Tabu, joka aiheuttaa häpeää ja pahimmillaan tappaa – Kuukautisista pitäisi voida puhua avoimesti vuonna 2018

Miten niin luonnollinen asia, joka koskettaa noin puolta maailman väestöstä, voi edelleen olla tabu, kysyy Eleonoora Riihinen.

Makaan alasti lattialla. Särky ja kuvotus ennakoivat seuraavaa kramppia, jonka viilto säteilee alaselkään asti. Yhtäkkiä vaikuttaa siltä kuin sisäelimeni olisivat saaneet tuntoaistit, joita niillä ei kuuluisi olla.

Katson ympärilläni olevia ihmisiä ja ajattelen, että olen onnekas: tällaista kipua tunnen vain pari kolme kertaa vuodessa. Joillekin tämä on todellisuutta joka kuukausi.

Ihmiset katsovat minua, koska olen taidemallina. Minuun sattuu niin, että päässä surisee, mutta en sano mitään, koska en osaa valehdella enkä halua sanoa opettajalle, että minulla on kuukautiset.

 

Episodi tapahtui pari vuotta sitten. Sen muisteleminen suututtaa edelleen.

Samalla tavalla kuin minua suututtaa, kun ajattelen sitä, miten ystäväni tuntee häpeää joka kerta, kun hän ostaa kaupasta tamponeja. Eikä hän ole ainoa. Yhdysvalloissa tehdyn tuoreen kyselytutkimuksen mukaan yli puolet naisista häpeää kuukautisiaan (kyselyssä puhutaan naisista, vaikka kaikki menstruoivat eivät ole naisia).

Häpeää aiheuttivat etenkin miespuolisten ystävien, kumppanien ja perheenjäsenten kommentit. Lähes puolet kyselyyn vastanneista miehistä oli sitä mieltä, että on epäsopivaa, jos nainen kertoo kuukautisistaan esimerkiksi töissä. Miten niin luonnollinen asia, joka koskettaa noin puolta maailman väestöstä, voi edelleen olla tabu?

Jo vuosia ennen kuin kuukautiseni alkoivat, olin sisäistänyt nuortenlehdistä, kuukautissuojamainoksista ja koulussa jaetuista brosyyreistä, että kuukautiset ovat tyttöjen ja naisten suuri salaisuus. Kaikki kuukautisiin liittyvä tulee hoitaa mahdollisimman huomaamattomasti. Kukaan ei missään nimessä saa tietää, että sinulla on ne!

Teini-iässä pahin kuviteltavissa oleva painajainen oli ylivuoto: punainen läikkä pöksyissä julkisella paikalla olisi tarkoittanut ikuista traumaa. Ja täytyy sanoa, että se aiheuttaisi tänä päivänäkin lamauttavaa häpeää.

Mutta miksi ihmeessä? Mitä niin vaarallista näkyvässä veressä on? Kuukautiset ovat olleet tabu eri kulttuureissa läpi historian. Niitä on pidetty likaisina ja saastuttavina. Esimerkiksi nykyisten valtauskontojen, islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden, kirjoituksissa kehotetaan, että naiset eristetään muista ihmisistä vuotopäivien ajaksi, ja tämä perinne elää edelleen tietyissä maailman kolkissa. Kyseessä on vakava ihmisoikeuskysymys, sillä esimerkiksi Nepalissa naisia kuolee eristyksissä niin kutsutuissa kuukautismajoissa huonon hygienian ja kylmyyden takia.

Kuukautistabu on pohjimmiltaan naisvihamielinen ilmiö. Se kuuluu samaan kategoriaan kuin se, että julkinen imettäminen aiheuttaa raivoa ja naisen ajamattomat säärikarvat raiskausuhkauksia. Lopulta kyse on feminiinisyyteen liitettyjen ominaisuuksien kontrolloimisesta.

Naisen pitäisi olla puhdas taruolento, josta ei kasva karvaa, joka ei käy paskalla eikä eritä mitään ällöttäviä eritteitä kuten vauvan ruokaa tai verta.

 

Onneksi kuukautistabu on pikkuhiljaa murtumassa.

Toivoa antava merkki on esimerkiksi se, että kuukautissuojamainoksessa nähtiin viime vuonna ensimmäistä kertaa oikeannäköistä ”verta” sinisen nesteen sijaan.

Avoin ja neutraali keskustelu poistaa turhaa häpeää. Eli seuraavan kerran, kun olet työkyvytön kuukautiskipujen takia, älä pelkää avata suutasi.

Ja seuraavan kerran, kun tekee mieli heittää tyttöystävällesi, siskollesi, kollegallesi hauska menkkaläppä, älä avaa suutasi.

 

Aiheeseen liittyvä lukusuositus: Liv Strömquistin sarjakuvamuotoon tehty tietokirja Kielletty hedelmä (2016)

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Isänmaallisuudesta puuttuu ympäristöajattelu

Jos jokainen suomalainen sitoutuisi tekemään mahdollisimman paljon ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi ja ainutlaatuisen luontomme suojelemiseksi, minäkin voisin ehkä jonain päivänä olla ylpeä synnyinmaastani, kirjoittaa Iikka Kivi.

En erityisemmin pidä nationalismista. Minusta se on arveluttava ja eriarvoistava ajatusjärjestelmä.

Isänmaallisuutta ajetaan sisään alakoulusta lähtien: opetellaan Maamme-laulu, askarrellaan siniristilippuja. Nationalistinen kasvatus huipentuu armeijassa, jossa sotilaiden täytyy vannoa lupaus isänmaan puolustamisesta omalla hengellään.

Pidämme uskontonsa puolesta itsensä uhraavia marttyyreja ja terroristeja hulluina, mutta yhtä fiktiivisen Suomen kansan puolesta kuoleminen on täysin arvojemme mukaista toimintaa. Tämä siitäkin huolimatta, että vielä parisataa vuotta sitten hyvin harva täällä asuva mielsi itsensä suomalaiseksi. Suomalaisuus piti keksiä, jotta se alkoi olla olemassa – aivan kuten jumalatkin.

Isänmaallisuudella tavoitellaan yhteisöllisyyttä, mutta isänmaallisuuteen tarvitaan ”meidän” lisäksi myös ”muut”. Talvisodan ihmeeksi kutsuttua kansan yhdistymistä muistellaan ideaalitapauksena ja samalla unohdetaan kokonaan se, että se vaati syntyäkseen erittäin vahvan venäläisistä rakennetun viholliskuvan (jossa Neuvostoliitto toki auttoi paljon).

Sama jakolinja meihin ja muihin näkyy myös nykykeskustelussa: miksi Suomen pitäisi ottaa turvapaikanhakijoita kun muutkaan eivät ota? Miksi Suomen pitäisi tehdä jotain ilmaston lämpenemisen torjumiseksi, kun muutkaan eivät tee? Oman kansan asiat kuntoon ensin, sitten voidaan auttaa muita.

Pahimmillaan isänmaallisuus estää meitä näkemästä sitä, että ei ole ketään muita, on vain me – yksi ihmislaji, joka elää yhteisellä planeetalla.

Koska nationalismin virtaus näyttää Euroopassa kuitenkin olevan vahvistumaan päin, eroon siitä ei päästä vielä pitkään aikaan. Ainoa järkevä ratkaisu on siis suunnata sitä paremmin.

Kun ilmaan piirrettyjen rajojen mukaan tämä tietty maantieteellinen alue kuuluu meidän hallintaamme, isänmaallisuutta voisi ohjata siten, että jokainen suomalainen ottaisi kunnia-asiakseen pitää kotimaisen luonnon ja ympäristön mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Duunia nimittäin piisaisi. Ainutlaatuista suoluontoamme uhkaa turpeenotto, metsäluonnossa sukupuuttoon lajeja ajaa vanhojen metsien puute ja pirstaleisuus. Korvaamattomia lajien elinympäristöjä nuijitaan valtuustoissa asvalttikentiksi. Itämeren tilanteesta voisi olla huolissaan muutenkin kuin turvallisuuspoliittisessa mielessä.

Puhumattakaan sitten siitä, että korkean koulutuksen, hyvän elintason ja teknisten innovaatioiden maana tunnetusta Suomesta olisi kenties maailman parhaat lähtökohdat ponnistaa ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Jos jokainen suomalainen sitoutuisi tekemään mahdollisimman paljon ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi ja ainutlaatuisen luontomme suojelemiseksi, minäkin voisin ehkä jonain päivänä olla ylpeä synnyinmaastani.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Sankarihaudoista polttopulloihin – itsenäisen Suomen sotahistorian valitut palat jättävät paljon kertomatta

Populaarin sotahistorian narratiiviin vankileireille kuoliaaksi nälkiintyneet ja riveihin teloitetut suomalaiset eivät yksinkertaisesti sovi.

Mies teki kaikkensa ollakseen osa yhteiskuntaa. Hän raatoi ympäripyöreitä päiviä, mutta työnantaja piti hänet niukassa leivässä ja epävarmuudessa. Suurinta tuskaa miehelle aiheutti epätietoisuus siitä, pystyisikö hän elättämään perheensä vielä seuraavanakin päivänä. Tulevaisuudesta uupui pohja, jolle rakentaa. Elämän tarkoitus upposi samaan hämärään. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia puuttua oman elämänsä kulkuun. Viha kasvoi yhdessä epätoivon kanssa, ja samalla yhteiskunnan poliittinen tilanne kärjistyi. Kapinahenki veti taistelijoita puoleensa. Mies päätti liittyä joukkoihin.

Mies on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian Akseli Koskela, tunnetun suonraivaajan perillinen ja pentinkulmalainen torppari. Sisällissodan kynnyksellä hän sanoo vaimolleen Elinalle: ”Ne puhuu omista asioistansa aina niin kun ne olisivat Suomen asioita. [– –] Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.”

Akselin sanat kuvaavat sitä katkeruutta, jota osattomuus ja näköalattomuus aiheutti kymmenissä tuhansissa suomalaisissa 1900-luvun alussa. Siihen, minkälaiseen verenvuodatukseen tuo kollektiivinen toivottomuuden tunne lopulta johti, on Suomen itsenäisyyden ajan kipeimpiä haavoja.

Juhlarahasotku osoitti, että aihe on edelleen arka – eikä ihme. Lähes 37 000 suomalaista kaatanut sota tapahtui hätkähdyttävän vähän aikaa sitten. Oma isoäitini kertoi, kuinka pelkäsi neljävuotiaana läheisen kukkulan suunnalta ajoittain kuuluvaa pauketta. Myöhemmin hän sai tietää lapsuudenkotinsa sijainneen kivenheiton päässä paikasta, jossa teloitettiin punaisia.

On mielenkiintoista nähdä, miten kuluvana juhlavuonna ja sitä seuraavana vuonna uskalletaan katsoa kohti itsenäisen Suomen sysimustaa alkutaipaletta, vuotta 1918. Sisällissodan syiden ja seurausten syvällinen kansallinen ruodinta on silmiinpistävän vähäistä.

Sotapuheesta ei sinänsä ole puutetta. Suomen syntytarina tuntuu olevan yhtä kuin yksi suuri (tarkkaan valikoitu ja rajattu) sotatarina. Talvi- ja jatkosodan murheet ovat meillä verissä ja perimässä ja vielä häviävän pienen hetken verran omakohtaisissa muistoissa.

Sisällissota ei  kuitenkaan sovi kansallisidentiteetin kulmakiveksi. Populaarin sotahistorian narratiiviin vankileireille kuoliaaksi nälkiintyneet ja riveihin teloitetut suomalaiset eivät yksinkertaisesti sovi.

Kaikki sodat ovat aina hävittyjä sotia, ja ainoa asia, minkä niistä voi voittaa, on opetus: ei koskaan enää. Siksi häpeällisimmistä teoista ja perimmäisistä yhteiskunnallisista torjuntavoitoista puhutaan liian vähän suhteessa nationalistishenkisen memoribilian ja sotakiiman määrään kirjoissa, elokuvissa ja etenkin lööpeissä, jotka yhä lypsävät vanhaa Venäjän pelkoa ja rummuttavat myyttiä yhdestä kansasta, joka taisteli.

Talvisodan henki ei yksin tuonut suomalaisia yhteen. Sovun mahdollistivat yhtäläiset kansalaisoikeudet. Tutkijoiden mukaan torpparilaki ja se, että punaiset päästettiin nopeasti sodan jälkeen vaikuttamaan esimerkiksi paikallispolitiikassa, estivät osaltaan uusien vallankumousten syntymisen. Toisenlaisiakin agendoja oli, kuten tiedetään. On yhtä lailla tärkeää pohtia, mitä olisi voinut käydä, jos fasistiset tahot olisivat saaneet tahtonsa läpi nuoressa Suomessa.

Tunne siitä, että on aktiivinen osa yhteiskuntaa, on tehokkain vakauttaja maailmassa. Ulkopuolisuuden tunne puolestaan on merkittävä syy esimerkiksi sille, miksi Suomessa syntyneet ja kasvaneet nuoret lähtevät sotimaan Isisin joukkoihin.

Todellista talvisodan henkeä olisikin puuttua toisen sukupolven maahanmuuttajien huonoon koulumenestykseen, vähäosaisuuden kierteeseen sekä rakenteelliseen rasismiin.

Todellista isänmaallisuutta olisi myös tyhjien juhlapuheiden sijaan pysäyttää tuloerojen kasvu ja hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen.

Minua huolestuttaa se, kuinka luontevasti epätoivoisen Koskelan isännän saappaisiin solahtaisi tänä päivänä joku 80 000 suomalaisesta työttömästä työikäisestä miehestä, joku vanhempiensa nurkkiin pelaamaan ja vihatrollaamaan unohtuneista nuorista, joku joka on valmis kanavoimaan katkeruutensa pyhään sotaan, joku joka on valmis ajamaan ihmisjoukkoon autolla, joku joka on valmis heittämään polttopullon taloon, jossa nukkuu sotaa paenneita lapsia.

Sisällissodan traumoja voi lievittää puhumalla, mutta ennen muuta siten, että pyrimme kaikin tavoin välttämään vanhat virheemme. Näköalattomuus lietsoo lohduttomuutta, ennakkoluuloja ja radikalisoitumista. Se jakaa kansan meihin ja muihin.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Valetunteiden virta

Voiko toisen ihmisen kokemusta ymmärtää verkon välityksellä?

Vaikuttaa olevan aivan käytöskoodien mukaista, että illanistujaispöydästä tai kavereiden kahvitreffeiltä tehdään henkisiä teleportaatioita kiinnostavampien viestiketjujen ja uutisvirtojen maailmoihin. Tylsästä tilanteesta poistuttiin ennen puuteroimaan nenää, nyt voi mielenosoituksellisesti kaivaa puhelimen taskustaan.

Mennyttä haikailevana paheksujana uumoilen, että ruutujen tuijottelu kolhuttaa inhimillistä kommunikaatiota ja tunteiden ilmaisua.

Tunneilmaisun uudet muodot mellastavatkin verkossa, kiitos emoji-arsenaalin ja some-päivitysten hehkutuskulttuurin. Hymynaaman voi lisätä viestin perään, vaikka saman pöydän ääressä istuessa iloon ei kykenisi. Mukavan yhteisselfien syntyminen on voinut vaatia perheriidan esiasteen. Upeaksi kehuttu viikonloppureissu saattoi olla myös ahdistava.

Kaunistellut some-tarinat ovat yksi vaihtoehtoisten faktojen muoto.

Kun aidot, sensuroimattomat tunteet sitten verkossa pääsevät valloilleen, jälki on rumaa – siis vihapuhetta ja trollausta. Toisen tunteista viis, tärkeintä on sanoa oma mielipiteensä niin jyrkästi kuin mahdollista. Vastapuolen loukkaantumista ei tarvitse nähdä omin silmin.

Olen monesti miettinyt, keitä ovat nämä verkkolehtien kommenttilaatikoiden törkyilijät. Ilmeisesti ihan tavallisia, tuntevia ja ajattelevia ihmisiä.

Helsingin yliopiston NEMO-tutkimusryhmässä (Natural Emotionality in Digital Interaction) tutkitaan, miten toisten tunteiden ymmärtämistä eli empatiaa voidaan tuoda verkkoviestintään. Taannoin Ylen Prisma Studio -ohjelmassa ryhmän vetäjä Katri Saarikivi kertoi, että sydämen sykkeen, kasvojen ilmeiden ja ihon sähkönjohtavuuden perusteella voitaisiin välittää tunnetietoa verkossa keskusteltaessa. Studiossa nähtiin NEMO-ryhmän kehittämä tunnesynkronaattori, jossa piuhoihin kytketyt ihmiset voivat seurata omaa ja keskustelukumppaninsa tunnekäyriä. Jännityksellä jään odottamaan arkikäyttöön sopivia sovelluksia.

Helppoa tunteiden synkronointi ja empatia verkossa tuskin tulevat olemaan, sillä toisen ymmärtäminen on kasvokkainkin vaikeaa. Useimpien konfliktien syy niin yksilön kuin yhteisöjen tasolla on se, että omasta näkökulmasta ei olla valmiita päästämään irti.

Riita syntyy, kun minä ja minun tunteeni ovat tärkeämpiä kuin vastapuolen kokemus tilanteesta. Sota syttyy, kun tietyn ryhmän näennäisesti parempi ideologia voittaa vihollisen oikeuden elämään.

Toisen silmin katsominen on kivulias prosessi, joka vaatii omien käsitysten muokkaamista. Laiskana otuksena ihminen kuitenkin tuppaa pakoilemaan valmiiksi mukavassa kuplassaan. Hankalia sosiaalisia tilanteita tai epämiellyttäviä tunteita voi aina paeta selaamaan ruusuisia some-päivityksiä.

Ehkä jonain päivänä saadaan vielä tunnetaitosovellusten alkolukko: päivittäjä narahtaisi kiillotettujen tunnekokemusten lähettämisyrityksistä.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: