Avainsana: reportaasi

TROMSSA

Matkani alkaa tammikuussa pimeästä bussista.

Autiota tietä halkovat bussin etuvalot ovat etuikkunan kautta seurattuna hypnotisoivaa seurattavaa. Bussissa on hiljaista, vain moottorin tasainen hurina äänimattona. Tuijotan tietä ja mietin, miksi silmäni ovat auki, miksi en voi nukkua. Nyt olisi kaikki mahdollisuudet nukkua. Nyt olisi itse asiassa pakko nukkua.

Yksi perinne pysyy näemmä samana. Olen matkustanut Tromssan elokuvafestareille Oulusta bussilla kolme kertaa aiemmin, ja yhdelläkään kerralla en ole juuri nukkunut bussissa. (Uni oli erityisen kaukana silllä ikimuistoisella kerralla, kun vuosia sitten joku oksensi selkäni takana olevilla penkeillä pitkään ja voimallisesti, tuntikausilta tuntuneen ajan.) Nyt olen samassa bussissa taas, ja vieläkään en nuku.

Tämä bussi on taittanut pitkää matkaansa jo pitkään ennen minua. Ensimmäinen bussireissu Oulusta Tromssan kansainvälisille elokuvajuhlille (TIFF) järjestettiin vuonna 1999, joten tänä vuonna reissussa on juhlavuoden tuntua. Viime vuonna matka ei tosin toteutunut, joten perinne ei ole katkeamaton.

Ensimmäisen bussireissun järjestivät Oulun yliopiston elokuvatutkimuksen opiskelijoiden aktiivit, sen jälkeen matkanjärjestäjän pesti on vaihdellut: välillä reissua on järjestänyt Oulun yliopiston kulttuuriantropologian, arkeologian ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Kultu ry, välillä Hannu Salmi, tänä vuonna matkan organisointi on Mikko Hyvösen ja Reetta Pirttikosken vastuulla.

Tromssan bussissa elokuvia katsomaan matkustavien joukossa on Oulun yliopiston opiskelijoita ja alumneja, mutta matka on avoin kaikille – juuri tämän bussin kyytiin matkustetaan Helsingistä asti. Bussimatkasta on tehty jopa oma lyhytdokumentti, Antti Näyhän Kaksi tapaa nukkua bussissa (2003).

Matkaa Oulusta Tromssaan tulee länsirajaa pitkin ajettaessa lähemmäs 800 kilometriä yhteen suuntaan. Menomatkasta valtaosa taitetaan tammikuisessa pimeydessä. En silti nukahda, tai ainakin kuvittelen, etten nuku: joka kerta avatessani silmäni kellonaika vaihtuu aina tunnilla: 3.22, 4.15., 5.34.

Aamulla olo helpottaa, kun valo lisääntyy ja nukkumispakko vähenee. Rajanylityksen jälkeen sen näkee: emme ole enää Suomessa. Kello kääntyy tunnilla taaksepäin, maisemat jyrkkenevät jyrkkenemistään. Vuorimaisemien vaikuttavuutta voi kuvata vain kornilla adjektiivilla jylhä. Aurinko punertaa huippujen kyljet, arvuuttelemme, onko kyseessä auringonlasku vai -nousu. Bussin ikkunat täyttyvät kameroista ja kännyköistä – täytyyhän maisema ikuistaa.

Täyden bussin ensimmäisessä penkissä istuvan Mikko Hyvösen tunnelmat ovat torstaiaamuna 17. tammikuuta hyvät. Unta ei hänkään ole juuri saanut, vaikka ensimmäisessä penkissä mukavasti jalkatilaa onkin.

Hyvönen on festareilla nyt toista kertaa, ensimmäistä kertaa matkanjärjestäjän tuolilla. Edellistä reissua hän kuvaa kivaksi ja mieltä avartavaksi. Järjestäjäksi hän lähti, sillä muita vapaaehtoisia ei juuri ollut.

Hyvösen kanssa bussimatkaa järjestää kulttuuriantropologian opiskelija Reetta Pirttikoski. Hän on mukana matkalla ensimmäistä kertaa, ja sai nukuttua bussissa kertomansa mukaan jopa yllättävän hyvin. Matkalla häntä odottavat leffojen lisäksi majoitus mökkikylässä noin kolmen kilometrin päässä keskustasta. Leffalistalla oli muun muassa The Sweet Requiem.

”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa.”

Tromssan festaribussi täyttyy perinteisesti myös Oulua etelämmästä tulevista vieraista.

Toisella puolella käytävää Hyvösestä istuvat Varpu Kurkilahti ja Santeri Laurila. He ovat osa kahdeksanhenkistä kaveriporukkaa, josta valtaosa on saapunut Ouluun Helsingistä. Kurkilahti opiskelee sosiaalitieteitä, Laurila on hiukkasfysiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Molemmat ovat olleet bussireissulla kahdesti aiemminkin. Laurila muistelee saaneensa ensikosketuksen reissuun nelisen vuotta sitten nähtyään Facebookissa mainoksen bussireissusta. Kaverit olivat hehkuttaneet reissua, ja konsepti tuntui kiinnostavalta.

Matka Helsingistä Tromssaan tuntuu maateitse mahdottoman pitkältä. Miksi nähdä niin paljon vaivaa?

”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa”, Kurkilahti luonnehtii. Lisäksi pitkien matkojen taittamiseen on jo tottunut, sillä vaellusharrastus vie Lappiin monta kertaa vuodessa.

Tromssassa heitä kiehtoo erityisesti ympäristö ja upeat maisemat: kaupunkia edeltävät maisemat ovat kuin luontodokumentista.

”Pitää muistuttaa itseään, että muistamme käydä katsomassa leffojakin. Tromssassa pääsee sivistämään itseään, näkemään leffoja, joihin ei tulisi muuten törmättyä”, Laurila sanoo. Hän pitää kaupungissa myös sen iloisuudesta ja eläväisyydestä: leffojen lisäksi kaupungissa on paljon kivoja kahviloita ja baareja.

Muita lämpimämpi, silti tuulinen kaupunki

Tromssa on kieltämättä kaunis ja eläväinen kaupunki, jonne on aina mukava tulla. Aluetta lämmittää Golfvirta, jonka vuoksi Tromssassa on välillä miedompi sää kuin muissa saman leveyspiirin kaupungeissa. Kylmää on tammikuussa silti, ja sää vaihtuu nopeasti: yhtenä aamuna on kauniin kuulasta ja aurinkoista, toisena päivänä kaupunki yllättää uskomattoman kovalla lumituiskulla. Mutta paistoi aurinko tai ei, Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.

Elokuvafestivaalin aikaan kaupunki täyttyy festarivieraista. Silti valtaosa katsojista on paikallisia, minulle kerrotaan. Festivaalin omien laskelmien mukaan tänä vuonna vieraita oli yhteensä 10905, ja lippuja näytöksiin myytiin 60501. Festivaalin johtaja Martha Otte arvioi Cineuropan haastattelussa (15.1.2019), että noin kolmasosa festarikävijöistä tulee kaukaa Tromssan ulkopuolelta. Noin 65 000 asukkaan kaupunki myös tuntuu festivaalin aikaan kokoaan suuremmalta.

Tromssan elokuvafestivaalin hienous jakautuu mielessäni kahteen: miljöön hienouteen ja omaperäisyyteen ja sisällön laadukkuuteen. Tromssassa näen elokuvia, joita en muualla koskaan näkisi. Paljon pohjoisia elokuvia, pieniä mutta taidokkaita elokuvia, ensi-iltansa saavia elokuvia, lyhytelokuvia, hyvin pitkiä elokuvia, unohdettuja elokuvia, klassikkoelokuvia, karaokenäytöksiä (tänä vuonna se on Queenista kertova Bohemian Rhapsody).

Tromssassa festareiden esityspaikkoja on ripoteltu ympäri kaupunkia, ja niiden välillä on varsin ongelmatonta liikkua. Kaupungin keskusta on pieni ja jotenkin järkevänoloisesti rakennettu. Kauimpana keskustasta ja muista esityspaikoista on Hålagolandteater, Fokus ja Kulturhuset taas ovat lähes kiinni toisissaan, eikä Vendersteatretille tai ulkoilmanäytöspaikalle ole pitkä matka Fokuksesta. Leffasta toiseen siirtymiseen kannattaa tosin varata aikaa, varsinkin, jos on ensimmäistä kertaa suuntaamassa uuteen sijaintiin. Oman haasteensa tuo se, että kaupungin kadut ovat tammikuussa jumalattoman liukkaita.

Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.

Esityspaikoista kannattaa mainita myös Driv, joka on paikallisten opiskelijoiden ylläpitämä kulttuuritila. Drivin yläkerrassa on elokuvateatteritilaa ja baaritiski, alakerrassa suositulta vaikuttava kuppila. Kamalan Troll 2:sen katsominen kalja kädessä tuntuu yllättävän pollealta – anniskelua kesken elokuvan, ja ihan sallitusti! (Käsittämätöntä kyllä, Troll 2 (1990) on samanaikaisesti odotuksia huonompi ja parempi. Se maistuu kuitenkin lievästi humalaisten festarivieraiden kanssa jaettuna elämyksenä, kalliin norjalaiskaljan kanssa nautittuna.)

Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.

Tunnelmallinen Verdensteatret on Norjan vanhin edelleen toiminnassa oleva elokuvateatteri. Vuodesta 1916 käytössä olleen teatterin sali on vanhoine seinämaalauksineen kaunis kuin karkki, ja myös Verdenstreateretin aulan baari on tunnelmaltaan harvinaisen miellyttävä.

Fokus on suuri, kuusisalinen teatteri, jonka kyljessä on Tromssan kirjasto, ja jonka yhteydessä toimii hyvin, hyvin kallis herkkuja tarjoava puoti ja pieni, hieman yllättävästi ei niin kallis kahvila. Mikäli norjalaisesta festarielämyksestä haluaa selvitä mahdollisimman halvalla, kannattaa pakata mukaan Suomesta ruokaa ja juomaa. Ennakkovarautumisen tarpeen huomaa jo ruokakaupassa, mutta viimeistään Fokuksen tiskillä. Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.

Fokuksen alakerran saleihin jonotetaan tiiviissä jonorykelmässä ennen elokuvan alkua, kunnes joku festarin talkoolaisista huutaa, mihin näytöksiin seuraavaksi tarkastetaan liput. Jokaisella kerralla pelkään itse olevani aina väärässä paikassa väärään aikaan, mutta pääsen silti aina oikeaan saliin.

Liikaa elokuvia, liian vähän aikaa

Elokuvafestivaaleilla parasta on tunne siitä, että kaikilla osallistujilla on yhteinen, jaettu missio: tänne on tultu katsomaan elokuvia. Yksi, kaksi, tai kymmenen elokuvaa, ei sen väliä, tässä ollaan nyt yhteisellä asialla.

Festivaalipäivät rytmittyvät elokuvien ympärille. Yksi elokuva alkaa, pimeys laskeutuu, samat mainokset (tänä vuonna lohi ja energiajuoma) käynnistyvät, elokuva alkaa. Hauskoissa kohdissa nauretaan, järkyttävissä kohdissa kohistaan. Elokuvan jälkeen silmiä räpytellen tavaroiden kaivelu lattialta, siirtyminen tungoksessa ulko-oville: missä olikaan seuraava elokuva?

Kun hyvään katsomisrytmiin pääsee, siitä luopuminen on murheellista ja vaatii surutyötä. Sunnuntaina Tromssassa murehdin jo sitä, kuinka katsomatta jäi lopulta taas monta hyvää elokuvaa: kuulin kehuja Diamantinosta (2018), samaten dokumentista We up: Indigenous Hip-Hop of the Circumpolar North. Gaspar Noën kiihkeä Climax (2018) kyllä kiinnosti, mutta pelkään olevani liian nynny sen katsomiseksi. Kotona voin kieltäytyä ahdistukselta napsauttamalla valot päälle ja television kiinni, elokuvateatterissa täytyy kompuroida pimeässä yli kanssakatsojien, kärsien ja häveten.

Yksin elokuvafestivaalilla liikkuminen on kiinnostava elämys. Elokuvaa katsoessa kaveri ei ole tarpeen, onhan jokaisen kokemus oma ja yksityinen, ja salissa juttelevaa katsotaan yleensä julmasti. Mutta jonottaessa ja elokuvan jälkeisessä hämmennyksessä kanssakatsoja olisi poikaa: yksin katsoessa elämyksen jakaminen toisen kanssa puuttuu.

Voisin toki rynnätä jonkun tuntemattoman kylkeen kiinni ja kysyä: Hva synes du om filmen? En tee sitä, joten jään makustelemaan elokuvaelämyksiä yksinäni.

Katsoessani Verdensteatretissa Carol Reedin mustavalkoista noir-draamaa The Third Man (1949) minua alkaa yhtäkkiä naurattaa jumalattomasti – molemmilla puolillani alkaa kuulua ensin syvää ja tasaista hengitystä, joka hiljalleen muuttuu kuorsaukseksi. Miedot mutta tunnistettavat snark-äänteet taukoavat, kun kuorsaajien seuralaiset puuttuvat asiaan.

Tajuan, että tämä on kenties yksinäisen elokuvafanin kauhistus: kukaan kaveri ei herätä sinua, mikäli nukahdat kesken elokuvan! En voi kuitenkaan tuntea ylemmyydentunnetta, sillä tunnen itsenikin hyvin väsyneeksi, ja nipistelen kämmenselkiäni virkistyäkseni.

Pipo on hyvä olla mukana

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös elokuvafestivaalit. Tromssassa leffoja näytetään vielä maanantaille asti, mutta Oulun bussin on aika lähteä sunnuntaiaamuna.

Kun bussi lähtee Fokuksen edestä kohti Oulua, kaikki ovat mukana, vain kolme puuttuu: tiputin piponi ja lapaseni jollekin Tromssan keskustan kaduista.

Paluumatkalla olo on haikea. Kuu nousee, taivas on huikaisevan, käsittämättömän sininen. Vilkaisemme Oulun säätietoja: seuraavalle viikolle kolmeakymmentä pakkasastetta. Tieto ei juuri lämmitä, varsinkin kun pipo ja lapaset hukkuivat.

”Uskon, että tästä tulee perinne.”

Bussimatkalla on perinteisesti järjestetty äänestys matkustajien suosikkileffoista. Tällä kertaa sen voittaa One cut of the Dead (2017), japanilainen satiirinen zombikomedia. Oma suosikkini, kirotusta mekosta kertova kauhuelokuva In Fabric, sai yhden äänen, omani.

Kysyn Reetta Pirttikoskelta vaikutelmia reissusta. Kaikki kuuluu sujuneen hyvin, kahden termarin taktiikalla. Toisessa termarissa oli vettä nuudeleille, toisessa, pienemmässä, oli viiniä. Näillä eväillä pärjäsi jo pitkälle.

Festivaali tarjosi lopulta kaikille aisteille jotakin, hän sanoo. ”Uskon, että tästä tulee perinne.”

Pellossa matka pysähtyy hetkeksi paikalliselle SEO-huoltoasemalle. Kaakaon ääressä kysyn Varpu Kurkilahdelta ja Santeri Laurilalta tunnelmia reissun jälkeen.

Olo on virkistynyt. ”Tehokkaasti kului loma: otin töistä vain kaksi päivää vapaaksi, mutta tuntuu, että olisin ollut kaksi viikkoa vapaalla. Tämä oli täydellinen loma, hyvä tapa nollata aivot ja olla miettimättä opiskeluasioita.”

He olivat elokuvien katsomisen ohella tutustuneet myös alueeseen teatterien ympärillä: uineet Jäämeressä, nousseet maisemahissillä Fjellheisenillä korkeuksiin.

Fiilikset ovat todella hyvät: ”kokonaisvaltainen hedonismi on päällimmäisenä mielessä”, Laurila luonnehtii. Ruoka on ollut hyvää, niin Kilpisjärven ravintolassa tarjotut vönerit, majoituksessa kokatut ruoat kuin SEOn kuiva munkkikin.

Seurueen mukana Suomesta Norjaan matkusti kaksi lavaa kaljaa. ”Olimme huolissamme siitä, oliko juotavaa liikaa. Ei ollut.” Tölkit palasivat nyt bussin ruumassa takaisin Suomeen ja palautukseen.

Mutta kysytään nyt vielä uudelleen: miksi mennä Tromssaan?

”No, ensinnäkin siellä on tällä hetkellä lämpimämpää kuin Oulussa”, Laurila nauraa. Lisäksi bussimatka on kiva tapa matkustaa, tutustua ihmisiin ja ihastella upeita maisemia.

”Jos menisi saman verran etelään, kokisiko näin ison maisemanvaihdoksen?”

Samana viikonloppuna Helsingissä järjestettiin Maata pitkin -matkamessut, joiden tarkoituksena on esitellä ilmastoystävällisempää matkailua, eli vaihtoehtoja lentomatkailulle. Tätä on myös Tromssan bussimatka: lentäen olisit jo perillä, mutta mikä kiire tässä on?

Pipoa tosin Tromssassa tarvitaan, he huomauttavat. ”Se on relevantti tieto helsinkiläisille.”

Lähestyessämme Oulua kysyn Hannu Salmelta, millä lailla Tromssa on hänen mielestään muuttunut vuosien aikana, onhan Salmi ollut mukana jo ensimmäisellä bussireissulla. Hänen mukaansa festivaali on koko ajan kasvanut: ensi vuonna kolmekymmentä vuotta täyttävä festivaali on laajentunut ohjelmistoltaan ja kasvanut suosioltaan. Esityspaikkoja on enemmän, mutta enemmän on myös loppuunmyytyjä näytöksiä.

Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.

Salmi muistelee aiempaa Fokus-teatteria, joka jäi uuden kirjaston sisään, ja joka muistutti ennen ”valtavaa ilmastointilaitetta”. Sen sali oli muodoltaan pyöreä. Nykyinen Fokus on suuri ja toimiva, mutta persoonaton: kuin mikä tahansa iso Finnkinon aula.

Tromssa itsessään taas näyttää nyt melko samalta kuin parikymmentä vuotta sitten. Storgata, Kulturhuset, Verdensteatret ovat kaikki entisellään. Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.

Kaupunki on myös sopivan kokoinen: festivaali ei huku muun elämän joukkoon. Tromssan filmifestivaalien aikaan tietää festareiden olevan käynnissä.

Hannu Salmi kertoo nähneensä paikallisen kaupan ikkunassa mainoksen, jossa kehotettiin ostamaan jotain uutta puettavaa festivaaleille. Voisiko samaa kuvitella Helsinkiin Rakkautta ja Anarkiaa -festareiden tai Doc Pointin aikaan?

No, Tromssan silta on sentään vuosien aikana muuttunut. Sen reunaa korotettiin vuonna 2005 ja siihen asennettiin turvakaide jokunen vuosi sitten. Se muutti sillalta avautuvaa maisemaa.

Miltä reissun seuraavat kaksikymmentä vuotta näyttävät? Salmen mukaan sen osaavat sanoa tulevat sukupolvet, he jotka tapahtumaa järjestävät.

Puoli yhdeltätoista, lähellä Oulua, kuljen kapealla käytävällä varovasti, matkaa taittava bussi heiluu ja huojuu ja haluaa tönäistä minut muiden matkustajien päälle. Koitan välttää kohtalon tarraamalla kiinni penkkeihin.

Heikki ja Tarja Hulkko istuvat bussin keskivaiheilla. Pitkä bussimatka on heistäkin sangen tuskainen. Heikillä kyseessä on yhdestoista bussimatka, Tarjalla yhdeksäs. Heitä Tromssassa viehättää se, kuinka hyvin se on järjestetty: kaikki toimii mallikkaasti.

Tuletteko mukaan taas ensi vuonna?

Bussissa istuminen on tehnyt tehtävänsä. Jos juuri nyt pitäisi päättää, vastaus on ei. Mutta mieli saattaa muuttuu, kun aikaa kuluu, Heikki Hulkko toteaa.

Bussi kaartaa linja-autoasemalle yhdentoista maissa. Helsinkiin matkaavat ehtivät vielä illan viimeiseen junaan kohti etelää.

Kotona mielessäni ei ensimmäinen ajatus, mutta yksi ennen nukahtamista mieleen nouseva on tämä: ehtisikö huomenna jo elokuviin?

 

SODANKYLÄ

Kun kesäkuussa suljen silmäni, nukahdan bussissa hetkessä. Nukahdan aina autossa välittömästi, jollei kyse ole siis Tromssan festivaalibussista, jolloin kuuluisi nukkua.

Herätyksen jälkeen ensimmäinen vaikutelma Sodankylästä on tämä: sadan denierin sukkahousut ovat kuitenkin hieman liikaa tähän säähän.

Toinen huomio: kaikilla toisilla täällä on paljon, paljon viileämmät vaatteet kuin minulla. Kaikilla tavoilla ymmärrettynä.

On torstai 13. kesäkuuta, Sodankylän elokuvajuhlien toinen päivä, noin viisi kuukautta Tromssan filmifestivaalien jälkeen.

Sodankylän elokuvajuhlat järjestetään nyt 34. kertaa. Juhlan perustivat vuonna 1986 Sodankylän kunta sekä elokuvantekijät Anssi Mänttäri, Aki Kaurismäki ja Mika Kaurismäki. Vuoteen 2014 saakka elokuvajuhlien taiteellisena johtajana toimi Peter von Bagh, nyt taiteellisena johtajana toimii Timo Malmi. 

von Baghin kuolema syksyllä 2014 herätti jonkin verran huolta siitä, mitä festarille tapahtuisi merkittävän perustajajäsenen poismenon jälkeen. Sodankylä ei hiipunut unohduksiin, vaan festivaali teki tänä vuonna jopa yleisöennätyksen: festivaalin tiedotteen mukaan tänä vuonna festareilla oli ennätykselliset 31 000 kävijää.

Kuten filosofinen aikakausilehti niin & näin (3/2015) osuvasti totesi: ”Sodankylä ei yhtä miestä kaipaa. Me vain kaipasimme häntä sangen perkeleesti.” Nyt von Baghin nimi löytyy Sodankylästä myös kevyen liikenteen väylän tiekyltistä, saman kunnian on saanut juhlilla ensimmäisenä vuonna vieraillut elokuvaohjaaja Samuel Fuller.

Tapahtuma on saanut tunnustusta: vuonna 2015 elokuvajuhlat palkittiin Eurooppalaisten kulttuurifestivaalien kattojärjestö EFFEn palkinnon yhtenä kahdestatoista tämän vuoden trendikkäimmistä festivaaleista Euroopassa. Matkailutoimittajien Kilta taas palkitsi tapahtuman vuonna 2017 vuoden matkailutapahtumana.

Epävirallisempaa tunnustusta tapahtuma on saanut tuttavapiirissäni. Sodankylän juhlat ovat monelle ikäiselleni tapahtuma, jossa olisi ihanaa joskus käydä, tai jonne ei kyllä tänä vuonna pääse, mutta se olisi tavoitteena ensi vuodelle. Tai josta on kuullut ihan hirveästi hyviä asioita. 

Ensimmäinen Sodankylässä näkemäni elokuva on varsin järkyttävä System crasher (Systemsprengler), Nora Fingscheidtin ohjaama kuvaus yhdeksänvuotiaasta Bennistä (Helena Zengel), jonka aggressiivisuus ja arvaamattomuus tekevät pysyvän sijoituspaikan löytämisestä mahdotonta. Benni on äkkipikainen, manipuloiva, rakkautta raivolla janoava väliinputoaja, system crasher, joka ei opi virheistään, vaan tekee ne kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen.

Lopputekstejä ei seuraa armollinen katarsis, vaan rintaa puristava lamaannus. Reipas alku ensimmäiselle festivaalipäivälle, kaiken kaikkiaan!

Kuljeskelen elokuvan jälkeen lievästi ahdistuneena Sodankylän raitilla. Vaikka festivaalien aikanakaan ei Sodankylässä ole suurkaupungin tuntua, ei kylänraitti ole hiljainen. Terasseilla on aina istujia, ruokakojuilla jonotetaan omaa lautasta, joku on menossa aina leffaan tai Kitisen rantaan. Vuorokauden ympäri keskiviikosta sunnuntai-iltaan elokuvat alkavat ja päättyvät. Yöllä kuulen, kuinka yhdestä baarista kuuluu coverversio Princen Purple rainista, toisessa baarissa mainostetaan Tauski reloadedia.

Sodankylän festivaalialue rakentuu Kitisenrannan koulun pihapiiriin. Elokuvien esityspaikkoja on neljä: Iso Teltta, koulun auditorio, koulun takapihalle pystytetty Kitisen Kino sekä vanha elokuvateatteri Lapinsuu. Esityspaikoista uusin on Kitisen Kino, joka otettiin käyttöön vasta tänä vuonna. Aiemmilta vuosilta tuttu Pieni Teltta on nyt keskustelutilaisuuksien, sidosryhmätapaamisten ja lastenelokuvien esityspaikka.

Jotain samaakin on Sodankylässä ja Tromssassa, jollei muuta, niin paljon kivijalkakauppoja. Ja elokuvia: tietysti valtava määrä elokuvia.

Mitä pitempään Sodankylän elokuvia katsoo ja mitä pitemmäksi päivät venyvät, sitä enemmän alkaa nähdä outoja yhteyksiä eri elokuvien välillä. Yhteydet ovat suunniteltuja (tänä vuonna Sodankylässä on paljon iranilaisten ohjaajien teoksia) ja kuviteltuja (kylläpä kaikissa näissä tänä iltana näkemissäni elokuvissa poltetaan paljon tupakkaa!).

Siinä missä tammikuinen Tromssa on pimeä ja kylmä, tänä vuonna Sodankylä on läpeensä aurinkoinen ja helteinen. Aurinko iskee kasvoille heti, kun teltan ovea raotetaan. Hyttysiä ei juurikaan ole, mutta lämpötila tippuu nopeasti iltaleffojen alkaessa. Hyvin varautuneet kaivavat esiin pipot ja villapaidat, huonommin varautuneet työntävät kätensä syvemmälle taskuun.

Mutta päivisin teltoissa on toden totta kuuma. Pernilla Augustin hienoviritteisen ihmissuhdedraaman Vakavan leikin (2016) elegantti, mutta kovin hitaasti etenevä tunnelmanrakennus saa piinaavia piirteitä, kun Ison Teltan kuumuus iskee kasvoille. Yritän löyhytellä kasvoja ohjelmalistauksella. Festivaalien ohjelmisto päivittyy jatkuvasti, jonka vuoksi vieraiden repuissa ja käsissä kulkee useita eri versioita ohjelmakartoista: yksi printattuna vihreälle paperille, toinen purppuralle. Yksi niistä puristuu nyt hikisessä kämmenessä.

Mikä tapahtuu Sodankylässä

Kitisenrannan koulun aluetta halkovat jatkuvat jonot: jonot esityspaikoille, jonot lippukassoille, jonot vessoihin, jonot kaljalle. Lipuista vain 30 prosenttia voidaan varata ennakkoon, joten lippuja näytöksiin saa ostaa myös paikan päältä – mutta se tarkoittaa sitä, että jaksaa jonottaa heti aamusta alkaen, joskus tuntien ajan. Jonot ovat loputtomia, ne venyvät oviaukolta rantaan asti: pelkästään Isoon Telttaan mahtuu 900 henkeä kerrallaan.

Mutta jonoille on syynsä. Sodankylän henki mainitaan juhlien aikana moneen otteeseen.

Mustavalkoisen, tunnelmaltaan ihastuttavan häiritsevän Bait-elokuvan ohjaaja Mark Jenkin kertoi toisen esityksen alussa olevansa ensimmäistä kertaa Sodankylässä. Vaikka Jenkin ei ollut vielä lähtenyt, hän halusi palata jo takaisin. Sodankylän tunnelmaa ja yleisöä kehui vuolaasti myös lauantai-iltana Kitisen Kinossa esitetyn Baby Janen ohjaaja Katja Gauriloff.  

”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”

Ja mikä ettei: vallalla on yllättävää ystävällisyyttä. Kun odottelen lauantaina Luostolla hotellin etupihalla festaribussia, joka ei koskaan saavu, koska olen katsonut aikataulut väärin, pihalle kaartaa taksi. ”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”, taksissa istuva mies huikkaa, ja minä vastaan myönteisesti.

Lauantai-iltapäivänä kello kolmelta esitetään kotimainen ensi-iltaelokuva. Mikä? Sitä ei kerrota etukäteen, eikä myöskään elokuvan jälkeen. Mikä tapahtuu Sodankylässä, jääköön Sodankylään, ohjeistetaan.

Sodankylässä on kotikutoisuutta ja intiimiyttä. Toisin kuin vaikkapa Tromssassa, Sodankylässä ei jaeta palkintoja (yleisöäänestystä lukuunottamatta). Sodankylässä raja kutsuvieraiden ja muiden festarivieraiden välillä on matala, jopa olematon. Vaikka festareilla on vuosien varrella vieraillut iso litania nimekkäitä tekijöitä (mainittakoon vaikka Francis Ford Coppola, Jim Jarmusch ja Terry Gilliam), vippien punaista mattoa ei ole, vaan elokuvien tekijät ja näkijät ovat jatkuvasti lähellä toisiaan.

Tekijät myös muistelevat mielellään omia kokemuksiaan Sodankylästä: esimerkiksi ennen System crasherin ensimmäistä näytöstä Nora Fingscheidt kertoo oman elokuvansa aluksi vierailleensa festareilla useaan otteeseen. Perinteiset aamukeskustelut ohjaajien kanssa ovat monelle yksi tärkeimmistä Sodankylän festariperinteistä.

Tää on paras

Sodankylän elokuvajuhlat kestävät keskiviikosta sunnuntaihin. Vaikka sunnuntainakin esitetään elokuvia pitkälle iltaan saakka, ilmassa on jo luopumisen tunnetta. Osa etelään suuntaavista vieraista on poistunut jo lauantai-iltana, jotta he ehtivät varmasti maanantaina töihin.

Kitisenrannan koulun aulasta löytyy muovilaatikko, joka on puolillaan erivärisiä A3-kokoisia julisteita. Festivaalin julisteet syntyvät julistepajassa. Sen vetäjä on vanha ystäväni, Emma Rask.

Sunnuntai-iltapäivänä hänen urakkansa on jo loppuvaiheessa, bussi Rovaniemelle on lähdössä illalla.

Rask on käynyt festivaaleilla kymmenen kertaa, ja talkoillut kahdeksan kertaa. Tänä vuonna hän oli ensimmäistä kertaa juliste- ja tekstaustiimin vastaava.

”Ei tällaista ole missään muualla.”

Ensimmäistä kertaa hän vieraili Sodankylässä kesällä 2008. Takana oli hakukerta Lapin yliopistoon graafisen suunnittelun koulutusohjelmaan ja vallalla halu päästää irti pääsykoerumban aikatauluissa. Ensimmäisenä vuonna hän ei tuntenut festareilta ketään, vettä satoi, oli kylmä. Silti kokemus oli mahtava.

Hänen aikanaan festari on kasvanut ja muuttunut (”Ei ole enää Seita-baaria, josta Maj Karmakin lauloi”), mutta tunnelma on säilynyt samana. Hän suunnittelee aina kesänsä niin, että Sodankylään varmasti pääsee.

”Ei tällaista ole missään muualla.”

Rask on käynyt yhtenä vuonna myös Tromssan elokuvafestivaaleilla, järjestäähän elokuvakerho Rovaniemen Cinema oman bussireissunsa. Kokemus jää silti kevyesti Sodankylälle kakkoseksi. Tromssa oli toki hienompi, ei yhtä kotikutoinen kuin Sodankylä, Rask sanoo.

Mutta silti: ”Tää on vain paras.”

Talkoolaiseksi hän haki innostuttuaan aikaisempien talkoolaisten Tero Juutin ja Emma Jormalaisen tekemistä julisteista. Sodankylässä esityksiä mainostavat elokuvajulisteet syntyvät talkoolaisten käsissä, ja ne monistetaan kopiokoneilla erivärisille papereille. Talkoolaiset vievät julisteet paikoilleen ja hakevat päättyneiden esitysten julisteet pois. Osa julisteista katoaa Kitisenrannan koulun, Lapinsuun ja hotelli Sodankylän seinistä jo ennen aikojaan, kun festivaalivieraat nappaavat julisteet omaan laukkuunsa. Toisinaan julisteita jaetaan myös elokuvan tekijöille.

Talkootyö sisältää elokuvajulisteiden teon lisäksi arkisempaa työtä: vessakylttien tekstien teksausta ja kopiokoneen musteen vaihtamista. Se ei haittaa.

”En vaihtaisi tätä mihinkään.”

Lapinsuun portaissa vastaan tulee toinen talkoolainen, Natalia Lääperi. Hän on yksi juliste- ja tekstaustiimin jäsenistä, ja tapaamishetkellä Lapinsuussa julisterundilla, eli tuomassa uusia julisteita. Hänet houkutteli Helsingistä Sodankylään tapahtuman maine: Lääperi oli kuullut tapahtumasta hyvää kavereiltaan ja mediasta, ja oli jo monta vuotta ajatellut, että tuonne voisi mennä. Hänen mukaansa kaikki on mennyt tähän mennessä tosi hyvin.

Sodankylän tunnelma on yhteisöllinen ja mukaansatempaava. Talkoolaiset ovat mahtava porukka, kuin yhtä suurta perhettä. ”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”

Nukkunut hän on tosin vähän. Ehkä yksi valvomiseen on Lapin jatkuva valo. ”Valo on hullu juttu.”

Takaisin Kitisenrannan koululla tapaan tammikuussa Tromssan elokuvafestivaaleilla kohtaamani Ella Prokkolan. Hän on osallistunut näihin juhliin vieraana, mutta poikaystävä on talkoillut. Sodankylään lähtö Helsingistä vaati vaivaa: matkaan meni 15 tuntia, ja takana on myös lomaa töistä.

 ”Valo on hullu juttu.”

Myös Prokkola on Sodankylässä ensimmäistä kertaa. Kysyttäessä syitä Sodankylään lähdölle hän mainitsee monta: on ryhmäpaine, Lapin kesä ja yöttömyys, se, että tapahtuma tuntuu olevan aivan oma universuminsa.

Yksi tärkeimmistä motiiveista on kuitenkin FOMO, fear of missing out, pelko vaillejäämisestä. Se motivoi häntä moneen muuhunkin asiaan, ja ajoi nyt myös Sodankylään.

Elokuvafestivaalit ovat toden totta otollista maaperää fomolle. Jos valitsee yhden elokuvan, menettää samalla toisen. Jos taas valitsee nukkumisen rellestämisen sijaan, jaksaa ehkä paremmin seuraavana päivänä istumista hikisessä teltassa, mutta menettää mahdollisuuden hyvään bileisiin, ja joutuu kuuntelemaan muiden juttuja hauskoista juhlista.

”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”

Lukiolla festarien aikaan yöpynyt Prokkola on nukkunut kehnosti, parhaiten uni on tullut elokuvien aikana. Päällimmäinen tunne sunnuntai-iltapäivänä hänellä on hirveä vaikeus tehdä päätöksiä: mitä leffoja katsoa, mihin jonoihin mennä?

”Kun on nukkunut niin vähän, ratkaisukyky on halvaantunut.”

Myös aikakäsitys on venynyt, Prokkolasta tuntuu, että festarit ovat kestäneet jo kaksi viikkoa.

Tunnistan tunteen. Sunnuntai-iltapäivänä tuntuu tosiaan siltä, että festarit olisivat kestäneet pituuttaan kauemmin. Eikä siltikään tarpeeksi kauan.

Onko kenelläkään viinaa?

Mutta vastauksena otsikon kysymykseen: miksi matkustaa kaikki tämä matka festareille?

”Katsomaan elokuvia” ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä vastaukselta, vaikka se perimmiltään totta onkin. Elokuvajuhlilla näkee paljon kiinnostavia elokuvia, joihin ei muuten osaisi tai ehtisi tutustua.

Kokemusteni ja kohtaamieni ihmisten perusteella kyse on kuitenkin myös arkielämästä irrottautumisesta. Kun matkaa on taitettava paljon, samalla irtautuu tutusta elämänpiiristä ja siirtyy jonnekin aivan muualle, arjen ulottumattomiin.

Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.

Merkityksensä on toki myös sijainnilla. Sekä Sodankylä että Tromssa tarjoavat hienot puitteet, nähtävää ja koettavaa. (Ja Tromssassa on toki vuononsa, maisemahissinsä, Jäämerensä.) Kumpaankaan paikkaan ei pääse aivan hetkessä, vaan siirtyminen vaatii vaivannäköä. Se on hektisessä arjessa tervetullut katkaisu.

Tromssan festivaalin johtaja Martha Otte totesi tammikuussa haastattelussa pitävänsä pieniä festivaaleja kummallisissa paikoissa ilman leffateollisuuden läsnäoloa kaikista kiinnostavimpana. Siinä piilee myös Tromssan tulevaisuus, hän arvioi.

Elokuvafestivaaleilla asettuu myös osaksi muuta katsojajoukkoa, kuuluu osaksi jotakin itseään suurempaa – ainakin hetkeksi. On hienoa jakaa tila muiden elokuvafanien kanssa.

Mietin festarien erityisyyttä Sodankylässä lauantai-iltana. Markku Pölösen ohjaaman Baddingin (2000) karaokenäytöksessä tunnelma on kiihtynyt. Laulujen aikana lauletaan, mutta kommentteja kirpoaa myös muissa kohdissa. Peter Franzénin näyttelemä petollinen Ossi Mäki herättää yleisössä närää.

Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.

Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.

Elokuvafestivaaleilla eläydytään katsottuun aivan eri tavalla kuin festivaalien ulkopuolisessa elämässä. Järkyttävissä kohdissa salin täyttää kauhistuksen kohahdus, hauskoissa kohdissa taas nauretaan. Joskus yksittäinen nauru kirpoaa läpi salin epäortodiksissa kohdissa, keventämään liian intensiivistä tai raskasta tunnelmaa.

Vaikka festivaalialueelle omien juomien tuominen on kielletty joka puolelle ripustetuin kyltein, pimeyden laskeuduttua näytösten alussa tölkit sihisevät auki, ja aina se jaksaa jotenkin naurattaa.

Kuten Hilja Aunela Antroblogissa (26.6.2018) kirjoitti, anarkistisuus on yksi festivaalien ja karnevaalien tyypillisistä piirteistä: ”Sääntöjen väliaikaisella kumoamisella on antropologien mukaan tärkeä rooli sosiaalisten hierarkioiden uusintajana ja yhteenkuuluvuuden luojana.”

Siksi siirtyminen takaisin sääntöjen kahlitsemaan arkeen saa mielen apeaksi. Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.

Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.

Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.

Tromssassa ja Sodankylässä läsnä on myös uskomaton valo. Tromssa on tammikuussa vielä kaamoksen kaupunki, mutta festivaalit katkaisevat pimeän ajan. Lisäksi tammikuussa on jo lupaus pitkän pimeän päättymisestä ja kevään saapumisesta.

Sodankylässä taas läsnä on valkokankaan valon lisäksi yötön yö, mieletön, loputon auringonpaiste, joka sokaisee pimeään saliin tottuneen silmät ja sekoittaa ”normaaliin” valonvaihteluun tottuneen vuorokausirytmin.

Lohtua tuo se, että yhden elokuvafestivaalin jälkeen seuraa aina toinen. On suuria festivaaleja, pieniä festivaaleja, tiettyyn asiaan erikoistuneita festivaaleja – mikä nyt omaan makuun sopii. Tromssa ja Sodankylä eivät myöskään ole ainoita pohjoisen festivaaleja: tammikuussa Inarissa järjestetään alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat, syyskuussa elokuvia esitetään Äkäslompolossa Kino Ylläksellä.

Oulussakin pääsee festaroimaan: kaupungissa järjestetään elokuussa musiikkivideofestivaalit ja marraskuussa kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali.

Aivan pian taas arjen rikkovat elokuvasaliin lankeava pimeys ja elokuvan hohto.