kolumni arkistot - Oulun ylioppilaslehti

Järjestötoiminnalla ammattiin?

Kolumnistimme Mikko Hakoniemi löysi uran yllättävän mutkan kautta.

Opiskeletko tällä hetkellä unelmiesi ammattia kohti? Onko työskentely tai tietty työtehtävä alallasi sellainen, johon olet aina haaveillut?

Entä jos ei.

Uskon meitä olevan monia Oulun yliopistossa, jotka hakivat opiskelupaikkaa puhtaasti mielenkiinnosta alaa kohtaan ilman varsinaisia haaveita unelmien ammatista. Ajatuksenani oli, että tämä mielenkiinto auttaa minua motivoitumaan ja jaksamaan opinnoissa. Sitä kautta myös tulevaisuuden näkymät täsmentyisivät opintojen ohella. Tämä onnistui mielestäni suhteellisen hyvin, mutta edelleen unelma-ammattia ei oikein tuntunut löytyvän.

Itse korkeakouluopiskelu on vaihe elämässä siinä missä päiväkotiaika, peruskoulu tai työelämä. Vaikka korkeakoulutus luo valmistuttua valmiudet työelämään, ei siihen tule suhtautua pelkkänä välineenä tai vaiheena työelämään siirtymiseen. On tärkeää muistaa elää siinä hetkessä, jossa olemme elämässä eli opiskelijoina, jotta jaksamme myös pienempien arkisten haasteiden, kuten tehtäväpalautusten, tenttien ja iltaluentojen yli. Vaikka päätöksemme nyt vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, elämme kuitenkin tässä hetkessä emmekä tulevaisuudessa.

Keinoja tehdä opiskeluajoista ikimuistoinen on monia. Sitsit, approt, suunnistukset, juhlapyhien tapahtumat tai opiskelijaporukalla hengailut ovat osa monien opiskelijakokemusta. Näiden taustalla on usein opiskelijajärjestötoiminta, jonka ansiosta kyseisiä kokemuksia saadaan opiskelijoille mahdollistettua.

Toisaalta opiskelijakokemukseen vaikuttaa myös opiskeluympäristö, kurssirakenteet, sivuainemahdollisuudet ja kurssien mielekkyys. Tämänkaltaiset aiheet ja niihin pureutuva edunvalvontatyö veivät puolestaan minut opiskelijajärjestötoiminnassa mennessään. Hakeuduin järjestöurallani tehtäviin, joissa opin yhä enemmän yliopiston hallinnosta, päätöksentekoketjusta sekä ennen kaikkea siitä, miten opiskelijat voivat vaikuttaa koulutuksellisiin asioihin omassa yliopistossamme.

Tammikuussa aloitin työntekijänä OYY:n koulutuspoliittisena asiantuntijana. En olisi pari vuotta sitten osannut kuvitellakaan itseäni kyseiseen työtehtävään, enkä varmasti olisi tässä tehtävässä ilman sitä osaamista, kokemusta ja työelämätaitoja, joita opiskelijajärjestöissä toimiminen on minulle mahdollistanut.

Esimerkiksi minulle fuksivastaavana toimiminen on harjaannuttanut organisointikykyä ja ryhmänohjaustaitoja, puhenjohtajuudet johtamis- ja hallinnointitaitoja, kun taas kopona toimiminen on kehittänyt tietotaitoa korkeakoulutuksen ja yliopistohallinnon osalta. Kaikkia näitä on jo opiskelijajärjestöissä, kun ne aidosti sanallistetaan.

Nämä kokemukset ja taidot voivat luoda aivan uusia ajatuksia siitä, millaista työtä voisi tulevaisuudessa tehdä. Lupaa siis itsellesi ainakin harkita lähtemistä mukaan, kun syksy lähestyy ja monessa opiskelijajärjestössä haetaan jälleen seuraavaksi vuodeksi toimijoita.

Julkaistu 24.9.202424.9.2024

Mikko Hakoniemi

Kirjoittaja on koukuttunut kalamies, joka toimii myös OYY:n koulutuspoliittisena asiantuntijana.

Lue lisää:

Miksi edes kouluttaudun?

Kolumnistimme Eetu Leinonen pohtii, mitä tapahtui sivistyksen itseisarvolle koulutuksessa ja yhteiskunnassa.

