P2-proteiini on keskeinen hermoston toiminnalle, mutta sen toiminta on vielä verrattain tuntematonta. Saara Laulumaa selvitti väitöstutkimuksessaan P2:n ominaisuuksia.
Kun sähköjohdon kuori on ehjä ja rispaantumaton, kulkee sähkö sen suojissa turvallisesti ja tehokkaasti. Hieman samoin toimii myös selkärankaisen hermosto, missä värikkään muovin sijaan viestejä kuljettavat aksonit on ympäröity myeliini-nimisellä aineella.
Jos myeliinikuori vaurioituu, hermoimpulssit hidastuvat. Tämä aiheuttaa esimerkiksi kömpelyyttä, kun liikekäskyt kulkevat lihaksiin hitaasti. Vakavimmillaan kyse on sairaudesta, esimerkiksi perinnöllisestä motosensorisesta neuropatiasta (HMSN). Oireita ovat kävelyepävarmuus ja kompastelu.
Myeliinikuoren yksi tärkeä ainesosa ovat myeliiniproteiinit. Yksi näistä on nimeltään P2, jonka tutkimiseen Saara Laulumaa on keskittynyt viime vuodet.
”Tutkimukseni on luonteeltaan perustutkimusta. Joissain tapauksissa suurin osa hermostoa ympäröivän myeliinikuoren proteiinista on P2-proteiinia, eli se on erittäin keskeinen hermoston toiminnan kannalta. Sen rakenne tunnetaan, mutta toiminnasta ei tiedetä vielä juurikaan.”
Proteiinitutkimus vei Laulumaan Oulun biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunnan lisäksi Hampuriin tutkimusryhmän luokse sekä Grenobleen yhteen maailman johtavista neutronitutkimuskeskuksista.
Tutkimuksessaan Laulumaa muun muassa tuotti P2-proteiinista laboratoriossa erilaisia variaatioita eli pistemutantteja, joissa tiettyjä proteiinin ominaisuuksia oli muunneltu. Laulumaa tarkasteli eroja eri proteiiniversioiden toiminnassa. Selvisi, että P2 muun muassa vakauttaa myeliinin kalvorakennetta ja auttaa kalvojen kerrostumista.
”Kun P2:n tarkat tehtävät myeliinikuoressa tunnetaan, voidaan ymmärtää sen puutteen aiheuttamien sairauksien syntyä, ja siten joskus löytää näihin sairauksiin hoitokeinoja.”
Saara Laulumaa väitteli Oulun yliopiston biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunnasta 29.2.2016.
Julkaistu
SHARE
Essi Oikarinen
Tiedeviestinnän opiskelija, joka haluaisi keksiä lisää värejä ja valon aallonpituuksia.
Työpaikan vaihtaminen teknologia-alalla on sidoksissa myös maantieteellisiin ominaisuuksiin, selviää Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun uudesta tutkimuksesta. Työpaikkatutkimus pohjustaa innovaatiokeskustelua.
Työntekijän vaihtaessa työpaikkaa myös osaaminen siirtyy yrityksestä toiseen ja syntyy innovaatioita.
Työpaikan vaihtamisella on yhteyksiä myös alueen ja kaupungin ominaisuuksiin, selviää Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun tutkija Jaakko Simosen uusimmasta tutkimuksesta. Yhdessä Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun professori Rauli Sventon ja alankomaalaisen Groeningenin yliopiston professori Philipp McCannin kanssa hän selvitti suomalaisen teknologia-alan työntekijöiden liikkeitä.
”Teknologia-alan yrityksillä on taipumusta keskittyä maantieteellisesti. Oulun teknologiakeskittymä on hyvä esimerkki tästä”, Simonen taustoittaa tutkimusasetelmaa.
Tutkijat käyttivät matemaattisia malleja työvoiman liikkuvuuden mallintamiseen. Malleihin sisällytettiin tietoa sekä teknologia-alan piirteistä että kaupunkien ominaisuuksista. Kuinka erikoistunut kaupunki on high-tech-aloihin? Kuinka monipuolisesti eri alat ovat edustettuina alueella? Millainen on alueen palkkataso? Lisäksi malleissa oli mukana tietoa esimerkiksi väestöntiheydestä sekä kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden määrästä.
Tutkijat löysivät viisi muuttoliiketyyppiä. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että yritysten keskittyminen samalle alueelle lisää työntekijöiden liikkuvuutta näiden yritysten välillä. Tämän totesi myös Simosen tutkijatovereineen. Esimerkiksi oululaiselle insinöörille firmasta toiseen vaihtaminen on helppoa, kun uuden kotikaupungin sijaan tarvitsee vain siirtyä viereiseen toimistotaloon. Alueelliset keskittymät houkuttelevat sekä yrityksiä että työntekijöitä.
Toisaalta selvisi, että mitä suurempi ja palveluiltaan monipuolisempi teknologiakeskittymä on, sitä enemmän aivovuotoa tapahtuu myös kaupungin ulkopuolelle muihin keskittymiin. Paraskaan yksittäinen kaupunki ei voi pidätellä innovaatioita ja osaavia työntekijöitä itsellään.
Tutkimuksen mukaan teknologia-alalla ei kuitenkaan muuteta rahan perässä. ”Alueellisella palkkatasolla ei näyttäisi oleva juurikaan vaikutusta ihmisten liikkuvuuteen korkean teknologian alalla”, Simonen kertoo.
Älylaitteiden ja sovellusten yleistyessä verkon kapasiteetti loppuu jo muutamassa vuodessa. Kasvavat käyttäjä- ja datamäärät haastavat nykyiset verkot. Tulevaisuudenkuvat ovat tuttuja, ja vastaukseksi tarjotaan kymmeniä kertoja nykyistä nopeampaa ja tehokkaampaa 5G-verkkoa.
”Testiverkot ja muut antavat ymmärtää, että 5G on jo nurkan takana. Todellisuudessa näin ei aivan vielä ole”, radiotekniikan professori Aarno Pärssinen toppuuttelee.
Useat 5G-verkon tarvitsemat asiat ovat kyllä toteutettavissa jo olemassa olevan teknologian ja tietämyksen avulla. Esimerkiksi energiankulutus on yksi ratkaistavista kysymyksistä, ennen kuin uusi verkko on kaikkien saatavilla.
”Hehkulamppu katossa levittää valoa joka suuntaan. Jos valoa kuitenkin tarvitaan vain lukemiseen, ei ole erityisen tehokasta valaista koko huonetta. Monimutkaisessa 5G-järjestelmässä tällainen signaali olisi tuhlausta, joten nyt etsitään kattolampun sijaan taskulappumaista, kohdistettua signaalia. Tutkat käyttävät nykyisin hyvin samankaltaista tekniikkaa.”
Muun muassa tähän haasteeseen tartutaan seuraavina vuosina Oulun yliopiston Tietotalossa. Pärssisen johtama tutkimusryhmä sai tammikuussa Suomen rakennerahasto-ohjelmalta yli 300 000 euroa mittauslaitteiston päivittämiseen.
Uusien laitteiden ja päivitettyjen ohjelmistojen avulla Oulun radiotaajuustutkimuksen yksikössä aletaan kehittää elektroniikkaa, jolla tulevaisuuden 5G–signaaleja lähetetään ja vastaanotetaan tehokkaasti. Nykyinen laboratoriolaitteisto mittaa vain 4G-verkon käyttämiä matalia taajuuksia eli noin 6 gigahertsiin saakka, kun taas 5G-verkko hamuaa gigahertsitaajuuksille noin 20:stä ylöspäin.
Tutkijatapaaminen: Valot yössä Akateemisen tutkimuskohteensa voi valita monella tavalla. Eläinten käyttäytymiseen erikoistunut professori Arja Kaitala päätti omansa jo lapsena. Kaitalan loistavat kiinnostuksenkohteet, kiiltomadot, ovat palkitsevia katsella ja havainnoida. Eläinten käyttäytymiseen erikoistunut professori Arja Kaitala, mitä laboratoriossanne oikein tapahtuu? Tutkimme kiiltomatojen valaisevuutta. Selvitämme myös, onko niiden määrä vähentynyt. Valosaaste voi olla niille suuri haaste. Mikä […]
Akateemisen tutkimuskohteensa voi valita monella tavalla. Eläinten käyttäytymiseen erikoistunut professori Arja Kaitala päätti omansa jo lapsena. Kaitalan loistavat kiinnostuksenkohteet, kiiltomadot, ovat palkitsevia katsella ja havainnoida.
Loistaminen kuluttaa kiiltomatojen energiaa. (KUVA: Antti Miettinen)
Eläinten käyttäytymiseen erikoistunut professori Arja Kaitala, mitä laboratoriossanne oikein tapahtuu? Tutkimme kiiltomatojen valaisevuutta. Selvitämme myös, onko niiden määrä vähentynyt. Valosaaste voi olla niille suuri haaste.
Mikä kiiltomadoissa kiehtoo? Ne ovat erikoisia eläimiä, sillä niiden naaraat houkuttelevat koiraita valollaan. Koiraat lentävät pimeänä ja valitsevat naaraista kirkkaimmat päältä. Myös ihmisillä naiset koristautuvat, mutta useimmiten luonnossa koiraat ovat koreilevampi sukupuoli.
Missä kiiltomadot majailevat? Niitä näkee erityisesti mökkilaiturien tienoilla. Ne hohtavat pienen ledilampun verran ja näkyvät parinkymmenen metrin päähän. Ne ovat Keski-Suomeen asti yleisiä, mutta Oulun korkeudelta niitä ei löydä.
Mitä kiiltomatojen elämästä on selvinnyt? Isot naaraat loistavat kirkkaimmin ja vievät koiraat himmeämmiltä naarailta. Loistaminen kuluttaa energiaa. Kun pienet naaraat joutuvat loistamaan kauemmin koiraita houkutellakseen, ne munivat vähemmän jälkeläisiä.
Nyt tutkimme, hohtavatko suomalaiset kiiltomadot erityisen kirkkaasti. Meillä ne nimittäin loistavat juhannuksen aikoihin, jolloin luonnossa piisaa muutakin valoa.
Voinko minä tehdä jotain kiiltomatojen elämän helpottamiseksi? Sammuta pihavalot. Jätä myös myrkyttämättä kotilot, joita kiiltomatojen toukat syövät.
Kannattiko lapsuuden päätös? Ei ole kaduttanut. Teen nyt juuri sitä mitä haluan, enkä ole koskaan saanut töistäni näin paljon huomiota. Olemme julkaisseet kiiltomadoista vasta yhden artikkelin, josta on jo uutisoinut Nature Highlights, Discovery Channel ja National Geographic.
Kiiltomatoryhmän tulevaisuus vaikuttaa siis varsin valoisalta.
Arkeologi Rosa Vilkama on tutkinut viime aikoina muun muassa keskiaikaisten iiläisten hampaiden kuntoa. (KUVA: Antti Miettinen)
1400–1500-luvuilla eläneillä iiläisillä oli 1600–1700-lukujen oululaisia terveemmät hampaat. Etenkin iiläisten lasten purukalusto oli ensiluokkaisessa kunnossa. Tämä ja enemmän paljastui arkeologian tohtorikoulutettava Rosa Vilkaman väitöskirjan osatutkimuksessa.
Vilkama selvitti entisaikojen hammasterveyttä Iin Haminasta ja Oulun tuomiokirkon hautausmaalta kaivetuista luista. Tutkittavat iiläishampaat olivat peräisin myöhäiseltä keskiajalta ja oululainen hammaskalusto varhaiselta uudelta ajalta.
Oululaislasten ja -miesten hampaat olivat reikiintyneempiä kuin parisataa vuotta aiemmin eläneillä iiläisillä. Eri aikakausilla Iissä ja Oulussa eläneiden naisten hampaat eivät eronneet toisistaan.
”Tämä vihjaa ajanjaksolla tapahtuneeseen muutokseen etenkin miesten ruokakulttuurissa”, Vilkama selvittää.
Hiilihydraattien eli sokerin ja viljatuotteiden lisääntyminen ruokavaliossa heikensi hammasterveyttä. 1400–1500-luvuilla eläneet iiläismiehet kävivät vielä pitkillä metsästys- ja kalastusreissuilla sisämaassa. Eväinä syötiin kovia leipiä ja kuivattua lihaa.
”Kaupungissa miehetkin saattoivat jo mussuttaa hampaille haitallisempia pehmeitä leipiä ja pullia. Lisäksi hedelmiä, sokeria ja muita herkkuja alettiin tuoda ulkomailta”, Vilkama taustoittaa.
Seuraavaksi Vilkama selvittää pohjoissuomalaisen hammashoidon kehittymistä. Tutkimus valottaa, millaisella intensiteetillä hampaita entisaikaan harjattiin.
Tutkimuksen julkaisi Scandinavian Journal of History.
Väitös: Lepäävät aivot voivat vihjata psykoosiriskistä
Poikkeavuudet aivojen hermoverkoissa voivat kieliä riskistä sairastua psykoosiin. Tuomas Jukuri havaitsi väitöstutkimuksessaan hermoverkkojen poikkeavuuksia henkilöillä, joilla on perinnöllinen psykoosiriski. Löydetyt poikkeamat voivat liittyä kohonneeseen riskiin sairastua psykoottisiin häiriöihin.
Aivojen oletushermoverkko on aktiivinen, kun aivot ovat lepotilassa eikä ihminen keskity mihinkään. Oletushermoverkko liittyy esimerkiksi luovuuteen, spontaaniin ajatteluun ja sisäisten tunnetilojen havainnointiin. Jukurin tutkimuksessa oletushermoverkko oli vähemmän aktiivinen nuorilla aikuisilla, joiden jompikumpi vanhempi oli sairastunut psykoosiin. Toistaiseksi on ollut epäselvää, esiintyykö psykoosiin sairastuneiden henkilöiden sukulaisilla poikkeavuuksia oletushermoverkossa.
Jukuri tutki hermoverkkojen toimintaa magneettikuvauslaitteella, joka paljastaa aktiivisia aivoalueita. Tutkimuslöydökset saattavat auttaa kehittämään menetelmiä suurimmassa psykoosiriskissä olevien nuorten tunnistamiseen. ”Tulevaisuudessa toiminnallinen magneettikuvaus todennäköisesti helpottaa psykiatristen tautien diagnosointia ja hoidon seurantaa”, Jukuri ennustaa.
Tutkimus tehtiin Oulun yliopiston psykiatrian ja radiologian oppiaineiden yhteistyönä. Tuomas Jukuri väitteli aiheesta 26.2.2016 Oulun yliopistossa.
Julkaistu
SHARE
Antti Miettinen
Tiedeviestinnän opiskelija ja evoluutiobiologi, jonka mielestä elämme aivan hullunkurisella pallolla.
Oulun yliopistossa tehdään tutkimusta kymmenessä tiedekunnassa ja useissa tutkimusryhmissä, -keskuksissa ja -yksiköissä. Oulun yliopistossa on jokunen huippuyksikkökin. Toimittajamme Laura kävi tutkimusmatkailemassa yliopistossamme tehtävän tutkimuksen maailmassa. Katso videolta, mitä uutta hän oppi.
34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.
Sosiaalisesti kömpelöiden nörttien keskelle pelmahtaa tyrmäävän kaunis mutta tyhmä blondi. Katsojaa – ja taustalla hohottavia kuoronaurajia – huvittaa kahden erilaisen maailman kohtaaminen. Vuonna 2008 Suomessa ensi kertaa esitetty Rillit huurussa (The Big Bang Theory) leikittelee tieteilijöistä syntyneillä ennakkokäsityksillä. Tiede siinä on totta: käsikirjoittajien konsulttina toimii Kalifornian yliopiston UCLA:n fysiikan professori David Saltzberg.
Huumorin käyttö tieteen yleistajuistajana on lisääntynyt viime vuosina. Erityisesti Isossa-Britanniassa tiede on yhä useammin komedian kylkiäinen. Yliopistoissa akateemikot tekevät stand up -esityksiä yhteistyössä ammattikoomikkojen kanssa. Auttaako nauru oppimista?
Iso-Britannian Brunelin yliopiston tutkija Hauke Riesch osoittaa, että ainakaan aiheen tutkimusintoon se ei näytä stand up -akateemikoilla vaikuttaneen. Hämmästyttävän vähän on tutkittu, millainen vaikutus naurulla on tieteen ymmärtämiseen tai tiedeyhteisöön kohdistuviin asenteisiin. Sekin vähä, mitä on tutkittu, antaa ristiriitaisia tuloksia.
Joidenkin tutkimuksien mukaan humoristinen ympäristö parantaa oppimista. Toiset taas väittävät, ettei vaikutusta juurikaan ole. Lisäksi vitsien tulisi osua ja upota opetukseen. Liian uskaliaat lohkaisut voivat syödä opettajan uskottavuutta.
Vitsien räätälöiminen osaksi opetussuunnitelmaa ei ole yksinkertainen tehtävä. Sen lisäksi että huumorin ydin on vitsin monimielisyydessä, myös huumorintajun koostumus vaihtelee.
Huumoritutkimus jakaa naurajat kolmeen porukkaan: ylemmyydentuntoisiin, yllätyshakuisiin ja naurulla vapauttajiin. Siinä, missä ylemmyydentuntoiset nauravat toisten kommelluksille, yllätyshakuiset repeävät, kun yhteensopimattomat seikat kohtaavat. Naurulla vapauttajat taas hihittävät kiusallisille tilanteille ja vaietuille tabuille.
Tiedehuumori hyödyntää erityisesti kahta ensimmäistä naurulajia. Tutkijoita naurattaa, kun vitsi osoittaa valetieteilijät tyhmiksi. Toisaalta kahden eri todellisuuden, kuten tieteen ja arjen yhdistäminen huvittaa yllätyshakuisia.
Nauru on repliikki, jolla vitsin yleisö ilmaisee kuuluvansa joukkoon. Toisista ammentavien vitsien kautta opimme yhteisömme arvot ja normit.
Pelkkä vitsikin voi siis käyttää samaa taktiikkaa kuin ylemmyydentuntoisen nauru. Näin toimii esimerkiksi seuraava tiedevitsi: ”Ihmiset voidaan jakaa 10:een eri ryhmään. Heihin, jotka ymmärtävät binaareja ja heihin, jotka eivät niitä ymmärrä.”
Tiedevitsien ymmärtäminen vaatii usein tietoa alasta, jolloin se lähinnä vahvistaa yhteisöä tieteen sisällä – ei siis tieteen asemaa sen ulkopuolella. Samalla tiedehuumori tulee korostaneeksi oman yhteisönsä paremmuutta siihen kuulumattomiin nähden, mikä ei tietenkään edistä yleistajuisen tiedeviestinnän onnistumista.
Muiden muassa Rillit huurussa on tuonut tieteilijät populaarikulttuurin kuvastoon. Se ei kuitenkaan yksistään auta niiden mieltämisessä osaksi tieteen ulkopuolista yhteiskuntaa. Siellä odottaa vaativa yleisö, joka haluaa tietää, mitä tiede heille merkitsee.
Lähteenä käytetty: Riesch, Hauke (2015): Why did the proton cross the road? Humour and science communication. Public Understanding of Science 2015, Vol. 24(7).
Julkaistu
SHARE
Heidi Heinonen
Filosofian tuplamaisteri ja kirjallisuuskriitikko, joka pohti hiihtolenkillä viimeksi sitä, kumoavatko alamäki ja vastatuuli metaforina toisensa.
