Olen tällä kolumnipaikalla puolustanut humanismia. Opiskelenhan kirjallisuutta, rakastan taiteita ja palvon sivistystä. Kesällä aloin taas pohtia humanismin toista puolta. Eikö klassinen humanismi, siis luottamus ihmisen kykyihin, ole ajanut meidät tilanteeseen, jossa olemme: lopun partaalla. Enkä ole kovin ylidramaattinen näin todetessani.
Kerrataanpas mediasta, mitä kaikkea kesällä tapahtuikaan. ”Tutkimus: Maapallo siirtynyt uuteen suuren joukkotuhon aikaan – ihminen vaarassa kadota”, otsikoi Helsingin Sanomat 20. kesäkuuta. Sitten tuli Brexit ja terroristi-iskuja, kovia uutisia. Heinäkuu oli taas hieman kuivaa aikaa, ja iltapäivälehdet kunnostautuivat pelottelemaan ihmisiä Venäjän sotavoimilla ja mansikkakriisillä.
”Varoitus: Maailman megafauna vaarassa kuolla pois”, Uusi Suomi uutisoi elokuun alussa nojaten 40 tutkijan tekemään ennusteeseen. Mutta sitä ei ehditty miettiä, kun Anttila meni konkurssiin, ja netistä tilattu alennusleivänpaahdin uhkasi jäädä saamatta. ”Maapallon luonnonvarat loppuvat tänään” (IS. 8.8). Mutta on jo alkusyksy, ja hallituskin heräilee levittämään kriisitietoisuutta ja vuoroin sättimään suomalaisia ankeasta ilmapiiristä.
”Suomi on pelokas kansa”, Katajanokan oraakkeli ja hieno mies Sixten Korkman totesi vasta Yle Radio 1:ssä. Niin kai. Suomalaiset pelkäävät muun muassa yrittäjyyttä, ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä, Sannin tuhmia sanoituksia, Putinia ja mitä heistä ajatellaan (oma analyysini – ei Korkmanin).
Olen hämmästynyt siitä, miksi ihmiset eivät pelkää hysteerisissä määrin sitä, että heidän lapsensa joutuvat todistamaan todennäköisesti ennenäkemättömiä ympäristökatastrofeja, suurnisäkkäiden joukkotuhon ja jopa ympäristösotia. Tästä ei edes Korkman puhu. Tästä ei puhu juuri kukaan muu kuin ilmastotutkijat, muutamat esseistit ja taiteilijat, joita kukaan ei ehdi kuunnella.
Humanismin kritiikki nousi voimakkaasti esiin toisen maailmansodan jälkeen. Osa valistusajan filosofian arvostelijoista näki keskitysleirit, ei humanismin epäonnistumisena, vaan johdonmukaisena jatkumona humanismille. Jean-Paul Sartren mukaan humanismin vastinpari on rasismi: humanismi perustuu poissulkemiselle, ei-valkoisten toiseuttamiselle. Ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin mukaan humanismi, joka orjuuttaa luontoa, kykenee orjuuttamaan myös muita ihmisiä. Ihmisyyden asettaminen luonnon yläpuolelle johtaa siihen, että humanismi tuhoaa lopulta itse itsensä.
Lévi-Straussin päätelmä itsensä tuhoavasta humanismista on monella tasolla ajankohtaisempi kuin koskaan. Miksi jauhamme triviaaleista asioista samalla, kun käännytämme hädänalaisia ihmisiä kuolemaan ja vedämme koko elonkirjoa vessanpöntöstä alas? Kyse ei ole tiedonpuutteesta. Tiedetään, että tiukennetulla turvapaikkapolitiikalla tapetaan ihmisiä. Tiedetään, että maapallo ei kestä esimerkiksi nykyisenlaista lihankulutusta. Mutta silti moni hyväksyy tämän, jos ei ihanteissaan, niin käytännössä.
Antti Nylénin mukaan ihmisten ajattelun ja käyttäytymisen välillä on ”kivulias ratkelma”. Ihminen on tekopyhä. Ajatuksessa voi olla nihilismin siemen, mutta myös kohta, jossa on katsottava omaa rumuuttaan peilistä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat johtaneet humanismin saavutusten lisäksi luonnon ja ihmisten alistamiseen. On aika siirtyä kohti posthumanismia – maailmaa, jossa ihmiset eivät ole enää etusijalla.
