Ideologinen ansa

Kolumni  | 

Teksti Maria Karuvuori

Maria Karuvuori pohtii kolumnissaan perinteikkäiden harrastusten ja niihin liitettyjen poliittisten signaalien ristiriitaisuuksia.

Aloitin lapsena oppimani neulomisharrastuksen uudelleen joskus 2000-luvun puolivälissä. Silloinkin oli meneillään neulebuumi, ja Debbie Stollerin Stitch ‘n Bitch -kirja johdatti minut ja monet muut takaisin puikkojen äärelle. Jos muistan oikein, Stoller puhuu kirjassa siitä, kuinka varsinkin toisen aallon feministit suhtautuivat penseästi neulomiseen ja muihin perinteisiin naisten töihin, jotka olivat kahlinneet naiset kodin piiriin. Mutta eihän se ole feminististä, Stoller oli oivaltanut. Neulominen on naisten omaa kulttuuriperintöä, joka ansaitsee arvonpalautuksen.

Jo tuolloin nuoret, urbaanit naiset alkoivat perustaa neuleryhmiä ja kokoontua käsitöiden äärellä ympäri maailmaa. Itsekin asuin silloin Kaakkois-Englannissa, noin tunnin junamatkan päässä Lontoosta. Porttiteorian mukaan jokin maltillisesti alkanut johtaa ennen pitkää kovempaan käyttöön. Minulle kävi niin, että kymmenisen vuotta neulomisharrastuksen aloittamisesta löysin itseni Turun saaristosta rukin äärestä, kehräämässä paikallisen lampaidenkasvattajan itse kerimää villaa langaksi. Tai ainakin yritin.

Eikä siinä kaikki, vaan 2000-luvun puolivälissä alkanut orastava kiinnostus kaupunkiviljelyyn vei kuokkimaan luomu-osuuspuutarhan peltoja. Niin sanottu hidas elämä on nimensä mukaisesti hidasta. Se, että tietotyöläinen rentoutuu kutomalla kaupasta ostetuilla langoilla sukkia, on yksi asia. Aivan toista on jo se, että kasvattaa ja kerii lampaan, kehrää ja värjää langat, ja niin edelleen.

Itse alusta loppuun tehty villapaita tai omin käsin kasvatettu tomaatti ovat taatusti kaupasta ostettuja eettisempiä ja ekologisempia – arvoja, jotka ovat tiedostavan kaupunkilaisenkin mieleen. Mutta jos näiden asioiden kanssa rupeaa itse puuhastelemaan, ainakin keskustapuolue hykertelee innoissaan. Vaikka suhtaudun nykyisin kaikkiin puolueisiin terveellä kriittisyydellä, minua ärsyttää se, miten erityisesti keskusta on ominut suomalaisen maaseudun itselleen. Ja ne tavat, joilla poliitikot joskus maaseudusta puhuvat, nostavat syystäkin monen aikuisen niskakarvat pystyyn. Kylänraitilla kohdatun tutun maitomiehen ylistys on sekoitus Suomi-filmiä ja paatoksellista propagandaa.

Tosiasiassa kaupungissa asuvakin voi viljellä kasviksia, kaikki maalaiset autoa työnsä vuoksi ajavat eivät ole niin sanotun autopuolueen jäseniä eivätkä nouse barrikadeille bensiinin hinnan heilahteluista, sekasyöjä voi syödä pääasiassa kasvis- ja vegaaniruokaa, ja niin edelleen. Olen joutunut viime aikoina miettimään paljon sitä, lähettävätkö jotkin kiinnostuksen kohteeni ja valintani sellaisia poliittisia signaaleja, jotka tekevät tyhjäksi kaiken, mitä julkisesti sanon tai kirjoitan. Jos minut yllätetään marjametsästä, täytyykö minun tosiaan joka ikisessä yhteydessä korostaa sitä, että lisäksi kyllä kirjoitan tavoitteellisesti ja arvostan koulutusta sekä naisia, jotka rikkovat lasikattoja?

Haluaisin lopettaa tämän kolumnini omahyväisen nostattavasti toteamalla, että kannattaa vain elää itsensä näköistä elämää ja olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Mutta tosiasiassa minulla ei ole aavistustakaan, miten nykypäivän ylilatautuneessa keskustelukulttuurissa tulisi toimia. Ehkä on vain jatkettava rautalangasta vääntämistä ja toivottava parasta.

Julkaistu 7.3.2022

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue seuraavaksi

Aktivismia kiitos!

Waltteri Niiranen

Kolumni

5.5.2022

Larry, palveluksessanne, Sir!

Waltteri Niiranen

Ilmiöt

2.5.2022

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821