Ylioppilaskunta muutti marraskuun alussa uusiin tiloihin. Koska tavoitteemme on, että yliopistolta löytyisi unisex-vessoja, päätimme näyttää esimerkkiä ja poistimme toimistomme vessojen ovista sukupuolia kuvaavat symbolit.
Aiemmissa toimitiloissamme minä olin niitä harvoja, jotka käyttivät miehille tarkoitettua vessaa. Siirtyminen unisex-käytäntöön on näkynyt arjessani jonkin verran, kuten muun muassa niin, että muutaman kerran olen joutunut odottamaan omaa vuoroani päästäkseni vessaan ja siten, että käsipaperi on joskus saattanut loppua iltaan mennessä. Nämä eivät ole olleet millään tavalla kohtuuttomia muutoksia: minusta on oikeudenmukaista, että vessajonoja ei keskitetä vain joillekin, vaan kaikille.
Viime viikonloppuna Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) päätti liittokokouksessaan julistautua feministiseksi järjestöksi. Päätös ei ollut mielestäni millään tavalla radikaali tai vallankumouksellinen, vaikka asian saamista mittasuhteista voisi niin päätellä.
Sanatarkasti kohuttu linjaus kuuluu näin: “Yhdenvertaisuus on vahvan ja hyvinvoivan yhteiskunnan perusta. Kaikilla tulee olla yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet toteuttaa itseään ja vaikuttaa yhteisiin asioihin kykyjensä mukaan ja taustoistaan riippumatta. SYL on täten feministinen järjestö.”
Kyseinen linjaus määrittelee feminismin erittäin maltillisesti ja kunnioittaa jokaisen sivistyneen ihmisen käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Siitä huolimatta sana laukaisi myrskyn, joka sai keskustelun ajautumaan sivuraiteille. Kuluneen viikon aikana on puhuttu paljon feminismin määritelmästä, vaikka hedelmällisempää olisi keskustella politiikan sisällöistä. Ikävintä on, että feministiseksi järjestöksi julistautumista kannattaneet liittokokousedustajat – erityisesti naiset – ovat joutuneet törky- ja pahimmillaan vihaviestien vastaanottajiksi.
Minusta on rehellistä tunnustaa, että tasa-arvoon pyrkiminen saattaa heikentää joidenkin toistaiseksi etuoikeutettujen asemaa – sehän on itse asiassa koko homman juju.
Ylioppilaskuntaan saapuneista viesteistä päättelen, että monilla on vilpitön huoli siitä, että opiskelijaliike unohtaa miehet ja keskittyy vain naisten asioihin. Näin ei tietenkään ole, mutta tällaiset tunteet ja kokemukset ovat siitä huolimatta aitoja. Niiden vähättely ei edistä mitään.
Onneksi näille peloille ja kokemuksille ei ole perusteita: opiskelijaliikkeen keskuudessa on käytetty lukuisia huolestuneita puheenvuoroja muun muassa nuorten miesten syrjäytymisestä. Syrjäytymisen lisäksi monet muutkin elämän nurjapuolet keskittyvät miehille, kuten esimerkiksi asunnottomuus. Myös yläasteikäisten poikien lukutaitokehitys on herättänyt ansaitsemaansa huolta.
Valitettavasti vilpittömän huolen lisäksi joidenkin henkilöiden puheenvuoroista on välittynyt röyhkeä ja häpeämätön vastarinta, jolla on pyritty puolustelemaan omaa etuoikeutettua asemaa.
Minusta on rehellistä tunnustaa, että tasa-arvoon pyrkiminen saattaa heikentää joidenkin toistaiseksi etuoikeutettujen asemaa – sehän on itse asiassa koko homman juju.
Voidaan esimerkiksi sanoa, että minun asemani on hiukan heikentynyt, koska joudun satunnaisesti odottamaan vuoroani päästäkseni naisvaltaisen työpaikkani vessaan. Pidän tätä joka tapauksessa oikeudenmukaisena – ja erinomaisen kohtuullisena – koska en keksi, miksi joidenkin työkavereideni pitäisi odottaa vessaan pääsyään minua pidempään jonkin aivan toissijaisen syyn vuoksi. Jos aloittaisin kampanjoinnin asioiden tilan palauttamisesta ennalleen, tuntisin itseni naurettavaksi. Syystäkin.
Puhe vessoista ja feminismistä on minusta luonteeltaan symbolista – tai ainakin haluan ajatella niin. Arvelen sen johtuvan siitä, että keskustelu yhteiskuntamme konkreettisesti tasa-arvoa synnyttävistä tai ehkäisevistä rakenteista, kuten esimerkiksi vanhemmuuden kustannusten jakamisesta, perhevapaista tai palkkatasa-arvosta, ovat vaikeampia ja monimutkaisempia.
Vaikuttaa siltä, että arvoista on helppoa keskustella, mutta haasteet alkavat, kun niitä ryhdytään soveltamaan.
