Arvio: Pahanhautoja rikkoo täydellisen kuoren ja säröstä kurkistaa musta terävä kynsi

Elokuva-arvostelu  | 

Teksti Petri Huttunen

Pahanhautoja. 88 min. Ensi-ilta 4.3.2022. K16. Ohjaus Hanna Bergholm, Käsikirjoitus Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi, kuvaus Jarkko T. Laine, leikkaus Linda Jildmalm. Päärooleissa Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin, Oiva Ollila.

Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää  linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin pahaa  tapahtuu. Muna kasvaa suuremmaksi ja kuoriutuva olento saattaa olla pelottava.

Hanna Bergholmin ohjaama Pahanhautoja on kamala ja ihana kotimainen kauhuelokuva.  Kansainvälistä huomiota saanut Pahanhautoja on Bergholmin ensimmäinen kokopitkä  elokuva. Elokuva sai Sundancen elokuvajuhlilla huikeita arvosteluja ja voitti Gérardmerin  elokuvafestivaalin pääpalkinnon. 

Käsikirjoittaja Ilja Rautsi tunnetaan muun muassa hillittömästä kauhulyhäristä Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Rautsi käsittelee pelkoa ja kauhua häiriinnyttävän  vinksahtaneella huumorilla.

Kuva: Silva Mysterium.

Ihana muovinen elämä

Tinjan äiti (Sophia Heikkilä) esittelee Ihana arki -videoblokissaan täydellistä perhe elämäänsä. Sisustus, puutarha, puoliso ja urheileva tytär ovat kuin suoraan sisustus- tai elämäntapalehtien sivuilta. Perhe hymyilee kuvissa kirkkaan valkoiset hampaat säihkyen.

Elokuvassa kaikki näyttää kuitenkin häiritsevän vieraalta ja muoviselta. Mikään ei ole oikein  todellisen näköistä. Äiti vaatii Tinjalta (Siiri Solalinna) menestystä ja suorituksia, sillä ihanaan elämään kuuluu  tietenkin menestyvä ja voittava tytär.

Äiti ei osaa olla aikuinen ja vanhempi lapselleen, mikä aiheuttaa Tinjalle suurta ahdistusta. Tinja haluaa ja tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta. Hän yrittää kaikin keinoin miellyttää  äitiään. Se ei voi olla vaikuttamatta. 

Siiri Solalinna on loistava Tinjan haastavassa roolissa. Pieni tyttö välittää uskottavasti  äärimmäisiä tunteita kauhuelokuvan pääosassa.

Isä on perheen dynamiikassa pelkkä statisti. Jani Volanen on roolissa hykerryttävän vähäeleinen. Äidin rakastuessa toiseen mieheen (Reino Nordin), isä toteaa Tinjalle: “Sun  äitis on tosi vahva persoona, tietää, mitä haluaa”.

Kun Tinja alkaa hautoa pahaa oloaan munaan, muovinen elämä alkaa säröillä. Venyvääkin  muovia voi venyttää vain tiettyyn pisteeseen asti, ennen kuin se ratkeaa. 

Tinja (Siiri Solalinna). Kuva: Andrejs Strokins.

Tytön aggressio saa olennossa muodon

Pahanhautoja on poikkeuksellinen elokuva. Suomessa kauhuelokuvia on tehty hämmästyttävän vähän. Oikeastaan ainoa, joka kannattaa tässä yhteydessä mainita on Erik  Blombergin Valkoinen peura (1952).

Pahanhautoja on myös kallein koskaan tehty naisohjaajan elokuva. Tämä kannattaa  huomioida, vaikka taideteoksen arviointi tekijän sukupuolen tai position perusteella on  usein hedelmätöntä. Elokuvan teema on uusi ja raikas. Naisen aggression käsittely kauhuelokuvassa tai  yleensäkin elokuvassa on hyvin yksipuolista. Tytön tai naisen ei kuulu näyttää negatiivisia  tunteita tai vihaa.

Pahanhautoja ei kuitenkaan ole ainoastaan aggressiivinen ja vakava. Se taiteilee tarkasti  hiuksenhienolla rajalla, jolloin katsoja ei tiedä pitäisikö olla kauhuissaan vai nauraa. Tasapaino kuitenkin säilyy, vaikka elokuva hämmentää ja pitää koko ajan vähän varpaillaan. Huumori on nerokkaan kieroa. Kuoriutuva olentokin on yhtä aikaa kamala ja jotenkin niin hellyttävän suloinen. Leikittely näillä rajoilla on toimivimmissa kohtauksissa tehokasta.

Pahanhautoja houkuttelee, miltei kutsuu ylitulkintoihin. Symboliikkaa on tahallisesti ja ehkä  tahattomastikin ripoteltu jokaiseen kohtaukseen. Taitavasti toteutetun elokuvan voi kokea usealla eri tavalla.  

Epätodellista tunnelmaa ja kauhuelokuvan konventioita

Kauhuelokuvassa on perinteensä ja tutut genreen kuuluvat keinot. Bergholm ja Rautsi tuntevat kauhuelokuvan. Yletöntä määrää säikyttelyä tai verellä ja sisäelimillä läträämistä ei kuitenkaan nähdä.

Pahanhautoja luottaa ennen kaikkea tunnelmaansa. Häiritsevää tunnetta luo myös alun ihanan elämän vieraannuttava outous. Kaikki on tuttua, mutta jotenkin epätodellista.

Välillä pitää tietenkin säpsäyttää, ja elokuvassa on läpikuluneitakin asioita. Jos kauhuelokuvassa esitellään lemmikki, sen kohtalo on aina ikävähkö ja ratkiriemukas ruokasota on järisyttävän kauheaa ja ärsyttävää. Loppuhuipennus on vähän laiskasti kirjoitettu, vaikka se sykettä nostaakin. Hienovaraisempi  toteutus olisi ollut huomattavasti tehokkaampi.

Pienistä ongelmista huolimatta Pahanhautoja on hieno kauhuelokuva, joka tuo jähmettyneeseen genreen oikeasti jotakin uutta, ehkä jopa uusia katsojia. Suosittelen vilpittömästi.

Traileri: Pahanhautoja

Julkaistu 25.3.2022

Petri Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue seuraavaksi

Voimaantumisen vaellus

Kaisa-Reetta Seppänen

Ilmiöt

16.11.2021

Semisometon outolintu

Anna-Sofia Tastula

Kolumni

12.10.2020

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821