“Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne” – Kirkkohaudat raottavat entisajan elämän salaisuuksia

Kirkko, tila ja muisti -hanke tutkii pohjoissuomalaisia kirkkoja ja hautaustapoja. Tekstiilit ja kirkkojen esineistö kertovat omaa kieltään menneisyyden maailmasta ja ihmisten maailmankuvasta. Hankkeen aikana on myös päästy tutkimaan muumioita.

TEKSTI Sampo Marski

KUVAT Sampo Marski

Kirkko on tila, joka on aina aikansa kuva. Tekstiilit ja esineistö kertovat omaa tarinaansa ajan ihmisen tavoista ja maailmankatsomuksesta. Parhaimmillaan arkeologien käsiin päätyy muumioita, mutta tutkimuskohteena voivat olla niin makrofossiilit kuin entisajan hajumaailma.

Arkeologit Tiina Väre, Sanna Lipkin, Annemari Tranberg ja Kirkko, tila ja muisti -projektia johtava Titta Kallio-Seppä tutkivat hankkeessa hautojen avulla pohjoissuomalaista sielunmaisemaa. Projekti on monitieteinen, ja mukana olevista lähes 20 tutkijasta löytyy arkeologien lisäksi niin historioitsijoita kuin biologejakin. Projektissa on myös kansainvälistä väriä, sillä mukana on tutkijoita kahdesta eri yhdysvaltalaisesta yliopistosta.

Pohjois-Suomi on tutkijoiden mukaan otollinen paikka tutkia kirkkohautoja ja muumioita.

“Keminmaan lisäksi täältä löytyy kirkkohautoja muun muassa Haukiputaalta, Sodankylästä ja Kempeleestä”, Tiina Väre kertoo.

Kirkkohaudalla tarkoitetaan kirkon alle haudattuja vainajia. Tapa oli keskiajalla yleinen papiston keskuudessa ja levisi 1700-luvulla myös tavallisen kansan pariin. Tuon ajan kirkkojen lattioiden alta löytyy runsaasti hautoja, joista tutkimusryhmä on kiinnostunut.

Tätä tuoreempia hautoja ei Suomessa ole, sillä kirkkohautaaminen kiellettiin valtiovallan puolesta vuonna 1822.

”1700-luvun lopulla alettiin keskustelemaan siitä, että ruumiiden haju ei välttämättä ollut kovin miellyttävä. Varsinkin kesäaikaan kirkossa on ollut varmasti mielenkiintoiset tuoksut. Tällöin havahduttiin myös siihen, että mätänevien ruumiiden mukana saattoi levitä tauteja”, Titta Kallio-Seppä kertoo.

Ei pelkkiä sormuksia ja luunsirpaleita

Tutkijoiden mukaan kirkkohaudat ovat mielenkiintoisia sen vuoksi, että pohjoisen kylmä ja kuiva ilmanala on usein hidastanut ruumiiden mätänemistä. Osa haudatuista on myös muumioitunut, mikä tarjoaa erityislaatuisen tutkimusaineiston tutkijoiden käyttöön.

”Esimerkiksi tekstiilit ovat usein täydellisinä muumioiden päällä ja todella hyvin säilyneitä”, Sanna Lipkin selventää.

Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen.

”Parhaimmillaan vainajat ovat kuin heidät olisi vasta haudattu”, Titta Kallio-Seppä kertoo.

”Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista.”

Tutkimusryhmän mukaan suurimmaksi osaksi kyseessä on luonnollinen muumioituminen. Ei voida myöskään poissulkea sitä ajatusta, että muumioitumista olisi ihmistoimin edesautettu.

”Esimerkiksi hautakasveilla on voinut olla merkitystä. Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista. Valitettavasti meillä ei ole tietoa, kuinka tarkoituksenmukaista tämä on hautaamisessa ollut”, Tiina Väre kertoo.

Väreen mukaan muumioitumisen edesauttaminen voi olla peräisin uskonpuhdistusta edeltävältä ajalta. Katolisen kirkon pyhäinjäännekultti sopii hyvin yhteen ajatukseen muumioitumisesta.

Joka tapauksessa muumioituminen synnytti kirkon kannalta hyödyllisiä tarinoita.

Keminmaan muumioituneen kirkkoherran, Rungiuksen, kerrotaan perimätiedon mukaan sanoneen: ”Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne”.

”Toki tämä on vain tarina muiden joukossa, mutta en näe, että legenda mitenkään mahdoton olisi”, Tiina Väre naurahtaa.

Lasten hautaaminen tavallista

Suurin osa kirkkojen alta löytyvistä haudoista on lapsien hautoja. Lapsikuolleisuus oli 1700-luvulla korkea ja oman lapsen hautaaminen valitettavan arkipäiväistä. Osasyy tähän oli imetyskäytäntöjen puutteellisuus.

Lipkinin mukaan lasten haudat ovat erilaisia kuin aikuisten haudat. Niissä oli enemmän kukkakoristeita ja muuta tavaraa, jotka ovat tutkijoille herkullista materiaalia. Haudoissa näkyy myös nuorten kädenjälki.

”Lasten haudat olivat usein nuorten koristelemia. Arkeologisessa materiaalissa on aika ainutlaatuista, että voidaan varmasti sanoa jonkin esineen olevan nuorten tekemä. Lapset ja nuoret ovat usein näkymätön osa historiaa ja arkeologiaa”, Lipkin kertoo.

Tutkimusryhmän mukaan lasten hautaaminen oli yhteisöissä eräänlainen nuorten osallistamisriitti. Mieskummin tehtävä oli valmistaa lapsen arkku ja naiskummin järjestää tilaisuus, jossa hautaan menevät koristeet valmistettiin. Myös miespuoliset olivat tähän tilaisuuteen tervetulleita.

”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla.”

Koska kuolema, erityisesti lasten kuolema, oli elämässä vahvasti läsnä, oli tämä yksi tapa osallistaa nuoret yhteisöön ja sen tapoihin ja normeihin. Samalla vainajan valmistaminen oli niitä harvoja tilaisuuksia, jossa nuoret saivat olla keskenään ilman aikuisten valvontaa.

”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla”, Lipkin kuvailee.

Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen. Kuvassa Sanna Lipkin ja Tiina Väre tutkivat Keminmaalta löytynyttä hopeasormusta.
Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen. Kuvassa Sanna Lipkin ja Tiina Väre tutkivat Keminmaalta löytynyttä hopeasormusta.

Arkeologia yhä monitieteellisempää

Kirkko, tila ja muisti -projektissa on käytetty useiden eri tieteenalojen metodeja. Muumioita tutkittaessa nousevat esiin esimerkiksi kysymykset hautarauhasta ja vainajien kunnioittamisesta. Myös tässä laaja metodologia auttaa. Nykytekniikan avustuksella vainajien arkkuja ei tarvitse parhaimmillaan edes avata.

”Tomografisilla kuvauksilla saadaan selville esimerkiksi arkussa käytettyjen naulojen paikat ja rakenneratkaisut”, Tiina Väre kertoo.

Kuvausten avulla on muun muassa saatu selville, että vainajien päällä olevat vaatteet eivät ole tavallisia vaatteita vaan varta vasten vainajalle tehtyjä. Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa tehty yhteistyö on paljastanut myös muita salaisuuksia menneisyydestä.

”Paleopatologian ja tietokonetomografian metodeilla on selvitetty muun muassa menneisyyden tauteja. Erityisen mielenkiintoista stabiili-isotooppianalyysin käyttö, jolla voidaan saada selville vainajasta paljon sellaista, joka ei olisi muuten mahdollista. Hampaiden tutkiminen kertoo myös paljon vainajasta, esimerkiksi sen, onko häntä imetetty vai ei”, Väre jatkaa.

Haudoista on myös tutkittu makrofossiileita. Kasvit, siemenet ja hyönteiset kertovat paljon menneestä. Asiaan erikoistunut Annemari Tranberg on löytänyt haudoista muun muassa kasveja. Niiden tutkiminen tuo oman näkökulmansa entisaikojen hautausmenetelmien tarkkailuun.

”Makrofossiilit kertovat hautaamisesta, siihen liittyvistä rituaaleista ja ympäristöstä. Hautoihin laitettiin kukkia muun muassa pahan hajun karkottamiseksi. Kesäaikaan ruumiit tietysti mätänivät ja kirkossa oli varmasti melkoiset tuoksut”, Annemari Tranberg kertoo.

Tutkimuksessa on toki apuna myös historian osaamista, sillä arkistoista löytyy tähdellistä tietoa tutkimuksen avuksi.

Historian elävöittämistä ja muumion paluu

Kirkko, tila ja muisti -projekti on poikinut myös muuta kuin tieteellisiä artikkeleita. Projektin innoittamana on tehty muun muassa teatteriesitys ja tulevaisuudessa on tarkoitus tehdä Keminmaan muumioitunutta kirkkoherra Rungiusta käsittelevä elokuva.

”Koen, että näistä projekteista pitää jäädä käteen myös jotain populaarimpaa eikä vain niitä englanninkielisiä tiedeartikkeleita. Vaikka toki niiden tekeminen se päätavoite on”, Titta Kallio-Seppä täsmentää.

Tällä hetkellä projektin puitteissa kerätystä esineistöstä valmistellaan näyttelysarjaa, jonka on tarkoitus tulla esille Ouluun, Kemiin ja Tornioon.

Muumioiden ja kirkkotilan tutkiminen ei kuitenkaan tutkimusryhmän mukaan lopu tähän, sillä pohjoissuomalaisilla kirkkohaudoilla on vielä paljon kerrottavaa. Esimerkiksi lapsuuden historia ja imetys ovat teemoja, jotka voivat antaa paljon myös tänä päivänä käytävään keskusteluun.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Sosiaalinen media tuo tieteen lähemmäksi kansalaista

Oulun yliopiston Tiedeviestinnän superpäivillä tutkijoita kannustettiin avoimeen vuoropuheluun suuren yleisön kanssa. Moni tutkija oli kiinnostunut keinoista, joilla tieteelle saadaan uusia yleisöjä pääministeristä tavalliseen veronmaksajaan.

TEKSTI Venla Tuohino

KUVAT Matti Räty

Ammattitaitoinen tutkija osaa viestiä tieteestä. Yhä useammin tieteen popularisoinnin apuna käytetään sosiaalista mediaa. Somen käyttö on yksi tapa tuoda tutkimustietoa suuren yleisön tietoisuuteen ja hyödynnettäväksi. Myös tutkimusta rahoittavat tahot vaativat, että tiede tuodaan ulos akateemisista poteroistaan.

Nyt näitä tärkeitä taitoja on mahdollista oppia Tiedeviestinnän superpäivillä, jotka Oulun yliopisto järjestää yhteistyössä tiede- ja asiantuntijaviestintään erikoistuneen Kaskas Median kanssa.

Ensimmäiseen tilaisuuteen Tellus Innovation Arenalle 23.2. oli saapunut lähes 70 aiheesta kiinnostunutta tutkijaa.

Yliopiston viestintäjohtaja Marja Jokinen avasi tilaisuuden, jonka jälkeen esittely- ja inspiraatiopuheen tuli pitämään Kaskas Median Annina Huhtala. Kaikille osallistujille yhteisen avaustilaisuuden jälkeen päivä jatkui käytännönläheisesti työpajoissa.

Työpajoissa harjoiteltiin ”tiedepitchausta”, eli hiottiin lyhyttä myyntipuhetta omasta tutkimuksesta, tutustuttiin Twitterin käyttöön tiedeviestinnässä, kurkistettiin mediasuhteiden saloihin sekä kuultiin, millainen on kiinnostava blogikirjoitus.

Oulun ylioppilaslehti osallistui kahteen viimeksi mainittuun työpajaan.

 

Tutkija, inspiroidu ja uskalla kokeilla!

”Olet tutkimuksesi paras lähettiläs”, muistutti Annina Huhtala puheenvuorossaan.

Tutkijalla on uusin tieto hyppysissään, ja siitä kannattaa kertoa muillekin. Vielä parempi on, jos tutkijalla on viitseliäisyyttä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, siis mennä ja näkyä yliopistomaailman ulkopuolella.

Akateemisen uran edistäminen on itsessään kovaa työtä. Sen lisäksi tutkimuksesta pitäisi jaksaa vielä viestiä. Ei siis mikään ihme, jos tutkijan mielessä käväisee kysymys: “Mitä mä tästä hyödyn?”

Huhtala esitti neljä syytä, miksi tiedeviestintä kannattaa:

Ensinnäkin popularisoimalla tutkimusaihettasi opit tuntemaan itsesi paremmin: kuka olet ja miksi teetä tätä työtä?

Toiseksi tulet paremmaksi tutkijaksi, koska monimutkaisen tutkimustiedon seikkaperäinen avaaminen maallikolle selkeyttää itsellesikin, kuinka hyvin osaat asiasi.

Kolmantena syynä hän mainitsi rahoituksen. Sitä nimittäin tutkitusti saa paremmin, jos tutkimus on yhteiskunnallisesti merkittävää ja kansalaisten silmissä kiinnostavaa. Tutkijan oma aktiivisuus sosiaalisessa mediassa voi tässä kohtaa tulla avuksi.

Neljäs syy tehdä tiedeviestintää on Huhtalan mukaan yhteiskunnallinen. Tieteentekijät palvelevat yhteiskuntaa tuomalla tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi. Harvoin tiedettä tehdään vain uran vuoksi. Useammin vaakakupissa painaa se, että tieteen avulla voidaan muuttaa maailmaa vähän paremmaksi.

Lisäksi Huhtala herätteli yleisöä ajattelemaan asioita suuren yleisön näkökulmasta. Jos asiantuntijat eivät viesti, joku toinen joukko tulee ja täyttää tilan omalla agendallaan. Toistaiseksi Suomessa tilanne on sikäli hyvä, että täällä tutkijoihin luotetaan ja heidän työstään ollaan kiinnostuneita.

Nousevana trendinä Huhtala mainitsee videot, sponsoroidun tiedejournalismin sekä virtuaali- ja lisätyn todellisuuden. Sosiaalisessa mediassa toimii taiten tehdyt visuaaliset sisällöt, joista hyvänä esimerkkinä hän mainitsi Ilmatieteen laitoksen erikoistutkijan Antti Lipposen videografiikan ilmastonmuutoksesta. Videota on katsottu pelkästään Twitterissä yli puoli miljoonaa kertaa.

Silti perinteisemmät tavat viestiä pitävät yhä pintansa. Näkyvyyttä, ja sitä kautta vaikuttavuutta, saa edelleen bloggaamalla, twiittaamalla, Facebookissa, tekemällä tiedotteita sekä esiintymällä mediassa ja verkostoitumalla aktiivisesti.

Tutkija voi myös miettiä, mistä löytyy juuri se yleisö, joka hänen tuottamastaan tiedosta hyötyy – ja keskittyä vaikuttamaan siinä kanavassa.

 

Oulun ylioppilaslehti 2018.
Tiedeviestinnän superpäivä houkutteli tutkijoita kaikilta tieteenaloilta. Tutkijoita kiinnosti oppia, miten tutkimuksen vaikuttavuutta voidaan lisätä viestinnän avulla ja miten tavoittaa erilaisia yleisöjä. Myös kritiikin ja vihapuheen kohtaaminen mietitytti.

 

Mediayhteistyön hyvät ja huonot uutiset

Oulun yliopiston viestintäpäällikkö Tapio Mäkinen ja viestintäasiantuntija Tiina Pistokoski isännöivät Tutkija <3 toimittaja? Parhaat vinkit onnistuneeseen mediayhteistyöhön -työpajaa.

Työpajassa käsiteltiin median toimintalogiikkaa ja sitä, miten saada julkisuutta tutkimukselle.

Media elää uutisista 24/7 ja on kiinnostunut siitä, mikä ihmisiä liikuttaa. Melkein mistä tahansa uudesta tutkimustuloksesta voidaan tehdä juttu, kunhan näkökulma on sellainen, että se koskettaa lukijaa. Siinä mielessä yliopistoväki istuu aarrearkun päällä.

Toisaalta globaalit tapahtumat kaipaavat paikallista selittämistä. Kun maailmalla tapahtuu jotakin merkittävää, olipa kyseessä sitten luonnonkatastrofi tai terrori-isku, voi paikallisen asiantuntijan puhelin soida.

Puhelimen päässä oleva toimittaja haluaa kommentin – ja mieluiten nopeasti.

Kun juttu menee läpi yhdessä lehdessä, voi siitä seurata muutakin mediahuomiota ja näkyvyyttä. Tämä on hyvä uutinen julkisuutta kaipaavalle. Eikä tarvitse itse kirjoittaa riviäkään!

Entä ne huonot puolet?

Joskus toimittajan ja tutkijan kohtaaminen on kuin epäsuhdan parin tanssi: kumpikin tahtoisi viedä, mutta toinen parista onnistuu tallomaan toisen varpaille.

Työpajassa käytiin keskustelua tilanteista, jolloin mediayhteistyö on uhannut karahtaa kiville. Erityistä närää tutkijoissa herättää se, jos jutun virheet jäävät korjaamatta tutkijan pyynnöstä huolimatta.

Lupa lukea omat sitaatit jutusta ei tutkijalle aina riitä, sillä sitaatteja on voitu käyttää asiayhteydestä irrallaan, jolloin niiden sanoma vääristyy.

Toimittajia moitittiin myös raflaavien otsikoiden käyttämisestä, ikään kuin klikkiotsikko olisi heille jutun faktoja tärkeämpi.

Työpajassa oltiin yksimielisiä siitä, että toimittajien ja tutkijoiden välisessä suhteessa olisi parantamisen varaa. Toimittajien olisi syytä ymmärtää tieteen tekemisen prosessia, joka ei taivu yhden kaiken selittävän otsikon alle. Tutkijat toivovat myös, että media pidättäytyisi ruokkimasta tasapuolisuusharhaa (false balance).

Tasapuolisuusharhasta on kyse silloin, kun esimerkiksi ajankohtaisohjelmassa otetaan tutkija-asiantuntijan rinnalle tasapuoliseksi keskustelukumppaniksi kokemusasiantuntija. Mielipidettä, jonka vahvistamiseksi ei löydy tieteellistä näyttöä, ei voida rinnastaa tieteellisesti todistettuun aineistoon. Ei, vaikka yhteiskunnassa pitääkin voida haastaa tieteen saavutukset ja epäillä niitä.

Mediayhteistyön onnistumisen kannalta tutkijankin pitää joustaa ja tutustua journalistisiin toimintatapoihin.

Asioiden selittäminen yleistajuisesti vaatii pilkuntarkkuudesta luopumista, oikomista ja yksinkertaistamista, mutta parhaimmassa tapauksessa nämä toimivat jutun eduksi. Tekstityöläinen hioo sisällön timantit esille. Ja kas, näin on taas saatettu tietoa lähemmäksi ihmistä.

 

Sijoita herkut kärkeen

Paikoillanne, valmiit, julkaise! Miten bloggaan tutkimuksestani? -työpajassa Kaskas Median Liisa Mayow laittoi osallistujat miettimään tarinaa. Siis kertomusta, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

”Tavoitteena on kertoa tutkimuksestasi tarina, josta lukija välittää, ja jonka hän haluaa kertoa eteenpäin”, jatkoi Mayow.

Jotta se onnistuu, tulee tutkijan asemoida aivonsa eri asentoon tutkijan työstä. Blogikirjoittaminen eroaa tieteellisestä tekstistä niin rakenteen kuin kielenkin tasolla. Hyvässä tekstissä on imua. Toimiva niksi on yllättää lukija heti alussa ja kertoa tärkein sisältö ensin.

Historian jatko-opiskelijan Kaisa Harjun mukaan historiantutkimuksessa omasta tutkimuksesta suurelle yleisölle viestiminen nähdään osana perustyötä ja siihen kannustetaan.

Blogityöpajaan Harju päätti osallistua, koska hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta bloggaamisesta, ja koska blogin perustamista on pohdittu hankkeen tutkijoiden kesken.

Harju tekee väitöskirjaa tuberkuloosikampanjasta, joka toteutettiin 1980−1990 -luvuilla Somaliassa. Tällä hetkellä hän on mukana Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Kehitysyhteistyön mieli ja mielettömyys: Koetut merkitykset ja maailmankansalaisuuden muisti suomalaisessa kehitysavussa 1950–2020.

Hän kertoo saaneensa blogityöpajasta paljon hyviä vinkkejä tekstin suunnitteluun.

”Erityisesti mieleeni jäi blogitekstin miettiminen tarinana sekä ohjeet tekstin tuottamiseen tilanteissa, joissa pää lyö tyhjää eikä ideoita synny. Näitä aion ehdottomasti hyödyntää omassa viestinnässäni.”

 

Seuraavat Tiedeviestinnän superpäivät järjestetään 23.3. ja 19.4. Linnanmaalla sekä 20.4. Kontinkankaalla.

Venla Tuohino

Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.

Lue lisää:

Proteiinitietäjä jahtaa vastauksia

Kaikkialla ihmisessä on proteiineja. Jos niiden toiminta häiriintyy, emme voi hyvin. Vielä on paljon selvitettävää, miten proteiinit tarkalleen toimivat, painottaa akatemiatutkija Lari Lehtiö.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Anna Mansisto

Tutkijalle proteiinit tarkoittavat muuta kuin rahkaa tai kananmunien valkuaista. Biokemisti Lari Lehtiö on yli viidentoista vuoden ajan perehtynyt proteiinien rakenteeseen. Hän näyttää tietokoneen ruudulta häkkyrän, jossa proteiini on kuvattu molekyylitasolla. Rihmat yhdistyvät toisiinsa ja muodostavat useita kerroksia.

”Tätä kuvaa olen esitellyt esimerkiksi lukiolaisille ja selittänyt, miten särkylääkkeen ibuprofeeni vaikuttaa. Se on tuo pieni molekyyli, joka on sitoutunut isompaan rakenteeseen eli solun proteiiniin. Se estää proteiinin toiminnan ja helpottaa kipua”, Lehtiö näyttää.

Proteiini koostuu aminohapoista ja on ikään kuin kone, joka sitoo ja vauhdittaa solun reaktioita. Lehtiön tutkimusryhmä selvittää rakennetutkimuksen avulla, miten proteiinit toimivat molekyylitasolla, miten atomit ovat niissä järjestyneet ja liikkuvat. Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat tietyt solujen signalointiproteiinit, ADP-ribosyylitransferaasit. Tavoitteena on niiden kontrollointi kemiallisilla yhdisteillä, jotka mahdollisesti tulevaisuudessa tulee lääkeaineita.

”Nämä proteiinit ylläpitävät tasapainoa solussa. Ne vaikuttavat esimerkiksi tulehdusvasteisiin, DNA-vaurioiden korjautuvuuteen ja solujen erilaistumiseen. Monista ADP-ribosyylitransferaasien kontrolloimista solun sisäisistä signalointiprosesseista emme tiedä vielä tarpeeksi, jotta voisimme muokata niitä”, tutkija sanoo.

Viiden vuoden tavoite

Tähän mennessä Lehtiön tutkimusryhmä on ehtinyt löytää uusia pienmolekyylejä, jotka vaikuttavat signalointiproteiineihin ja onnistunut kuvaamaan, miten toimintaa häiritsevät inhibiittorit eli estäjät sitoutuvat proteiineihin.

Suomen Akatemia myönsi Lari Lehtiölle alkusyksyllä viisivuotisen akatemiatutkijan rahoituksen. Sen turvin hän haluaa selvittää, miten tietyt kemialliset yhdisteet voisivat vaikuttaa oikealla tavalla vain haluttuun ADP-ribosyylitransferaasiin, joita ihmisessä on lukuisia. Lehtiö kokee tutkimuksen olevan nyt siinä pisteessä, että noihin kysymyksiin pystytään pureutumaan.
Akatemian rahoitus edellyttää sitä, että Lehtiö keskittyy tutkijuuden ohella rooliinsa myös johtajana.

”En ole toiminut yrittäjänä, mutta tutkimusryhmän vetäminen on varmasti hyvin samankaltaista. On pidettävä huolta, että pystyy maksamaan toisille palkkaa ja tehtävä tulosta, jotta rahoitusta saa”, hän vertaa.

Ajatuksena on, että julkaisujen ja väitöskirjojen antia voisi hyödyntää jatkossa sekä biologian tutkimuksessa että lääkeaineiden kehittämisessä.

Lehtiö korostaa vuorovaikutusta, vapaata ideointia ja keskustelua ryhmässään. Se hyödyttää kaikkia.

”Periaatteenani on yhteistyöstä huolimatta antaa heille vapaus suunnitella oma tutkimustyönsä, koska myöhemminkin pitää pystyä itsenäiseen tutkimukseen”, Lehtiö perustelee.

Tämänhetkinen ryhmä koostuu niin tutkijatohtoreista kuin väitöskirjantekijöistä, jotka ovat Suomen lisäksi kotoisin esimerkiksi Venäjältä, Ruandasta, Nigeriasta ja Intiasta. Sekä akatemiatutkijan ryhmälle että mille tahansa tutkimukselle kansainvälisyys on elinehto. Apua Lehtiö saa muilta tutkimusryhmiltä maailmalta ja Suomesta.

Välttämätön perustutkimus

Lari Lehtiötä palkitsee, kun yhteistyössä muitten kanssa pystyy selvittämään sellaista, mihin ei yksin kykene. Hän riemuitsee yllättävistä tuloksista, joita ei alun perin olettanut löytyvän.

”Puhtaassa perustutkimuksessa kiehtoo, että tutkitaan sellaista, mistä ei vielä tiedetä mitään. Ei tiedetä, mikä vaikuttaa mihinkin. Siksi kaikkea on tutkittava, jotta voidaan edetä soveltavaan tutkimukseen”, Lehtiö pohtii.

Pienikin molekyylimuutos proteiinissa, esimerkiksi DNA-mutaation aiheuttama, vaikuttaa soluun ja voi johtaa siihen, ettei ihminen voi hyvin. Se saattaa näkyä äkillisenä sairautena tai kehittyä hitaasti ja ilmetä myöhemmin. Esimerkiksi tietyt proteiinimuutokset häiriinnyttävät solun säätelyä ja aiheuttavat syövän kehittymisen.

”Jos näitten prosessien eteneminen halutaan estää, on tutkittava juuri tiettyjen proteiinien toimintaa. Tämä on olennaista esimerkiksi syöpälääkkeiden kehittämisessä. On löydettävä signalointireitit, joihin vaikutetaan”, kertoo Lehtiö.

Vaikka käytännön sovellukset ovat vielä kaukana akatemiatutkija Lehtiön työstä, hän summaa, että loppujen lopuksi kyse on ihmisen tutkimisesta, vaikka katse kohdistuisi vain yhteen proteiiniin.

Kuka?
» Lari Lehtiö
» 40-vuotias.
» Kotoisin Salosta, asuu Oulun Talvikankaalla.
» Työskentelee akatemiatutkijana Oulun yliopistossa biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunnassa. Johtanut vuodesta 2012 Biocenter Oulussa tutkimusryhmää, joka perehtyy proteiinien rakenteeseen.
» Aiemmin tutkijatohtorina Turussa Åbo Akademissa ja Tukholmassa Karoliinisessa instituutissa. Perusti tutkimusryhmän vuonna 2009.
» Väitellyt tohtoriksi Helsingin yliopistossa biokemiasta 2006. Filosofian maisteriksi Turun yliopistosta 2000.
» Toimii tieteellisten julkaisujen vertaisarvioijana ja tutkijakoulujen johtoryhmissä.
» Vapaalla viettää aikaa lastensa kanssa. Talvisin hiihtää paljon, kesäisin mökkeilee Etelä-Suomessa ja rullaluistelee.
» Lapsena mietti opettajan ammattia. Myöhemmin kiinnostui luonnontieteistä ja haki lukemaan myös lääketiedettä. Kuvailee polkuaan kiinnostusten ohjaamaksi ajelehtimiseksi.
» Haaveilee jatkuvuudesta ja kehittymisestä työrintamalla. Yksi haave on jo toteutunut, kun saa elää perhe-elämää ja seurata lasten kasvua.
» Toivoo vakautta ja turvallisuutta niin maailmanpoliittiseen tilanteeseen kuin yksittäisten ihmisten elämään.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: