Työn sankari, älä unohda elää

Työ on myös moraalikysymys: työn koetaan olevan jotain, jota täytyy tehdä ollakseen kunnon ihminen, oikea, arvokas osa yhteiskuntaa.

Kolumni  | 

Teksti Anni Hyypiö

In English.

Monen kesätyöt päättyivät tällä viikolla. Ihannetapauksessa kesäduunista jää käteen työkokemusta, työtodistus, palkan muodostama mukava pesämuna ja sydäntä lämmittävä tyytyväisyyden tunne – onneksi tuli lähdettyä.

Pahimmassa tapauksessa jää vaille yhtään näistä, mutta kaveriksi tarttuu alkava työuupumus ja punaisena kytevä viha koko työmaailmaa kohtaan – että tulikin taas lähdettyä!

Ikävä kyllä molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, etkä koskaan voi etukäteen tietää, kummin käy.

Usein työ on kuitenkin vain työtä – joskus mukavaa, joskus ikävää, välillä vähän rasittavaa, usein ihan kivaa.

 

Työ on nykyihmiselle ilon ja surun, ahdistuksen ja tyytyväisyyden lähde. Työ jakautuu epäreilun epätasaisesti: joillekin työtä on annettu kestämätön määrä (koska aiemmissa yt-neuvotteluissa irtisanottiin puolet työntekijöistä), toiset eivät jatkuvasta yrityksestä huolimatta löydä töitä mistään. (Paitsi puhelinmyyntityötä, niitähän on aina tarjolla!)

Työ ja työttömyys ovat olleet tämän hallituskauden kuumia aiheita. Tilastokeskuksen viimeisimmän tilaston (21.8.) mukaan Suomen työllisyysaste nousi 71.9 prosenttiin. Eittämättä iloinen uutinen, vaikka kaiken maailman spekulantit saattavatkin miettiä, mistä kaikki nämä uudet työpaikat ovat tulleet.

Työttömyydellä on kielteinen merkitys kansantaloudelle. Silti työ on mitä suuremmassa määrin myös moraalikysymys: työn koetaan olevan jotain, jota täytyy tehdä ollakseen kunnon ihminen, oikea, arvokas osa yhteiskuntaa.

Huomasin tämän ajattelutavan vaikutuksen itsessäni vasta, kun valmistumisen jälkeen jäin ensimmäistä kertaa työttömäksi. Ikävää ei ollut ainoastaan pienellä rahalla kituuttaminen, ikävää oli arvottomuuden, turhuuden tunne. Kukaan ei tarvinnut minua missään, enkä siksi ollut minkään arvoinen.

Synkkyyden katkaisivat ainoastaan lyhyet työllistymispätkät. Kun aamulla oli edessä tuuraus toimituksessa tai freelancer-työtilaus, saatoin taas hengittää vapaammin.

 

Työn merkitystä ei voi kiistää. Toimeentulon lisäksi se antaa myös merkityksellisiä kokemuksia, työkavereita, työterveyspalvelut, järkevän tavan käyttää päivästä kahdeksan tuntia.

Toki kaiken työn ei tarvitse olla erityistä, älyllisesti stimuloivaa, ansioluettelossa komeasti kalskahtavaa: joskus työ on vain työtä, ja sitä tehdään rahan takia. Ja sekin riittää.

He, joilla työtä on, vievät työnteon toisinaan toiseen ääripäähän ja tekevät vain työtä. Tarkoittaen siis sitä, että työ vie päivästä käytännössä jokaisen tunnin, joka ei kulu nukkumiseen tai syömiseen.

Työn imu on mahdollisuus ja vaara. Mielekästä, hauskaa ja antoisaa työtä jaksaa tehdä tunneista piittaamatta, silmät ristissä, oma jaksaminen koetuksella. On jaksettava, sillä mukavaa työtähän tämä lopulta on.

Samaan työn sankaruuteen olen törmännyt myös ei-palkkatöissä: opiskeluissa, luottamustoimissa, vapaaehtoistyössä, bändeissä.

Työn vuoksi uhrautuminen ja kaikkensa antaminen tuntuu aluksi hyvältä. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi ja erityiseksi.

Sankaruus kuitenkin kantaa vain tiettyyn rajaan saakka. Sitten usein seurauksena on väsyminen, kyynistyminen, inho, lopulta katkeruus, vaihtelevassa järjestyksessä.

 

Syksyn aluksi kaikille työn sankareille muistutukseksi: vaikka työsi (tutkintosi, luottamustehtäväsi, vapaaehtoistyösi, bändisi) olisi kuinka tärkeä, merkityksellinen, erityinen, älä anna sen kasvaa sinua suuremmaksi, ainoaksi identiteettiäsi määrittäväksi tekijäksi.

Sillä jos jäätkin yllättäen sitä vaille, mitä jää jäljelle?

Tätä viisautta olen yrittänyt itsekin ahkerasti opetella. Kun olen nykyisessä työpaikassani kaatanut aamukahvia kuppiin silmät väsymyksestä seisten, OYY:n kanslisti Riitta on antanut minulle erinomaisen neuvon. Hän kehotti minua kaatamaan kuppiin vettä, ja työntämään sitten sormen veteen.

Mikäli veteen jää sormen jäljiltä kuoppa, olen työssäni korvaamaton.

Muuten en ole.

Julkaistu 31.8.2018 numerossa 1/2018

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Henkensä pitimiksi tuottaa säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoituksia, kuvia ja kuvituksia maailmasta ja sen menosta. Instagram: @anniskelualue. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Pelastakaa Twitter!

Laura Tauriainen

Kolumni

18.10.2018

Murtakaa aamuvirkkujen tyrannia!

Sanna Häyrynen

Kolumni

28.9.2018

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821