassa tai  yleensäkin elokuvassa on hyvin yksipuolista. Tytön tai naisen ei kuulu näyttää negatiivisia  tunteita tai vihaa.

Pahanhautoja ei kuitenkaan ole ainoastaan aggressiivinen ja vakava. Se taiteilee tarkasti  hiuksenhienolla rajalla, jolloin katsoja ei tiedä pitäisikö olla kauhuissaan vai nauraa. Tasapaino kuitenkin säilyy, vaikka elokuva hämmentää ja pitää koko ajan vähän varpaillaan. Huumori on nerokkaan kieroa. Kuoriutuva olentokin on yhtä aikaa kamala ja jotenkin niin hellyttävän suloinen. Leikittely näillä rajoilla on toimivimmissa kohtauksissa tehokasta.

Pahanhautoja houkuttelee, miltei kutsuu ylitulkintoihin. Symboliikkaa on tahallisesti ja ehkä  tahattomastikin ripoteltu jokaiseen kohtaukseen. Taitavasti toteutetun elokuvan voi kokea usealla eri tavalla.  

Epätodellista tunnelmaa ja kauhuelokuvan konventioita

Kauhuelokuvassa on perinteensä ja tutut genreen kuuluvat keinot. Bergholm ja Rautsi tuntevat kauhuelokuvan. Yletöntä määrää säikyttelyä tai verellä ja sisäelimillä läträämistä ei kuitenkaan nähdä.

Pahanhautoja luottaa ennen kaikkea tunnelmaansa. Häiritsevää tunnetta luo myös alun ihanan elämän vieraannuttava outous. Kaikki on tuttua, mutta jotenkin epätodellista.

Välillä pitää tietenkin säpsäyttää, ja elokuvassa on läpikuluneitakin asioita. Jos kauhuelokuvassa esitellään lemmikki, sen kohtalo on aina ikävähkö ja ratkiriemukas ruokasota on järisyttävän kauheaa ja ärsyttävää. Loppuhuipennus on vähän laiskasti kirjoitettu, vaikka se sykettä nostaakin. Hienovaraisempi  toteutus olisi ollut huomattavasti tehokkaampi.

Pienistä ongelmista huolimatta Pahanhautoja on hieno kauhuelokuva, joka tuo jähmettyneeseen genreen oikeasti jotakin uutta, ehkä jopa uusia katsojia. Suosittelen vilpittömästi.

Traileri: Pahanhautoja

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Mykistävä Cats-elokuva on näkemisen arvoinen kaikista vääristä syistä

Menestysmusikaalin elokuvasovitus Les Misérablesin ohjaajalta on katastrofaalisin ja mieleenpainuvin Hollywood-floppi vuosikausiin.

 

Cats

Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.

 

Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.

Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.

 

Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.

Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.

Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.

 

Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.

Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.

Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.

Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.

 

Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.

Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.

Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.

 

Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.

Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.

 

Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.

Raita Niva

  Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää: