Kirsti Muinonen: Mesipaikat
Oulun taidemuseossa
3. tammikuuta 2016 asti
Luulitko tietäväsi, minkälainen on keltainen. Mutta oletko koskaan kokenut keltaista? Oululaisen taidemaalarin Kirsti Muinosen maalauksissa se hehkuu kuin aurinko. Violettiin taittava punainen taas väreilee kankaalta energiana, joka vetää kaiken huomion puoleensa. Vastavärien hienovarainen harmonia aiheuttaa outoa esteettistä kutkutusta.
Oulun taidemuseon Mesipaikat-näyttely esittelee Muinosen 2000-luvun tuotantoa. Suurten abstraktien akvarelli- ja öljyvärimaalausten lisäksi esillä on pienempiä, arkisista aiheista ammentavia vesiväritöitä ja avaruusmatkalle vievä installaatio. Mutta ne värit – ne ryöväävät huomion.
Muinonen saa väreihin intensiteettiä vastasävyillä ja fluoresoivilla maaleilla. Mutta maalaukset ovat kaikkea muuta kuin latteita väripintoja. Kiinnostavia niistä tekee kerroksellisuus, joka tuo teoksiin ilmavuutta, tilallista syvyyttä ja liikettä.
Rakennetta teoksiin tuovat pipertäen tehdyt kuviot, jotka esittävät muun muassa avaruutta ja mehiläisten parveilua. Taiteilijan maalaa näkyväksi meitä ympäröivän mikroskooppisen, mutta kiihkeän elämänkulun, jossa itiöt synnyttävät uutta elämää, kasvit hedelmöityvät ja hyönteiset pölyttävät. Myös arkikatseen ulottumattomissa oleva suuruus tuntuu kiehtovan taiteilijaa. Näissä maalauksissa kuviot esittävät galaksien tähtipölyjen ja avaruuskaasujen pyörteitä.
Eliö- ja hyönteismaailman mystinen kauneus herää maalauksissa henkiin tavalla, joka tuo mieleen Leena Krohnin teokset. Viime vuosina tapahtuneiden mehiläiskuolemien myötä teoksiin tulee kantaaottava sävy. Kasvien torjunta-aineet ovat tappaneet pölyttäjiä Suomessakin.
Maalaukset toimivat mielenkiintoisella tavalla sekä läheltä, että kaukaa katsottuna. Detaljeja tekee mieli tuijotella senttien päässä kankaasta. Kauempaa katsottuna pienet kuviot uppoutuvat väreihin ja tekevät pinnasta elävän. Eliömaailma toistuu teemana myös kuitulevyteoksissa, joihin on leikattu kuvioita. Aukot ovat samaa muotokieltä kuin Muinosen Metsokankaan monitoimitaloon tehdyssä julkisessa työssä. Pelkistetyt muodot ja kirkkaat värit tuovat mieleen Henri Matissen paperileikkausvaiheen.
Voimakkaat teokset on ripustettu onneksi niin, että ne eivät riitele keskenään. Viekoitteleva punainen odottelee rauhallisesti selän takana ja antaa keskittyä keltaiseen. Vain vesiväritöiden valikoima meinaa jäädä väriparaatin varjoon isossa salissa.
Näyttely on esillä tammikuuhun asti. On rauhoittava ajatus, että vuoden pimeimpänä ja harmaimpana aikana Kasarmintien varresta löytyy energisoiva värikeidas.
