Absurdia dialogia näyttämöllä – Suomen huonoimmin palkatut miehet lupaavat eläväistä sanatulitusta

Ajankohtaisuuden sijaan Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 -näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.

Oulun ylioppilasteatterissa tapahtuu kummia. Tulossa on Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017. Ei kai millään produktiolla voi olla noin pitkää ja kummallista nimeä?

Näytelmän sivustolla kerrotaan, että luvassa on ”kutkuttavaa dialogia sisältävä absurdi katsahdus kahden miehen päivään”.

Näytelmän on ohjannut ja käsikirjoittanut Matti Sipola, joka näyttelee myös toisen pääosista. Vastaparina nähdään Aleksi Lappalainen, joka huolehtii myös näytelmän musiikista ja äänisuunnittelusta.

Näytelmän teemoja ja tarinaa ei avata liikaa etukäteen. Kuvauksen mukaan näytelmässä miesten tulee valita novelli kustantajalle iltaan mennessä, mutta henkilökohtaiset ongelmat, kalastus, rahan puute ja unet tulevat kuitenkin väliin. Näytelmä on tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

Jännitys- ja yllätysmomentti halutaan säilyttää. Juonen ja tarinan avaamisen sijaan saamme nähdä prologin, hämmentävän lyhytelokuvan: Palkattomat pojat. Sipolan ja Lappalaisen käsikirjoittaman lyhytelokuvan voi katsoa Oulun ylioppilasteatterin nettisivuilla ja Facebook-sivulla.

Palkattomat pojat on melkoinen trippi outoon mielenmaisemaan. Hauskasta lyhytelokuvasta jää hämmentynyt olo – mitä ihmettä tapahtui?

Käsikirjoittaja Matti Sipola kertoo vaatimattomasti laittelevansa vain sanoja peräkkäin, mutta elokuvasta löytää jokaisella katselukerralla uusia tasoja. Ehkäpä juuri tämä on absurdin kerronnan vahvuus.

Kyse ei ole selvästi perusteatterista selkeine juonikuvioineen ja teemoineen. Absurdin tekstin sovittaminen näyttämölle ei ole ilmeisin valinta.

”Halusin kirjoittaa kahdelle henkilölle dialogin ja halusin näytellä toisen osan, koska muuten sitä saa itse niin pieniä rooleja. Minä tykkään kirjoittaa mitä haluan ja, kun saa kirjoittaa mitä haluaa, niin ei sen tarvitse seurata oikean maailman sääntöjä”, käsikirjoittaja ja näyttelijä-ohjaaja Sipola kertoo.

Tekstien kirjoittaminen on Sipolalle antoisaa puuhaa. Kirjoittaja huomasi, että silloin kun hänellä on työskennellessä hauskaa, muutkin tykkäävät tekstistä, ja hän saa kirjoittaa ja toteuttaa näytelmiä.

Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 on Matti Sipolan ensimmäinen kokopitkä näytelmä. Aiemmat Oulun ylioppilasteatterille ohjatut lastennäytelmät Nallea jännittää ja Uhrak Ellan otettiin innolla vastaan.

”Sain avopuolisolta kannustusta lasten pienoisnäytelmän kirjoittamiseen ja, kun se esitettiin muutamaan kertaan ja siitä tuli hyvää palautetta, niin yllättäen siitä tuli hyvä mieli.”

Sipola on luonut lisäksi Aleksi Lappalaisen kanssa Etsivä Koistinen –Youtube-sarjan.

Käsikirjoitus kokopitkään näytelmään muotoutui hiljalleen. Yksittäiset kohtaukset lähtivät kuljettamaan tekstiä ja pian löytyi punainen lanka, josta Sipola alkoi muokkaamaan lopullista näytelmätekstiä.

Lyhytelokuvassa ja näytelmän johdannossa tulitetaan kirjallista tekstiä hengästyttävällä nopeudella. Mieleen tulee ensin Aki Kaurismäki, joka on ottanut liikaa vauhtia.

”Näytelmä on hengästyttävä, jos ei vielä hengästyttävämpi kuin lyhytelokuva, mutta suvantojakin on. Puhetta, puuhastelua ja musiikkia se sisältää. Näyttelemisen olisi tarkoitus olla aika eläväistä. Rohkenenko jopa sanoa, että toimintaa saattaa olla luvassa”, Sipola kertoo.

Teatteri on nykyisin usein joko klassikkosovituksia tai osoittelevan ajankohtaista ja kantaaottavaa. Matti Sipolan absurdi näytelmä ei varsinaisesti kommentoi tätä päivää. 

Sipola kitetyttää, että ajankohtaisuuden sijaan näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.

 

Oulun Ylioppilasteatteri esittää: Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017.

Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 5.10. kello 19. Muut esitykset: pe 12.10., la 13.10., pe 19.10., la 20.10., pe 2.11., la 3.11., pe 9.11., pe 16.11., la 17.11. Valvenäyttämöllä kello 19.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Työ elämän sisältönä

Musta munkki on väkevä teatteriteos, jossa pohditaan elämän merkityksellisyyttä, itsensä hyväksymistä ja sietämistä.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Joel Karppanen

Jos elämän sisältö rakentuu työlle ja suhde työhön on intohimoinen, se ei välttämättä ole hyväksi. Liika voi olla liikaa.

”Mikä on se hinta, mitä ihminen joutuu sietämään, jos hän haluaa elämältään muuta kuin turvallista keskiluokkaista perhe-elämää ja vakituista työtä? Jos haluaa löytää tavan elää jollakin toisella tavalla, se ei ole ihan yksinkertaista”, pohtii teatteriohjaaja Riko Saatsi.

Hänen ohjaamassaan, Anton Tšehovin novelliin pohjautuvassa Musta munkki –näytelmässä päähenkilö, tiedemies Kovrin joutuu intohimoisen työnteon aiheuttaman uupumisen vuoksi vähentämään työtään, mikä johtaa tyhjyyden tunteeseen.

”Kysymys ei ole siitä, mitä elämässä saa tai mitä omistaa, koska se reitti johtaa aina samaan asiaan eli siihen, kuka minä olen, hyväksynkö minä itseni ja mitä minun pitää tehdä, jotta hyväksyn itseni. Sitä kautta aukeavat kaikki kysymykset vastuusta ja suhteesta toisiin ihmisiin sekä ympäröivään todellisuuteen. Olennaisin kysymys liittyy ihmisen identiteettiin ja minäkuvaan, pystyykö sietämään itseään”, Saatsi jatkaa.

Vaikka näytelmän Kovrin saa julkaistuja tekstejä, rakkautta, parisuhteen, euforiaa omista suuruudenharhoistaan, huolenpitoa ja hellyyttä läheisiltä ihmisiltä, professorin aseman ja tittelin, kaikki se johtaa aina samaan: mikään ei tunnu lopulta miltään.

Oulun kaupunginteatterille näytelmän ohjannut Saatsi törmäsi Tšehovin novellin englanninkieliseen versioon kolmisen vuotta sitten. Kului aikaa, ja ohjaaja huomasi miettivänsä Mustaa munkkia ja etsi suomennetun novellin käsiinsä. Se löytyi kirjaston varastohyllyltä.

Hän kertoo jäävänsä kiinni asioihin, joita ei ymmärrä. Novellissa mustan munkin hahmo on Kovrinin päässä, harhanäky. Hahmo toi Saatsille mieleen venäläisohjaaja Andrei Tarkovskin tavan kuvata ihminen osana jotain suurempaa. Musta munkki jäi Saatsille mysteeriksi ja hänelle syntyi tarve löytää sille vastaus.

Saatsia viehätti novellissa myös sen tarinan suhde nykypäivään. Useissa Tšehovin teksteissä käsitellään ihmisen elämän merkitystä ja merkityksellisyyden kokemuksen katoamista sekä tarpeettomuuden ja riittämättömyyden ongelman kanssa painimista.

”Ne osuvat suoraan siihen todellisuuteen missä elämme. Tšehov käsittelee lahjakkaan ihmisen kautta tyhjyyden tunnetta.”

Kollektiivisen työn tulos

Saatsi on aiemmin ohjannut muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterille Peer Günt – ja Myötätunto-näytelmät. Oulun kaupunginteatterin ohjelmistoon Musta munkki tuli taiteellisen johtajan Kari-Pekka Toivosen myötä. Saatsi tuntee Toivosen Teatterikorkeakoulun ajalta, ja kun Toivonen tuli Ouluun töihin, oli heillä puhetta yhteistyöstä. Musta munkki valikoitui tuoksi yhteistyöksi.

Näytelmän esitysteksti ja toteutus syntyi työryhmän yhteisen työn tuloksena. Saatsi pyysi lavastaja-pukusuunnittelija-työparikseen Kaisu Koposen, jonka kanssa hän on työskennellyt muun muassa Peer Günt -teoksessa.

”Riko soitti minulle ja sanoi, että olisi Tšehovin Musta munkki Oulun kaupunginteatterissa ja kysyi miltä näyttää kalenteri, lähtisitkö mukaan? Vastasin ”Lähden.” katsomatta kalenteriin”, Koponen kertoo.

Kaksikko työsti näytelmää vuoden verran. Ensin hitaammin ja harvemmin ja viime keväänä tiukemmalla tahdilla. Itse käsikirjoitusta kirjoitettiin, muokattiin ja rakennettiin koko harjoitusprosessin ajan, ensi-iltaviikollakin.

Ennen kuin ohjaaja Saatsi kirjoitti alustavan käsikirjoituksen, hänelle oli tärkeää tietää, millä näyttämöllä esitys tehdään. Musta munkki onkin istutettu suoraan Oulun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.

”Kun pohjatekstinä on proosateksti, se on vielä enemmän auki suhteessa näyttämöön ja siihen tekemisen tapaan, mikä sille työskentelylle pitää löytää, jotta se työ voi lähteä käyntiin. Jätin sen tarkoituksella riittävän auki, että kun muut ihmiset tulivat paikalle, se rakennettiin viime kädessä yhdessä”, Saatsi luonnehtii.

”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan.”

He halusivat esityksen, jossa katsoja saa käyttää omaa luovuuttaan. Tarkoitus ei ole ollut pureskella ja ajatella kaikkea valmiiksi. Esitykseen on jätetty luonnosmaisuutta, mikä näkyy esimerkiksi lavastuksessa.

Koposelle visuaalinen kokonaisilme on iso osa esitystä, mutta hän haluaa sen muuttuvan myös maastoksi, joka toimii toiminnallisena pohjana ja lähtökohtana tekstille ja näyttelijöille.

”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan”, Koponen selittää.

Paras idea voittaa

Ohjaaja Saatsi halusi mahdollistaa sen, että työskentely oli aidosti ryhmälähtöistä ja tasaveroista.

”Jokainen työryhmän jäsen pystyi tulemaan produktioon mukaan omine vahvuuksineen ja näkökulmineen. Koen että olemme siinä onnistuneet hyvin”, Saatsi analysoi.

Tšehovin novelli, joka ei siis ole yksi yhteen teatteriesityksen kanssa, on antanut työryhmälle oivallisen kentän syvällisille pohdiskeluille.

”Tšehov on kirjailijana niin hieno, että hänen tekstinsä ei ole tyhjennettävissä yhteen selkeään näkökulmaan. Hänen syvyysulottuvuus katseessa ihmiseen on jotakin ainutlaatuista. Sitä on ollut kiinnostavaa ja palkitsevaa tutkia nimenomaan ryhmänä, koska jokaisella on oma kulmansa ja kokemushistoriansa siihen”, Saatsi pohtii.

Myös yksinäisyys on keskeinen teema ja kärki, jonka kautta he työstivät teosta.

”Kun esitystä rakentaessa prosessi on ollut todella tärkeä ja osa sisältöä, olemme lähestyneet päinvastaisesta näkökulmasta näitä kysymyksiä, yhteisen, jaetun, kollektiivisen prosessin kautta”, Saatsi kertoo.

Työryhmään kuului Saatsin ja Koposen lisäksi muun muassa näyttelijät, näyttämöhenkilökunta, valo- ja äänisuunnittelijat ja pianisti.

”Kun tehdään teatteria, joka on kollektiivinen taidemuoto, minulle on keskeistä, että sitä tehdään oikeasti yhdessä. Paras idea voittaa. Meillä on esimerkiksi kaksi sivaria näyttämömiehinä ja edellisen läpimenon jälkeen toinen heistä nykäisi minua hihasta ja sanoi, ”Tuossa kohtaa, ootko huomannu?” ja hän oli täysin oikeassa siinä. Tosi hyvä esimerkki siitä, että kaikki ihmiset ovat sitoutuneita yhteiseen esitykseen. On hämmentävää, miten useamman tekijän summa on oikeasti vielä paljon enemmän”, Saatsi painottaa.

Yhdessä tekemisessä on Saatsin mukaan tärkeää hahmottaa työvaiheet, missä järjestyksessä asioita tehdään ja syvennetään sekä missä vaiheessa niitä lähdetään kirkastamaan. Kollektiivinen työskentely vaatii kärsivällisyyttä, mutta on antoisaa, koska se voi aidosti tuottaa sellaista, mitä ei ikinä pystyisi suunnittelemaan etukäteen.

”Jokaisella ihmisellä on niin oma tapansa suhtautua elämään, näyttämöön ja kysymyksiin, minkä äärellä siellä yhdessä ollaan. Ratkaisujen yllättävyys on erityisesti ohjaajan näkökulmasta mahtavaa, koska saa ikään kuin lahjoja koko ajan”, Saatsi luonnehtii.

Tällaisen kollektiivisen työskentelytavan mahdollisti se, että Saatsi työryhmineen sai pienen näyttämön 1,5 kuukaudeksi kokonaan käyttöönsä.

”Se ei ole missään tapauksessa itsestäänselvyys. Sitä tapahtuu aika harvoin isoissa taloissa, että tällainen työskentelymuoto on mahdollinen. Se minkälaista erityistä laatua se tuottaa näyttämölle, on mahtava asia”, Saatsi iloitsee muutama päivä ennen syyskuista ensi-iltaa.

Mustassa munkissa käsitellään useita laajoja teemoja ihmisyyteen liittyen. Saatsia askarruttivat monet kysymykset ja vastauksiakin hän on esityksen tekoprosessin aikana saanut.

”Elääkseen on hyväksyttävä itsensä omine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Vaikka vastaus on tuossa, se on nimenomaan itsen ulkopuolella: siinä miten toiset ihmiset tekevät mahdolliseksi sen, että voi ymmärtää itsensä osana maailmaa, osana kaikkea elävää. On ihmeellisen rauhoittavaa, että jos itsensä näkee jossakin perspektiivissä, silloin ongelmille, minkä kanssa painii, tulee mittakaava ja niiden kanssa voi oppia elämään”, Saatsi toteaa.

 

Musta munkki Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21. tammikuuta saakka.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: