Rakas, raastava koti-ikävä

Pala sydäntämme on aina siellä, minne ikävöimme.

Kolumni  | 

Teksti Eero Manninen

Muutin Ouluun lähes kymmenen vuotta sitten Vantaalta. Ajatuksenani oli opiskella nopeasti maisteriksi ja muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle. Ihan niin se ei kuitenkaan mennyt. Opiskelun ohessa lähdin mukaan ensin ylioppilaskuntatoimintaan ja sitten kunnallispolitiikkaan. Päädyin lopulta ”firmamme” pääsihteeriksi ja nyt ihmettelen kuluneita vuosia hämmästyksen vallassa. Olen muuttunut vuosien saatossa ihmisenä varmasti valtavan paljon, mutta yksi asia on pysynyt aina samana: ikäväni pääkaupunkiseudulle ja Helsinkiin.

Koti-ikävä ja kaipuu ovat maailman kauneimpia asioita. Annan silloin tällöin ikäväni ottaa minut valtaansa ja viedä minut mukanaan. Siihen yhteen iltapäivään kauppatorilla ukkini kanssa, kun söimme herneitä ja ukki kertoi minulle, minne laivat menevät. Siihen päivään Suomenlinnassa, jolloin oli olemassa vain rantakalliot, meri ja horisontti. Tai siihen yhteen kesäyöhön helsinkiläisellä laiturilla, kun tähdet tuikkivat kirkkaammin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kiireiseen ihmisvilinään ja sporien kolinaan. Ikävän syleily on joskus raju, mutta ei koskaan kylmä. Koti-ikävä on aina lämmintä, ja siihen liittyy valtavasti rakkautta. Koti-ikävämme antaa meille juuret.

Kun lähdemme kotoamme takaisin opiskelu- tai työpaikkakunnallemme, tunnemme haikeutta ja merkityksellisyyttä, jota ei tunnu missään muussa tilanteessa. Olen lukemattomat kerrat istunut lentokentällä odottamassa Oulun-koneen lähtöä ja vain tuijotellut hölmistyneesti hymyillen ikkunasta ulos mieleni tulvillaan uusia muistoja. Pala sydäntämme on aina siellä, minne ikävöimme. Siksi meidän pitää mennä sen luokse, ollaksemme kokonaisia.

Ikävämme saa meidät elämään. Se antaa ikävämme kohteen lisäksi merkityksen myös sille paikalle, jossa olemme ja saa sielumme lentämään. Siksi paluu kotiin tuntuu aina niin erityiseltä. Ja totta kai ikävä myös sattuu, mutta siihen liittyy aina suloinen odotus seuraavasta kohtaamisesta.

Toivottavasti emme koskaan menetä kykyämme tuntea kaipuuta. Se on yksi inhimillisimmistä ja kauneimmista tunteista, joita meillä on.

Mika Waltarin runo Kirje on kaunein koskaan lukemani kuvaus ikävästä, kaipuusta ja haaveilemisesta, ja saan tuosta runosta aina valtavan paljon voimaa. Runon kaksi viimeistä säkeistöä erityisesti:

Suuren kaupungin unet elivät meissä,
värisevällä varjoilla oli oudon levottomat silmät,
muistatko vielä?

Rakas, suloinen ystävä,
ikävöitkö niin kuin minä
sinistä aamua Riemukaaren alla?

Julkaistu 18.2.2015 numerossa 2/2015

Eero Manninen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri. Twitter: @EeroManninen

Lue seuraavaksi

En halua olla autoilija – ja se horjuttaa käsitystä aikuisen elämästä

Sanna Häyrynen

Kolumni

26.6.2019

Kerro vaikeuksistasi myös somessa

Laura Tauriainen

Kolumni

6.6.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821