Marraskuun kulttuurimenot

Marraskuussa saimme voimaa väreistä.

Kirsti Muinonen: Mesipaikat
Oulun taidemuseossa
3. tammikuuta 2016 asti

Luulitko tietäväsi, minkälainen on keltainen. Mutta oletko koskaan kokenut keltaista? Oululaisen taidemaalarin Kirsti Muinosen maalauksissa se hehkuu kuin aurinko. Violettiin taittava punainen taas väreilee kankaalta energiana, joka vetää kaiken huomion puoleensa. Vastavärien hienovarainen harmonia aiheuttaa outoa esteettistä kutkutusta.

Oulun taidemuseon Mesipaikat-näyttely esittelee Muinosen 2000-luvun tuotantoa. Suurten abstraktien akvarelli- ja öljyvärimaalausten lisäksi esillä on pienempiä, arkisista aiheista ammentavia vesiväritöitä ja avaruusmatkalle vievä installaatio. Mutta ne värit – ne ryöväävät huomion.

Muinonen saa väreihin intensiteettiä vastasävyillä ja fluoresoivilla maaleilla. Mutta maalaukset ovat kaikkea muuta kuin latteita väripintoja. Kiinnostavia niistä tekee kerroksellisuus, joka tuo teoksiin ilmavuutta, tilallista syvyyttä ja liikettä.

Rakennetta teoksiin tuovat pipertäen tehdyt kuviot, jotka esittävät muun muassa avaruutta ja mehiläisten parveilua. Taiteilijan maalaa näkyväksi meitä ympäröivän mikroskooppisen, mutta kiihkeän elämänkulun, jossa itiöt synnyttävät uutta elämää, kasvit hedelmöityvät ja hyönteiset pölyttävät. Myös arkikatseen ulottumattomissa oleva suuruus tuntuu kiehtovan taiteilijaa. Näissä maalauksissa kuviot esittävät galaksien tähtipölyjen ja avaruuskaasujen pyörteitä.

Eliö- ja hyönteismaailman mystinen kauneus herää maalauksissa henkiin tavalla, joka tuo mieleen Leena Krohnin teokset. Viime vuosina tapahtuneiden mehiläiskuolemien myötä teoksiin tulee kantaaottava sävy. Kasvien torjunta-aineet ovat tappaneet pölyttäjiä Suomessakin.

Maalaukset toimivat mielenkiintoisella tavalla sekä läheltä, että kaukaa katsottuna. Detaljeja tekee mieli tuijotella senttien päässä kankaasta. Kauempaa katsottuna pienet kuviot uppoutuvat väreihin ja tekevät pinnasta elävän. Eliömaailma toistuu teemana myös kuitulevyteoksissa, joihin on leikattu kuvioita. Aukot ovat samaa muotokieltä kuin Muinosen Metsokankaan monitoimitaloon tehdyssä julkisessa työssä. Pelkistetyt muodot ja kirkkaat värit tuovat mieleen Henri Matissen paperileikkausvaiheen.

Voimakkaat teokset on ripustettu onneksi niin, että ne eivät riitele keskenään. Viekoitteleva punainen odottelee rauhallisesti selän takana ja antaa keskittyä keltaiseen. Vain vesiväritöiden valikoima meinaa jäädä väriparaatin varjoon isossa salissa.

Näyttely on esillä tammikuuhun asti. On rauhoittava ajatus, että vuoden pimeimpänä ja harmaimpana aikana Kasarmintien varresta löytyy energisoiva värikeidas.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Marraskuun levyarviot

Ryan Adams: 1989 Jokunen kulmakarva kohosi, kun alt-countryheppu Ryan Adams ilmoitti coveroivansa vuosi sitten ilmestyneen Taylor Swift -albumin kokonaisuudessaan. Niin pöljältä kuin Adamsin konsepti ideana saattoi kuulostaakin, homma toimii pirun hyvin. Siinä, missä Swift otti 1989:llä näennäisesti etäisyyttä kantritaustaansa ja teki ensimmäisen ”virallisen pop-levynsä”, Adams puhaltaakin sen kappaleisiin hengen ja aidon herkkyyden. Tuloksena liki liiankin […]

Ryan Adams

Ryan Adams: 1989

Jokunen kulmakarva kohosi, kun alt-countryheppu Ryan Adams ilmoitti coveroivansa vuosi sitten ilmestyneen Taylor Swift -albumin kokonaisuudessaan. Niin pöljältä kuin Adamsin konsepti ideana saattoi kuulostaakin, homma toimii pirun hyvin. Siinä, missä Swift otti 1989:llä näennäisesti etäisyyttä kantritaustaansa ja teki ensimmäisen ”virallisen pop-levynsä”, Adams puhaltaakin sen kappaleisiin hengen ja aidon herkkyyden. Tuloksena liki liiankin täydellistä americanaa.

5/5

 

laura_stevenson_-_cocksure_sm_2-1-560x560

Laura Stevenson: Cocksure

Neljännellä albumillaan newyorkilainen laulaja-lauluntekijä Laura Stevenson tekee varsin jyrkän suunnanmuutoksen parin vuoden takaiseen pääosin tunnelmalliseen ja balladipitoiseenkin Wheel-albumiinsa. Samalla hän ottaa aikakoneen takaisin 1990-luvulle: Stevensonin uutuus on tyylillisesti kunnianosoitus radioystävällisen powerpopin kulta-ajalle, ja vaikka osassa biiseistä on vallan mukavia koukkuja, on kokonaisuus vääjäämättä tähän päivään hieman kulahtaneen oloinen.

3/5

gasellit-seis

Gasellit: Seis

Helsinkiläisen rap-ryhmä Gasellien kolmas albumi kietoutuu nimeään myöten pysähtymisen tematiikan ympärille. Aihetta käsi-tellään henkilökohtaisen seisahtuneisuuden lisäksi lievästi myös kollektiivisemmalta kantilta. Vahvasti kerronnallisessa rap-tyylissä piilee sekä Gasellien voima että heikkous. Välillä tarinaa tuntuu tulevan niin paljon, että lauseisiin tungetaan asiaa hyvän flow’n ja riimien kustannuksella. Hyvällä maulla rakennettu äänimaailma pelastaa paljon.

3/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Miina Supinen: Mantelimaa

Mantelimaa ei ole ainoa paikka, jossa hämäryyksiltä suljetaan silmät.

Miina Supisen kuudes teos Mantelimaa antaa sanat joulun ja aikamme järjettömyydelle. Rönsyilevä kokonaisuus kertoo kuvitteellisella Länsi-Kyykkäällä sijaitsevasta Mantelimaasta, joka on jouluteemainen kauppakeskuksen ja huvipuiston risteytys. Ikuisen joulun irvokasta karnevaalia kätyröi toimitusjohtaja Jonne J. Halkio, entinen nuorisorikollinen, nykyinen ”rasittava paviaani”.

Pellon keskelle kyhätty Mantelimaa kätkee sisäänsä sekä ABC- että BB-Suomen kuvastot: keskiluokkaista viikonloppuviihtymistä perheille, joukkohysteriaa, strippareita ja tosi-tv-sarjan filmausta Mantelimaan arjesta. Mielleyhtymiä erääseen tuurilaiseen kyläkauppaan ei voi välttää.

Tarinan keskiössä on perheenäiti Molli, joka poptähteytensä hiivuttua värvätään taiteelliseksi johtajaksi Mantelimaan talvipäivänseisauksen kulkueeseen. Hän uppoutuu suunnittelemaan Elfetit-tanssiryhmän eroottista koreografiaa samalla kun aviomies Keke makaa koomassa sairaalassa. Tabletit ja puhelimet riittävät lapsenvahdeiksi Rosa- ja Lila-tyttärille. Sekametelisoppaa hämmentävät luova kirjanpitäjä Felix ja silikonielfetti Kissi, jonka kanssa Molli heittäytyy suhteeseen.

Mantelimaan toiminta ei vaikuta olevan laillisella pohjalla. Tapahtuu arvoituksellisia kuolemia, ja maanalaisesta hirviöstä huhutaan. Jäljet johtavat Mantelimaan paikalla takavuosina toimineeseen ongelmanuorten taideterapiakotiin, joka yhdistää Mollin, Jonnen ja Keken menneisyyden. Jouluisen pinnan alla kytee.

Supisen teksti on terävän dialogin juhlaa. Selfie murhapaikalla ja Täydellinen pellemeikki taas ovat esimerkkejä viihdyttävästi otsikoiduista lyhyistä luvuista, joitten ansiosta tarina etenee jouhevasti. Lievä puute on joidenkin henkilöhahmojen ohuus. Keskeisiin henkilöihin mahtuu onneksi inhimillisyyttä mutta myös oman edun tavoittelua, joka saa pohtimaan heidän motiiviensa moraalia. Hyvikset ovat harvassa.

Vaikka Supinen kuvaa pinnallisen oloista keinotodellisuutta, siitä löytyy syvempiä merkityksiä. Taustalta paistaa kritiikki, että tuosta keinotodellisuudesta on tullut arkea. Kun kirjailija kirjoittaa tyhjistä paketeista, sumusta ja Länsi-Kyykkään pimeydestä, niistä tulee väistämättä metaforia piittaamattomuudelle. Mantelimaa ei ole ainoa paikka, jossa hämäryyksiltä suljetaan silmät.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Ketun romaanissa rakkaus punnitaan jälleen ääriolosuhteissa, vankileirin veressä ja liassa.

Katja Ketun neljäs romaani Yöperhonen (Otava 2015) varioi samoja teemoja kuin hänen läpimurtoteoksensa Kätilö. Rakkaus punnitaan jälleen ääriolosuhteissa, vankileirin veressä ja liassa. Teos on jälleen epämiellyttävä muistutus siitä, että lähihistorian raakuudet tulevat myös tähän päivään. Systemaattisen väkivallan uhka ei ole kuollut. Sen tiedostaminen tekee vaikeaksi seurata, kuinka elämästään kamppaileva ihminen voi hylätä kaiken: ystävyyden, vanhemmuuden, ihmisyyden.

Tarina liikkuu kahdella eri aikatasolla. 1930-luvulta lähtien seurataan valkokenraalin tytärtä Irgaa, joka joutuu sattuman kautta Vorkutan vankileirille Neuvostoliittoon. Vuonna 2015 suomalainen Verna yrittää selvittää Venäjällä kuolleen isänsä kohtalon ja sen, mitä tämä puuhasi Marinmaalla. Lavran kovia kokeneet kyläläiset ovat kuitenkin salamyhkäistä porukkaa. Vähitellen Verna tuntee olonsa oudon kotoisaksi tutustuessaan suomalais-ugrilaisen kansan identiteettiin ja mystiseen kansanuskoon.

Kettu leikittelee surutta eri genrepiirteillä. Teoksen lähtöasetelmat takaa-ajosta murhaan tuovat mieleen jännitysdekkarit. Kirjailijalle tunnusomainen, kaunistelemattoman realistinen tyyli pääsee oikeuksiinsa, kun lukija viedään keskelle vankileirin kauhuja. Juuri kun lukija on päässyt sopivaan ryppyotsaisuuden tilaan historiallisen romaanin äärelle, tarinaan ilmestyy yliluonnollisia elementtejä ja aina vain lisää rikosromaanin piirteitä: on agentteja, murhia ja ennen kaikkea järisyttäviä salaisuuksia.

Kahden aikatason rytmitys toimii. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja juonenkäänteet keikauttavat asetelmat päälaelleen. Suorastaan toimintaelokuvamaista spektaakkelia hipova loppu etäännyttää ratkaisevalla hetkellä.

Yritys luoda näin moninaisista aineksista uskottava tarina on kunnianhimoinen. Palasia pitää koossa Ketun verevä ja runsas kieli, joskin sekin meinaa hetkittäin kompastella omiin rönsyihinsä. Muoto lainaa paljon kirjailijan esikuvalta Timo K. Mukalta, joka loi omintakeisen hurmoksellisen tyylinsä yhdistämällä runollista balladia ja rujoa naturalismia.

On vaikea palata estradille läpimurron jälkeen. Yöperhonen vertautuu väistämättä kirjailijan läpimurtoteokseen Kätilöön jo aiheidensa ja samanlaisten henkilöidensä puolesta. Siinä missä Kätilö kouraisi kahdella suurella teemalla, sodalla ja rakkaudella, syvältä ja kipeästi, Yöperhonen kauhoo liian moneen suuntaan ja hukkaa välillä fokuksensa. Siitä huolimatta romaani kuuluu luultavasti syksyn parhaimmistoon. Suomen eturivin kirjailijoihin nousseelta Katja Ketulta on lupa odottaa paljon.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Lokakuun kulttuurimenot

Lokakuussa vierailimme valokuvanäyttelyssä ja osallistuimme Tottelemattomuuskouluun.

Meeri Koutaniemi: Vaihtoehto
Oulun taidemuseossa
3. tammikuuta 2016 asti

Kuvajournalisti Meeri Koutaniemen uusi näyttely Vaihtoehto käsittelee vaikeaa aihetta, naisten ympärileikkausta.
Hätkähdyttävä näyttely sisältää valokuvia kahdesta Afrikan maasta. Kenian mustavalkokuvissa kuvataan Masai-heimon ympärileikkausrituaalia ja sitä paenneita tyttöjä. Ugandassa kuvattujen värillisten henkilökuvien päähenkilöitä ovat entiset ympärileikkaajat, jotka ovat kääntyneet vastustamaan julmaa traditiota.

Kenian kuvat rakentuvat varjoista, ja niiden tunnelma on usein uhkaava, ahdistunut ja yllättävän intiimi – etenkin väkivaltaisia ympärileikkauskuvia katsova tuntee itsensä välillä tirkistelijäksi.
Ugandan heleäväristen kuvien merkitys ei avaudu yhtä helposti. Niitä katsoessa mieleen hiipii ajatus: olisivatko kuvat enemmän kotonaan lehden sivuilla tekstin parina, eivät yksinään näyttelyssä?
Siitä huolimatta näyttely on näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Anni Hyypiö

 

Jani Leinonen:
Tottelemattomuuskoulu
Kiasmassa Helsingissä
31. tammikuuta 2016 asti

Kuvataiteilija Jani Leinosella on tärkeää asiaa. Hän haluaa haastaa ihmiset ajattelemaan uudella tavalla totutuista asioista. Leinonen kritisoi kapitalismia, megabrändien tekemisiä, kyseenalaistaa taiteen, politiikan ja koulumaailman tapoja.

Tottelemattomuuskoulu-näyttely on todella koulu, jossa Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen sekä katutaiteilija Sampsa opettavat muun muassa kansalaisaktivismista ja mediakritiikistä.

Tottelemattomuuskoulu on myös perinteinen taidenäyttely. Leinonen pukee kritiikkinsä Kellog’sin muropaketteihin, Elovena-pakkauksiin ja jättibrändien logoihin. Näyttely on pysäyttävä, ajatuksia herättävä ja saa toivomaan, että jokainen näyttelykävijä pohtii näkemäänsä eikä vain jatka museonovista päästyään McDonaldsin ja Burger Kingin hampurilaisten syömistä.

Minna Koivunen

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Lokakuun levyarviot

Chisu: Polaris Chisun neljäs pitkäsoitto on ollut odotettu musiikkitapaus artistin neljän vuoden levytyspaussin jälkeen. Tauko onkin hionut oman musiikkinsa tuottavan lahjakkuuden ilmaisua entistä parempaan tikkiin, ja Polaris edustaa pääpiirteissään sitä vakavampaa Chisua. Paikka paikoin taideruuvia on väännetty ehkä turhankin paljon kaakon suuntaan, mutta näin kunnianhimoista tyylipoppia suomen kielellä ei toisaalta pahemmin ole tehty. Lisäpisteitä makoisista […]


Chisu

Chisu: Polaris
Chisun neljäs pitkäsoitto on ollut odotettu musiikkitapaus artistin neljän vuoden levytyspaussin jälkeen. Tauko onkin hionut oman musiikkinsa tuottavan lahjakkuuden ilmaisua entistä parempaan tikkiin, ja Polaris edustaa pääpiirteissään sitä vakavampaa Chisua. Paikka paikoin taideruuvia on väännetty ehkä turhankin paljon kaakon suuntaan, mutta näin kunnianhimoista tyylipoppia suomen kielellä ei toisaalta pahemmin ole tehty. Lisäpisteitä makoisista kasarivaikutteista.
4/5

 

Seli seli

Seli Seli: Puoliautiomaa
Oululainen Seli Seli on kiintoisa tulokas. Vasta julkaistulla esikoisalbumillaan nelikko esittäytyy tyylitajuisena ja rohkeana oman tiensä kulkijana, jonka äänimaailma on sekä avara että intensiivinen. Bändi pelaa melko yksinkertaisilla elementeillä mutta taiten, ja lyriikka täydentää mukavasti jumittavaa pohjaa.
Bändin teho on todistettu myös livenä, ja kokonaisuutena Seli Seli on enemmän kuin tervetullut vahvistamaan paikallista taiteellisemman rockin skeneä.
3/5

Laid Back Townies

Laid Back Twonies: Watch Your Step
Oulusta on myös grungeosastolle ennakkoluulottomasti kurottava Laid Back Townies. LBT operoi sfääreissä, joissa kova vokalisti on aivan välttämättömyys, ja Lauri Peisterä suoriutuu postistaan kiitettävästi – kutkuttavimpina hetkinä mies tuo mieleen Chris Cornellin, vaikka ei ketään apinoikaan. Sävellyksellisesti ja soitollisesti jämäkän yhtyeen menossa on grungen ohella klassisempikin, bluesahtava vire, joka luo mielleyhtymiä myös Hendrixin tai Zeppelinin suuntaan.
4/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää: