Nuorille tulevaisuus näyttäytyy enää harvoin yksiselitteisen toiveikkaana. Ei ole kyse siitä, että nuoret olisivat muuttuneet pessimistisemmiksi. Pikemminkin maailma on muuttunut tavalla, joka tekee pitkäjänteisestä suunnittelusta vaikeaa.
Vielä muutama vuosikymmen sitten tulevaisuus miellettiin ennen kaikkea edistyksen suuntana. Nyt siitä puhutaan selviytymisen kautta. Ilmastonmuutos, sodat, talouden epävarmuus, tekoälyn mullistama työelämä ja jatkuvasti nouseva eläkeiän odote ovat tehneet tulevaisuudesta jotain, mikä tuntuu enemmän uhalta kuin lupaukselta.
Sokea usko jatkuvaan kasvuun ja automaattiseen edistykseen on murtunut, eikä se välttämättä ole huono asia. Tilalle tarvitaan realistisempaa toivoa. Toivoa, joka tunnistaa ongelmat, mutta ei lakkaa etsimästä ratkaisuja. Tarvitsemme yhä enemmän luovuutta, kriittisiä ajattelijoita ja uteliaita olemassaolevien rakenteiden haastajia.
Yliopisto on parhaimmillaan paikka, jossa tulevaisuutta ei vain ennusteta vaan rakennetaan. Se vaatii kykyä kuvitella maailma myös toisenlaisena kuin se tällä hetkellä on. Ehkä juuri siksi tulevaisuususkon tärkein rakennusaine ei ole varmuus, vaan usko siihen, että epävarmuudestakin voi syntyä jotain uutta. Se kuitenkin vaatii aikaa.
Yliopistojen muuttuessa tuotantolaitoksiksi, joissa tärkeimpinä arvoina toimivat tehokkuus ja nopea valmistuminen, opiskelijoilta katkaistaan siivet. Parhaat ja uudet ideat jäävät suorittamisen alle.
Sivistys vaatii aikaa ajatella. Sen sijaan opiskelijoita opetetaan ennen kaikkea optimoimaan. Kaiken pitäisi kasvattaa omaa markkina-arvoa ja olla suoraan verrannollista konkreettiseen hyötyyn. Kun tehokkuudesta tulee itseisarvo, myös epäonnistumiselle jää yhä vähemmän tilaa. Ajan hukkaamisesta tulee synti, vaikka juuri eksyminen, epävarmuus ja keskeneräisyys ovat usein oppimisen tärkeimpiä vaiheita.
Opiskelu näyttäytyy yhtä useammin liukuhihnana, jonka päässä odottavat työmarkkinat – tai nykyään paremminkin mahdollisuus työmarkkinoista. Kaikkea arvokasta ei kuitenkaan voi perustella numeroilla tai cv-merkinnällä.
Yliopiston tehtävä ei ole ennen kaikkea tuottaa mahdollisimman nopeasti työmarkkinoille optimaalisia osaajia vaan ihmisiä, jotka uskaltavat ja kykenevät kyseenalaistamaan vallitsevia rakenteita. Muutoin kadotamme jotain, mitä ei voi kirjata tutkintotodistukseen: kyvyn kuvitella eri vaihtoehtoja ja haastaa status quota.
