Sankarihaudoista polttopulloihin – itsenäisen Suomen sotahistorian valitut palat jättävät paljon kertomatta

Populaarin sotahistorian narratiiviin vankileireille kuoliaaksi nälkiintyneet ja riveihin teloitetut suomalaiset eivät yksinkertaisesti sovi.

Mies teki kaikkensa ollakseen osa yhteiskuntaa. Hän raatoi ympäripyöreitä päiviä, mutta työnantaja piti hänet niukassa leivässä ja epävarmuudessa. Suurinta tuskaa miehelle aiheutti epätietoisuus siitä, pystyisikö hän elättämään perheensä vielä seuraavanakin päivänä. Tulevaisuudesta uupui pohja, jolle rakentaa. Elämän tarkoitus upposi samaan hämärään. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia puuttua oman elämänsä kulkuun. Viha kasvoi yhdessä epätoivon kanssa, ja samalla yhteiskunnan poliittinen tilanne kärjistyi. Kapinahenki veti taistelijoita puoleensa. Mies päätti liittyä joukkoihin.

Mies on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian Akseli Koskela, tunnetun suonraivaajan perillinen ja pentinkulmalainen torppari. Sisällissodan kynnyksellä hän sanoo vaimolleen Elinalle: ”Ne puhuu omista asioistansa aina niin kun ne olisivat Suomen asioita. [– –] Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.”

Akselin sanat kuvaavat sitä katkeruutta, jota osattomuus ja näköalattomuus aiheutti kymmenissä tuhansissa suomalaisissa 1900-luvun alussa. Siihen, minkälaiseen verenvuodatukseen tuo kollektiivinen toivottomuuden tunne lopulta johti, on Suomen itsenäisyyden ajan kipeimpiä haavoja.

Juhlarahasotku osoitti, että aihe on edelleen arka – eikä ihme. Lähes 37 000 suomalaista kaatanut sota tapahtui hätkähdyttävän vähän aikaa sitten. Oma isoäitini kertoi, kuinka pelkäsi neljävuotiaana läheisen kukkulan suunnalta ajoittain kuuluvaa pauketta. Myöhemmin hän sai tietää lapsuudenkotinsa sijainneen kivenheiton päässä paikasta, jossa teloitettiin punaisia.

On mielenkiintoista nähdä, miten kuluvana juhlavuonna ja sitä seuraavana vuonna uskalletaan katsoa kohti itsenäisen Suomen sysimustaa alkutaipaletta, vuotta 1918. Sisällissodan syiden ja seurausten syvällinen kansallinen ruodinta on silmiinpistävän vähäistä.

Sotapuheesta ei sinänsä ole puutetta. Suomen syntytarina tuntuu olevan yhtä kuin yksi suuri (tarkkaan valikoitu ja rajattu) sotatarina. Talvi- ja jatkosodan murheet ovat meillä verissä ja perimässä ja vielä häviävän pienen hetken verran omakohtaisissa muistoissa.

Sisällissota ei  kuitenkaan sovi kansallisidentiteetin kulmakiveksi. Populaarin sotahistorian narratiiviin vankileireille kuoliaaksi nälkiintyneet ja riveihin teloitetut suomalaiset eivät yksinkertaisesti sovi.

Kaikki sodat ovat aina hävittyjä sotia, ja ainoa asia, minkä niistä voi voittaa, on opetus: ei koskaan enää. Siksi häpeällisimmistä teoista ja perimmäisistä yhteiskunnallisista torjuntavoitoista puhutaan liian vähän suhteessa nationalistishenkisen memoribilian ja sotakiiman määrään kirjoissa, elokuvissa ja etenkin lööpeissä, jotka yhä lypsävät vanhaa Venäjän pelkoa ja rummuttavat myyttiä yhdestä kansasta, joka taisteli.

Talvisodan henki ei yksin tuonut suomalaisia yhteen. Sovun mahdollistivat yhtäläiset kansalaisoikeudet. Tutkijoiden mukaan torpparilaki ja se, että punaiset päästettiin nopeasti sodan jälkeen vaikuttamaan esimerkiksi paikallispolitiikassa, estivät osaltaan uusien vallankumousten syntymisen. Toisenlaisiakin agendoja oli, kuten tiedetään. On yhtä lailla tärkeää pohtia, mitä olisi voinut käydä, jos fasistiset tahot olisivat saaneet tahtonsa läpi nuoressa Suomessa.

Tunne siitä, että on aktiivinen osa yhteiskuntaa, on tehokkain vakauttaja maailmassa. Ulkopuolisuuden tunne puolestaan on merkittävä syy esimerkiksi sille, miksi Suomessa syntyneet ja kasvaneet nuoret lähtevät sotimaan Isisin joukkoihin.

Todellista talvisodan henkeä olisikin puuttua toisen sukupolven maahanmuuttajien huonoon koulumenestykseen, vähäosaisuuden kierteeseen sekä rakenteelliseen rasismiin.

Todellista isänmaallisuutta olisi myös tyhjien juhlapuheiden sijaan pysäyttää tuloerojen kasvu ja hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen.

Minua huolestuttaa se, kuinka luontevasti epätoivoisen Koskelan isännän saappaisiin solahtaisi tänä päivänä joku 80 000 suomalaisesta työttömästä työikäisestä miehestä, joku vanhempiensa nurkkiin pelaamaan ja vihatrollaamaan unohtuneista nuorista, joku joka on valmis kanavoimaan katkeruutensa pyhään sotaan, joku joka on valmis ajamaan ihmisjoukkoon autolla, joku joka on valmis heittämään polttopullon taloon, jossa nukkuu sotaa paenneita lapsia.

Sisällissodan traumoja voi lievittää puhumalla, mutta ennen muuta siten, että pyrimme kaikin tavoin välttämään vanhat virheemme. Näköalattomuus lietsoo lohduttomuutta, ennakkoluuloja ja radikalisoitumista. Se jakaa kansan meihin ja muihin.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Kaunis mutta siveä – Tom of Finlandin elämäkertaelokuva yllättää

Lohduttava perusviesti kuuluu: elä, ole ja rakasta vapaasti, mitään häpeämättä.

Tom of Finland. 

Pääosissa: Pekka Strang, Lauri Tilkanen, Jessica Grabowsky. Ohjaaja Dome Karukoski, käsikirjoitus Aleksi Bardy. Ensi-ilta 24.2.2017. 

 

Yksi mies, kahdet kasvot.

Touko Laaksonen (1920–1991) oli sotaveteraani, lahjakas muusikko, komea ja pidetty mainospiirtäjä. Tom of Finland taas oli homoeroottisen taiteen ikoni, maskuliinisen homomiehen iloisen nautinnon valokuvantarkka kuvaaja,

Vaikka maailmalla Laaksosen käyttämä nimimerkki Tom of Finland oli tunnettu, kotimaassaan hän oli pitkään visusti piilossa mainstreamin valokeilasta.

Kiitos 2000-luvulla käynnistyneen Tom of Finland -taidetta koskevan tietoisuuden ja arvostuksen kasvun, Laaksosen muskelimiehiä ei löydy enää vain aiheelle omistetuista lehdistä ja antologioista. Itsevarmat könsikkäät koristavat lukuisia näyttelyitä, postimerkkejä, kangaslaukkuja, jopa Pauligin kahvipaketteja. Vuonna 2017 kokoelma kasvaa Tom of Finland –elämäkertaelokuvalla.

Dome Karukosken ohjauksessa Touko Laaksosen elämäkerta kerrotaan tyylikkäästi ja varmasti. Elokuvan lempeä toteutus miellyttäneekin myös Laaksosen taiteeseen vain Finlaysonin pussilakanoiden kautta tutustuneita.

Juoneltaan Tom of Finland on melko perinteinen vaikeuksista voittoon -kertomus siitä, kuinka sodan kauhuista palanneesta Toukosta tuli menestystä ja arvostusta nauttiva Tom. Elokuva käynnistyy Laaksosen paluulla jatkosodan myrskyistä takaisin siviiliin. Sodanjälkeinen Suomi näyttäytyy Laaksoselle moralisoivana, synkkänä ja sulkeutuneena. Suomessa homoseksuaaliset teot olivat rikollisia vuoteen 1971 asti, joten miesten väliset kohtaamiset tapahtuvat katseilta piilossa, porttikongeissa ja puistoissa.

Taitava piirtäjä kääntää katseensa ankeasta arjesta fantasiamaailmaansa, lihaksikkaiden ja estottomien miesten keskinäisiin seksileikkeihin. Väärissä käsissä vankilaan tai parantolaan johtavista kuvista on koti-Suomessa vaiettava tyystin, ne on piilotettava jopa sisarelta Kaijalta (Jessica Grabowsky). Toukon rakastetun, tanssija Veli ”Nipa” Mäkisen (Lauri Tilkanen) kannustuksesta tukkijätkien, merimiesten ja moottoripyöräilijöiden kiihkeitä kohtaamisia kuvaavat piirustukset löytävät arvostavan yleisön Suomen rajojen ulkopuolelta. Tom of Finland -taiteilijanimellä signeeratut teokset saavat rapakon takana suuren suosion ja synnyttävät lopulta kansanliikkeen.

Elokuva on aiheensa huomioiden jopa yllättävän siveä. Varsinaiset seksikohtaukset ovat viitteellisiä, nopeita välähdyksiä pimeässä. Eroottinen himo välittyy miesten pitkistä katseista, vaietuista viesteistä, Tähtitorninmäen yössä poltetuista savukkeista. Tarkat lähikuvat viipyilevät Laaksosen taidokkaassa lyijykynäjäljessä, mutta valmiita piirustuksia kuvataan aina kunnioittavasti kauempaa.

Ratkaisu naurattaa: ovatko tuhmasti pullottavat haarat tai kekseliäisiin asentoihin taipuvien miesten orgiat tosiaan sopimattomia Tom of Finland -elokuvaan?

Hillittyä toteutusta selittänee ikärajan (K-12) lisäksi se, että elokuva on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa, jonka vuoksi sille halutaan siten mahdollisimman laaja yleisö. Ja yleisö kiittää: helmikuun alussa elokuva palkittiin arvostetulla FIPRESCI-palkinnolla Göteborgin kansainvälisillä elokuvajuhlilla.

Yllättävää kyllä, voisinkin kuvitella katsovani Tom of Finlandin vanhempieni kanssa pelkäämättä tunnelman muuttumista aivan sietämättömän kiusalliseksi.

Seksi-iloittelun ja nahkafetissikuvaston sijaan elokuva keskittyy miljöö- ja luontokuvaukseen. Suomen kukkea luonto on lumoavasti läsnä juhannusyön auringossa, puistojen öisen sinisessä hämyssä, sotarintaman hetken kestävässä savuisessa rauhassa. Myös 1950- ja 1960-lukujen Helsinki on rakennettu uskottavasti ja tyylikkäästi.

Pekka Strang on Touko Laaksosena erinomainen, karismaattinen ja vakuuttava, Laaksosen elämänkumppanina Lauri Tilkanen on herkkä ja ilmeikäs. Erityismaininnan ansaitsee myös sielukas Taisto Oksanen kapteeni Alijokena. (Sen sijaan Kari ”Hissu” Hietalahti tuimana etsivänä herättää pientä hilpeyttä.)

Välillä Tom of Finland sortuu valitettavasti itsestäänselvyyksiin ja turhaan vakavuuteen. Yksi vaivihkainen yskäisy tarkoittaa keuhkotautia ja kuolemaa. Sotakuvastoon palataan toistuvasti, alleviivaamaan sitä, kuinka suuri suomalainen sotakokemus on lopulta väistämättömästi muovannut meitä kaikkia, kaarinalaista homoikoniakin.

Lopussa kiitos seisoo. Se ihana ja häpeilemätön elämänilo, joka uhkaa välillä hukkua elokuvan osoittelevaisuuteen, pirskahtaa esiin väkevästi taas elokuvan viimeisessä riemukkaassa kohtauksessa.

Joistain puutteistaan huolimatta Tom of Finland onkin kaunis, koskettava ja viihdyttävä elokuva. Lohduttava perusviesti kuuluu: elä, ole ja rakasta aina vapaasti, mitään häpeämättä.

 

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: