Ihastuksia tulee ja menee, mutta gradu pysyy 

"Koska tunne-elämäni ei ole koskaan ollut tasaista ja rauhallista, opintojen kärsimisen määrä ihmissuhde-elämäni myllerryksissä on aina ollut vakio. Viime vuonna toimin poikkeuksellisesti: ensimmäistä kertaa elämässäni hyödynsin suuria tunnevyöryjä opintojeni edistämiseksi", kirjoittaa Asta Salomaa.

Aina kun ihastun, opintoni kärsivät. Aina kun rakkausasioissa menee huonosti, opintoni kärsivät. Ollakseni hyvä opiskelija minun olisi siis varmaan pitänyt kokonaan pidättäytyä kokonaan rakkaudesta – silti mitään en lopulta vaihtaisi pois.

Koska tunne-elämäni ei ole koskaan ollut tasaista ja rauhallista, opintojen kärsimisen määrä ihmissuhde-elämäni myllerryksissä on aina ollut vakio. Kun minulla menee hyvin, olen liian onnellinen keskittyäkseni opiskeluun. Kun kaikki taas kosahtaa, jään vellomaan maailmaa suurempien tuskieni kanssa, ja unohdan autuaasti kaiken muun.

Viime vuonna toimin poikkeuksellisesti: ensimmäistä kertaa elämässäni hyödynsin suuria tunnevyöryjä opintojeni edistämiseksi.

Opintoni olivat olleet seis jo pari vuotta, ja maisteritutkinnostani oli koko ajan puuttunut pelkkä gradu. Koko tuon ajan olen ollut töissä, enkä ole jaksanut tehdä gradua ollenkaan.

Gradun tekemiseen ei ole erityisemmin motivoinut se, että teen eri alan töitä. Vaikka saisinkin gradun valmiiksi, palkkani ei kummemmin nousisi eivätkä mahdollisuuteni työelämässä laajenisi sen kummemmin valmistumisesta. Siis: miksi vaivautua. 

 

Viime toukokuussa koin silloin suurelta tuntuneen sydänsurun, kun lyhyt, mutta minulle hyvin merkityksellinen ihmissuhde loppui. Tunnekaaoksessa minulla oli suuri tarve saada ote omaan elämääni, ja sainkin silloin (hieman masokistisen) idean: mitäpä jos tekisin gradua töiden ohella ja saisin roikkuvan tutkintoni valmiiksi? Sen hetken suruissani ajattelin, että jos kaikki muu elämässä meneekin huonosti, on minulla on ainakin sitten se saavutettuna.

Näin jälkeenpäin tuo ajatus tuntuu tietenkin jo hieman naurettavalta. Vettä on virrannut Plaanaojassa, elämässä on menty eteenpäin. Mutta gradutekstiä on syntynyt tuon päätöksen tuloksena.

Vaikka aluksi gradukirjani kastuivat kyyneliin, sain myös tästä minulle epämieluisaan projektiin tarttumisesta outoja kiksejä. Tuntui, että nyt minä näytän kaikille, jotka epäilevät minua. Mainittakoon, että todennäköisesti ainoa epäilijäni on koko ajan ollut vain minä itse.

 

Olen tehnyt graduani kesästä saakka. Nyt, vasta reilun puolen vuoden päästä sen aloittamisesta, uskallan sanoa, että graduni oikeasti valmistuu. Niin vähän olen omaan tekemiseeni uskonut.

Jos entinen heilani sattuu lukemaan tätä kolumnia, haluaisin kiittää häntä viime kevään vastoinkäymisten aikaansaamasta, tämän hetken elämäni parhaasta asiasta – siitä, että tulen saamaan pitkään roikkuneet opintoni valmiiksi.

Kaikille elämän tunneryöpyissä kahlaaville opiskelijoille haluan lähettää jaksuhaleja. Harmaan ja kiireisen opiskelusuorittamisen keskellä on ok näyttää aidot tunteensa.

Vaikka joillekin tunteellisuus voi olla heikkouden synonyymi, parhaimmillaan tunteellisuus on myös opintoja hyödyttävä suuri voimavara. Tunteiden voimalla voi saada vaikka yhden maisteritutkinnon tehtyä.

 

Muokattu 20.1.2019 kello 22.50: Täsmennetty kohtaa palkankorotuksesta. 

Asta Salomaa

Syntyjään helsinkiläinen, sittemmin oululaistunut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija. Muusikko ja ännännen vuoden musiikkikasvatuksen opiskelija.

Lue lisää:

Valetunteiden virta

Voiko toisen ihmisen kokemusta ymmärtää verkon välityksellä?

Vaikuttaa olevan aivan käytöskoodien mukaista, että illanistujaispöydästä tai kavereiden kahvitreffeiltä tehdään henkisiä teleportaatioita kiinnostavampien viestiketjujen ja uutisvirtojen maailmoihin. Tylsästä tilanteesta poistuttiin ennen puuteroimaan nenää, nyt voi mielenosoituksellisesti kaivaa puhelimen taskustaan.

Mennyttä haikailevana paheksujana uumoilen, että ruutujen tuijottelu kolhuttaa inhimillistä kommunikaatiota ja tunteiden ilmaisua.

Tunneilmaisun uudet muodot mellastavatkin verkossa, kiitos emoji-arsenaalin ja some-päivitysten hehkutuskulttuurin. Hymynaaman voi lisätä viestin perään, vaikka saman pöydän ääressä istuessa iloon ei kykenisi. Mukavan yhteisselfien syntyminen on voinut vaatia perheriidan esiasteen. Upeaksi kehuttu viikonloppureissu saattoi olla myös ahdistava.

Kaunistellut some-tarinat ovat yksi vaihtoehtoisten faktojen muoto.

Kun aidot, sensuroimattomat tunteet sitten verkossa pääsevät valloilleen, jälki on rumaa – siis vihapuhetta ja trollausta. Toisen tunteista viis, tärkeintä on sanoa oma mielipiteensä niin jyrkästi kuin mahdollista. Vastapuolen loukkaantumista ei tarvitse nähdä omin silmin.

Olen monesti miettinyt, keitä ovat nämä verkkolehtien kommenttilaatikoiden törkyilijät. Ilmeisesti ihan tavallisia, tuntevia ja ajattelevia ihmisiä.

Helsingin yliopiston NEMO-tutkimusryhmässä (Natural Emotionality in Digital Interaction) tutkitaan, miten toisten tunteiden ymmärtämistä eli empatiaa voidaan tuoda verkkoviestintään. Taannoin Ylen Prisma Studio -ohjelmassa ryhmän vetäjä Katri Saarikivi kertoi, että sydämen sykkeen, kasvojen ilmeiden ja ihon sähkönjohtavuuden perusteella voitaisiin välittää tunnetietoa verkossa keskusteltaessa. Studiossa nähtiin NEMO-ryhmän kehittämä tunnesynkronaattori, jossa piuhoihin kytketyt ihmiset voivat seurata omaa ja keskustelukumppaninsa tunnekäyriä. Jännityksellä jään odottamaan arkikäyttöön sopivia sovelluksia.

Helppoa tunteiden synkronointi ja empatia verkossa tuskin tulevat olemaan, sillä toisen ymmärtäminen on kasvokkainkin vaikeaa. Useimpien konfliktien syy niin yksilön kuin yhteisöjen tasolla on se, että omasta näkökulmasta ei olla valmiita päästämään irti.

Riita syntyy, kun minä ja minun tunteeni ovat tärkeämpiä kuin vastapuolen kokemus tilanteesta. Sota syttyy, kun tietyn ryhmän näennäisesti parempi ideologia voittaa vihollisen oikeuden elämään.

Toisen silmin katsominen on kivulias prosessi, joka vaatii omien käsitysten muokkaamista. Laiskana otuksena ihminen kuitenkin tuppaa pakoilemaan valmiiksi mukavassa kuplassaan. Hankalia sosiaalisia tilanteita tai epämiellyttäviä tunteita voi aina paeta selaamaan ruusuisia some-päivityksiä.

Ehkä jonain päivänä saadaan vielä tunnetaitosovellusten alkolukko: päivittäjä narahtaisi kiillotettujen tunnekokemusten lähettämisyrityksistä.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Sinulla ei ole oikeutta olla katkera 

Tässäpä uutinen: suurimmalla osalla maailman asioista ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.

Kenelläkään ei ole lupaa olla inhottava, vihamielinen tai epäreilu toista ihmistä kohtaan. Mikään syy ei ole riittävän hyvä. Katkeruus ja huonoissa fiiliksissä vellominen ovat ihmisen itsenäisiä valintoja.

Kuulostaako ärsyttävältä self-help -lätinältä? Avataan vähän.

Jokaiselle meille sattuu elämän kuluessa erilaisia vastoinkäymisiä. Osa niistä on kepeämpiä, päivittäisiä ärsytyksen aiheita, osa taas syvään traumatisoivia ja vammauttavia katastrofeja.

Kun kohdallemme sattuu jotain ikävää, on luonnollista tuntea negatiivisia tuntemuksia: vihaa, surua, pelkoa ja ahdistusta. Pään täyttävät synkät ja kammottavat ajatukset. Tämä on normaalia, eikä näiden tunteiden ja ajatusten kokemisessa ole mitään väärää.

Mutta siitä eteenpäin asia käy monimutkaisemmaksi. Ihmisillä on taipumus katkeroitua vastoinkäymisistä, alkaa syyttää maailmaa epäreilusta pelistä. Arvella, että muilla on helpompaa.

Perisuomalaisen pessimistinen sananlasku kuitenkin väittää vastaan: paskan määrä on vakio, vain laatu vaihtelee. Uskon, että tässä näkemyksessä on ponteva totuuden siemen. Mutta miksi sitten osalle ihmisistä ei tunnu tapahtuvan mitään ikävää, miksi joitakin maailma ei vain onnistu lannistamaan?

Uskon, että kyse on täysin näkökulman valitsemisesta. Jos aamukahvit menevät lattialle ja auto ei tahdo käynnistyä, onko kyse siitä, että aina minulla on näin huono tuuri? Vai ajatellako siten, että tällaista säheltämistä nyt sattuu itse kullekin vuorollaan, nyt vain oli meikäläisen vuoro?

Ihmiset tuntuvat olevan nykyään katkeria ja vihaisia joka suuntaan: medialle, poliitikoille, turvapaikanhakijoille, natseille, suvakeille, rasisteille, työttömille ja julkkiksille. Syytä omaan huonoon oloon haetaan kaikesta muusta kuin omasta suhtautumisesta asioihin. Ja omaa huonoa oloa myös uskalletaan purkaa muihin, koska sen ei koeta olevan oma syy.

Ihminen ajattelee herkästi, että kun kerran muut ovat minulle niin inhottavia, niin minäkin saan olla takaisin, reilu peli.

Tässäpä uutinen: suurimmalla osalla maailman asioista ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.

Taivaalta sataa vettä siksi että siten ilmasto toimii, ei siksi, että sinulla on kesäloma. Turvapaikanhakijat tulevat tänne hakemaan parempaa mahdollisuutta elämään, eivät riistämään sinulta mahdollisuutta omaasi. Ja poliitikotkin vain pyrkivät pysymään valta-asemassaan, eivätkä vietä kaikkia valveillaolotuntejaan tehdäkseen sinun elämästäsi mahdollisimman hirveää.

Kun ymmärtää, että kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta, oikeutetulta vihanlevittämiseltä katoaa pohja. Tilalle tulee empatia, ymmärrys siitä, että myös muut kokevat joka päivä ikäviä asioita.

Ja empatiasta nousee halu auttaa, tehdä kanssa-apinan elämä edes vähän siedettävämmäksi.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää: