Aloitin yliopisto-opintoni vuonna 2015 kaupungissa, jossa olin ehtinyt asua hieman yli vuoden. Muistan elävästi sekavan ja jännittyneen tunteen uusien opiskelijoiden aloitusinfossa. Olin uunituore kirjallisuuden fuksi, ja aivan pihalla. En tiennyt yliopistossa opiskelemisesta juuri mitään, saatika, mitä voisin tulevaisuudessa tutkinnollani tehdä.
Koko orientaatioviikon olin hämilläni ja sekaisin. Informaatiota tulvi päähän sellaisella tahdilla, ettei se pysynyt enää perässä. Selasin ylioppilaskunnalta saatua lukuvuosikalenteria, jossa esiteltiin erilaisia opiskelijajärjestöjä, ylioppilaskuntaa ja sen toimielimiä. Se, miksi olin maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksun, ja mitä tuo organisaatio oikeastaan teki, oli minulle pitkälti epäselvää.
Hain upouuden opiskelijakorttini ja lukuvuositarran ylioppilaskunnan toimistolta. Uutuuttaan kiiltelevä kortti taskussa menin paikalliseen kasvisruokaravintolaan, joka tarjosi Kelan tukemia opiskelija-aterioita. Monipuolinen ja vaivaton lounas tuntui aika mukavalta edulta arkeen.
Opiskelijaruoasta olin tosin päässyt nauttimaan jo aiemmin, testattuani opiskelua ammattikorkeakoulussa. Amk-opinnot eivät ottaneet tuulta alleen, ja sain hyvästellä edulliset lounaat useammaksi vuodeksi. Ammattikorkeakoulussa opiskellessani en kuulunut opiskelijakuntaan, sillä ymmärsin sen merkitystä yhtä vähän, kuin myöhemmin ylioppilaskunnan.
Jyväskylässä vietin aikaani ylioppilastalossa ylioppilasteatteriharrastuksen parissa. Kävin ylioppilaskunnan järjestämissä vapaa-ajan tapahtumissa. Luin ahkerasti paikallista ylioppilaslehteä. Vuosittain hain syksyisin uuden tarran ylioppilaskunnan toimistolta. Annoin ääneni tutuille ehdokkaille edustajistovaaleissa, koska halusin tukea heitä ja heidän edustamaansa ryhmää. Edustajiston funktio oli kuitenkin etäinen.
En koskaan suhtautunut ylioppilaskunnan jäsenmaksun maksamiseen kriittisesti, ja pidin edellä mainittuja ylioppilaskulttuurin tuotteita erittäin positiivisina asioina opiskelijaelämässä. Silti ylioppilaskunnan toiminta jäi minulle suurelta osin pimentoon.
Vuonna 2018 muutin takaisin synnyinkaupunkiini Ouluun, tein harjoittelun tapahtumatuotannon parissa ja aktiivisena kulttuuriharrastajana olin osa erilaisia tuotantoprojekteja.
Vuoden 2019 alussa aloitin projektityöntekijänä OYY:n tapahtumasektorilla, ja kokonaan uusi maailma aukesi edessäni. Pääsin seuraamaan vierestä, miten työkaverini taistelivat opiskelijoiden edunvalvonnan parissa työtunteja laskematta. Edustajiston, hallituksen ja jaostojen luottamushenkilöt muodostivat ainutlaatuisen organisaation, jossa päätöksenteko perustuu vankkumattomaan demokratian ihanteeseen.
Opin, että on olemassa kokonainen y-liike, joka kokoontuu vuosittain yhteen seminaareihin ja liittokokoukseen. Tämä valtava koneisto kätkeytyi palvelutiskin taakse, sen tiskin, jolta minä vuosittain kävin noutamassa lukuvuositarrani.
Näiden vuosien ja oppimiskokemusten jälkeen palaan maaliskuun alussa takaisin opiskelijan arkeen. Muutaman vuoden mittainen retkeni työelämässä, ja yli kaksivuotinen taival OYY:n toimiston työntekijänä on kuitenkin muuttanut suhtautumistani yliopistoon ja opiskelijaelämään lopullisesti.
Olen oppinut, miten yliopiston päätöksenteko toimii, ja miten ensiarvoisen tärkeää on, että sen toimielimissä istuu opiskelijoita. On uskomatonta, miten paljon hiljaista työtä ylioppilaskunnan työntekijät ja luottamushenkilöt tekevät edistääkseen opiskelijan hyvää elämää.
Ylioppilaskunta-aktiiveista kasvaa välittäviä, kriittisiä ja yhteistä hyvää ajavia kansalaisia, joilla on hyvät verkostot työelämään siirtyessään. Ylioppilaskunnasta olen löytänyt rakkaita ystäviä, hyviä kavereita ja mukavia tuttuja, ja uskallan väittää, että nämä ihmissuhteet tulevat aina muistuttamaan siitä, että sain kasvaa asiantuntijaksi ylioppilasliikkeessä.
Olen äärimmäisen kiitollinen OYY:n jokaiselle entiselle, nykyiselle ja tulevalle hallituksen jäsenelle, jaostojen toimintaan osallistuvalle, edaattorille, OYY:n piirissä toimivalle järjestöaktiiville ja työntekijälle siitä työstä, jota olette tehneet ja tulette tekemään. Edunvalvonta ei ole sprintti, vaan maraton. Jokainen lenkki tässä ketjussa on varmistanut omalla toiminnallaan opiskelijalle parempaa huomista.
Paluu takaisin suorittamaan omaa tutkintoani jännittää. Mutta samalla paluu opiskelijaelämään tuntuu turvalliselta: tiedän, että jokaiselle opiskelijalle on olemassa turvaverkko ylioppilaskunnassa, jos sellaista tarvitsee.