Kolumni

TEKSTI Eetu Leinonen

Vietin kesällä kolme viikkoa pohjoismaisella kesäkurssilla Tanskassa. Omaan tapaani koin painetta tehdä kokemuksesta elämää mullistavan. Tuntuu siltä, että muut kansainvälisillä kursseilla tai vaihdossa käyneet kertovat saaneensa elämänmittaisia ystävyyksiä ja mullistavia kokemuksia näistä ulkomailla vietetyistä päivistä.

Rupesin siis pohtimaan, miksi olen lähtenyt kesäkurssille ulkomaille. Uuden suuren ystävyyssuhteen kehittäminen kolmen viikon aikana tuntui epätodennäköiseltä. En myöskään ole turistina suuri ikiliikkuja. Pidän siitä, että voin asettua paikoilleni ja hiljalleen kulkea tutustumassa kaupunkiin. En siis kerännyt listalleni valtavia määriä nähtävyyksiä ja kokemuksia niin kuin en koskaan aikaisemminkaan.

Viimeiseksi vaihtoehdoksi oikeastaan jäi oppiminen, sillä en tarvinnut kurssia tutkintooni. Ei tanskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä kurssi taida sopia kovin hyvin suomen kielen pääaineeseeni. Aihe ei kiinnostanut valtavasti, mutta kielten oppiminen kylläkin. Kurssilla oli ihmisiä ympäri Pohjoismaita, ja kuulin jatkuvasti norjaa ja ruotsia sekä tietenkin opettajien puhumaa tanskaa.

Tulin siihen johtopäätökseen, että kurssilla halusin oppia ymmärtämään skandinaavisia kieliä. Se oli tavoite, jossa onnistuin. Kurssikavereihin tutustuminen ja nähtävyyksien kiertäminen yhdessä tuki tätä, joten päädyin luomaan uusia ihmissuhteita ja kiertelemään kaupungilla.

Mieleni perukoille jäi kuitenkin kysymys: miksi minä oikein kouluttaudun? Pidän itse oppimisesta ja uusiin asioihin tutustumisesta. Voisin tehdä kaiken kuitenkin vähemmällä stressillä, jos en joutuisi miettimään kurssien palautuksia ja tenttejä jatkuvasti. En taida tehdä tutkintoani samoista syistä kuin lähdin kesäkurssille.

Olen tehnyt viimeiset vuodet tutkintoani töiden ohessa. Vuosi sitten suurin motivaationi valmistumiseen oli se, että maisterintutkinnolla voisin hakea itseäni kiinnostavia työtehtäviä ja siten taata vakaan toimeentulon. Kulutan siis yliopiston penkkejä, että voisin pärjätä yhteiskunnassa.

Yliopistolaitoksen alkuperäinen tarkoitus taitaa olla jotain muuta. Yliopistolain mukaan yliopistojen ensimmäisiä tehtäviä ovat tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen. Nämä ylevät ajatukset eivät ole olleet rehellisesti sanottuna mielessäni kovinkaan usein kursseilla istuessani.

Olen vain halunnut saada kurssisuorituksen, jotta voisin sanoa läpäisseeni kurssin. En siksi, että voisin sanoa oppineeni kurssisisällöt. Sivistyksen itseisarvo omassa elämässäni on vähentynyt vuosien varrella. Vielä peruskoulussa paloin oppimisen ilosta. Halusin tietää kaiken, mitä oli tiedettävissä. Nyt teen opintoja suurimmilta osin velvollisuudentunteesta.

Väitän, että sivistyksen itseisarvo on kadotettu myös yhteiskunnassamme. Tutkintojen tehtaileminen vaikuttaa olevan tärkeämpää kuin aito oppiminen. Kuitenkin lisäarvo ja innovaatiot luodaan tiedolla, ei tutkinnoilla.

Työpaikkailmoituksia lukiessani huomaan, että moneen tehtävään hakijalta vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Tutkinto ei kuitenkaan takaa osaamista, vaikka nämä kaksi rinnastetaan suoraan toisiinsa. Jos sivistyksellä ei ole sijaa korkeakouluissamme ja yhteiskunnassamme, koulutamme vain kouluttamisen ilosta. Tarvitaanko maistereita oikeasti, jos oppimiselle ei ole sijaa opinnoissa?

Julkaistu 13.9.202413.9.2024

Eetu Leinonen

Kirjoittaja on tilastotieteilijä ja suomen kielen opiskelija, joka on vahingossa onnistunut kaveriporukoissa brändäämään itsensä keltaisella tuulitakillaan.

Lue lisää:

Paska kolumni, mutta tulipahan tehtyä

Kolumnistimme Maiju Putkonen pohtii, kannattaisiko aikuisenakin kokeilla asioita, joissa on huono.

Kolumni

TEKSTI Maiju Putkonen

Lapsena olin hyvä kaikessa. Tykkäsin milloin mistäkin tekemisestä: pelasin pleikkarilla, leikin kastemadoilla, piirsin, lauleskelin poltettujen CD-levyjen tahtiin ja tykkäsin paistaa jauhelihaa pannulla. Ehkä aikuiset ulkopuolella pystyivät näkemään, että olen tietyissä asioissa hyvä, mutta minusta tuntui, että pystyn mihin vaan, jos tilaisuus tulee kohdalle.

Minun annettiin auttaa ruoanlaitossa, pihatöissä, seinien maalaamisessa, kynsien lakkaamisessa ja lukemattomissa muissa asioissa, siitä huolimatta, että olin niissä surkea. Olisi ollut miljoona kertaa nopeampaa tehdä moni asia itse, mutta vanhempani ymmärsivät, että on minulle tärkeää saada tehdä asioita juuri siksi, että olin niissä sysipaska. Miten muuten olisin oppinut kuin kaatamalla välillä maidot pöydälle tai värittämällä vahingossa pöydän puolelle?

Aikuisille odotukset ovat erilaiset. Työelämässä ei ehkä olekaan olennaista antaa kaikkien piirrellä pitkin seiniä, mutta entä vapaa-ajalla? Jossain vaiheessa lokeroidumme: lapsuuden harrastuksista oudoimmat karsiutuvat pois, opiskelemme tietyn tutkinnon ja teemme tiettyä työtä.

Moni meistä jatkaa lapsena opittuja harrastuksiaan. Minä piirrän, pelaan ja paistan vegejauhista. On mukavaa olla hyvä asioissa, joita tekee. Mutta päästämmekö itsemme liian helpolla aikuisina? Entä jos tekisi mielelle hyvää myös tehdä jotain siitä huolimatta ja jopa sen takia, että on siinä aivan paska?

Olemme tottuneet häpeämään ja ujostelemaan, miettimään sitä, mitä muut ajattelevat meistä. Olin pienenä kympin tyttö. Identiteettini on rakentunut sen ympärille mitä osaan ja missä olen hyvä. Minulle on todella vaikeaa olla huono asioissa muiden nähden; sehän tarkoittaisi identiteettitasolla sitä, että olen kokonaisvaltaisesti vähän kökkö tyyppi.

Kieltäydyn tiettyjen lautapelien pelaamisesta, koska tiedän pettyväni itseeni, jos häviän. En suostu harrastamaan frisbeegolfia, koska se aiheuttaa minussa silmitöntä raivoa. En tule koskaan ajamaan autoa Helsingissä, koska olen varma, että ajaisin pahki ratikkaan ja joutuisin iltauutisiin. Tilttaan täysin, jos muut huomaavat huonouteni enkä pysty suhtautumaan itseeni aina myötätuntoisesti. Siksi vältän tilanteita, joissa petyn omiin kykyihini.

Mutta tässäpä vasta herkullinen haaste: entä jos olisikin mahdollista tehdä asioita huonosti yksin ja pitää silti hauskaa? Minun ei tarvitse haastaa itseäni pelaamaan mitään pallopeliä, sillä ennemmin syön omat hampaani. Mutta teen huonosti asioita, joista kukaan muu ei saa koskaan tietää. Se on minulle sopiva tapa haastaa itseäni oppimaan.

Ompelin pari vuotta sitten itselleni mekon, jonka toinen tasku meni vahingossa väärin päin, enkä koskaan vaivautunut korjaamaan sitä. Joudun joka kerta tunkemaan puhelinta siihen taskuun vähän väkivalloin, mutta se ajaa silti asiansa. Jos pyrkisin aina täydellisyyteen, moni hauska asia jäisi kokonaan tekemättä. Jäisin odottamaan sitä päivää, kun jaksan lukea ompelukirjan ja katsoa neulontavideoita, ja kohta olisinkin 80-vuotias.

Siispä tänä vappuna haastan sinua, lukija, tee jotain huonosti ja nauti siitä. Älä kerro kenellekään, että mokasit, että teit huonosti, olisipa voinut tulla parempikin, ensi kerralla teen kunnolla. Kokeile olla huono ja keskeneräinen ja voitkin yllättyä siitä, että tehty on parempi kuin täydellinen.

Julkaistu 25.4.202425.4.2024

Maiju Putkonen

Päivisin kasvatuspsykologian maisteri, öisin kuvittaja ja kulttuurin kuluttaja.

Lue lisää:

Koneet tulevat, olemmeko valmiita?

Kolumnistimme Maria on valjastanut tekoälysovellutukset oman työnsä tueksi, ja huvitellutkin.

Kolumni

TEKSTI Maria Karuvuori

Se tuntuu niin… käytännölliseltä. Vapauttavalta. Kuin pieneltä ihmeeltä.

Haastattelujen litterointi on ollut ehdottomia inhokkityövaiheitani sekä opiskelijana että toimittajana, mutta nyt tekoäly hoitaa homman muutamassa minuutissa. Syötän sille vain äänitiedoston, ja valmista tulee ilman, että nauhaa tarvitsee edes kuunnella.

Tekoäly on jo nyt osa suurten toimitusten työprosesseja, myös Suomessa, eivätkä pienet mediat tai freelanceritkaan voi enää kauaa pysyä pimennossa – jos aikovat pärjätä.

ChatGPT:n kaltaisilla kielimalleilla on hyödyllisiä sovellutuksia monilla eri aloilla, myös toimittajan työssä. Minä olen esimerkiksi automaattisen litteroinnin lisäksi pyytänyt tekoälyltä ideointiapua – voin löytää laajojen aineistojen perusteella juttuaiheita, joita en muuten itse äkkäisi.

Toistaiseksi olen tosin enimmäkseen huvitellut ChatGPT:n kanssa ja kysellyt siltä kysymyksiä, kuten: “Mikä on elämän tarkoitus?” “Kuka olet ja mitä haluat?” sekä “Voisinko pyörittää omaa mikrovaltiotani vuoden ajan yhden Iskander-ohjuksen hinnalla (noin kolme miljoonaa dollaria)?”

Kysymys siitä, mitä tekoäly haluaa on esitetty myös vakavissaan. Tänä vuonna jopa useat tekoälytutkijat ovat varoittaneet, että jos kehitykselle ei aseteta rajoja, ihmiskuntaa voi pian kohdata katastrofi.

Esimerkiksi MIT:n professori Max Tegmark puhui kesällä Sveriges Radion Sommarpratare-ohjelmassa siitä, kuinka vaikeaa tekoälyä on saada ymmärtämään ihmisiä ja heidän päämääriään.

Tekoälyoptimistit unelmoivat, että koneet voivat ratkaista maapalloa kohtaavat viheliäiset ongelmat. Mutta pystyvätkö ne tekemään sen niin, että samalla kunnioitetaan ihmisten monimutkaisia käytösmalleja, moraaliarvostelmia, päämääriä, tunteita ja, noh, olemassaoloa ylipäänsä?

Todennäköisesti suurimmat lähitulevaisuuden riskit liittyvät kuitenkin tekoälyn ihmiskäyttäjiin. Edistynyt teknologia autoritääristen valtioiden hyppysissä on vaarallinen ase. Kiina käyttää jo nyt tekoälyä esimerkiksi uiguurivähemmistön kontrollointiin. Euroopan unionin kaltaisilla toimijoilla onkin haastetta pysyä mukana teknologian kehityksessä, mutta kunnioittaa silti ihmisoikeuksia.

Ja oma lukunsa ovat tietenkin yksittäiset rikolliset toimijat, jotka voivat valjastaa tekoälyn omiin hämäriin tarkoituksiinsa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tekoäly ei ole mikään itsestään tietoinen monoliitti, ainakaan vielä. On vain kokoelma erilaisia ihmisen luomia ja kouluttamia sovellutuksia.

Jotkut niistä voivat renkinä pysyessään vapauttaa ihmisiä keskittymään olennaisiin asioihin.

Varmaa on ainakin se, että kaukana ei ole aika, jolloin ihmiset sijoittuvat työmarkkinoilla eriarvoisesti sen mukaan, ketkä osaavat hyödyntää tekoälyä ja ketkä eivät.

ChatGPT muuten vastaa itseään koskeviin kysymyksiin aina toteamalla, että se on tietokoneohjelma, jolla ei ole henkilökohtaisia päämääriä. Ah, mutta niinhän se haluaa meidän uskovan.

Julkaistu 13.2.202413.2.2024

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Miksi vanhasta on vaikeaa päästää irti?

Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin. Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, […]

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Petra Uusimaa

Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin.

Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, omakotitalo ja asuntovelka.

Siitäkään huolimatta vanhat perinteet eivät ole täysin kadonneet. Päinvastoin: ne edelleen kummittelevat mielessämme. Huomaan usein pohtivani olevani epäonnistunut ihminen, kun elämäni ei ole sellaista, mitä teini-ikäisenä ajattelin olevan tai mitä yhteiskunta elämältäni odottaa. Ei ole unelmatyöpaikkaa, ei perhettä tai omistusasuntoa.

Elämme maailmassa, joka käy jatkuvaa konfliktia uusien ja vanhojen perinteiden välillä. Yhteiskunta ja uudet sukupolvet tarvitsevat uusia perinteitä. On turha olettaa, että 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla syntynyt nuoriso haluaa elää elämää samoin kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa. Myös maailma ympärillämme järähtelee ja muuttuu. Elämme kriisien maailmassa, emmekä voi olettaa, että voimme jäädä elämään yhteiskunnassa, joka oli ennen ilmastokriisiä tai pandemiaa.

Miksi vanhoja perinteitä ja ajattelutapoja on hankalaa tuhota? Ehkä syy on se, ettei niitä välttämättä tarvitsekaan tuhota. On pakko myöntää, että vanhanaikaisuus kiehtoo yhteiskunnassa, joka on nopeatempoinen ja aina läsnä. Samaan aikaan kuitenkin iloitsen kaikista niistä muutoksista, jotka ovat tehneet mahdolliseksi, että voin päättää itse, mitä teen elämässäni naimattomana naisena. Vanhasta maailmasta unelmoiminen on viekoittelevaa, mutta ongelmallista. Tiettyjen perinteiden on tarkoituskin tulla muutetuksi.

Perinteille on tapahtunut samanlaista postmodernia sirpaloitumista kuin kulttuurille ja ajattelulle. Enää ei ole perinteitä, joiden ajatellaan sopivan jokaisen elämään vaan jokainen valikoi omat perinteensä ja luo uusia. Traditiot ovat palikoita, joiden avulla rakennamme identiteettiämme, oli sitten kyse vanhoista tai uusista perinteistä.

Vanhojen arvojen ja perinteiden hylkääminen tarkoittaa myös tietynlaisen yhteisöllisyyden katoamista, mitä itse kaipaan “vanhanaikaisuudessa”. Aikaisemmin arvot ja perinteet löydettiin yhteisöistä, kuten harrastusjärjestöstä tai seurakunnasta. Nyt meillä on itsellämme sekä vastuu että mahdollisuus valita mihin uskomme ja minkä varaan rakennamme elämämme. Perinteitä tarvitaan ja uskon ettemme koskaan pysty irrottautumaan niistä. Ehkä juuri siksi vanhan jättäminen taakse on mahdotonta. Menneisyys on ja tulee olemaan läsnä elämässämme, koska se kiehtoo. Osa perinteistä ovat kuitenkin sellaisia, joita nykyajan ihminen ei tarvitse elämässään. On onni, että jokainen meistä voi valita omat perinteensä eikä tukahtua sellaisten alle, jotka eivät sovi meille.

Julkaistu 1.3.20221.3.2022

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Sosiaaliset taidot ruosteessa ja raastepöydässä

On täysin ok koheltaa sosiaalisissa tilanteissa harjoitellessaan uudelleen kanssakäymisen perusteita, muistuttaa Essi Erkkilä kolumnissaan. Palasin hiljattain vierailemaan kotikampukselleni. Aikaa viime kohtaamisestamme ehti vierähtää miltei kaksi vuotta, sillä viimeksi taisin viettää aikaa luentosalin penkkiä kuluttaen maaliskuun alussa vuonna 2020. Mieleeni tuolta ajalta on jäänyt koronauutisointi, jossa ilmiöstä puhuttiin vasta jonakin kaukaisena ulkomaita kiusaavana vitsauksena, sekä flunssainen […]

Kolumni Opiskelu

TEKSTI Essi Erkkilä

On täysin ok koheltaa sosiaalisissa tilanteissa harjoitellessaan uudelleen kanssakäymisen perusteita, muistuttaa Essi Erkkilä kolumnissaan.

Palasin hiljattain vierailemaan kotikampukselleni. Aikaa viime kohtaamisestamme ehti vierähtää miltei kaksi vuotta, sillä viimeksi taisin viettää aikaa luentosalin penkkiä kuluttaen maaliskuun alussa vuonna 2020. Mieleeni tuolta ajalta on jäänyt koronauutisointi, jossa ilmiöstä puhuttiin vasta jonakin kaukaisena ulkomaita kiusaavana vitsauksena, sekä flunssainen luennoitsija, joka vitsaili, ettei kyseessä onneksi mikään korona ole. Istuimme luokkatilassa ilman maskeja ja vailla huolta huomisesta, jossa pian kyyhöttäisimme ruutujen äärellä kuuntelemassa epäuskoisina, miten Sanna Marinin äänellä koko yhteiskunta määrättiin seisahtumaan.

Kampukselle menemisestä tuli yhdessä illassa uhkaavaa ja jopa vaarallista. Nyt tämä uhka on vähintäänkin todella merkittävästi pienentynyt ja kampus on muuttunut jälleen turvalliseksi kohtaamispaikaksi. Vaikka mikään ei ole merkittävästi vaihtanut paikkaa vaaleiden seinien sisällä, kaikki tuntui palatessa täysin erilaiselta. Sitä todellisuutta, jossa elimme maaliskuussa 2020, ei ole enää olemassa.

Ensimmäisenä astellessani kampuksen puistikossa mieleen tulvahti lämpö: tuossa nurmikolla tapasin pienryhmäni ensimmäistä kertaa, näillä sohvilla kahvittelimme luentojen välissä ja tuossa ravintolassa tutustuimme lounaalla toisiimme! Muistojen lämmön korvasi pian lievä surumielisyys, sillä koronan seurauksena kahvilan henkilökunnan oli korvannut itsepalveluautomaatti, lounasravintola oli edelleen tilapäisesti suljettuna ja pienryhmäni hajonnut ympäri Suomea opiskelemaan näyttöpäätteiden taakse.

Surumielisyys sai pian väistyä seuraavan tunteen tieltä, kun vastaan valuivat aamun ensimmäisille lähiluennoille matkaansa taittavat kaveriporukat. Herranjumala, ihan ihka oikeita eläviä opiskelijatovereita, aivan mahtavaa! Teki mieli heittää yläfemmat ja tuuletukset jokaiselle vastaantulevalle lajitoverille – kunnes ajauduin lähietäisyydelle heidän kanssan.

Parin vuoden eristäytyminen tekee ihmiselle näköjään sillä tavalla höpöä, että saattaa unohtaa sosiaaliset toimintamallit. Olin kampuksella jatkuvasti hyvin tietoinen omasta olemassaolostani ja sosiaalisesti erittäin kiusallinen. Kuinka kauas ruokajonossa tulisi jättäytyä? Yrittikö tuo nyt tuolla vilkaisulla antaa jotain hienovaraista sosiaalista vinkkiä, että neiti on hyvä ja jättää hieman pidemmän turvavälin? Tuskan hiki alkaa mukavasti nousta pintaan toppatakin alla, kun edellä olevan jonottajan kanssa katseet kohtaavat ja pohdit kuumeisesti, pitääkö nyt siis hymyillä vai kaivaa jostain äkkiä maski naamalle. Ilmeeni todennäköisesti viestitti lähinnä jotakin kiusaantunutta please help me -avunhuutoa, kun yritin etsiä lyhintä pakoreittiä raastepöytään.

Sosiaalisia taitoja täytyy harjoittaa, jotta ne pysyvät vireessä ja kehittyvät. Parin vuoden kommunikointi lähinnä videokuvan kanssa on selkeästi rapistanut omia taitojani. Yhteiskunnan ja kampuksien avautuessa tarjoutuu onneksi jatkuvasti uusia mahdollisuuksia päästä treenaamaan ja palauttelemaan mieleen, miten niiden ihmisten kanssa oikein oltiinkaan luontevasti ja rennosti.

Tärkeää tässäkin asiassa on muistaa, että lähtee liikkeelle sopivalla määrällä treeniä, ettei vedä heti itseään ylikuntoon. Sosiaaliset kohtaamiset tuntuvat kuluttavammilta pitkän tauon jälkeen, kun aivot eivät vielä sopeutuneet uuteen tilanteeseen. Treenivinkkini kaikille onkin, että pieni sosiaalinen koheltaminen on täysin ok, jopa suositeltavaa. Kiusallisuudesta ja vieraisiin raastepöytiin vilkuilusta kertovista tarinoista nimittäin saa todistetusti loistavia jäänmurtajia keskusteluihin, sillä me kaikki taidamme samaistua siihen tunteeseen, että olemme vielä vähän ruosteessa post-korona sosialisoinnin kanssa.

Julkaistu 1.12.20211.12.2021

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.