Liikunta ja terveys puhututtavat aina. Länsimaalaisten ihmisten työnkuvan muuttuessa entistä enemmän istumatyöksi ja sen seurauksena painon noustessa, myös liikunnan harrastaminen nousee säännöllisesti otsikoihin. On kapinaa ja kampanjaa, puolesta ja vastaan.
Oman lajin löytäminen on mielestäni hyvin keskeisessä osassa aktiivista arkea. Nykyään tarjontaa on kuitenkin niin paljon, että seurauksena on samanlainen valinnanvaikeus kuin marketin jogurttihyllyä katsoessa. Pää menee pyörälle, kun pitäisi tietää mitä ja millaista haluaa: crossfittiä, hiittiä, huuppausta, lavista, parkouria vai piloxingia? Ota nyt noista selvää.
Usein käykin niin, että uuden kokeilemisen sijaan päätyy aina tuttuun ja turvalliseen, mutta ehkä hieman tylsään, vaihtoehtoon. Kannattaa kuitenkin uskaltaa kokeilla!
Voin tunnustaa, että alakouluikäisenä liikunnan numeroni oli seiska, terveisiä vaan liikkaopelleni. Ongelmana oli se, että vielä vuosituhannen vaihteessa koululiikunta tarkoitti perinteisten lajien harrastamista: luistella ja hiihtää piti, telinevoimistelusta ei päässyt eroon muuta kuin uskaltautumalla puomille.
Kun lukiossa saikin liikuntatunnilla valita haluamansa eri vaihtoehdoista ja lajeista, numeroni vaihtui kymppiin. Nykyään olenkin jo alan ammattilainen.
Olisiko tämä ollut mahdollista, jos olisin antanut periksi seiskan musertamana, enkä olisi lähtenyt kokeilemaan uusia erilaisia lajeja? Ei, enpä usko.
Liikuntaan rakastuminen on vaatinut asennemuutosta omien korvien välissä, sen hyväksymistä, että kaikki ei sovi kaikille. Kun oman lajin vihdoin onnistuu löytämään, pakkopullasta kehkeytyy mielekäs ajanviettotapa, joka lisää terveyttä ja parantaa arkea niin fyysisellä kuin psyykkisellä tasolla. Minun rakkauden kohteeksi osoittautui kuntonyrkkeily, enkä voisi enää kuvitella eläväni ilman sitä.
Valitettava totuus on se, että pieni joukko treenaa lähes liikaa, ja hyvin suuri joukko ei taas liiku juuri lainkaan.
Helsingissä vuosittain järjestettävillä liikuntalääketieteen päivillä asia oli jälleen tänä vuonna esillä. Uusien liikuntasuositusten mukaan aerobista matalan intensiteetin liikuntaa pitäisi harrastaa 150 minuuttia viikossa tai vaihtoehtoisesti 75 minuuttia korkeamman intensiteettitason liikuntaa, vähintään 10 minuutin jaksoissa.
Alan tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet sen, että vain pieni osa aikuisista yltää suosituksiin. Ongelmaksi tuntuu muodostuvan vähän liikkuvien motivointi liikunnan pariin.
Terveysalan ammattilaisena ja lääkärinä mietin liikunnan terveyshyötyjä: vastaanotolla voin yrittää motivoida ihmisiä liikkumaan vetoamalla paraneviin veren rasva-arvoihin tai kardiorespiratorisen kunnon kohoamiseen. Liikunnanohjaajana taas yritän painottaa liikkumista liikkumisen ilosta, ja sitä, että tunneille saa ja pitää tulla omana itsenään.
Sen sijaan, että kauhistelisi 150 minuutin mittaista treeniä, voi keskittyä lisäämään arkiliikuntaa, vaihtamalla vaikka automatkat pyörään. Tai voi aloittaa 30 minuutin liikuntatunneista, joita nykyään on myös paljon tarjolla. On myös niin, että kun sen oman lajin on löytänyt, niin 150 minuuttia viikossa täyttyy todella nopeasti.
Ohjaan tällä hetkellä kuntonyrkkeilyä ja Oulun korkeakoululiikunnalla erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Minun tunneillani ei hikeä säästellä, sen voivat varmaan kaikki siellä käyneet allekirjoittaa. Korvatulpat olisivat varmaan monelle tarpeen kun ohjaajan ääni raikaa kilpaa säkkien pauhun kanssa.
Tiedän profiloituvani ”kovien treenien” vetäjänä, mutta toivoisin, että kaikki uskaltaisivat kokeilla mahdollisimman monia erilaisia liikuntatunteja, riippumatta kuntotasosta tai jumppahousujen hintalapusta.
Vaikka ohjaaja karjuu ettei mikään riitä (kun burpeeta on tehty jo yli minuutti), niin eihän siitä oikeasti tarvitse välittää. Liikuntatunti on se paikka, jossa saa olla luvan kanssa itsekäs – tehdä sitä ihan vain itselleen – välittämättä muista.
Sovitaanko niin, että nyt kun joulu taas tulla jollottaa, niin syödään, levätään ja nautitaan ihan rauhassa. Kun vuoden alusta lähdetään treeneihin, jospa ei lähdettäisi etsimään kadonnutta vyötäröä, vaan hakemaan hyvää mieltä ja astetta parempaa arkea. Ja yllättäen voi käydä niin, että siinä samalla se vyötärökin löytyy.
Treeneissä tavataan!
