Olin kuin kuka tahansa ekaluokkalainen: jännitti, hikoilutti, pelotti, innostutti. Reppu selkään, lippis päähän. Nyt aloitetaan ekaluokka.
Tällä kaavalla alkoi koulutaipaleeni 7-vuotiaana vuonna 1998. Vain silmänräpäys myöhemmin alkoi ensimmäinen päiväni Oulun yliopistolla vuonna 2024, täysin samalla kaavalla. Lippis vain oli erivärinen.
Olin juuri palannut Suomeen käytyäni keräilemässä työkokemusta Euroopan eri ilmansuunnista kymmenen vuoden ajalta. Kaikenlaista tuli puuhailtua: matkailualaa, yrittäjyyttä, vapaaehtoistöitä, panimoa, sisällöntuotantoa. Taskun pohjalle oli siis kerääntynyt melkoinen kokoelma erilaisia taitoja. Sosiaalinen pääoma ja vuorovaikutustaidot olivat myös kasvaneet huimasti.
Yliopisto kuitenkin hermostutti, koska en tiennyt mitä odottaa – olihan opiskeluelämä mielessäni aivan erilaista kuin työnteko, vaikka periaate oli sama: jotain oli saatava valmiiksi määräaikaan mennessä. Mutta pärjäisikö neuroepätyypillinen duunariperheen lapsi korkeakoulussa ollenkaan? Ymmärtäisinkö akateemisesta “jargonista” mitään? Mitä jos en ymmärtäisi yhtään mistään mitään? Olenko tehnyt kaiken ihan väärässä järjestyksessä?
Huomasin pian opintojen alettua, että minulla oli paljonkin sanottavaa. Humanistisella alalla huomasin pystyväni samaistumaan käytyihin aiheisiin sen perusteella, missä olin aikaa viettänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana: arkeologian luennolla puhuin siitä, miten Kreikassa näkyi käsitöiden massaplagiointi turismin vuoksi, kulttuuriperinnön kurssilla kerroin ajastani keskiaikaisessa kauppakaupungissa Länsi-Euroopassa ja etnografiassa ehdotin ryhmätyöksi aihetta, jonka parissa olin tehnyt töitä yrittäjänä Englannissa. Ulkomailla huitelu oli sittenkin relevanttia opintojen kannalta. Hurraa!
Saan myös pohdittua esseiden aiheita monesta eri (ainakin itseni mielestä kiinnostavasti) näkökulmasta ja ajanhallintani on jokseenkin hanskassa – onhan työelämässä oltava täsmällinen. En varsinaisesti pelkää puhua, ehdottaa, kritisoida tai kysyä selvennystä. Reppureissuaikana opin myös tehokkaasti säästämistä, maantiedettä sekä kieliä. Kaikista on ollut ainakin tähän mennessä jotain hyötyä.
Kyllä, vietin siis useampia välivuosia. Välivuosi saattaa usein kuulostaa negatiiviselta asialta, tilalta josta pitää pyrkiä pois mahdollisimman pian. Itse lopetin laskemisen viiden välivuoden jälkeen. En ole ikinä kokenut eläväni välitilassa, sillä mielestäni yhtään mikään ei ole ajanhukkaa. Kaikesta oppii jotain.
Tulen aina suosittelemaan kansainvälisiä kokemuksia jos sellaiseen on mahdollisuus, oli se sitten pari kuukautta kesätöitä, vaihto-opiskeluvuosi tai kokonainen ura maailmalla. Kansainväliset kokemukset ovat olleet kohdallani myös yhdistävä tekijä muita opiskelijoita tavatessa. Tutustuin ensimmäisellä viikolla pariin opiskelijaan jotka olivat koukanneet yksi Berliinin ja toinen Brasilian kautta. Löysimme kaikki vähän sattumalta itsemme täältä Perämeren perukoilta ihmettelemästä, mihin elämä saattaakaan kuljettaa.
Ei ole mielekästä pohtia onko jotakin oikeaa tapaa suorittaa elämää, tai onko perinteinen vai käänteinen järjestys opintojen ja työelämän välillä parempi kuin toinen. Kukaan ei suorita elämää ketään paremmin. Itse ajattelen kuitenkin, että työelämätaidot valmistelivat minua ennen kaikkea ymmärtämään ihmisenä olemista ja sen eri muotoja, enkä usko että millään tieteenalalla tästä voisi olla haittaa. Eikä myöskään siitä oivalluksesta, että uudelleen voi aloittaa vaikka kuinka monta kertaa. Pienikin kierros oman piirin ulkopuolella laajentaa omaa perspektiiviä juuri sopivasti, ja kaikista kokemuksista jää jotain hyödyllisiä taitoja taskuun.
