kirja-arvio arkistot - Oulun ylioppilaslehti

Kirja-arvio: entä jos koko ihmiskunta uskoisikin hyvyyteen?

Ihminen ei olekaan pohjimmiltaan paha, kirjoittaa alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman. Hänen mukaansa väkivalta ei ole ihmiselle tyypillinen tapa reagoida sodassa ja kriiseissä, ja ihmisten välisellä luottamuksella korjattaisiin monia väärinkäsityksiä ja väkivallantekoja.

Arviot Kirja-arvostelu

TEKSTI Petra Uusimaa

Menneisyys on täynnä muistutuksia ihmisluonnon pahuudesta. Voiko ihminen olla pohjimmiltaan mitään muuta kuin paha, kun muistellaan holokaustia ja maailmansotia?

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman väittää teoksessaan Hyvän historia (Atena 2020, suomentajana Mari Janatuinen) täysin päinvastaista. Hänen mukaansa ihminen on pohjimmiltaan hyvä, eikä pahuus ole kirjoitettu meidän luontoomme. Bregman pyrkii teoksessaan kumoamaan tunnetuimmat väitteet, joita käytetään pahuuden todisteluun. Hänelle pahuus on yksittäisen ihmisen piirre, ei mitään tähtiin kirjoitettua.

Bregman ottaa teoksessaan harteilleen painavan taakan: ihmiskunnan historian uudelleenkirjoittamisen hyvyyden näkökulmasta. Teos alkaa maininnalla tunnetusta klassikosta Kärpästen herrasta (1954). Se jos joku teos on merkki siitä, kuinka luonnollista pahuus ihmiselle on. Bregmanin käsittelyssä Kärpästen herrasta kuitenkin tulee juuri sitä mitä se on – kaunokirjallinen teos, ei tieteellinen maksiimi.

Teoksessa käsitellään tunnetuimpia psykologisia kokeita, joilla on pyritty perustelemaan se, että tosipaikan tullen ihminen saattaakin muuttua empaattisesta pahaksi ja väkivaltaiseksi. Esimerkiksi Stanfordin vankilakoe, jonka Philip Zimbardo toteutti vuonna 1971, saa kokonaisen luvun Hyvän historiassa. Kokeessa 24 vapaaehtoista miesopiskelijaa jaettiin vankeihin ja vanginvartioihin. Kokeen aikana vanginvartijoiden toiminta riistäytyi kuitenkin väkivaltaisuuksiin ja koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän päästä.

Bregman pyrkii teoksessaan todistamaan, että todellisuudessa kaikki nämä kokeet olisivat menneet täysin päinvastaiseen suuntaan, jos osapuolten välillä olisi ollut edes ripaus luottamusta. Hänen pääteesinsä pahuutta vastaan onkin juuri luottamus. Lukemattomissa kokeissa, joita Bregman käy lävitse, ihmiset ovat tehneet pahaa siksi, että tilanne johon heidät on asetettu, on irrotettu todellisuudesta.

Osaksi Hyvän historian luoma kuva ihmisyydestä tuntuu kuitenkin utopistiselta. Ei kansanmurhia ja yksittäisiä väkivallantekoja voida perustella pelkästään luottamuksen puutteella tai velvollisuudella auktoriteettia kohtaan. Silti Bregman osuu oikeaan, kun toteaa että ihmisen pahuudessa on kyse vain yksittäisistä tapauksista. Ihminen ei ole luonnostaan välttämättä niin väkivaltaan taipuvainen, kuin yleensä ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä tässä toimivat Bregmanin esimerkit siitä, kuinka ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa sotilaista ampuivat vasta silloin, kun heidät siihen pakotettiin.

Meidät on kuitenkin kristillisesti kasvatettu uskomaan ihmisen pahuuteen. Lähes kaikki maailman uskonnot perustuvat ajatukseen siitä, että ihminen on pohjimmiltaan syntinen tai jollain tavalla väkivaltaisuuteen ja pahuuteen taipuvainen ilman jumalallista johdatusta. Hyvän historian suurin huti tuntuukin olevan se, että uskontoja käsitellään vain sivulauseissa ja yksittäisissä lauseissa sen sijaan, että se saisi kokonaisen lukunsa.

Hyvän historia on kirjoitettu yleistajuisen iskevästi. Bregmanin teoksen tarkoituksena onkin saada kärkevillä yleistyksillä ja otsikoilla lukija pohtimaan asioita uudelleen. Teos on osittain miltei ärsyttävän ylipositiivinen, mutta siitä paistaa läpi tarkasti ja huolellisesti tehty taustatyö. Historioitsijalle tyypillisesti Bregman perustelee jokaisen väitteensä, vaikkei lukija nielaisisikaan kaikkea pureskelematta.

Pohjimmiltaan ihmisen täytyisi luottaa toistensa hyvyyteen. Luottamus onkin teema, joka toistuu läpi teoksen. Jos ihmiset luottaisivat toisiinsa, väkivalta ja mielipaha vähentyisivät. Ihmisen ei tarvitse välttämättä olla empaattinen, sillä liiallinen empaattisuus esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja uutisia lukiessa saattaa aiheuttaa turhaa ahdistusta.

Bregman pitääkin liiallista uutisten lukemista pahana ihmiselle, sillä uutisiin nousevat usein vain ihmisten pahuutta todistelevat tapahtumat. Hänen mukaansa todellisuudessa maailma on menossa kohti parempaa ja tämä petaa parempia mahdollisuuksia ihmisen hyvyydelle ja luottamukselle. Teoksen viimeinen luku tuntuukin, kuin selfhelp-oppaista poimitulta: Bregman esittää kymmenen ohjetta, joita jokaisen täytyisi noudattaa. Yksi niistä on edellä mainittu liiallisten uutisten lukemisen välttäminen.

Mutta onko hyvyyteen uskominen naiivia? Onko se vain sinisilmäisyyttä maailmassa, joka on täynnä väkivaltaa, terrorismia ja sotia? Tämä tuntuu olevan tyypillinen vastaus kyyniseltä keskustelukaverilta. Bregman on kuitenkin eri mieltä: “Päinvaston: rauhaan ja anteeksiantoon uskova on rohkea ja realistinen.”

Julkaistu 16.9.202016.9.2020

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kirja-arvio: Ei vain äiti, ei vain uraohjus

Tyttären varjon Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä.

Arviot Kirja-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Petra Uusimaa

Mitä jos äitinä oleminen ei riitä?

Tätä pohtii Elena Ferranten Tyttären varjo (La figlia oscura). Teos ilmestyi italiaksi jo vuonna 2006, ennen Ferranten kuuluisuuteen nostanutta Napoli-sarjaa. Nyt Ferranten aikaisempia ja vähemmän tunnettuja teoksia on suomennettu yhä etenevissä määrin. Viime vuonna ilmestyi uudistettu laitos Ferranten esikoisromaanista Amalian rakkaus (2019, L’amore molesto), Tyttären varjo ilmestyi huhtikuun lopussa Helinä Kankaan suomentamana.

Kiehtovaa supersuositussa Ferrantessa on se, ettei hänestä tiedetä muuta kuin hänen kotimaansa ja nimensä – ja nimikin on salanimi.

Tyttären varjossa kertojana toimii viisissäkymmenissä oleva yliopisto-opettaja Leda, jonka lapset ovat muuttaneet isänsä luokse Kanadaan. Leda matkustaa rantalomalle Etelä-Italiaan, päällimmäisenä tunteena helpotus – viimein hän pystyisi tekemään töitä ilman syyllisyyttä ja huolta.

Rannalla Ledan katse kiinnittyy napolilaisperheeseen, erityisesti nuoreen äitiin Ninaan ja kolmivuotiaaseen Elenaan. Perheen ja sen sisäistä kiristynyttä dynamiikkaa seuratessa Leda palaa muistoihinsa, jotka eivät olekaan niin idyllisiä kuin kirjan alkuasetelmat vielä lupaavat. Pohjimmiltaan Leda onkin ollut äitiyden ilosta huolimatta tyytymätön elämäänsä. Rakkaus lapsiin ei aina riitä kantamaan läpi elämän, sillä Leda haluaa olla muutakin kuin äiti.

Ferrante kuljettaa teosta kahden kerrontatason välillä. Ledan minäkertojan ääni on läsnä koko ajan, vaikka Ferrantelle tyypilliseen tapaan takautumat rytmittävät nykyhetkeä. Ferrante kykenee taidokkaasti limittämään yhteen nykyhetken ja menneisyyden, muodostaen kertojaminän, joka elää yhtä aikaa kummassakin todellisuudessa.

Tyttären varjo käsittelee äidin ja tyttären välistä myyttistä sidettä. Teoksessa Ferrante kuvaa äidin väsymistä ja sitä, kuinka rakkauskaan ei riitä varmistamaan hyviä välejä. Ferranten äidit ovat raadollisia hahmoja, jotka äidiksi tulonsa jälkeen huomaavat, kuinka hankalaa perhe-elämän ja omien intohimojen yhteensovittaminen on. Hänen teoksissaan naiset vastustavat ajatusta, ettei heillä olisi yhteiskunnassa muuta asemaa kuin äitiys.

Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä. Erityisesti minuun vetosi se, kuinka Leda sisimmässään tuntee syyllisyyttä yrityksestään työn avulla unohtaa roolinsa äitinä.

Tyttärien muuttaessa isänsä luokse Kanadaan Tyttären varjon Leda luulee vapautuvansa, mutta alun helpotuksen jälkeen hän alkaa silti kaivata lapsiaan. Leda sekä inhoaa että rakastaa rooliansa huonona äitinä. Nykyajan yhteiskunta odottaa äidiltä ehdotonta rakkautta ja uhrautuvaisuutta, mikä asettaa Ledan vaikean päätöksen eteen. Perhe-elämää on vaikea jättää kokonaan taakseen kunnianhimoisuuden ja omien unelmien saavuttamiseksi.

Nuori Nina on Ledan kaksoisolento: perhe-elämän ja äitiyden häkkiin lukitsema nainen, joka yrittää pyristellä pakoon äitiyden rajoituksista. Ledan tavoin Nina tuntee syyllisyyttä omista unelmistaan ja tarpeistaan. Ehkä juuri siksi kumpikin naisista samaistuu toisiinsa. Nina on nuori ja kaunis, elämänsä alussa, mutta tuntee olonsa epämukavaksi äidin ja aviovaimon roolissa. Nina näkee Ledassa tulevaisuutensa, sekä hyvässä että pahassa. Leda taas on näennäisesti vapautunut perhe-elämästään, mutta on pohjimmiltaan onneton. Leda taas näkee Ninassa nuoruutensa ja kaipuunsa ihmiskosketukseen. Tilanteiden erilaisuudesta huolimatta kumpikin heistä on äitiyden ja naiseuden ideaalin vangitsemia.

Ferrante kirjoittaa suorasukaisesti, peittelemättä haluaan kuvata naiset sellaisina kuin he ovat. Naishahmoja ajaa eteenpäin halu muuttaa elämäänsä, oli sitten kyse Tyttären varjon Ledasta ja Ninasta, tai Napoli-sarjan Linasta ja Elenasta.

Teoksen lyhykäisyydestä huolimatta Ferrante ehtii kuvata sekä Ledaa että Ninaa tilanteessa, jossa kumpikin joutuu arvioimaan uudelleen elämänsä. Ferrantelle tuttuun tapaan lopputulos ei ole yksiselitteinen, vaan jättää tulkinnanvaraa suuntaan ja toiseen.

Leda ja Nina eivät ole vain lapsia hylkääviä uraohjuksia tai vain kodinhengettäriä – he ovat inhimillisiä ihmisiä, jotka yrittävät tasapainotella perheen ja itsenäisyyden välillä.

Julkaistu 14.5.202020.5.2020

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kirja-arvio: nainen syntyy uudestaan Euroopan myllerryksessä

Jenny Erpenbeckin Päivien loppu on kudelmaromaani, jossa yksi nainen syntyy uudestaan monta kertaa 1900-luvun alun sotien myllerryksessä.

Arviot Kirja-arvostelu

TEKSTI Petra Uusimaa

Vuonna 1902 tyttölapsi syntyy ja kuolee. Suru on suuri. Äiti istuu samalla tuolilla seitsemän päivää juutalaisten perinteiden tapaisesti, kristitty isä pakenee Amerikkaan.

Tyttö tulee syntymään uudestaan monta kertaa 1900-luvun aikana; hän on nuori nainen sodan aikaisessa Saksassa, vallankumouksellinen vankileirillä ja unohteleva vanhus vanhainkodissa.

Jenny Erpenbeckiä (s. 1967) on tituuleerattu yhdeksi aikamme ajankohtaisiksi kirjailijoiksi. Itä-Berliinissä syntynyt kirjailija käsittelee teoksissaan Saksaa keskellä eurooppalaista myllerrystä. Erpenbeckiltä on aikaisemmin suomennettu kolme teosta, Päivien loppu ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 2012. Teos ilmestyi nyt Jukka-Pekka Pajusen käännöksenä Tammen Keltainen kirjasto-sarjassa huhtikuun alussa. Pajusen käännös säilyttää Erpenbeckin kirjoitustyylin soljuvuuden.

Päivien loppu rakentuu menneisyyden kudelmien varaan; aika on omalakinen eikä välitä yksittäisen ihmisen kohtalosta. Kaikki kietoutuu yhteen 1900-luvun tapahtumiin Euroopassa. Teoksessa näkyvät maailmansodat, poliittiset myllerrykset ja sotien jälkeiset humanitaariset kriisit. Saksalaisena kirjailijana Erpenbeck on sotien jättämien traumojen keskiössä, mutta yhtä kaikki sota näyttäytyy turhana ja järjettömänä.

On mahdotonta sanoa onko teos juoni- vai henkilökeskeinen. Päätyisin vastaamaan, ettei kumpikaan. Erpenbeck kuvaa teoksessaan tavallista elämää, jossa yksittäiset, pieniltä tuntuvat päätökset muuttavat suuntaa täysin päinvastaisesti.

Pitempiä osioita tahdittavat intermezzot, välinäytökset, joissa kyseenalaistetaan elämän sattumavaraisuus. Mitä jos nainen olisi noussut vasemmistoikoniksi sen sijaan, että kuoli vankileirillä? Mitä jos elämä olisi ollut yksinkertaisesti oikeudenmukainen?

Erpenbeck kuitenkin osoittaa, että kaikki harvoin tapahtuu täysin oikein. Teoksessa korostuu elämän hetkellisyys ja kuoleman läsnäolo. Päivien loppu ei ole kuitenkaan lohduton; aina on joku, joka jää kaipaamaan.

Kertoja on ainoa, joka kirjassa pysyy muuttumattomana. Kertojan ääni ei jätä mitään huomioimatta, vaan kommentoi tapahtumia välillä miltei säälimättömästi. Samaan aikaan kieli on kauniin soljuvaa, sekoittaen realismia ja unenomaisuutta.

Päivien loppu on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että teknologisesta ja älyllisestä kehittyneisyydestään huolimatta ihminen ei pysty leikkimään jumalaa; kuolema tulee, äkkiseltään, eivätkä suuret päätökset ole aina niitä, jotka muuttavat elämän kulkua.

Joskus kyseessä voi olla ainoastaan yksittäinen lause, askel, joka muuttaa kaiken peruuttamattomasti.

Julkaistu 23.4.202028.4.2020

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kirja-arvio: tiedekirja näyttää, että unta voi tutkia ja kysyy, voiko sitä ymmärtää

Anna Tommolan uutuuskirja sukeltaa unitutkimuksen maailmaan. Viehätys unten mystiseen luonteeseen ja tahto ymmärtää ihmisen alitajuntaa yhdistävät tutkijoita ja arkipäivän uni-intoilijoita.

Arviot Kirja-arvostelu

TEKSTI Raita Niva

Yhteenlaskettuna maailman ihmiset näkevät yhden yön aikana kymmeniä miljardeja unia, mutta vain pieni osa niistä muistetaan aamulla. Unet ovat ihastuttaneet, kauhistuttaneet, inspiroineet ja hämmentäneet näkijöitään aina muinaisuudesta saakka. Unia on tulkittu ja tulkitaan niin mystiikan, uskonnon kuin oman järjenkin avulla. Näiden perinteiden ohelle on kehittynyt unitutkimuksen tieteenala.

Uni kiehtoo samasta syystä niin jokamiestä kuin kovaa tieteilijääkin – unennäkö ja sen prosessit ovat yhä pitkälti mysteeri.

Mitä se yksi todella outo toistuva unesi oikein merkitsee? Miten voit varmistaa, ettet enää ikinä näe hirvittäviä painajaisia? Miten opit näkemään selkounia, joissa voit hallita tapahtumia ja toteuttaa villeimmät fantasiasi? Vapaa toimittaja ja kirjailija Anna Tommola ei uutuuskirjassaan pysty ehdottomasti vastaamaan näihin kysymyksiin.

Sen sijaan kirja esittelee monenlaisia teorioita ja näkemyksiä, jotka auttavat lukijaa muodostamaan omia näkemyksiään unista sekä subjektiivisena että universaalina ilmiönä. Kirjassa pohditaan muun muassa unien tarkoitusta, niiden aiheiden luonnetta, painajaisten syitä ja vaikutuksia, unien hallintaa ja unitutkimuksen luonnetta.

Kirja on hyvin populaari yleiskatsaus unitutkimuksen maailmaan. Tommola kertoo kirjassaan monialaisten uniasiantuntijoiden näkemyksiä suhteessa eri uni-ilmiöihin. Lisäksi pitkin teosta esimerkkeinä käytetään Tommolan itse keräämiä otoksia suomalaisten näkemistä unista. Kenties omintakeisimman lisän kirjan sisältöön antaa Tommolan omien unien käsittely osana analyysia. Henkilökohtainen lähestymistapa tuo kirjailijan kokemuksen hyvin lähelle lukijaa.

Unien syvä subjektiivinen, mielikuvituksellinen ja jopa taianomainen luonne ovat osa kirjan kerrontaa. Tuloksena teksti on toisinaan varsin tarinamaista, kollaasinomaistakin. Esimerkiksi Turun saaristossa sijaitsevan Seilin saarella toteutettuja unikokeita kuvataan jopa runollisin sanankääntein. Lukuisten oikeiden uniesimerkkien käyttö tekee tietyissä kappaleissa tekstistä hiukan katkonaisentuntuista.

Tunne ja kokemus ovat kenties kaikkein tärkeimmät tekijät koko kirjassa. Teos pitää silti kiinni tieteellisistä lähtökohdistaan. Muun muassa unien neurofysiologisia selityksiä esitellään ja analysoidaan, joskin pintapuolisesti ja teoksen yleistajuisen luonteen omaisesti. Kirja myös esittelee laajaotantaisia unitutkimuksia ja vetää johtopäätöksiä unien kollektiivisesta, ei vain subjektiivisesta luonteesta.

Kirjailija tekee eron tieteellisen keskustelun ja ainoastaan tunneperäisten mietintöjen ja pseudotieteellisten tulkintojen välillä. Unien kaltaisen arvoituksellisen aiheen tapauksessa näiden erotusten tekeminen ei kuitenkaan ole aina niin helppoa kuin voisi toivoa.

Teos puhuttelee eniten lukijoita, joilla on jo valmiiksi kiinnostusta sekä omiinsa että muiden uniin. Kirja on varsin kevyt ja viihteellinen katsaus tieteenalaan, joka etsii yhä identiteettiään ja paikkaansa tiedeyhteisössä. Sen suurin anti on sen nostattama uteliaisuus ymmärtää ihmismieltä ja omaa alitajuntaansa.

Julkaistu 2.3.20204.3.2020

Raita Niva

Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää:

Kirja-arvio: Valta vaihtui, mutta loppuiko sorto?

Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.

Arviot Kirja-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Maria Kurtti

Brittiläisen Naomi Aldermanin (s.1974) feministinen dystopiatrilleri Voima ilmestyi alkukielellään 2016 ja nousi nopeasti menestykseksi. Teoksen hehkuttajiin kuuluvat kirjailija Margaret Atwood ja Yhdysvaltojen entinen presidentti Barack Obama.

Teoksessa tytöt huomaavat saaneensa käsiinsä uuden, tappavan sähköisen voiman. Voiman ansiosta valta siirtyy miehiltä naisille: miehistä tuleekin niitä, jotka joutuvat pelkäämään – yksin ulkona, kotona, kaikkialla.

Valta sokaisee nekin, joilla alun perin oli hyvät aikeet, ja kamppailu vallasta synnyttää levottomuuksia ympäri maailmaa.

Naisten valtio Bessapara alkaa ensimmäisenä rajoittamaan miesten oikeuksia lain avulla: miehillä on oltava passiin merkitty, naispuolinen huoltaja. Myös miesten työssäkäynti ja keskenään kokoontuminen kielletään.

Poikalasten sukuelinten silpomisesta tulee tapa, tosin iso osa heistä surmataan heti syntymän jälkeen. Naisten voiman avulla tekemät raa’at raiskaukset invalidisoivat ja tappavat miehiä.

Henkilöiden mukaan nimetyt luvut jäsentävät trillerimäisen ytimekästä kerrontaa. Mukana on hyvinkin autenttisilta tuntuvia otteita netin keskustelupalstoilta sekä kuvia arkeologisista löydöistä “mullistuskauden” alkuajoilta.

Teoksen kuvaaminen feministiseksi voi herättää ristiriitaisia tunteita: feminismin vastustajien pahin pelkohan on, etteivät feministit suinkaan pyri tasa-arvoon, kuten väittävät, vaan naisten hirmuvaltaan ja miesten alistamiseen, juuri kuten romaanissa käy.

Kyseessä on kuitenkin nimenomaan dystopia, josta tekee feministisen se, kuinka se tarkastelee vallan ongelmaa ja sukupuolta sosiaalisena konstruktiona. Teoksen nykyhetkessä, jolloin mullistuksesta on kulunut kauan aikaa, perustellaan miehen kodin piiriin rajattua asemaa miehen luonnollisilla taipumuksilla, kuten perhekeskeisyydellä.

Naomi-niminen kirjailija neuvoo mieskollegaansa Neiliä, joka koettaa kirjoittaa vakavasti otettavaa historiateosta:

”Olet kertonut minulle, miten sukupuolesi määrittää kaikkea mitä teet, ja että tällainen määrittely on sekä väistämätöntä että järjetöntä. Jokaista kirjoittamaasi kirjaa arvioidaan osana ’miesten kirjallisuutta’. — oletko koskaan harkinnut julkaisevasi kirjasi naisen nimellä?”

Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.

Jos jollakulla on enemmän valtaa kuin toisella, eikö jälkimmäisestä tule väistämättä sorrettu?

Julkaistu 11.4.20196.5.2019

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput inspiroi tarttumaan romaanikirjallisuuden helmiin, mutta chick litille ja yksinäisen Bridget Jonesin kännäämiselle ja kilojen kyttäämiselle ei vakavilta kriitikoilta ymmärrystä heru.

Arviot Kirja-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Maria Kurtti

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput (2018) koostuu tekijöiden kirjallisuutta käsittelevästä esseedialogista sekä kolmenkymmenen kotimaisen ja ulkomaisen romaanin lopetuksia tarkastelevista pienoisesseistä. Teos sai alkunsa Vuolan ja Melenderin käymästä keskustelusta: miksi romaanin päättäminen on kirjailijalle niin vaikeaa ja miksi edes suurimpien klassikkojen viimeisistä virkkeistä harva muistaa mitään?

Neljään lukuun jakautuvassa teoksessa valotetaan tekijöiden kirjallisia mieltymyksiä, lähestytään lopettamisen problematiikkaa kirjailijan näkökulmasta ja esitellään ”epäonnistuneita” romaanien lopetuksia sekä (kriittisellä otteella) myös yleisiä romaanin lopetuksen kaavoja. Lopuksi tekijät kertovat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia.

Kumpikaan tekijöistä ei juuri innostu perinteisestä juoniromaanista, vaan molemmat ovat kiinnostuneita erityisesti romaanin kielelliset seikoista, kuten tyylillisistä ratkaisuista. Kaikessa Vuolan ja Melenderin mieltymykset eivät käy yksiin, ja hyvä niin, sillä siten dialogi avaa lukijalle lisää kiinnostavia näkökulmia aiheisiin.

Tekijöiden lausumaton rajanveto ”korkean” ja ”matalan” kirjallisuuden välille ei jää lukijalle epäselväksi. Genrekirjallisuus ei kaavamaisine loppuineen tekijöitä juuri kiinnosta. Yksi genrekirjallisuutta edustava teos, Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna on kuitenkin otettu mukaan ikään kuin ”rumana kaverina”, jota vasten korkeuksistaan hymyävät, taitavasti lopetetut teokset näyttäytyvät entistäkin viehättävämpinä:

”Teoksen yhteydet toisen päähenkilön eli Mark Darcyn nimeä myöten Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon eivät riitä kohottamaan sen kaunokirjallista tasoa. […] Loppuratkaisu on itsestään selvä. Sen täytyy olla onnellinen ja kääntyä päähenkilölle voitoksi – eli rakkaudeksi, kun chick litistä on kyse. Jo antiikissa tunnettiin ajatus ”vakavasta” kirjallisuuden lajista (tragedia) ja ”ajanvietteestä” (komedia). Viihdekirjallisuudelta lukija ei etenkään kaipaa yllätyksiä tai poikkeamia.”

Herää kysymys: entäs sitten? Ehkä viihdekirjallisuudellakin on ansaittu paikkansa lukevan yleisön keskuudessa? Onko siitä haittaa, jos vaikkapa reilu tuhatsivuisen, hankaluutensa (eli ”korkeutensa”?) takia monelta kesken jäävän Infinite Jestin läpi kahlattuaan huoahtaa hetkisen höpsösti koheltavan Bridget Jonesin seurassa?

Ehkä pieni ennalta-arvattava viihde tekee vakavimmallekin ajattelijalle välillä hyvää – elämä on rankkaa, ja sen tietää myös murheisiinsa ryyppäävä Jones.

Joka tapauksessa kirjallisesti sivistyneiden kirjailijoiden tekstiä on nautinnollista lukea: Vuola ja Melender tietävät mistä puhuvat. Lisäksi romaanin lopettamisen haasteellisuus on kirjailijoille omakohtaisesti tuttua. Teos innoittaa lukemaan kiinnostavasti läpikäydyt, tutut ja tuntemattomat romaanit. Jos siis lukulistasi on jo ennestään pitkä, tulee se tämän teoksen myötä entisestään kasvamaan.

Antoisinta oli muutamankin suosikkini, kuten Albert Camus’n Sivullisen ja Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista löytyminen teoksesta. Sivullista käsittelevästä esseestä sain sytykkeen lukea James M. Cainin Postimies soittaa aina kahdesti, Kirjoituksia kellarista kohdalla taas sain vinkin tutustua Dostojevskiltä vaikutteita ottaneen, japanilaisen Osamu Dazain romaaniin Ei enää ihminen.

Kirjallisuutta käsitellään teoksessa helposti lähestyttävällä otteella, joten lukijan ei tarvitse tuntea kirjallisuudentutkimuksen termejä tai teoriaa saadakseen teoksesta jotakin irti. Kiinnostus kaunokirjallisuuden lukemiseen ja mahdollisesti myös kirjoittamiseen riittävät. Teos tarjoaakin aloitteleville ja vähän edistyneemmillekin kirjoittajille eväitä sanataiteensa kehittämiseen.

Maailmojen lopuissa siteerattu Jean-Paul Sartren lausahdus ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla” kuvaa osuvasti teoksessa keskeiseksi nousevaa ajatusta: lukijan rooli kaunokirjallisen teoksen kohdalla on yhtä tärkeä kuin kirjailijankin, sillä lukija on teoksen toinen tekijä. Taitava kirjailija ei aliarvioi lukijaansa, vaan jättää tilaa tulkinnalle. Tekijöiden mukaan romaanin loppu on onnistunut silloin, kun teoksen maailmaa ei ole kirjoitettu umpeen. Näin teos voi jatkaa elämäänsä lukijan mielessä vielä vuosia lukemisen jälkeen.

Tyylikkäästi kirjoitetulla teoksella on myös tyylikäs lopetus. Maailmojen loput päättyy Virginia Woolfin Majakkaa tarkastelevaan esseeseen ja loppuu seuraavasti: ”Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen, kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan – näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin.”

Julkaistu 18.12.2018