Kun korona ahdistaa

"Ei ole mikään ihme, jos koronavirus tai siitä kertova uutisointi tuntuu ahdistavalta", kirjoittaa Sanna Kangasniemi kolumnissaan.

Lehtiä lukiessa tulee mieleen tuomionpäivä. Koronavirusta kuvaillaan uutisotsikoissa sanoilla tappava, vaarallinen, supertartuttaja, vakava ja arvaamaton – kaikki jokseenkin pelkoa herättäviä adjektiiveja. Koronaviruksen aiheuttaman uhan vuoksi Suomessa on todettu poikkeusolot ja eduskunta hyväksyi valtioneuvoston asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Ei ole mikään ihme, jos korona tai siitä kertova uutisointi tuntuvat ahdistavilta. 

Korona-ahdistus voi ilmetä ihmisissä eri tavalla; osa kokee ahdistusta enemmän ja osa ei lainkaan. On täysin normaalia kokea erilaisia tunteita, kuten stressiä, levottomuutta, huolta, ärtyneisyyttä tai pelkoa, koronavirukseen liittyen. Saatat myös tuntea surullisuutta tai kiinnostuksen vähenemistä jokapäiväisiä asioita kohtaan. On mahdollista, että koet fyysisiä oireita kuten sydämentykytystä, vatsavaivoja, väsymystä tai muita kehollisia epämukavuuden tunteita. Sinulle voi tulla avuttomuuden tuntemuksia, keskittymisvaikeuksia tai nukkumisvaikeuksia.

Myös tunne tarpeesta eristäytyä ja julkisille paikoille menemisen pelko ovat normaaleja reaktioita. Kannattaa muistaa, että et ole tunteidesi kanssa yksi, sillä myös moni muu kamppailee samojen asioiden kanssa juuri nyt. Tunteiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin ja ahdistusta voi lievittää.

Tässä muutamia vinkkejä, kun korona ahdistaa:

Yritä tarkastella uutisointia faktalähtöisesti: suurin osa tartunnan saaneista ei sairastu vakavasti. Kannattaa lukea tietoa vain luotettavista lähteistä esimerkiksi THL:n sivuilta. Sosiaalisessa mediassa on levinnyt disinformaatiota kylväviä kirjoituksia, joissa kerrotaan väärää tietoa koronaviruksesta ja niissä on pahimmillaan annettu terveyttä vaarantavia neuvoja, joilla voi muka suojautua tartuntaa vastaan. 

Jos huomaat lukevasi somesta ja uutisista tietoa koronaviruksesta useita kertoja päivässä voi olla järkevää rajoittaa aikaa, jonka käytät koronaviruksesta lukemiseen ja keskusteluun. Ahdistuneina usein yliarvioimme riskit ja kohdistammekin siksi kaiken huomiomme niiden havainnointiin, mikä osaltaa lisää ahdistusta. Ajan tasalla pysymiseen riittää, kun lukee viimeisimmät uutiset kerran päivässä. Mikäli sinusta tuntuu haastavalta arvioida omaa ajankäyttöäsi voit asettaa itsellesi hälytyksen vaikka 10 minuutin päähän. 

Keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa. Toimi viranomaisten ja yliopiston antamien ohjeiden mukaisesti – mukaan lukien hyvä käsihygienia! Jos huomaat huolehtivasi, voi olla hyödyllistä kysyä itseltäsi: “Auttavatko huoleni minua käsittelemään asiaa paremmin vai pahentavatko ne vain tilannetta tai omaa mielialaani?” Mikäli huomaat huolehtivasi asiasta, johon et voi vaikuttaa ja joka saa olosi tuntumaan huonommalta, yritä keskittyä johonkin jokapäiväiseen. Se voi olla opiskelua, käsitöiden tekemistä tai vaikkapa kavereiden kanssa lautapeli-illan järjestäminen.

Arkirutiineista kannattaa pitää kiinni mahdollisimman normaalisti. Opiskele ja käy töissä, säilytä hyvä arkirytmi säännöllisillä aterioilla, liikunnalla ja unella. Tee joka päivä jotain, mikä lisää hyvinvointiasi: keskustele ystävän kanssa, katso kissavideoita, pelaa videopelejä tai käy kävelyllä. Liikunnalla on todistetusta positiivinen vaikutus hyvinvointiin ja ahdistuksen vähentymiseen. Voit myös kokeilla rentoutumisharjoituksia.

Huolen kanssa ei kannata jäädä yksin. Pidä yhteyttä perheen ja ystävien kanssa, sillä  stressaavissa ja ahdistavissa tilanteissa toisten läsnäolo ja seura rauhoittavat. Yhdessä kannattaa tehdä mukavia asioita ja yrittää välttää keskusteluja, jossa huolehditte ja katasrofisoitte tilannetta, koska se lisää ahdistusta. Jos asutte kaukana toisistanne, niin yhteyttä voi pitää myös esim. Whatsapp-videopuheluiden tai Google hangouts meet -sovelluksen kautta. Söisittekö vaikka päivällistä yhdessä videoyhteyden välityksellä?

Mikäli huolesi alkavat vaikuttamaan mielialaasi ja jokapäiväiseen elämääsi, kannattaa ottaa yhteys ammattilaiseen. Voit olla yhteydessä YTHS:ään tai kunnalliseen terveydenhuoltoon. Kriisipuhelin päivystää vuorokauden ympäri ja moni taho tarjoaa keskustelua-apua chatissa tai puhelimen välityksellä. Maailma ja Suomi on selvinnyt aikaisemminkin isoista kriiseistä. Selviämme varmasti myös tästäkin.

Itsehoito-ohjeita:

Ahdistus ja mielen hoitaminen

Psyykkinen selviytyminen eristyksissä

Huolta voi lievittää 

Huolen ja epävarmuuden sietäminen

Mielenterveystalo

Keskusteluapua puhelimitse tai netissä:

Nyytin chat 21.4. klo 18-20: Miten huolehdin omasta hyvinvoinnista korona-epidemian aikana?

Sekaisin chat alle 29 vuotiaille, ma-pe klo 9-24 ja la-su klo 15-24

Yliopistopastori Ari Savuoja: 040 524 5919 tai , yhteydenotot 24/7 ja muut oppilaitospastorit

Kriisipuhelimen päivystys (suomeksi): 09 2525 0111, 24/7

YTHS:n hoidontarpeen arviointi ja ajanvaraus mielenterveysasioissa

046 710 1063, ma–to klo 8–15, pe klo 8–14

SelfChat on suljettu toistaiseksi.

Vakavissa ja äkillistä päivystyksellistä hoitoa vaativissa tilanteissa:

Oulun mielenterveyspäivystys 044 703 5940, ma–to klo 8–16 ja pe 8–15. Puhelinohjaus arkisin klo 21 saakka ja viikonloppuisin klo 13–21.

Oulun yliopistollisen sairaalan yhteispäivystys 08 315 2655, 24/7

Opintopsykologien käynnit toteutetaan tällä hetkellä etävastaanoton kautta.

YTHS:n vastaanottotoiminta jatkuu tällä hetkellä normaalisti ajanvarausten mukaisesti. Jos olet täysin oireeton, voit tulla vastaanotolle sovittuna aikana. Jos sinulla on vastaanottoaika tai olet varaamassa sellaista, sinulle tarjotaan mahdollisuutta etävastaanottoon. Kaikki ryhmämuotoiset hoidot on kuitenkin etäryhmiä lukuun ottamatta tältä keväältä peruttu. 

Lähteinä on käytetty Vaasan yliopiston opintopsykologin Klara Schauman-Ahlberg kirjoitusta “Några råd om corona-oro” ja Oulun yliopiston tiedotetta “Korona-ahdistus ja sen kanssa selviäminen”. 

Sanna Kangasniemi

OYY:n sosiaalipoliittinen asiantuntija, jonka mielestä jokainen päivä on mahdollisuus.

Lue lisää:

Minusta tuli yliopistofani

Tulin hakemaan yliopistosta tutkinnon, mutta matkani varrella tapahtuikin muodonmuutos, kirjoittaa Elina Korpi kolumnissaan.

Olen kokenut muodonmuutoksen. Se alkoi vuonna 2015, kun aloitin opinnot yliopistossa.

Kun aloitin opintoni, ajattelin yliopiston olevan välietappi, jonka jälkeen pääsen jatkamaan uuteen ammattiin. Tulin yliopistoon puhtaasti suorittamaan tutkinnon ja päästäkseni lähtöruutuun työelämässä. Ehkä tutustuisin muutamaan uuteen tulevaan kollegaan. Alanvaihtajana minulla ei kuitenkaan ollut paljoa aikaa.

Edellisestä tutkinnosta sain ammatin ja työpaikan, mutta jokin kuitenkin kutkutteli hakemaan yliopistoon opiskelemaan opettajaksi, mitä olin ajatuksissani pyöritellyt teini-iästä asti. Suunnitelmanani oli: “Paperit ulos ja töihin!”. Mutta toisin kävi.

Alussa tuntui, että on vain yksi tapa olla opiskelija. Ajan kuluessa huomasin, että jokainen tekee tämän omalla tavallaan.

Innostuin ajatuksesta pitää puolivakavaa valokuvausharrastustani yllä ja menin puheille silloisen Ylkkärin toimitukseen, jossa olen nyt valokuvannut epäsäännöllisen säännöllisesti 4,5 vuotta. Olen ollut opiskelija ja nautiskellut opiskeluajastani täällä siinä missä muutkin.

Haalareissani ei tosin ole yhtään merkkiä, enkä ole kertaakaan jonottanut bilelippuja. Melkein hävettää myöntää, koska se tuntui ensimmäisinä vuosina niin tärkeältä. Pian kuitenkin huomasin, että saan itse määritellä sen, mikä on minulle opiskeluaikana tärkeää.

Nyt olen ollut yliopistossa lähes viisi vuotta ja opintojen loppu häämöttää: valmistuminen on lähempänä kuin koskaan ennen. Opintojeni viimeisen kevään kynnyksellä aloin pohdiskella kulunutta aikaa ja sen merkitystä.

Huomasin, että näistä vuosista tulee jäämään reppuun paljon muutakin kuin tutkinto, ja sille kaikelle täytyy antaa aikaa. Koko aika täällä on ollut yksi iso oppimisprosessi. Se on niin iso, että tässä vaiheessa pystyn toteamaan vain, että muodonmuutos on tapahtunut.

Suuri osa tätä kokemusta on kuitenkin jotain muuta kuin minä ja oma muutokseni. Erilaisia opiskelukavereita, opettajia sekä muita eteenpäin työntäjiä on tässä matkan varrella on tielleni ilmestynyt.

He ovat tarjonneet herkullisia mahdollisuuksia porinoille ja höpöttelyille sekä yhdessä tekemiselle yliopistolla. Kaikki tämä on antanut oman tavan retkeillä läpi yliopistovuosien, sekä kasvaa ja kehittyä siinä sivussa.

Syksystä 2015 on nyt vierähtänyt tovi. Tulin hakemaan yliopistosta tutkinnon, mutta matkani varrella tapahtuikin muodonmuutos. Tässä muutoksessa minusta tuli yliopistofani, ja käsitteellä yliopisto onkin minulle nyt ihan ikioma merkitys.

Elina Korpi

Lue lisää:

Minusta voisi tulla mitä tahansa, miten ahdistavaa

"Jos se varsinainen unelmatyö on vielä keksimättä, kaikki omiin kiinnostuksiin liittyvä alkaa näyttäytyä välineinä", Juhani Kenttä kirjoittaa kolumnissaan.

En tiedä vieläkään, mikä minusta pitäisi tulla isona. Usein vaihtoehtojen pyörryttävä puntarointi saa minut lamaantumaan ja tuntuu, etten saa tehtyä mitään konkreettista. Pohdin jatkuvasti, mikä olisi se peliliike, joka veisi minut lähemmäksi tyydyttävämpää elämää ja saisi sen tuntumaan itsessään arvokkaalta.

Itseisarvo on etiikan käsite jostain arvosta, joka on sellaisenaan tavoiteltavan arvoinen, eikä sitä voi siis perustella muiden arvojen avulla. Itseisarvoja, joita minun on helppo allekirjoittaa, ovat esimerkiksi terveys, vapaus, ystävyys tai itsensä toteuttaminen. Teot, joilla näitä arvoja tavoitellaan, voidaan taas määritellä niiden välinearvon kautta.

Jos on kiinnostunut esimerkiksi kulttuurialasta minun tapaani, mutta se varsinainen unelmatyö on vielä keksimättä, kaikki omiin kiinnostuksiin liittyvä alkaa pian näyttäytyä välineinä. Saisiko tästä teosta mahdollisesti jotain kulttuurista pääomaa, tietotaitoa, verkostoja, yhteistyömahdollisuuksia tai näkyvyyttä? Entä miten tämä vaikuttaa ympäristöön ja muihin ihmisiin? Olen kuin The Matrixin Neo, joka on oppinut näkemään ympäröivän maailman loputtomana vihreänä koodivirtana, mutta minuun ei ole syötetty softaa sen navigoimiseen, lähinnä vain tietoisuus rajallisuudestani. Kunpa tämä kaikki olisikin simulaatiota ja minulla olisi oma Morpheus oppaanani.

En minä oikeastaan arvioi edes tekojani keinoina saavuttaa itseisarvo, vaan pikemminkin niiden päivittämistä taas uusiksi välineiksi. Ajatuksiini ui sellaisia asioita kuten parempi sosiaalinen status, korkeammat tulot tai tyydyttävämpi työpaikka. Kenties niiden kautta pääsisin käsiksi johonkin itseisarvoon, sanottakoon sitä vaikka hyvinvoinniksi tai onnellisuudeksi. 

On helppo omaksua ympäristön tuputtama viesti, että työelämään kuuluminen olisi jo oma itseisarvonsa. Jos olet päätynyt unelmatyöhösi, voihan se ollakin niin! Koska en tiedä vielä omaani, yritän panostaa hyvinvointiini muin keinoin. 

Kun Kela myöntää yksityishenkilölle kuntoutustukea terapiaan, kuten se teki minulle taannoin, myöntävän päätöksen perusteluksi on tapana kirjata tavoite parantaa tai tukea henkilön työkykyä. Jos tuota sanojen muotoilua haluaa tulkita myötämielisesti, työkyvyn voinee mieltää henkisten resurssiensa yleiseksi hallinnoimiseksi, jotta selviäisi arjestaan mahdollisimman hyvin. Minulle siitä tulee kuitenkin mielikuva, että kuntoutuksella halutaan korjata ihminen toimivaksi osaksi konetta. 

Eikö hoidon tavoitteena kuuluisi olla ennen kaikkea minun hyvinvointini vai onko se muka vain välinearvo itseisarvoiselle työn tekemiselle?

Voisi sutkauttaa, että kyllähän Kela tarkoittaa aina jotain muuta kuin se lomakkeissaan sanoo, mutta ei työn nostaminen kaiken muun yläpuolelle ole vain Kelaan rajoittuva asenne. Edellisen hallituksen perustulokokeilun tuloksista kirjoitettiin laajalti epäonnistumisena, koska kokeilu ei lisännyt merkittävästi työllisyyttä. Sivuhuomiona mainittiin, että sehän pelkästään paransi siihen osallistuneiden hyvinvointia. En ole ainoa, jolla menevät arvot sekaisin.

Oli miten oli, vaikka se on vaikeaa ja usein turhauttavaa, ainakin terapiassa käyminen tuntuu hyvältä, koska tiedän tekeväni sitä vain oman hyvinvointini eteen. Minulle on ihan sama, miten muut sen arvottavat. Ja kyllä, käyn minä myös töissä siinä sivussa, kiitos kysymästä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Miksi kiltteys ärsyttää?

"En ole kyllästynyt olemaan kiltti, olen kyllästynyt kiltteyden mustamaalaamiseen", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Pienestä asti olen saanut kuulla, että olen kiltti. Aluksi en uskonut väitettä, koska olen kaikki nämä vuodet enimmäkseen pelännyt aiheuttavani pahennusta.

Välttääkseni pahennusta yritän käyttäytyä kiltisti ja haluan olla mukava ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä. Kun luulen toimineeni tylysti tai sanoneeni jotain tökeröä, sätin itseäni ja poden huonoa omaatuntoa.

Kiltteyden paradoksiin kuuluu se, että tämä miellyttämisenhalu on joidenkin mielestä ärsyttävää. He kannustavat kilttejä näyttämään närhenmunat.

Haluaisin luottaa siihen, että kiltteys on hieno piirre ja tavoiteltava ominaisuus. Valitettavasti ajan henkeen kuuluu kiltteyden nujertaminen.

Kun syötän hakukoneeseen sanan kiltteys, saan esimerkiksi seuraavanlaisia tuloksia: ”Liika kiltteys sairastuttaa: ’Se siirtyy tavalla tai toisella myös omiin lapsiin’” ja ”Oletko liian kiltti? Näin opit pitämään terveesti kiinni omista rajoistasi”.

Otoksen perusteella kiltteys on sairaus.

Hiljattain kirjailija Riikka Pulkkinen kirjoitti kolumnin otsikolla Jos jonkun on alettava kilttien tyttöjen vapaustaistelijaksi, se voin aivan hyvin olla minä. Pulkkinen tunnustautuu kiltiksi ja miellyttämisenhaluiseksi.

Hän kertoo pohtineensa, että loisi romaanihenkilön, joka on kiltti tyttö, mutta kyllästyy rooliinsa. Pulkkinen maalailee mahdollista emansipaatiokertomusta, koska arvelee, että patriarkaattiin ja kiltteyteen kahliutuneet naiset muuttuvat vanhoina katkeran veemäisiksi. Kiltteydestä on vapauduttava.

Asennemuijaksi itseään kutsuva Jenni Janakka kiertää ympäri Suomea pitämässä Röyhkeyskoulu-luentojaan naisille ja on juuri julkaissut asiastaan myös kirjan. Hänen tavoitteenaan on levittää positiivisen röyhkeyden ilosanomaa, jotta naiset ryhtyisivät rintakehä pörheänä tekemään sitä, mitä itse haluavat, etenkin työelämässä. Tämä on Janakan mukaan ”asennemuijaantumista”.

Janakka on ilman muuta hyvällä asialla, mutta en pidä tästä kiltteyden vastaisesta retoriikasta. Tottahan se on, että työelämä on kovaa kilpailua: vahvemmat voittavat. Kynnysmatoiksi asettuvat jäävät kakkosiksi.

 

Kiltteyden parjaamisessa taitaa olla kyse epämääräisestä käsitteiden määrittelystä. Kiltteys kun näyttää laajentuneen merkitsemään huonoa itsetuntoa.

Mutta eikö kiltteys ennemminkin ole pyrkimystä sopuisuuteen ja yhteistyöhön? Mitä pahaa sellaisessa on?

Myönnän, että huijasin hieman, kun luettelin kiltteys-hakusanalla saamiani tuloksia. Niihin kuuluivat myös nämä: ”Persoonallisuustutkija: ’Kiltteys on pelkästään hyvä piirre, joka tekee elämästä monella tavalla parempaa’” ja ”Kiltteys on aliarvostettua – mutta ystävällinenkin voi kritisoida muita eikä kaikista tarvitse pitää”.

Kilttien ei tarvitse kivuta barrikadeille. Suurinta kapinaa on vain ylpeästi olla kiltti.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Pitäisikö palata takaisin puuhun?

"Jos emme aio oikeasti yrittää ratkaista vaikeita ongelmia yhdessä toimien, silloin on sama olla apinoita päätyyn asti", sanoo Iikka Kivi.

Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten ensimmäiset ihmisiksi luokiteltavat kädelliset astuivat alas puusta ja alkoivat elää maaeläiminä. Tieteentekijöiden parissa vääntöä käydään tarkasta vuosiluvusta ja siitä, oliko kyseinen kädellinen vielä varsinaisesti ihminen. Evoluutioteorian torjuvat kreationistit pitävät tietysti koko väitettä puhtaana huuhaana.

Pidän teoriaa uskottavana. Sen verran mitä olen suomalaista yhteiskuntaa jaksanut vuodenvaihteen tienoossa seurata, ihan apinalauman tolskaamiselta toiminta näyttää.

Yhteiskunnassamme on noussut esiin vakavia ongelmia: lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja vanhusten heitteillejättöä. Epävarmuutta luo myös yhä konkreettisemmaksi käyvä ilmastonmuutos.

Miten päättäjät – ne yhteisömme jäsenet, joihin luotamme niin paljon, että olemme antaneet heille luvan päättää puolestamme – ovat reagoineet tilanteeseen? Yrittämällä löytää ongelmista mahdollisimman paljon astinlautoja oman suosionsa lisäämiseen ja muiden alaspäin lyömiseen.

Sen sijaan, että olisimme reagoineet ongelmiin pyrkimällä ratkaisemaan niitä asiantuntijoiden osaamista hyödyntäen ja maltillista keskustelua käyden, käytämme vakavasti ihmiselämää vaurioittavia hirveyksiä keppihevosina rumassa valtataistelussa. Juurisyyt jäävät löytymättä, kun on niin kiire löytää syyllisiä.

Itse asiassa tällaisen valtataistelun kuvaaminen apinoiden puuhasteluksi ei ole reilua apinoita kohtaan. Simpanssit kyllä käyvät verisiäkin valtataisteluita nokkimisjärjestyksestään, mutta läheisemmät sukulaisemme bonobot hoitavat asian toista reittiä. Ne setvivät sosiaalisten suhteidensa kiemurat seksillä.

 

Olisipa meilläkin tilanne tämä. Olisi paljon helpompi suhtautua positiivisesti siihen, että keskusta aikoo panna Suomen kuntoon. Toisaalta en omalta kohdaltani osaa sanoa, kestäisinkö sitä näkyä, kun budjettikiistojen jälkeen Bonobo-Petteri, Bonobo-Juha ja Bonobo-Sampo tulisivat tv-kameroiden eteen lujittamaan hallituksen yhtenäisyyttä.

Takaisin asiaan: ymmärrän, että politiikan nykyinen henki on paljon aiempia vuosia kovempi. Populismin paine pakottaa kaikki poliitikot astumaan pois asiavetoiselta linjalta ja nojaamaan tunteisiin, koska populismia ei voiteta asiapitoisuudella. Lisäksi sosiaalinen media on tehnyt kollegoiden lyttäämisestä entistä helpompaa.

Mutta ongelmia ei ratkota näin. Ongelmia pahennetaan näin.

Siksi tässä nyt pitäisi tehdä jonkinlainen päätös: joko lakkaamme toimimasta kuin stressaantunut simpanssilauma tai palaamme takaisin puuhun. Jos emme aio oikeasti yrittää ratkaista näitä vaikeita ongelmia yhdessä toimien, silloin on sama olla apinoita päätyyn asti.

Juu, tulee se sukupuutto sitäkin kautta, mutta onpahan ainakin enemmän panemista ja hedelmiä kuin nyt.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Ajatteluvirheen anatomia – miksi jokaisen meistä pitäisi kyseenalaistaa itseään enemmän

"Kognitiivisten vinoumien opiskelu sai minut havahtumaan siihen, kuinka usein mainostajat, yhteiskunnalliset vaikuttajat ja edunvalvontakoneistot pyrkivät hyödyntämään niitä ajaessaan omaa agendaansa", kirjoittaa Janne Hakkarainen kolumnissaan.

Jokainen tietää, että möhläysten, kömmähdysten ja erehdysten todennäköisyys lisääntyy, kun on väsynyt tai stressaantunut.

Hoitaessani viime vuonna erästä työtehtävää tein sarjan päätöksiä, joista lähes jokaista pidin myöhemmin epäonnistuneina. Aloin ihmetellä, miten on mahdollista, että nyt itsestäänselvästi arviointivirheiltä vaikuttavat ratkaisut olivat alun perin tuntuneet järkeviltä, johdonmukaisilta ja ainoilta oikeilta.

Päättelin syyn löytyvän väsymyksestä ja stressistä, mutta vastaus ei tuntunut riittävältä. Halusin tietää täsmällisemmin, millainen arviointivirheen anatomia on.

 

Aloin etsiä lisätietoa. Eräs kollegoistani luki tuolloin Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjaa, ja hän suositteli sitä myös minulle. Kahneman on vuonna 2002 taloustieteen Nobel-palkinnon saanut psykologi, joka on tutkinut vuosikymmeniä päätöksenteon psykologiaa.

Havainnollistaakseen ihmismielen toimintaa Kahneman jakaa sen kahteen eri järjestelmään. Ensimmäinen niistä on nopea ja intuitiivinen, ja toinen hitaammin toimiva, loogisempi ja rationaalisempi. Hänen mukaansa käytämme ensimmäistä järjestelmää, kun paikallistamme jonkin äänen lähdettä tai vaikkapa laskemme paljonko 2 plus 2 on. Toista järjestelmää käytämme, kun annamme jollekulle puhelinnumeromme tai laskemme paljonko 12 kertaa 35 on.

Ensimmäinen järjestelmä on välttämätön, koska elämä olisi liian jähmeää ja vaivalloista, jos jäisimme miettimään kaikkia asioita pitkään. Vaikka suurimman osan ajasta ensimmäinen järjestelmä toimii mainiosti, nopeudessaan se on valitettavasti altis virheille. Tällaisia virheitä ovat esimerkiksi ankkurointivaikutus, haloefekti ja vahvistusvinouma.

Ankkurointivaikutus tarkoittaa, että mieli painottaa liikaa sille ensin tarjottua tietoa. Kahneman ja hänen kollegansa Amos Tversky tutkivat ilmiötä peukaloimalla onnenpyörää siten, että se pysähtyi joko lukuun 10 tai 65. Kun koehenkilö oli pyöräyttänyt pyörää, häntä pyydettiin kirjoittamaan numero ylös – joka siis oli joko 10 tai 65. Sen jälkeen koehenkilöiltä kysyttiin, mikä on afrikkalaisten valtioiden osuus Yhdistyneissä kansakunnissa. He, joilla onnenpyörä oli pysähtynyt numeroon 10, arvioivat osuuden pienemmäksi kuin he, joiden kohdalla pyörä osoitti numeroa 65.

Haloefektistä on kyse, kun henkilöön tai ilmiöön, jolla on jokin myönteinen ominaisuus, liitetään muitakin positiivisia piirteitä. Esimerkiksi kun ihailemasi poliitikko esittää jonkin uuden idean, olet alttiimpi pitämään ideaa parempana kuin inhoamasi poliitikon esittämänä, vaikka idea olisi täsmälleen sama.

Vahvistusvinoumaksi kutsutaan ilmiötä, jossa henkilö on taipuvainen etsimään, tulkitsemaan tai suosimaan sellaista tietoa, joka tukee hänen aiempia uskomuksiaan. Vahvistusvinoumaa esiintyy paljon tunteita herättävissä asioissa.

Nämä kolme edellä mainittua esimerkkiä ovat vain jäävuoren huippu. Loput voi selvittää lukemalla kirjan itse.

 

Kognitiivisten vinoumien opiskelu sai minut havahtumaan siihen, kuinka usein mainostajat, yhteiskunnalliset vaikuttajat ja edunvalvontakoneistot pyrkivät hyödyntämään niitä ajaessaan omaa agendaansa.

Se on yllättävän helppoa: täytyy vain ruuhkauttaa mielen toinen järjestelmä, joka on vastuussa logiikasta ja rationaalisuudesta. Silloin päätöksenteko siirtyy ensimmäiselle järjestelmälle, joka on nopea ja joka luottaa intuitioon – ja joka on alttiimpi virheille.

Kirjan luettuani luotan itseeni vähemmän, ja kyseenalaistan ajatuksenjuoksuani entistä enemmän. Olennaista oli huomata, että kukaan ei ole turvassa kognitiivisten vinoumien vaaroilta.

Kun sellaiseen lankeaa, sitä ei huomaa: juuri siinä piilee niiden vaarallisuus.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää: