Poikani joka katosi – Oulun teatterin rohkea ja kantaa ottava näytelmä  huumeriippuvaisen nuoren vanhempien tuskasta ja epätoivosta

Oulun teatteri: Poikani joka katosi. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 18.9.2021. Ohjaus ja käsikirjoitus Heta Haanperä. Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Pukusuunnittelu Iida Ukkola. Äänisuunnittelu, äänimestari ja muusikko Rauno Paananen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Emilia Härmä. Rooleissa Joose Mikkonen, Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka ja Anne Syysmaa. Ennen valojen sammumista yleisön eteen asettuu riviin viisi vakavaa ihmistä. He kertovat, että  […]

Oulun teatteri: Poikani joka katosi. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 18.9.2021. Ohjaus ja käsikirjoitus Heta Haanperä. Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Pukusuunnittelu Iida Ukkola. Äänisuunnittelu, äänimestari ja muusikko Rauno Paananen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Emilia Härmä. Rooleissa Joose Mikkonen, Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka ja Anne Syysmaa.

Ennen valojen sammumista yleisön eteen asettuu riviin viisi vakavaa ihmistä. He kertovat, että  antiikin Ateenassa teatterilla oli rituaalinen luonne ja se käsitteli myös yhteiskunnan epäkohtia.  

Valot sammuvat, ja Oulun teatterin pienellä näyttämöllä vahva kerronta imaisee mukaansa. Hetken  mietin johdannon tarkoitusta, mutta asia unohtuu pian. Heta Haanperän ohjaama ja käsikirjoittama Poikani joka katosi on alusta lähtien voimakas ja koskettava näytelmä. 

Näytelmä kertoo huumeisiin ja huumeiden maailmaan kadonneen lapsen tai nuoren vanhempien epätoivosta. Keskiössä ovat äitien kokemukset ja tunteet. Päällimmäisiä tunteita ovat epätoivo, syyllisyys, epäusko, häpeä, hätä ja pelko.  

Jokainen pienikin toivon murunen on tärkeä, vaikka sisimmässään vanhemmat tietävät, että  murunen puhalletaan pois, ennen kuin siihen ehtii tarttua. 

Näytelmän teksti perustuu Mirjam Sumun pieneen sarjakuvateokseen Kuinka poikani katosi, mediassa julkaistuihin tarinoihin sekä asiantuntijoiden ja nuorten omaisten haastatteluihin. Käsiohjelmaankin painettu sarjakuva on vaatimaton, mutta näytelmässä on valtavasti sisältöä.

Oulun teatteri – Poikani joka katosi. Kuvassa Merja Pietilä ja Annina Rokka, kuva Kati Leinonen.

Vanhempien ääni kuuluu vahvasti, ja toivottomuus välittyy yleisöön. Heta Haanperä ja työryhmä eivät anna armoa. Rytmi on nopea, ja jokainen tietää, että asiat ja tunteet eivät muutu iloksi. Huumoria on vähän ja se on pääosin todella synkkää. Vapauttavaa naurua ei ole tarjolla kyynelten väliin. 

Neljää äitiä, ja samalla kaikkia huumenuorten äitejä esittävät Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka ja Anne Syysmaa. Isän ja veljen roolissa on Joose Mikkonen. Taitavat näyttelijät heittäytyvät vaativiin rooleihinsa. 

Uskon henkilöhahmoja – vaikuttaa, että näyttelijät oikeasti välittävät aiheesta.

Oulun teatteri antaa nuorten äideille äänen

Ahdistavuutta lisää, että asiat ovat totta. Huumeriippuvaiset ovat läheisilleen kamalia ihmisiä. Päihdeongelma on stigma ja häpeä, josta ei uskalleta puhua. Kuolema leijuu koko ajan ilmassa, velkoja peritään vakavaa väkivaltaa käyttäen ja rikolliset kiristävät velkoihin joutuneen läheisiä. 

Vanhemmat kokevat suurta syyllisyyttä. Äidit kysyvät toistuvasti itseltään, mitä he tekivät väärin? Jokainen on lukenut, miten ongelmat keskittyvät ja kasaantuvat ongelmaperheille. Stigma on vahva. 

Näissä perheissä on ollut kuitenkin rakkautta ja kaiken piti ollla hyvin. 

Äänen saavat nyt koulutetut keskiluokkaiset äidit, jotka häpeävät tilanneettaan ja kadehtivat tuttaviensa perhe-elämää ja heidän lastensa menestymistä – kirjoitettuja älliä ja hienoja työpaikkoja. 

Ongelmat kuitenkin todella kasautuvat heikko-osaisille, joilla ei yhteiskunnassa ole ääntä. Se, että joillakin menee vielä huonommin, ei toki vähennä näytelmän tai ihmisten kokemuksien merkitystä. Argumenttina vertailu on usein kestämätön, mutta asia on kuitenkin hyvä huomata.

Kekseliäs toteutus hämmästyttää

Lavalla on viisi arkisesti pukeutunutta ihmistä sekä nyrkkeilykehä naruineen. Kehässä on pieni koroke, jossa on luukku. Jukka Kyllösen lavastus on minimalistinen ja valoilla on tärkeä osa toteutuksessa. 

Reunalla miltei piilossa Rauno Paananen taikoo ääniä muun muassa sähkökitaralla. 

Huumeita käyttävä nuori on jokaisessa kohtauksessa läsnä, vaikka häntä ei fyysisesti nähdä näyttämöllä. Ratkaisu on hieno.  

Lavastuksen käyttö on paikoin hämmentävän kekseliästä. Taistelukehän narut ja nuoren reppu, vaihtavat sujuvasti käyttötarkoitustaan ja toimivat erilaisina symboleina eri kohtauksissa. 

Minimalistinen toteutus intiimillä pienellä näyttämöllä vaatii näyttelijöiltä paljon. Noin puolitoistatuntisessa näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä korostaa aiheen raskautta. Huumenuoren vanhemmat pelkäävät koko ajan. Elämä ei tarjoa taukoja ja huoli ei katso kelloa.

Oulun teatteri – Poikani joka katosi. Kuvassa Anneli Niskanen, Anne Syysmaa, Joose Mikkonen ja Annina Rokka, kuva Kati Leinonen.

Vahva viesti Oulun päättäjille

Näytelmässä on valtavasti tietoa huumeista, huumeiden käytöstä ja yhteiskunnan vastauksista  ongelmaan. Lait velvoittaisivat tukemaan myös päihdeongelmaisia, mutta todellisuudessa lakeja ei noudateta.  

Oulussa päihdeongelmien ennaltaehkäisyyn ja hoitamiseen käytetään minimaalinen määrä rahaa ongelman aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna. Muihin Suomen suuriin kaupunkeihin verrattuna käytetty rahamäärä on pieni, ja asialla kehdataan vielä kehuskella.  

Kaupunki, jonka kaduilla on ihmisroskia, on heikkoimmille tyly. Epäuskoa ja epätoivoa herättää  esimerkiksi käytäntö, jossa retkahtanut nuori potkitaan pois hoidosta. Juuri silloin, kun tarvittaisiin eniten apua, ihminen joutuu jonon hännille odottamaan kuukausia seuraavaa hoitokontaktia. Tämä epäkohta on korjattu esimerkiksi Tampereella. 

Oulun teatteri ja työryhmä ottaa poikkeuksellisen rohkeasti kantaa. Yksi teatterin tehtävistä on herättää tunteita ja ajatuksia. Poikani joka katosi -näytelmällä on myös suorasanainen viesti.  Tilastojen luetteleminen ja suorat sitaatit lehtiartikkeleista julistavat sanomaa häpeämättä. 

Aiheen käsittelytapa hämmentää aluksi, mutta tuntuu kuitenkin perustellulta – jopa raikkaalta.  Toivottavasti teatteri kutsuu Oulun päättäjät näytökseen. Uskoisin kokemuksen ainakin avaavan  silmiä.  

Hieno näytelmä kosketti ensi-illan yleisöä. Katharsista tai sovitusta ei tietenkään ole, sillä näytelmä on totta. Pieniä toivon murusiakin on kuitenkin mahdollista löytää. Poikani joka katosi -näytelmä on varmasti yksi niistä.

Edited 23.9. klo 12.28: Korjattu otsikkoa ja lisätty artikkelikuva.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Katkenneita lankoja kertoo uupumuksesta ymmärryksellä

Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen myös yhteiskuntaa.

Katkenneita lankoja – Tarinoita loppuunpalamisesta on tyylikäs, kovakantinen antologia, joka sisältää yhdeksän sarjakuvataiteilijan näkemyksiä uupumuksesta.

Kokoelmateoksen tarinat on koottu aitojen, työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Anssi Vieruahon ja Karoliina Korhosen toimittaman teoksen tuotoista suurin osa lahjoitetaan mielenterveystyöhön. Mukana on kokeneita tekijöitä suomalaisen sarjakuvan kentältä, mutta myös uusia nimiä.

Tuisku Hiltusen sanaton, irtoavien hiusten ympärille kietoutuva tarina ahdistuksesta ja väsymyksestä on vahva aloitus antologialle. Hiltusen tarina koskettaa ja muistuttaa tärkeästä asiasta: yksin ei pidä jäädä.

Seuraavaksi Emmi Niemisen utuinen ilmaisu näyttää, kuinka uupunut voi tuntea itsensä läpinäkyväksi. Niemisen kerronta on runollisen harmonista läpi tarinan. Ainoastaan tekstaus, joka näyttää koneella kirjoitetulta, pistää hieman silmään.

Sami Nyyssölän tuhruinen viiva kuvaa oivaltavasti loppuunpalamisen tunnelmaa. Rajallinen tila antologiassa tuo mukanaan haasteita, mutta pakottaa toisaalta keskittymään olennaiseen. Niko-Petteri Nivan tyylin pehmeys muodostaa kiinnostavan kontrastin sisältöön: siihen hetkeen, kun uupuneen läheisetkin tuntuvat taakalta ja lusikan kilahdus kupissa riittää rikkomaan keskittymisen.

Oululaislähtöisen Mari Ahokoivun abstrakti kerronta ilahduttaa väreillään ja on tehokas väline aiheen käsittelyssä. Uupumus rikkoo ihmisen ja kaikki aiemmin selkeä muuttuu sekasotkuksi. Milla Paloniemen työ taas muistuttaa tarinallisesti Hevoshullusta tuttuja sarjakuvia. Loppu on onnellinen ja sisältää opetuksen, mutta toteutus jää hieman pinnalliseksi.

Henri Tervapuron juutalaiseen tarustoon nimellään viittaava, sisältä kuollut ”Golemi” sijoittuu päähenkilön valinnallaan piristävästi vähemmistöön: myös duunariäijä voi uupua. Tervapuron väritys sytyttää ahdistavan, lisää vaativan ympäristön palamaan. Tämän tykittelyn jälkeen Avi Heikkisen selkeä, elokuvallinen ja graafinen tyyli tuntuu helpottavalta. Toimitustyö on siis onnistunutta. Antologian päättävän Anssi Vieruahon apokalyptinen maaliskuun aurinko kirvoittaa naurut tässä kaamoksessa. Yksityiskohtainen, mustavalkoinen maailma sopii loppuunpalaneen mestarin mielenmaisemaan.

Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen yhteiskuntaa, joka vaatii paljon ja tuottaa väsyneitä yksilöitä.

Osa tarinoista on omaelämäkerrallisia, vaikka esipuheessa painotetaankin haastattelujen osuutta. Se, kuinka haastatteluosuus tuodaan kerronnassa esille, vaikuttaa lukukokemukseen. Niemisen autofiktiivinen ”Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa” vetää lukijan suoraan kokemuksen keskelle, kun taas Paloniemen rempseä haastattelun korostaminen etäännyttää.

Kokonaisuutena Katkenneita lankoja on hieman epätasainen. Silti on virkistävää saada lukea sarjakuvia tärkeästä aiheesta. Vaikka antologia sisältää tyylillisesti ja kerronnallisesti erilaisia kertomuksia uupumisesta, ydinsanoma pysyy. Kuka tahansa voi väsyä. Ennen joulua ja etätöiden ja -opintojen tiimellyksessä se on hyvä ja lohdullinen muistutus.

Katkenneita lankoja on esillä myös Oulun sarjakuvafestivaaleilla 2020 joulukuun 8. päivään asti.

Reija Korkatti

Oululainen kirjailija.

Lue lisää:

Arvio: Oulun Ylioppilasteatterin uusi sovitus Shakespearen komediasta Kesäyön unelma on ihastuttavan hölmö

Kesäyön unelman teema on ikiaikainen: rakkaus. Oulun ylioppilasteatterin uudessa versiossa aihe päivitetään onnistuneesti nykyaikaan, Petri Huttunen kertoo teatteriarviossaan.

Oulun Ylioppilasteatteri: Kesäyön unelma. Käsikirjoitus William Shakespeare. Suomennos Paavo Cajander. Ohjaus ja sovitus Lotta Aakko. Apulaisohjaaja Kalle Haataja. Tuottaja Jarno Friimäki. Apulaistuottaja ja grafiikka Suvi Lindholm. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Anniina Kämäräinen, Emmi Leiponen, Henni Saaranen. Äänisuunnittelu ja toteutus Kalle Haataja, Jaakko Rosnell. Lavastus ja tarpeisto Eveliina Regina, Henni Kurttila. Puvustus Raija Kurkela, Satu Kinnunen. Maskeeraus ja kampaus Katri Alanko, Jutta Pirttilahti, Laura Määttä, Eveliina Regina.

Rooleissa: Kasim Cevirel, Minna Rahko, Jaakko Rosnell, Essi Karjalainen, Maija Koivulampi, Laura Määttä, Daniel Uher, Emma Hirvilammi, Jarkko Iisakka, Anna-Leena Salmijärvi, Reetta Määttä, Elisa Leppänen, Petri Piirainen, Hanna Pakanen, Emmi Hatula, Ella Korkeala ja Jutta Pirttilahti. Valvenäyttämö Ensi-ilta 6.11. Viimeinen näytös 29.11.

Mitä saadaan kun annetaan Shakespearen kahjoin näytelmä, jonka sisällä on sitäkin pöljempi näytelmä, Oulun ylioppilasteatterin innokkaan työryhmän käsiin? Tuloksena on odotetusti riemastuttavaa hölmöilyä. Ohjaaja Lotta Aakko on tuonut taianomaisen klassikkonäytelmä Kesäyön unelman tapahtumat nykypäivään alkuperäistekstiä kunnioittaen.

Kuulin epäilyjä, onko Shakespeare enää ajankohtainen? Oulun ylioppilasteatteri on säväyttänyt muun muassa rohkealla ja huikealla spektaakkelilla Suuri Peto!, mutta nyt on kaivettu pölyn alta yli 400 vuotta vanha näytelmä. Voiko paljon esitetystä näytelmästä löytyä vielä jotain uutta?

Kysymys ei lopulta ole mielekäs. Keskustelua voisi jatkaa moneen suuntaan: Ovatko kirjallisuuden klassikot ajankohtaisia vai pitäisikö niidenkin lukeminen lopettaa?

Kuten monen klassikon kohdalla, myös Kesäyön unelman teema on ajaton: rakkaus. Ihmisiä naurattavat edelleen samat aiheet kuin antiikin tai renessanssin aikana, vaikka komedian kaikki nyanssit ja piikit eivät ehkä välity sellaisenaan nykykatsojalle.

Alkuperäisessä Kesäyön unelmassa (A Midsummer Night´s Dream, 1595 tai 1596) kuningas Theseus ja amatsoni Hippolyta ovat menossa naimisiin Ateenassa. Oletusten mukaan, Shakespeare kirjoitti näytelmän ylhäisön häihin, joissa kerrotaan kuningatar Elisabetin olleen mukana.

Ylioppilasteatterin versiossa Ateena on vaihdettu Ateena Oy:ksi ja Theseus (Kasim Cevirel) on yhtiön toimitusjohtaja. Antiikin konventioita tai Elisabetin ajan ylhäisön suhteita ei näin tarvitse edes pohtia.

Juoni on kiltisti sanottuna sekava. Hermia (Essi Karjalainen) ja Lysander (Maija Koivulampi) ovat rakastuneita. Demetrius (Daniel Uher) rakastaa Hermiaa (Essi Karjalainen). Helena (Laura Määttä) on rakastunut Demetriukseen.

Hermian isä Egeus (Jaakko Rosnell) on valinnut Demetriuksen Hermian puolisoksi, ja isän sana on laki.

Toimitusjohtaja Theseus lausuu:

Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää. (Suom. Paavo Cajander)

Lysander ja Hermia pakenevat keskuspuistoon, jossa Ateena Oy:llä ei ole valtaa päättää puolisoista, saati rakkauden kohteista. Demetrius ja Helena seuraavat.

Keijukuningatar Titania (Emma Hirvilammi) ja keijukuningas Oberon (Jarkko Iisakka) riitelevät. Kujeileva haltia Puck (Anna-Leena Salmijärvi) ja Oberon sekoittelevat lemmenrohtoja. Oberon on näet nähnyt ihmispolojen hädän, ja hän päättää saattaa valitsemansa parit yhteen lemmentaioilla.

Puistossa harjoittelee myös huvittavan huono yhtiön työläisten teatteriseurue. Haltia Puck taikoo seurueen päsmäri Pulmalle (Petri Piirainen) aasin pään. Keijujen kuningatar herää, ja rakastuu taiottuna päätä pahkaa ensimmäiseen näkemäänsä otukseen, aasipäiseen näyttelijään. Kun muutkin lemmentaiat osuvat vääriin kohteisiin, riemastuttava sekasotku on valmis.

Tunteikas lausunta on osa komediaa

Lotta Aakko on valinnut näytelmän pohjaksi Paavo Cajanderin vuoden 1891 suomennoksen. Kuten Thesuksen sanoissa edellä, kieli on vanhahtavaa. Uudempia suomennoksia eri nimillä on useita, ja mietinkin, miksi vanhin on valittu.

Pian näytelmän alettua ymmärrän valinnan. Vanha teksti on lausuttuna ylettömän mahtipontista kepeässä näytelmässä, ja tärkeä osa ylioppilasteatterin komedian tehoa. Vaikka esimerkiksi Jarkko Iisakka vakuuttaa lausunnallaan, tässä ei ole oleellista, onko näyttelijä täysin tekstissä sisällä. Odottamani harrastelijateatterin heikkous onkin käännetty vahvuudeksi.

Näyttelijätyö on innostunutta. Tätä on varmasti kiva tehdä, mikä välittyy yleisöön, olematta hetkeäkään kiusallista. Uudessa tulkinnassa Hermia on kiukutteleva pikkutyttö ja Demetrius välinpitämätön teinipoika. Vaatteet ovat nuorisomuotia parinkymmenen vuoden takaa.

Lavasteina toimivat graffitein koristeltu penkki ja paikasta toiseen siirtyvät kukkapuskat. Puvut ovat hienoja, etenkin keijujen ja haltian asut ja maskeeraus ihastuttavat huolellisella toteutuksellaan.

Kerrontaa kuljettaa Jaakko Rosnellin kitaralla soittamat, Shakespearen aikalaisen, John Dowlandin luuttulaulut. Kansallisoopperassa oppisopimuskoulutuksen saanut ohjaaja Aakko on ujuttanut mukaan myös oopperakappaleen Offenbachin teoksesta Hoffmanin kertomukset. Emma Hirvilammi laulaa kauniisti keijujen kuningattarena.

Keijun laulu ja kitaramusiikki sopivat näytelmän tunnelmaan ja tematiikkaan. Ylevät sanat tunteikkaasti lausuttuna luovat hulvattomaan komediaan huvittavia kontrasteja. Näytelmä pysyy koossa, vaikka esimerkiksi ylevä kieli, kaunis oopperakappale ja railakas hupailu saattavat vaikuttavat yhteen sovittamattomilta.

Rakkautta ja intiimiä teatteria poikkeusoloissa

Jotakin teatterista jää silti puuttumaan, kun pakko on sanellut yleisöksi vain kourallisen maskien takaa katsovia silmäpareja.

Hymyilen kuitenkin näytelmän jälkeen, ja mietin kokemusta. Lopulta tärkeimmäksi ajatukseksi hahmottuu hyvä mieli. Ehkäpä Kesäyön unelma on edelleen yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä kepeyden ja railakkaan huumorin takia. Poikkeusaikana tarvitaan rakkautta ja pakoa kylmästä todellisuudesta. Toki teksti on myös yksi Shakespearen lyyrisimpiä.

Runollinen teksti on myös haastavaa seurattavaa, etenkin näin vauhdikkaassa näytelmässä. Mietinkin, olisinko pysynyt kaikissa käänteissä mukana, jos en tuntisi alkutekstiä.

Rakkaus on ikiaikainen teema: kuka saa rakastaa ja ketä? Lotta Aakon päivitetyssä klassikossa Lysander on nainen. Kysymys kielletystä sekä sallitusta ja hyväksyttävästä rakkaudesta tuo näin tarinaan uuden kerroksen, sillä homoseksuaalisista suhteista kuulee edelleen tuomitsevia kannanottoja.

Ratkaisu on oivaltava ja tuo oikeasti lisäarvoa näytelmälle ja tulkinnoille. Tämä on mainittava, sillä väkivalloin päälle liimatut gender- tai sukupuolipelit ovat vain kyllästyttäviä.

Onko sadussa onnellinen loppu? Miten onnistuu näytelmän sisäinen, ehkäpä teatterihistorian hulvattomin näytelmä? Oliko osa vain unta, vai kenties kaikki?

Haltija Puck antaa vinkin:

Luulkaa, että nukahtain
Näkyjä nyt näitte vain,
Että tämä heikko ilvi
On vaan tyhjä unipilvi.

Juttua muokattu 18.10: Korjattu tekijätietojen nimiä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Teoksen henkilöt ovat uskottavia, epätäydellisiä ihmisiä, jotka kaipaavat rakkautta ja kipuilevat kukin haavojensa kanssa.

Helsingin Sanomien toimittajan Satu Vasantolan (s. 1965) esikoisteos En palaa takaisin koskaan, luulen kertoo pysäyttävän tarinan juuriltaan lähteneistä ja menneisyytensä piinaamista ihmisistä.

Eteläpohjalaisesta maalaiskylästä Helsinkiin muuttanut ja juristiksi opiskellut Susanna on sukulaisten silmissä vieraalta tuntuva ”herra”. Irakilainen Fatima on paennut lastensa ja veljensä kanssa Suomeen kotimaansa väkivaltaa. Susannan eno Tapio muuttaa 60-luvulla töiden perässä Ruotsiin, jossa finnjävelit ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Epäreilun kohtelun suututtamana hän tekee kohtalokkaan virheen ja palaa nöyryytettynä kotiin.

Pakolaisten ja Tapion tarinat hyljeksittyinä muukalaisina rinnastuvat teoksessa alleviivaamatta. Niin ikään lapsesta saakka hyljeksitty Susanna ottaa Fatiman lapsineen kotiinsa asumaan. Teoksessa kuvataan inhimillistä kärsimystä eri muodoissaan, mutta koskettavimmillaan se on, kun aito lähimmäisenrakkaus ja lämpö pilkahtavat esiin, usein arkisissa ja pienissä teoissa.

Susannan mumma tuo kontrastia juurettomille hahmoille. Mummola on suvun kiintopiste ja turvapaikka. Pelkäksi uhrautuvaksi äitihahmoksi mumma ei kuitenkaan typisty, vaan raskasta salaisuutta kantava nainen on toiveineen ja seksuaalisine haluineen aidon moniulotteinen ihminen.

Kolmeen osaan jaettu romaani on useista miljöönvaihdoksistaan ja isohkosta henkilökavalkadistaan huolimatta eheä kokonaisuus. Taitavasti rakennettu tarina koukuttaa ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Tekstin ajoittaiset epätavalliset sanajärjestykset pistävät aluksi silmään. Ne tuovat teokseen vanhahtavaa maalaismurteen sointia, ja sopivat hyvin etenkin mumman suuhun. Myös se-pronominin käyttäminen henkilöistä tuo maaseutu–Helsinki -vastakkainasettelun tematiikkaan sopivaa puhekielisyyttä.

Teoksen henkilöt ovat uskottavia, epätäydellisiä ihmisiä, jotka kaipaavat rakkautta ja kipuilevat kukin haavojensa kanssa. Maailmassa paha saa harvoin palkkansa eivätkä kaikki haavat parane, mutta hyväkin ottaa joskus erävoiton. Toisista huolta pitämällä, olemalla ihminen ihmiselle, pelastetaan henkiä ja luodaan elintärkeää yhteisöllisyyttä; yksin ei selviä kukaan.

Vihapuheen ja vastakkainasettelun ajassa onnistuu Vasantolan humaani teos herättämään uskoa ihmiseen ja yhteiseen tulevaisuuteen. Teosta voi suositella kaikille synnyinmaahan ja asuinpaikkaan katsomatta, pienellä varoituksella tosin.

Romaanin henkilöiden mukana eläminen voi vakavasti horjuttaa lukijansa maailmankatsomusta.

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Arvio: Kesäleffoissa kuolleet kertovat tarinoita

Kuten aina ennenkin, siellä missä on kapteeni Jack Sparrow on myös kasa kirouksia, joku joka haluaa hänet hengiltä, kompassi ja rutkasti sekasortoa.

Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales)

Pääosissa: Johnny Depp, Javier Bardem, Brenton Thwaites, Kaya Scodelario, Geoffrey Rush

Käsikirjoitus Jeff Nathanson, ohjaus Joachim Rønning, Espen Sandberg

Ensi-ilta: 24.5.2017

 

The Mummy (The Mummy)

Pääosissa: Tom Cruise, Annabelle Wallis, Sofia Boutella, Jake Johnson, Russell Crowe

Käsikirjoitus David Koepp, Christopher McQuarrie, Dylan Kussman, ohjaus Alex Kurtzman

Ensi-ilta: 9.6.2017

 

Sanonta ”Dead men tell no tales” ei pidä paikkaansa tänä kesänä, kun valkokankaalle rynnistää lauma aavemerirosvoja ja muumio.

Pirates of the Caribbean- ja Muumio -tuotannot ovat palanneet valkokankaille vuosien tauon jälkeen. Kumpikin franchise on tosin sitten viime näkemän uusinut reippaasti tekijäkaartiaan, ja tulos näkyy myös jäljessä.

Eriskummallisen suomenkielisen nimen saanut Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revenge jatkaa tutulla parivaljakolla, kapteeni Jack Sparrow’lla (Johnny Depp) ja Hector Barbossalla (Geoffrey Rush), tuoden mukaan joukon uusia hahmoja, kuten aiemmista elokuvista tuttujen Will Turnerin (Orlando Bloom) ja Elizabeth Swannin (Keira Knightley) pojan Henry Turnerin (Brenton Thwaites).

Kuten aina ennenkin, siellä missä on kapteeni Jack Sparrow on myös kasa kirouksia, joku joka haluaa hänet hengiltä, kompassi ja rutkasti sekasortoa. Tekijätiimi on onnistunut luomaan näistä elementeistä kokonaisuuden, joka on taattua Pirates of the Caribbeanin tyyliä, mutta silti täysin uusi ja erilainen tarina. Vanhaan tapaan tarina kuitenkin luottaa vanhoihin taruihin: neljännessä elokuvassa etsittiin nuoruuden lähdettä, tällä kertaa etsinnässä on Poseidonin kolmikärki.

Elokuvassa Jack vapauttaa vahingossa vanhan vihollisensa, merirosvojen metsästäjä Salazarin (Javier Bardem), jonka hän aikoinaan huijasi ikuiseen kadotukseen. Jackin tajutessa mitä hän on tehnyt, hän liittoutuu vanhan vihollisensa Barbossan, vanhan ystävänsä pojan Henry Turnerin ja noituudesta kuolemaan tuomitun Carina Smythin (Kaya Scodelario) kanssa matkalle kohti Poseidonin hautaa.

Jokainen elokuva on ottanut aina askeleen yhä yliluonnollisempaan suuntaan. Uusimmassa elokuvassa teemaa vietiin taas hieman pidemmälle fantasian puolelle lisäämällä enemmän luurankoeläimiä — yksi apinahan ei sarjan viidennessä osassa riitä enää mihinkään. Aavelaivojakin miehistöineen on Lentävän Hollantilaisen palatessa jopa kaksin kappalein.

Visuaalisesti uusin Pirates of the Caribbean on erittäin hieno elämys, erikoistehosteissa ei ole säästelty. Musiikillisesti koin pienen pettymyksen, sillä säveltäjän vaihtuessa Hans Zimmeristä ja Klaus Badeltista Geoff Zanelliin on myös moni tuttu musiikki jäänyt pois, jonka vuoksi leffasta tuntui puuttuvan jotakin oleellista.

Vaikka uudessa Muumiossa ei olekaan yhtään vanhaa hahmoa jäljellä, se on muuten saman vanhan toistoa. Uusin elokuva toimii siirtymänä kahden sarjan välillä, tekohengittäen uutta elämää vanhaan sarjaan ja samalla luoden kokonaan uudet hahmot uudelle Dark Universe -sarjalle. Alkuperäiset Muumio-elokuvat (1932–1955) kuuluvat Universal Monsters -sarjaan, niiden tunnetummat uudelleenfilmatisoinnit ja jatko-osat taas muodostavat vuosituhannen vaihteen Muumio-trilogian (1999–2008).

Uusimmassa Muumiossa nimikkohahmo muumio on tällä kertaa viety pois luonnollisesta ympäristöstään Egyptistä. Nyt rymistelyt sijoittuvat Englantiin, tarkasti sanottuna Oxfordiin ja Lontooseen. Muuten kuvio on täsmälleen sama kuin aina ennenkin: keskiössä on vahingossa herätetty murhanhimoinen (ja melko vähäpukeinen) muumio, joka pitäisi jotenkin pysäyttää.

Uuden leffan Nick Mortonin (Tom Cruise) hahmo on kuin hieman huonompi versio aiempien Muumioiden Rick O’Connelista (Brendan Fraser). Mortonin hieman koominen aisapari Vail (Jake Johnson) ja sankaritar Jenny (Annabelle Wallis) tuovat myös vahvasti mieleen aiempien elokuvien vastaavat hahmot. Oikeastaan ainoa kokonaan uusi asia on se, että muumioksi on tällä kertaa valittu nainen, Ahmanet (Sofia Boutella).

Aiemmat elokuvat ovat myös luottaneet esimerkiksi siihen, että autiomaassa muumiot ovat nostattaneet hiekkamyrskyjä haitatakseen kirouksen vapauttaneiden tutkijoiden elämää. Samaan luotetaan myös tässä elokuvassa mikä vie hieman uskottavuutta, sillä kuten sanottua, leffassa ollaan keskellä Lontoota. (Viimeksi siellä käydessäni siellä ei ollut hiekkaa edes pieneen myräkkään, saati sitten Saharaan verrattavaan myrskyyn. )

Kumpi franchise siis vie lopulta kuumimman kesäleffan tittelin?

Arvelisin Pirates of the Caribbeanin olevan onnistuneempi sarjan henkiinherätys. Sarjan parissa kasvaneena en pettynyt, vaan leffakokemuksena se jopa ylitti omat ennakko-odotukseni.

Itsenäisenä elokuvana myös The Mummy on ennalta-arvattavuudestaan huolimatta hyvinkin katsottava, vaikkei se sarjan muut elokuvat nähneelle valitettavasti tarjoakaan mitään uutta ja ihmeellistä.

Anu Vehkomäki

Lue lisää:

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham kannustaa lukijaa asettumaan muiden asemaan.

Sadut elävät alitajunnassamme yhtä sitkeästi ja huomaamattomasti kuin aluskasvillisuus.

Satu siirtyy sujuvasti sukupolvelta toiselle, sillä sadut ovat ajattomia, sitomattomia tiettyyn vuoteen tai vuosituhanteen. Tuhat prinssiä suutelee tuhatta prinsessaa tuhat kertaa, menneisyydessä, tulevaisuudessa ja nykyisyydessä. Olipa kerran ja toisen kerran, ja kolmannenkin.

Parhaimmillaan sadun uudelleenkerronta avaa lukijalle uuden ja raikkaan tulkinnan vanhasta tarinasta. Kiusaannuttavimmillaan se tarjoaa saman kuluneen tarinan seksillä ja väkivallalla kuorrutettuna.

Michael Cunninghamin teos Villijoutsenet ja muita kertomuksia sijoittuu lukijan onneksi ensimmäiseen kategoriaan. Teos sisältää 11 upeasti kuvitettua satua ja tarinaa, joiden kerronta seurailee uskollisesti satujen kaarta: kaunotar saa hirviönsä, Lumikki suudelmansa, Tähkäpää pääsyn alas tornista.

Cunninghamin suurin ansio on siinä, kuinka huolellisesti hän avaa aiemmin selittämättömäksi jääneitä motiiveja. Miksi olkia kullaksi kehrännyt Tittelintuure haluaa itselleen prinsessan esikoisen, miksi noita-akka rakentaa talon piparista ja karamelleista?

Toisin kuin valitettavan monessa satuaiheisessa romaanissa, Cunninghamin tekstissä satujen viattomuuden turmeleminen rietastelulla ei ole itseisarvo. Keskeistä on sen sijaan se, että satuhahmojenkin teoilla on aina seurauksensa, eivätkä asiat tapahdu tyhjiössä. Kun Jaakko katkaisee pavunvarren jättiläisen alta, kuinka käy jättiläisen vaimolle? Millä rahalla myöhäiskeski-ikään ehtinyt joutsensiipinen prinssi maksaa vuokransa?

Cunningham kirjoittaa niin kuin keskiluokkainen Pulitzer-palkittu yhdysvaltalainen menestyskirjailija kirjoittaa: varmasti, hienostuneesti ja tyylikkäästi. Tarinat ovat pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia, joten koko 150-sivuisen teoksen ahmaisee hetkessä.

Ensilukemalla jää silti hieman epäselväksi, miksi koko teos on kirjoitettu. Kertomukset ovat kyllä kauniisti kerrottuja, höyhenenkevyen helppolukuisia, mutta mikä niiden funktio on?

Toinen lukukerta tarjoaa yhden mahdollisen vastauksen. Cunninghamin teksteistä puuttuu nimittäin satuihin oleellisesti kuuluva moraalinen opetus. Tuomittavaksi tarkoitettuja hahmoja kohtaan Cunningham synnyttääkin myötätuntoa. Oikean ja väärän tarkan erottelun tilalla on ambivalenssi. Paha saa edelleen palkkansa, mutta toisinaan aivan ansaitsemattomasti.

Tätä korostaa Cunninghamin toistama lukijan suora puhuttelu. Kerrontakeino saa lukijan kokemaan lukemansa henkilökohtaisemmin, läheisemmin.

Kenties siinä piileekin sadun opetuselementti, modernisoituna versiona vain. Cunningham kannustaa lukijaa asettumaan sekunniksi muiden asemaan, jotta hän ymmärtäisi, mikä teki hirviöstä hirviömäisen.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: