Oulun taidemuseon näyttely Vilho Lampi, väkevä lakeus vie matkalle rakastetun taiteilijan mieleen ja maisemiin

Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea.  Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon.   Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain […]

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Omakuva (Yksityiskohta) 1933. Kuva Mari Kivioja.

Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea.  Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon.  

Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain pari vuotta ennen traagista kuolemaansa vain 37-vuotiaana. Taiteilija hyppäsi rautatiesillalta Oulun Merikoskeen 17. maaliskuuta 1936. 

Oliko jokainen maalaus vihje ja askel kohti miehen, taiteilijan tuhoutumista. Asiaa kannattaa lähteä selvittämään Oulun taidemuseoon. Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on nähtävissä ja koettavissa Oulun taidemuseon toisessa kerroksessa 28.8.2022 asti. Näyttelyn on kuratoinut Oulun taidemuseon amanuenssi, Vilho Lampi -tutkija Tarja Kekäläinen.

Tyttö jään reunalla, 1933. Maalaus kertoo useiden tulkitsijoiden mukaan kuolemasta. Symboliarvo on tässä kiistämätön, sillä Lammen kerrotaan kadonneen jään alle kylmänä maaliskuun päivänä. Kuva Mari Kivioja.

Ristiriitaisesta taiteilijasta ja taiteesta on useita oikeita tulkintoja

Vilho Lampi maalasi lyhyen, vähän yli 14-vuotisen taiteilijauransa aikana noin 550 öljyvärimaalausta sekä akvarelleja ja luonnoksia. Tyylit ja tekniikat vaihtelivat huomattavasti. Taiteilijasta ei lopulta tiedetä kovin paljoa. Siksi tulkintoja hänen elämästään ja töistään on valtavasti.  

Hyvät tarinat kiehtovat ihmisiä kaikkina aikoina. Ehkä siksi on helpointa lähteä tulkitsemaan kaikkea traagisesta itsemurhasta lähtien. Kääntää peili lopusta alkuun. Peilistä näkyy kuitenkin myös katsojan oma mieli, maailmankuva ja asenteet. 

Peilikuvassa oikea on vasemmalla ja kuva muuttuu pienestäkin liikkeestä. Uusi näkökulma muuttaa tulkintoja. Jokainen tulkinta – häilyvä ja muuttuvakin on oikea, sillä kohteeseensa rakastuneen tutkijankin tulkinta on värittynyt.

Omakuva, 1929 Vilho lampi maalasi omakuvia peilin kautta. Lammen tunnusmerkkejä ovat piippu ja Lierihattu. Sankarikauden maalaukset ovat suuria ja uhmakkaita. Kuva Mari Kivioja.

Taiteilija Vilho Lammella oli useita erilaisia, tyylillisesti jopa vastakkaisia kausia, jotka ovat yllättävän selkeärajaisia – helppoja erottaa toisistaan. Oulun taidemuseon näyttelyssä ei kuljeta kuitenkaan suoraa kronologista viivaa Lammen ensimmäisestä työstä viimeiseen.

Teemat on erotettu näyttelytilassa taustalla olevan seinän väreillä, mikä jäsentää kokonaisuutta. Seuraaminen on helppoa, vaikka ripustusta ei ole tehty tarkkaa ja ehdotonta logiikkaa noudattaen.

Näyttelyä jäsentävät taustan seinän värikoodit. Tummallapunaisella taustalla ovat muotokuvat lapsista sekä Lammen viimeiseksi jäänyt suuri teos Äidin haudalla (1934-1935). Kuva Mari Kivioja.

Vilho Lammen sankarikauden suurimmat roolikuvat, ehkäpä tärkeimmät teokset, on erotettu omaksi ryhmäkseen, vaikka saman kauden töitä on useiden teemojen alla. Ratkaisu on kuitenkin onnistunut. 

Yksi teema: Vanhassa Limingassa sisältää lakeuden maisemia eri kausilta. On mielenkiintoista katsoa vierekkäin kahta maisemamaalausta vuosilta 1930 ja 1935. Sankarikauden ja myöhäiskauden ero on tyylillisesti valtava. 

Matka taitelijan mieleen ja maisemaan

Näyttelyssä on aikajana Lammen elämästä ja taustalla samassa panoraamakuvassa on kartta, joka kertoo, miten suppealla alueella hän Limingassa toimi. 

Visuaalisesti oivaltava ja sopivan väljä panoraamakuva on onnistunut. Tämän kaltaiset tietopaketit ovat usein ahdistavan täynnä informaatiota, jota en millään pysty sisäistämään – etenkään takana olevien jonottaessa vuoroaan.

Suuri panoraamakuva on informatiivinen aikajana Lammen uran vaiheista sekä samalla kartta vanhan Limingan alueesta. Kuva Mari Kivioja.

Samassa yhteydessä mainitsen, että liki puolituntisen dokumentin katsominen keskellä näyttelyä on minulle jo ajatuksena mahdoton. Silti ahdistaa, että se jää näkemättä. Olen sillä tavalla pöljä. 

Mutta oliko Vilho Lampi hullu, fasisti, väärinymmärretty pohjoisen kristushahmo, kaikkea edellä mainittua vai jotakin ihan muuta. Varmaa vastausta emme saa koskaan. Vain katkonaiset ja vähäiset elämäkerralliset tiedot ja maalaukset puhuvat. 

Myytti nälkäisestä, kärsivästä ja mieleltään järkkyneestä taiteilijareppanasta ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kiehtovuudestaan huolimatta vertailut esimerkiksi Vincent van Goghiin tai pohjoisen kirjailija Timo K. Mukkaan ontuvat. 

Vilho Lammen lapsuudenkoti ei ollut köyhä ja hänellä oli mahdollisuus kouluttautua. Lampi sai useita apurahoja ja hän pystyi toteuttamaan opintomatkan Pariisiin. Hän sai taulujaan näyttelyihin ja niitä myös ostettiin. Kritiikit olivat ristiriitaisia, mutta ne tuskin taiteilijaa lannistivat.

Amanuenssi Tarja Kekäläinen esittelee Lammen tunnettua sankarikauden roolikuvaa Pitäjän Keisari (1930). Kuva Mari Kivioja.

Vilho Lammen lapsuudesta ja kasvuympäristöstä voi lukea taiteilija Eeli Aallon teoksesta Lakeuden maalari (1967). Aallon teoksessa on myös kokoelma Vilho Lammen tarkkanäköisiä aforismeja. Lammen aforismit rikastavat myös uutta näyttelyä. Aforismeja ei ole kyetty ajoittamaan.

“Me ihmiset elämme hetkestä hetkeen ja havahdumme nähtyämme ensimmäisen keltaisen lehden”.

Vilho Lampi

Edellinen Vilho Lampi -näyttely Oulussa järjestettiin 1998. Tällä välin rakastetun taiteilijan näyttelyä on kyselty säännöllisesti taidemuseolta.  

Samana vuonna julkaistiin Marja Junttilan toimittama kirja Vilho Lampi 1898-1936. Monipuolisessa teoksessa kerrotaan tarkasti muun muassa Lammen sukutausta ja siitä huokuu kirjoittajien rakkaus kohteeseensa. 

Vilho Lampi -myyttiä on rakentanut ansiokkaasti myös Paavo Rintala, romaanillaan Jumala on kauneus. Vaikka hän kertoo esipuheessaan: “(–) tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu”, tässä yhteydessä romaani on lähteenä miltei yhtä tarkka kuin useimmat muut luonnehdinnat. Näin olisi voinut tapahtua, emme tiedä.

Kellarista löytynyt vaurioitunut säkkikankaalle maalattu Liminka – aiheinen teos (1928) vaati valtavan restaurointityön. Valtava savupilvi tulee kylän meijerin piipusta. Kuva Mari Kivioja.

Lampi-tutkimus jatkuu ja edistyy lyhyin askelin. Välillä löytyy sattumalta pieniä artefakteja, jotka tuovat uusia näkökulmia. Harvoin löytyy myös uutta ja todella merkityksellistä. Tutkija Tarja Kekäläinen sai käsiinsä pahvilaatikon, jonka kannessa lukee “Muistoksi Saimille”.  Kekäläinen kertoo, että sillä hetkellä tutkijan riemulla ei ollut rajoja. 

Kyseessä on kirjelaatikko, jonka Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään taidegraafikko Saimi Törmäselle (myöh. Karoliina Otava). Laatikko on nyt ensimmäistä kertaa näytteillä. 

On hämmentävää, että Vilho Lampi –tutkimuksesta ja myös maalauksista puuttuvat miltei kokonaan naiset. Eikö pitäjän keisarin pidä olla myös naissankari? Tanssit olivat pariutumisrituaaleja ja ovat yhä, toki uudessa muodossaan.

SIltatanssit (1930) maalauksen vasemmalla puolella Limingan kulttuurijohtaja Janne Nevala. Oikealla Vilho Lammen veljenpoika, taidemaalari ja Vilho Lampi –seuran puheenjohtaja Matti Lampi. Kuva Mari Kivioja

Lampi katsoi tansseja etäisyyden takaa, maalasi miten ihmiset kietoutuvat toisiinsa hyönteisten tavoin. Mietin silti, miksi en saa kokonaista kuvaa ihmisestä ilman seksuaalisuutta ja romanttista rakkautta.

Biografian sijaan pitäisi puhua taiteesta, mutta elämää ja taidetta on vaikea erottaa

Vilho Lampi opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1921-25. Vuodesta 1922 lähtien hän osallistui useisiin yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Kauden työt ovat tyyliltään ekspressionistisia. Marraskuun ryhmän – etenkin Tyko Sallisen tyyli ja värimaailma näkyvät varhaisissa maalauksissa.

Vuosista 1925-1928 puhutaan Lammen hiljaisena kautena, jolloin hän maalasi lähinnä vaatimattomia akvarelleja kotitilallaan Limingassa. 

Nykyisin Lampi tunnetaan erityisesti herooisen eli sankarikauden (1928-1930) suurista töistä. Aikalaisarvostus ei ollut pienen taidepiirin ulkopuolella suurta. Teokset saavat kuitenkin nykyisen katsojan haukkomaan henkeään voimallaan.

“Minulla on täällä suuria juttuja. “Viinankeitto”, jonka tejin  pontikkatehtaalla ja jouduin ilkeäin juoruämmäin toimesta lakitupahan” Sankarikauden  suuri maalaus herätti pahennusta kieltolain aikaan. Kuva Mari kivioja.

Tämän päivän kontekstista katsoen teokset ovat uhoavia, jopa toksisen maskuliinisia. Niissä kerrotaan ilmentyvän Lapuan liikkeen olemus aidoimmillaan. Yli-ihminen, ylivoimaisen rodun ja sukupuolen edustaja, ei kumartele mihinkään suuntaan. 

Vilho lampi kuului suojeluskuntaan ja oli yksi Limingan IKL:n perustajajäsenistä.  Kärkkäimpien luonnehdintojen mukaan hän oli ylimielinen fasisti. Toiset taas kertovat, että hän oli nuorena yltiömäisen sosiaalinen esiintyjäluonne, joka vain olosuhteiden määräämän sattuman kautta liittyi oikeistoradikaaleihin piireihin. 

Jälkimmäisen kannan muodostaneiden luovin perustelu on, että Lampi ei voinut olla fasisti,  koska hän maalasi sankarikaudellaan ihmisiä myös työläisasuissa. Ihan relevantti näkökanta on, että hän kuului myös muun muassa naisyhdistykseen ja esiintyi julkisesti lähes kaikissa kylän riennoissa.

Pariisi muuttaa kuvan

Vilho Lampi järjesti ainoaksi jääneen yksityisnäyttelynsä Oulussa 1931. Näyttely oli menestys ja yli puolet maalauksista myytiin. Näyttelyn jälkeen Lampi matkusti opintomatkalle Pariisiin. Parin kuukauden matkalla Lampi tutustui ajan taiteeseen ja taiteilijoihin. Näyttelyssä omana kokonaisuutena olevat, Pariisissa maalatut teokset, ovat laadultaan epätasaisia, pääosin nopeasti tehtyjä pieniä akvarelleja. Teoksista erottuu selkeästi voimakas öljyvärityö Rautatehtaita, Clignancourt.

Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään Saimi Törmäselle muistoksi ja kiitokseksi kirjelaatikon. Sujuvasti ranskaa puhunut Törmänen oli varmasti Pariisissa suuri apu kielitaidottomalle Lammelle. Kuva Mari Kivioja.

Pariisista, suuresta maailmasta palattuaan Lampi koki jonkinlaisen kriisin. Taiteilijan tyyli muuttui voimakkaasti. Omakuvissa sankarikauden uhoava puukkojunkkari muuttui tyylikkääksi keikariksi.

Omakuva, 1932, (yksityiskohta). Vihreäsävyisessä omakuvassa on vastavärinä oranssi kaulahuivi. Lampi kuvaa tässä itsensä maailmaa nähneenä  herrasmiehenä. Kuva Mari Kivioja.

Pelkistetyissä muotokuvissa lapsista, kohteet ovat hyvin selkeästi esillä äärimmäisen  pelkistettyä taustaa vasten. Tämä oli ominaista saksalaisen uusasiallisen tyylin maalauksille. Lapsimuotokuvien äärelle kannattaa pysähtyä. 

Näennäisen realistisista maalauksista löytyy hämmentäviä yksityiskohtia. Maalauksissa katse ja kasvonpiirteet ovat pikemminkin vanhan ihmisen kuin lapsen. Teoksissa räsynukkeineen on jotakin todella synkkää. Realismin sijaan maalaukset ovat mielentiloja, maagista realismia.

Tyttö ja nukke, 1932, (yksityiskohta). Kekäläinen kertoo, että nukke oli kylän kaunein ja tytölle tärkeä Vilho Lammen Pariisin tuliainen. Lapsimuotokuvien kohteet eivät olleet kuviin ymmärrettävästi tyytyväisiä. Kuva Mari Kivioja.

Lakeuden erilaiset maisemat

Suurimmassa osassa näyttelyn maalauksia kuvataan Limingan maisemia – Limingan jokea, siltoja, latoja ja muita rakennuksia. Lakeuden mänty ja käppyräinen raita ovat toistuvia teemoja. Horisontti on kaukana. 

Sankarikauden maalaukset on helppo tunnistaa voimakkaista mustista rajauksista. Mustia selkeitä rajauksia käytti muun muassa Fernand Léger töissään. Kauden teoksissa on roolikuvien tapaan voimaa ja energiaa.  

Myöhäisellä kaudellaan Lampi maalasi pikkutarkkoja ja yksityiskohtaisia maisemia. Tyylisuunta on pointillismi eli pilkku- tai läikkämaalaus, jossa pienet väripilkut sekoittuvat ja muodostavat pintoja.

Limingan joki, 1934 (yksityiskohta) Heleän kauniissa jokimaisemassa Lampi käytti niin sanottua pakotettua perspektiiviä. Joki on maalattu huomattavasti todellista suurempana. Kuva Mari Kivioja.

Sankarikauden ja myöhäiskauden maisemamaalausten ero on tyylillisesti ja teknisesti valtava. Vahvat, miltei raivoisat siveltimen vedot ovat vaihtuneet heleisiin pilkkuihin. Mieli ja mielenmaisema on muuttunut. On hämmentävää, että kyseessä on sama taiteilija.

Lisättyä todellisuutta

Useat teokset heräävät eloon skannaamalla puhelimella tai tabletilla maalauksen vierestä QR-koodin ja katsomalla teosta ruudun läpi. Augmented Realitya (AR) eli lisättyä todellisuutta hyödyntävät virtuaaliteosmallinnukset ovat hauskoja ja ne kunnioittavat tyylikkyydellään Lammen teoksia. 

Virtuaalimallinnukset tuovat kerrankin lisäarvoa näyttelykokemukseen. Vilho Lampi oli äärimmäisen säästäväinen, jopa saita. Hän maalasi pääasiassa pakkauslaatikoiden pohjiin. Eräs pohja on maalattu molemmin puolin. Virtuaalimallinnuksessa pääsemme kurkkaamaan yhden maalauksen taustapuolelle.

Tiina Wallin esittelee, mitä tapahtuu Äidin haudalla maalauksen virtuaalimallinnuksessa

Virtuaalimallinnuksen sekä äänimaailman toteuttivat Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijat Tiina Wallin, Otso Ritonummi ja Saku Vääräniemi.

Upea taidenäyttely

Odotettu Vilho Lampi -näyttely on taidolla, tiedolla ja rakkaudella toteutettu. Matka taiteilijan mieleen ja maisemaan on hätkähdyttävä kokemus. Samalla matkalla voi kokea raakaa voimaa ja uhoa sekä herkkää, miltei koskettavaa kauneutta.  

Kaikille teoksille yhteistä on kuitenkin tunteen syvyys ja värien synkkä hehku.

Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on nähtävillä Oulun taidemuseossa 13.11.2021–28.8.2022.

Juttua päivitetty 3.1.2022 klo 9:48: Korjattu ensimmäiseen kuvatekstiin Omakuva-teoksen vuosiluku sekä kahdeksanteen kuvatekstiin henkilöinnit.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Oulun Ylioppilasteatterin uusi sovitus Shakespearen komediasta Kesäyön unelma on ihastuttavan hölmö

Kesäyön unelman teema on ikiaikainen: rakkaus. Oulun ylioppilasteatterin uudessa versiossa aihe päivitetään onnistuneesti nykyaikaan, Petri Huttunen kertoo teatteriarviossaan.

Oulun Ylioppilasteatteri: Kesäyön unelma. Käsikirjoitus William Shakespeare. Suomennos Paavo Cajander. Ohjaus ja sovitus Lotta Aakko. Apulaisohjaaja Kalle Haataja. Tuottaja Jarno Friimäki. Apulaistuottaja ja grafiikka Suvi Lindholm. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Anniina Kämäräinen, Emmi Leiponen, Henni Saaranen. Äänisuunnittelu ja toteutus Kalle Haataja, Jaakko Rosnell. Lavastus ja tarpeisto Eveliina Regina, Henni Kurttila. Puvustus Raija Kurkela, Satu Kinnunen. Maskeeraus ja kampaus Katri Alanko, Jutta Pirttilahti, Laura Määttä, Eveliina Regina.

Rooleissa: Kasim Cevirel, Minna Rahko, Jaakko Rosnell, Essi Karjalainen, Maija Koivulampi, Laura Määttä, Daniel Uher, Emma Hirvilammi, Jarkko Iisakka, Anna-Leena Salmijärvi, Reetta Määttä, Elisa Leppänen, Petri Piirainen, Hanna Pakanen, Emmi Hatula, Ella Korkeala ja Jutta Pirttilahti. Valvenäyttämö Ensi-ilta 6.11. Viimeinen näytös 29.11.

Mitä saadaan kun annetaan Shakespearen kahjoin näytelmä, jonka sisällä on sitäkin pöljempi näytelmä, Oulun ylioppilasteatterin innokkaan työryhmän käsiin? Tuloksena on odotetusti riemastuttavaa hölmöilyä. Ohjaaja Lotta Aakko on tuonut taianomaisen klassikkonäytelmä Kesäyön unelman tapahtumat nykypäivään alkuperäistekstiä kunnioittaen.

Kuulin epäilyjä, onko Shakespeare enää ajankohtainen? Oulun ylioppilasteatteri on säväyttänyt muun muassa rohkealla ja huikealla spektaakkelilla Suuri Peto!, mutta nyt on kaivettu pölyn alta yli 400 vuotta vanha näytelmä. Voiko paljon esitetystä näytelmästä löytyä vielä jotain uutta?

Kysymys ei lopulta ole mielekäs. Keskustelua voisi jatkaa moneen suuntaan: Ovatko kirjallisuuden klassikot ajankohtaisia vai pitäisikö niidenkin lukeminen lopettaa?

Kuten monen klassikon kohdalla, myös Kesäyön unelman teema on ajaton: rakkaus. Ihmisiä naurattavat edelleen samat aiheet kuin antiikin tai renessanssin aikana, vaikka komedian kaikki nyanssit ja piikit eivät ehkä välity sellaisenaan nykykatsojalle.

Alkuperäisessä Kesäyön unelmassa (A Midsummer Night´s Dream, 1595 tai 1596) kuningas Theseus ja amatsoni Hippolyta ovat menossa naimisiin Ateenassa. Oletusten mukaan, Shakespeare kirjoitti näytelmän ylhäisön häihin, joissa kerrotaan kuningatar Elisabetin olleen mukana.

Ylioppilasteatterin versiossa Ateena on vaihdettu Ateena Oy:ksi ja Theseus (Kasim Cevirel) on yhtiön toimitusjohtaja. Antiikin konventioita tai Elisabetin ajan ylhäisön suhteita ei näin tarvitse edes pohtia.

Juoni on kiltisti sanottuna sekava. Hermia (Essi Karjalainen) ja Lysander (Maija Koivulampi) ovat rakastuneita. Demetrius (Daniel Uher) rakastaa Hermiaa (Essi Karjalainen). Helena (Laura Määttä) on rakastunut Demetriukseen.

Hermian isä Egeus (Jaakko Rosnell) on valinnut Demetriuksen Hermian puolisoksi, ja isän sana on laki.

Toimitusjohtaja Theseus lausuu:

Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää. (Suom. Paavo Cajander)

Lysander ja Hermia pakenevat keskuspuistoon, jossa Ateena Oy:llä ei ole valtaa päättää puolisoista, saati rakkauden kohteista. Demetrius ja Helena seuraavat.

Keijukuningatar Titania (Emma Hirvilammi) ja keijukuningas Oberon (Jarkko Iisakka) riitelevät. Kujeileva haltia Puck (Anna-Leena Salmijärvi) ja Oberon sekoittelevat lemmenrohtoja. Oberon on näet nähnyt ihmispolojen hädän, ja hän päättää saattaa valitsemansa parit yhteen lemmentaioilla.

Puistossa harjoittelee myös huvittavan huono yhtiön työläisten teatteriseurue. Haltia Puck taikoo seurueen päsmäri Pulmalle (Petri Piirainen) aasin pään. Keijujen kuningatar herää, ja rakastuu taiottuna päätä pahkaa ensimmäiseen näkemäänsä otukseen, aasipäiseen näyttelijään. Kun muutkin lemmentaiat osuvat vääriin kohteisiin, riemastuttava sekasotku on valmis.

Tunteikas lausunta on osa komediaa

Lotta Aakko on valinnut näytelmän pohjaksi Paavo Cajanderin vuoden 1891 suomennoksen. Kuten Thesuksen sanoissa edellä, kieli on vanhahtavaa. Uudempia suomennoksia eri nimillä on useita, ja mietinkin, miksi vanhin on valittu.

Pian näytelmän alettua ymmärrän valinnan. Vanha teksti on lausuttuna ylettömän mahtipontista kepeässä näytelmässä, ja tärkeä osa ylioppilasteatterin komedian tehoa. Vaikka esimerkiksi Jarkko Iisakka vakuuttaa lausunnallaan, tässä ei ole oleellista, onko näyttelijä täysin tekstissä sisällä. Odottamani harrastelijateatterin heikkous onkin käännetty vahvuudeksi.

Näyttelijätyö on innostunutta. Tätä on varmasti kiva tehdä, mikä välittyy yleisöön, olematta hetkeäkään kiusallista. Uudessa tulkinnassa Hermia on kiukutteleva pikkutyttö ja Demetrius välinpitämätön teinipoika. Vaatteet ovat nuorisomuotia parinkymmenen vuoden takaa.

Lavasteina toimivat graffitein koristeltu penkki ja paikasta toiseen siirtyvät kukkapuskat. Puvut ovat hienoja, etenkin keijujen ja haltian asut ja maskeeraus ihastuttavat huolellisella toteutuksellaan.

Kerrontaa kuljettaa Jaakko Rosnellin kitaralla soittamat, Shakespearen aikalaisen, John Dowlandin luuttulaulut. Kansallisoopperassa oppisopimuskoulutuksen saanut ohjaaja Aakko on ujuttanut mukaan myös oopperakappaleen Offenbachin teoksesta Hoffmanin kertomukset. Emma Hirvilammi laulaa kauniisti keijujen kuningattarena.

Keijun laulu ja kitaramusiikki sopivat näytelmän tunnelmaan ja tematiikkaan. Ylevät sanat tunteikkaasti lausuttuna luovat hulvattomaan komediaan huvittavia kontrasteja. Näytelmä pysyy koossa, vaikka esimerkiksi ylevä kieli, kaunis oopperakappale ja railakas hupailu saattavat vaikuttavat yhteen sovittamattomilta.

Rakkautta ja intiimiä teatteria poikkeusoloissa

Jotakin teatterista jää silti puuttumaan, kun pakko on sanellut yleisöksi vain kourallisen maskien takaa katsovia silmäpareja.

Hymyilen kuitenkin näytelmän jälkeen, ja mietin kokemusta. Lopulta tärkeimmäksi ajatukseksi hahmottuu hyvä mieli. Ehkäpä Kesäyön unelma on edelleen yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä kepeyden ja railakkaan huumorin takia. Poikkeusaikana tarvitaan rakkautta ja pakoa kylmästä todellisuudesta. Toki teksti on myös yksi Shakespearen lyyrisimpiä.

Runollinen teksti on myös haastavaa seurattavaa, etenkin näin vauhdikkaassa näytelmässä. Mietinkin, olisinko pysynyt kaikissa käänteissä mukana, jos en tuntisi alkutekstiä.

Rakkaus on ikiaikainen teema: kuka saa rakastaa ja ketä? Lotta Aakon päivitetyssä klassikossa Lysander on nainen. Kysymys kielletystä sekä sallitusta ja hyväksyttävästä rakkaudesta tuo näin tarinaan uuden kerroksen, sillä homoseksuaalisista suhteista kuulee edelleen tuomitsevia kannanottoja.

Ratkaisu on oivaltava ja tuo oikeasti lisäarvoa näytelmälle ja tulkinnoille. Tämä on mainittava, sillä väkivalloin päälle liimatut gender- tai sukupuolipelit ovat vain kyllästyttäviä.

Onko sadussa onnellinen loppu? Miten onnistuu näytelmän sisäinen, ehkäpä teatterihistorian hulvattomin näytelmä? Oliko osa vain unta, vai kenties kaikki?

Haltija Puck antaa vinkin:

Luulkaa, että nukahtain
Näkyjä nyt näitte vain,
Että tämä heikko ilvi
On vaan tyhjä unipilvi.

Juttua muokattu 18.10: Korjattu tekijätietojen nimiä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Kirja-arvio: tiedekirja näyttää, että unta voi tutkia ja kysyy, voiko sitä ymmärtää

Anna Tommolan uutuuskirja sukeltaa unitutkimuksen maailmaan. Viehätys unten mystiseen luonteeseen ja tahto ymmärtää ihmisen alitajuntaa yhdistävät tutkijoita ja arkipäivän uni-intoilijoita.

Yhteenlaskettuna maailman ihmiset näkevät yhden yön aikana kymmeniä miljardeja unia, mutta vain pieni osa niistä muistetaan aamulla. Unet ovat ihastuttaneet, kauhistuttaneet, inspiroineet ja hämmentäneet näkijöitään aina muinaisuudesta saakka. Unia on tulkittu ja tulkitaan niin mystiikan, uskonnon kuin oman järjenkin avulla. Näiden perinteiden ohelle on kehittynyt unitutkimuksen tieteenala.

Uni kiehtoo samasta syystä niin jokamiestä kuin kovaa tieteilijääkin – unennäkö ja sen prosessit ovat yhä pitkälti mysteeri.

Mitä se yksi todella outo toistuva unesi oikein merkitsee? Miten voit varmistaa, ettet enää ikinä näe hirvittäviä painajaisia? Miten opit näkemään selkounia, joissa voit hallita tapahtumia ja toteuttaa villeimmät fantasiasi? Vapaa toimittaja ja kirjailija Anna Tommola ei uutuuskirjassaan pysty ehdottomasti vastaamaan näihin kysymyksiin.

Sen sijaan kirja esittelee monenlaisia teorioita ja näkemyksiä, jotka auttavat lukijaa muodostamaan omia näkemyksiään unista sekä subjektiivisena että universaalina ilmiönä. Kirjassa pohditaan muun muassa unien tarkoitusta, niiden aiheiden luonnetta, painajaisten syitä ja vaikutuksia, unien hallintaa ja unitutkimuksen luonnetta.

Kirja on hyvin populaari yleiskatsaus unitutkimuksen maailmaan. Tommola kertoo kirjassaan monialaisten uniasiantuntijoiden näkemyksiä suhteessa eri uni-ilmiöihin. Lisäksi pitkin teosta esimerkkeinä käytetään Tommolan itse keräämiä otoksia suomalaisten näkemistä unista. Kenties omintakeisimman lisän kirjan sisältöön antaa Tommolan omien unien käsittely osana analyysia. Henkilökohtainen lähestymistapa tuo kirjailijan kokemuksen hyvin lähelle lukijaa.

Unien syvä subjektiivinen, mielikuvituksellinen ja jopa taianomainen luonne ovat osa kirjan kerrontaa. Tuloksena teksti on toisinaan varsin tarinamaista, kollaasinomaistakin. Esimerkiksi Turun saaristossa sijaitsevan Seilin saarella toteutettuja unikokeita kuvataan jopa runollisin sanankääntein. Lukuisten oikeiden uniesimerkkien käyttö tekee tietyissä kappaleissa tekstistä hiukan katkonaisentuntuista.

Tunne ja kokemus ovat kenties kaikkein tärkeimmät tekijät koko kirjassa. Teos pitää silti kiinni tieteellisistä lähtökohdistaan. Muun muassa unien neurofysiologisia selityksiä esitellään ja analysoidaan, joskin pintapuolisesti ja teoksen yleistajuisen luonteen omaisesti. Kirja myös esittelee laajaotantaisia unitutkimuksia ja vetää johtopäätöksiä unien kollektiivisesta, ei vain subjektiivisesta luonteesta.

Kirjailija tekee eron tieteellisen keskustelun ja ainoastaan tunneperäisten mietintöjen ja pseudotieteellisten tulkintojen välillä. Unien kaltaisen arvoituksellisen aiheen tapauksessa näiden erotusten tekeminen ei kuitenkaan ole aina niin helppoa kuin voisi toivoa.

Teos puhuttelee eniten lukijoita, joilla on jo valmiiksi kiinnostusta sekä omiinsa että muiden uniin. Kirja on varsin kevyt ja viihteellinen katsaus tieteenalaan, joka etsii yhä identiteettiään ja paikkaansa tiedeyhteisössä. Sen suurin anti on sen nostattama uteliaisuus ymmärtää ihmismieltä ja omaa alitajuntaansa.

Raita Niva

  Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää: