Kategoria: Arviot

Menneisyys on täynnä muistutuksia ihmisluonnon pahuudesta. Voiko ihminen olla pohjimmiltaan mitään muuta kuin paha, kun muistellaan holokaustia ja maailmansotia?

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman väittää teoksessaan Hyvän historia (Atena 2020, suomentajana Mari Janatuinen) täysin päinvastaista. Hänen mukaansa ihminen on pohjimmiltaan hyvä, eikä pahuus ole kirjoitettu meidän luontoomme. Bregman pyrkii teoksessaan kumoamaan tunnetuimmat väitteet, joita käytetään pahuuden todisteluun. Hänelle pahuus on yksittäisen ihmisen piirre, ei mitään tähtiin kirjoitettua.

Bregman ottaa teoksessaan harteilleen painavan taakan: ihmiskunnan historian uudelleenkirjoittamisen hyvyyden näkökulmasta. Teos alkaa maininnalla tunnetusta klassikosta Kärpästen herrasta (1954). Se jos joku teos on merkki siitä, kuinka luonnollista pahuus ihmiselle on. Bregmanin käsittelyssä Kärpästen herrasta kuitenkin tulee juuri sitä mitä se on – kaunokirjallinen teos, ei tieteellinen maksiimi.

Teoksessa käsitellään tunnetuimpia psykologisia kokeita, joilla on pyritty perustelemaan se, että tosipaikan tullen ihminen saattaakin muuttua empaattisesta pahaksi ja väkivaltaiseksi. Esimerkiksi Stanfordin vankilakoe, jonka Philip Zimbardo toteutti vuonna 1971, saa kokonaisen luvun Hyvän historiassa. Kokeessa 24 vapaaehtoista miesopiskelijaa jaettiin vankeihin ja vanginvartioihin. Kokeen aikana vanginvartijoiden toiminta riistäytyi kuitenkin väkivaltaisuuksiin ja koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän päästä.

Bregman pyrkii teoksessaan todistamaan, että todellisuudessa kaikki nämä kokeet olisivat menneet täysin päinvastaiseen suuntaan, jos osapuolten välillä olisi ollut edes ripaus luottamusta. Hänen pääteesinsä pahuutta vastaan onkin juuri luottamus. Lukemattomissa kokeissa, joita Bregman käy lävitse, ihmiset ovat tehneet pahaa siksi, että tilanne johon heidät on asetettu, on irrotettu todellisuudesta. 

Osaksi Hyvän historian luoma kuva ihmisyydestä tuntuu kuitenkin utopistiselta. Ei kansanmurhia ja yksittäisiä väkivallantekoja voida perustella pelkästään luottamuksen puutteella tai velvollisuudella auktoriteettia kohtaan. Silti Bregman osuu oikeaan, kun toteaa että ihmisen pahuudessa on kyse vain yksittäisistä tapauksista. Ihminen ei ole luonnostaan välttämättä niin väkivaltaan taipuvainen, kuin yleensä ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä tässä toimivat Bregmanin esimerkit siitä, kuinka ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa sotilaista ampuivat vasta silloin, kun heidät siihen pakotettiin. 

Meidät on kuitenkin kristillisesti kasvatettu uskomaan ihmisen pahuuteen. Lähes kaikki maailman uskonnot perustuvat ajatukseen siitä, että ihminen on pohjimmiltaan syntinen tai jollain tavalla väkivaltaisuuteen ja pahuuteen taipuvainen ilman jumalallista johdatusta. Hyvän historian suurin huti tuntuukin olevan se, että uskontoja käsitellään vain sivulauseissa ja yksittäisissä lauseissa sen sijaan, että se saisi kokonaisen lukunsa. 

Hyvän historia on kirjoitettu yleistajuisen iskevästi. Bregmanin teoksen tarkoituksena onkin saada kärkevillä yleistyksillä ja otsikoilla lukija pohtimaan asioita uudelleen. Teos on osittain miltei ärsyttävän ylipositiivinen, mutta siitä paistaa läpi tarkasti ja huolellisesti tehty taustatyö. Historioitsijalle tyypillisesti Bregman perustelee jokaisen väitteensä, vaikkei lukija nielaisisikaan kaikkea pureskelematta.

Pohjimmiltaan ihmisen täytyisi luottaa toistensa hyvyyteen. Luottamus onkin teema, joka toistuu läpi teoksen. Jos ihmiset luottaisivat toisiinsa, väkivalta ja mielipaha vähentyisivät. Ihmisen ei tarvitse välttämättä olla empaattinen, sillä liiallinen empaattisuus esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja uutisia lukiessa saattaa aiheuttaa turhaa ahdistusta. 

Bregman pitääkin liiallista uutisten lukemista pahana ihmiselle, sillä uutisiin nousevat usein vain ihmisten pahuutta todistelevat tapahtumat. Hänen mukaansa todellisuudessa maailma on menossa kohti parempaa ja tämä petaa parempia mahdollisuuksia ihmisen hyvyydelle ja luottamukselle. Teoksen viimeinen luku tuntuukin, kuin selfhelp-oppaista poimitulta: Bregman esittää kymmenen ohjetta, joita jokaisen täytyisi noudattaa. Yksi niistä on edellä mainittu liiallisten uutisten lukemisen välttäminen.  

Mutta onko hyvyyteen uskominen naiivia? Onko se vain sinisilmäisyyttä maailmassa, joka on täynnä väkivaltaa, terrorismia ja sotia? Tämä tuntuu olevan tyypillinen vastaus kyyniseltä keskustelukaverilta. Bregman on kuitenkin eri mieltä: “Päinvaston: rauhaan ja anteeksiantoon uskova on rohkea ja realistinen.”