”Voi olla oma itsensä”

Anni Jokitalo, 15, hiphop.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Maria Lax

”Olin 8- tai 9-vuotias, kun menin ensimmäiselle tanssitunnille. Kun menin myöhemmin kilparyhmiin, tanssista tuli isompi juttu ja otin enemmän tunteja.

Harjoittelen Citydancellä noin kymmenellä viikkotunnilla. Yleensä käymme lisäksi Veeran (Pyykkö) kanssa treenaamassa duoa tai free-styleä tai hillumme vain salissa.

Pyrin harjoittelemaan mahdollisimman montaa katutanssilajia monipuolisesti. Hiphop on kuitenkin päälaji.

Aloitin hopilla ja otin mukaan eri lajeja, mutta hiphop tuntuu omalta lajilta. Siinä voi olla oma itsensä ja saa tehdä oman mielensä mukaan. Muut lajit ovat vähän vaiheessa vielä.

En ole yrittänyt rakentaa omaa juttua. Veeran kanssa katsotaan netistä videoita ja sieltä joskus pistän päähän joitain tiettyjä liikkeitä ja yritän niitä itse muokata, että mikä minusta tuntuu ja näyttää mukavalta minulla. Kaikki liikkeet eivät näytä kaikilla tietenkään samalta ja siksi yritän muokata niitä.

Tanssi on auttanut ja tulee varmasti auttamaan tulevaisuudessakin minua tosi paljon, jos on huono mieli tai vastaavaa. Tanssi on lisäksi tuonut minulle paljon tärkeitä kavereita.

En osaa kuvitella itseäni tanssinopettajaksi ainakaan vielä, koska minulla ei ole mitään hajua, mitä haluan tehdä tai mitä menen opiskelemaan. Mutta olisi se varmaan ihan kiva. Sitten näkee.”

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Vesitornin vartija

Elokuisena perjantaina Daniel Herrera Castro valmistautui puolustamaan konenäköä käsittelevää väitöskirjaansa Oulun yliopistossa. Väitöstilaisuus ei kuitenkaan jännittänyt Herreraa, sillä hänellä oli jotain suurempaa mielessään. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli ostanut vesitornin.

TEKSTI Heidi Hahtola

KUVAT Minna Koivunen

Kaikki alkoi konferenssimatkasta Japaniin. Daniel Herrera Castro huomasi joka puolella punaisia torii-portteja, joiden merkitystä hänen insinöörin mielensä yritti ymmärtää. Nähtyään Itsukushima-jinjan pyhäkön portin, joka näyttää kelluvan nousuveden aikana, hän koki jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

”Seisoin suu auki ja katsoin porttia. Katsoin ympärilleni ja myös muut ihmiset katsoivat sitä ihmeissään. Vaikka en ymmärtänyt porttien tarkoitusta, ymmärsin, että tämä on jotain erityistä”, Herrera kertoo.

Palattuaan kotikaupunkiinsa Ouluun hän alkoi miettiä samankaltaisen monumentin rakentamista, jolla voisi jättää oman jälkensä ympäristöön.

”Kerroin ajatuksistani ystävälleni, joka totesi, että miksi rakentaa torni, kun sellainen on myytävänä. Nähtyäni Intiön vesitornin ei ollut epäilystäkään, ettenkö tekisi siitä ostotarjousta”, Herrera muistelee.

Niin costaricalainen mies osti viime syksynä yli 50 metriä korkean tornin keskeltä Oulua. Hän ei kuitenkaan vielä tiennyt, mitä hän tekisi sillä.

Vesivarannosta kulttuuritilaksi

Kahdeksan kuukautta myöhemmin suunnitelmat vesitornin käytöstä ovat alkaneet selkiytyä. Väliin on mahtunut paniikin hetkiä ja paljon stressiä, mutta myös innostusta ja toiveikkuutta.

Herrera haluaa tehdä tornista kulttuurikeskuksen, joka olisi kaikille avoinna. Tornin pohjakerrokseen on suunnitteilla kahvila ja kahdeksan metriä korkeaan vesitankkiin tulee esiintymislava ja katsomo. Kirsikkana kakun päällä olisi tornin huipulle kupoliin rakennettava yleinen sauna.

”Suosikkini on pohjakerroksesta aukeava lähes 30-metrinen avoin tila, jota kutsun katedraaliksi. Sen tilantunnun haluaisin säilyttää myös muutosten jälkeen”, Herrera pohtii.

Arkkitehti J. S. Sirénin suunnittelema, vuonna 1927 valmistunut vesitorni on suojeltu asemakaavalla. Suojellun rakennuksen kunnostus on haastavaa etenkin julkisivun osalta, sillä siihen ei saa tehdä suuria muutoksia. Toisaalta suuriin muutoksiin ei ole haluakaan, arkkitehtuurin diplomityötään tornista tekevä Juho Tastula kertoo.

”Myös sisätiloissa tullaan säilyttämään alkuperäisiä elementtejä, mutta niihin ei haluta kuitenkaan jumittua. Meillä on Danielin kanssa hyvin samankaltaisia ajatuksia siitä, millainen tornista voisi tulla”, Tastula kuvailee yhteistyötä tornin omistajan kanssa.

Oulun ylioppilaslehti 2016
Intiön vesitorniin on suunnnitteilla muun muassa yleinen sauna, esiintymislava ja kahvila. Kuvitus: Anni Hyypiö.

Tastula esittelee 3D-kuvaa, joka toimii alustavana arkkitehtuuriluonnoksena torniin tulevista rakenteista. Torni tuntuu huikean korkealta, kun sitä vertaa sisällä seisovaan ihmiseen. On selvää, että työtä tornin kanssa tulee riittämään.

”Tornin kunnostus on pitkän aikavälin projekti, mutta kevään aikana pyrimme lyömään eri vaihtoehdot lukkoon. Tarkoituksenamme on esittää, millainen lopputulos voisi olla. Tämän jälkeen museo ja kaupunki kertovat oman kantansa muutoksiin”, hän toteaa.

Arkkitehtiopiskelijalle vesitorni on mielenkiintoinen projekti. Esimerkiksi hissin rakentaminen ja portaikon saattaminen nykyvaatimusten tasalle ovat Tastulan mukaan vaatineet paljon pohdintaa.

”Tila on haastava, mutta pidän siitä, että voi miettiä erilaisia ratkaisuja oikeaan kohteeseen. Pienikin muutos voi vaikuttaa johonkin muuhun. Myös toimintojen monipuolisuus on mielestäni hyvä asia.”

Torni tehty myös ihmisille

Intiön vesitornin avaaminen yleisölle palvelee tornin alkuperäistä käyttötarkoitusta, sillä se on suunniteltu paitsi vesisäiliöksi, myös näköalatasanteeksi. Klassismia edustava torni on ollut suosittu vierailukohde ainakin 1930-luvulla, jolloin näköalatasanne oli auki kesäkuukausien aikana.

Vesihuoltokäytössä torni ei ole ollut vuoden 1969 jälkeen, jolloin Puolivälinkankaan vesitorni valmistui. Viime vuosikymmeninä torni on ollut suljettuna myös yleisöltä.

”Vesi ei tarvinnut näin koristeellista rakennusta, vaan tämä rakennus tehtiin ihmisiä varten. Minusta on sääli, että tornin tekijöiden visio ikään kuin keskeytyi ovien sulkeuduttua”, Herrera sanoo.

Tornin historiasta tiedetään yllättävän vähän, vaikka torni on ollut näkyvä osa Oulun kaupungin siluettia. Oman tarinansa kertovat tornin seinistä löytyvät kirjoitukset, joita kirjailija-toimittaja Katariina Vuori on tutkinut tulevaa kirjaansa varten.

Arkeologiksi kouluttautunut Vuori kiinnostui seinäkirjoituksista vieraillessaan tornin myyntinäytössä keväällä 2015.

”Kävin näytössä puhtaasta mielenkiinnosta. Tuolloin huomasin seinien olevan täynnä kirjoituksia ja aloin miettiä keitä kirjoituksia tehneet ihmiset olivat”, Vuori kertoo.

Vuori sai Oulun kaupungilta luvan kuvata kirjoituksia ja työ jatkui tornin siirryttyä Herreran omistukseen.

Vanhimmat kirjoitukset ovat vuodelta 1935. Kirjoituksia löytyy erityisesti 1930- ja 1940-luvuilta, sillä sodan aikana torni oli ilmavalvontakäytössä. Muutenkin kirjoitukset ovat monin paikoin armeijaan liittyviä, koska torni on ollut viereisen kasarmin käytössä 1980-luvulle saakka.

”Kirjoitusten perusteella voisi luulla olevansa sotkun vessassa, sillä seiniltä löytyy inttiaiheisia tekstejä ja rivoja kuvia. Toisaalta siellä on myös paljon rakkauteen liittyviä kirjoituksia, joten torni on todennäköisesti toiminut kasarmin poikien ja heidän tyttöystäviensä kohtauspaikkana”, Vuori sanoo.

Kirjoitusten lisäksi Vuori on kerännyt muistitietoa tornista tarinoiden ja muisteluiden muodossa. Niiden kautta hän on saanut tietoa torniin liittyvistä ihmisistä, kuten Hautalan papasta, joka keräsi pääsymaksuja ja myi mehua tornin alatasanteella.

”Seuraavaksi alan tutkia kasarmin historiaa ja Oulun veden arkistoja saadakseni lisää tietoa tornin vaiheista. Kirjassani tulen yhdistämään faktaa ja hitusen fiktiota, sillä minua kiinnostaa tornin historian lisäksi mikä sen merkitys ihmisille on ollut ja millaisia tarinoita seinäkirjoitusten takana voisi olla.”

Elämän kokoinen projekti

Daniel Herrera Castrolle vesitornista tuli hänen elämänsä projekti. Tuure Kilpeläinen laulaa vesitornin varjossa asumisesta, mutta Herrera on vesitornin myötä joutunut itsekin valokeilaan. Projekti on herättänyt paljon kiinnostusta niin mediassa kuin tavallisten ihmisten parissa.

”Eihän vesitornin ostamisessa ole mitään järkeä ja projektiin liittyy paljon paineita, mutta olen laittanut tähän sydämeni ja sieluni”, Herrera kertoo.

Hän on tyytyväinen siihen, että asiat alkavat hiljalleen edetä. Jo nyt tornissa järjestetään köysilaskeutumista ja kesäkuussa Herrera pystyttää tornin pihaan telttasaunan saunaviikon kunniaksi. Hän on tehnyt myös yhteistyösuunnitelmia muutamien taiteilijoiden kanssa.

Vielä torniin ei voi turvallisuussyistä päästää suuria ihmismääriä, mutta Oulun kaupunki on suhtautunut myönteisesti näköalatasanteen avaamiseen muutamille ihmisille kerrallaan.

Suurin kysymysmerkki on rahoitus. Lopullinen kustannusarvio tulee täsmentymään, kun tornin kunnostussuunnitelma saa hyväksyntänsä.

Mikäli Herrera haluaisi tehdä tornista toimistorakennuksen, rahoittajia löytyisi varmasti. Kulttuurille rahaa on vaikeampi saada.

”Olen miettinyt myös joukkorahoitusta yhtenä rahoitusmuotona, koska se tarjoaisi ihmisille mahdollisuuden osallistua. Torni on selkeästi tärkeä oululaisille ja moni suhtautuu projektiin varsin myönteisesti”, Herrera toteaa.

Intiön vesitornin merkityksestä kertoo jotain se, että Katariina Vuori ja Juho Tastula molemmat myöntävät haaveilleensa joskus tornin ostamisesta, vaikkakin vain leikillään.

”Koska torni jo myytiin, seuraavaksi täytyy varmaan selvittää, miten tornin vieressä olevan muuntajakopin voisi ostaa”, Tastula nauraa.

» Intiön vesitorni valmistui vuonna 1927 ja toimi vesivarantona vuoteen 1969. Sittemmin torni on ollut läheisen kasarmin käytössä. Viime vuosina tornin vuokralaisena on toiminut puhelinoperaattori, jonka verkkopalvelulaitteistoja sijaitsee tornissa.

» Oulun kaupunki päätti laittaa Intiön vesitornin myyntiin keväällä 2015. Kaupunki myi samalla myös muita tarpeettomaksi jääneitä kiinteistöjä.

» Daniel Herrera Castro teki vesitornista korkeimman tarjouksen ja osti sen elokuussa 2015. Hän aikoo tehdä tornista kulttuurikeskuksen.

» Toimittaja-kirjailija Katariina Vuori selvittää vesitornin historiaa seinäkirjoitusten ja muistitiedon avulla.

» Arkkitehtiopiskelija Juho Tastula tekee diplomityönään arkkitehtuuriluonnoksia vesitornin tulevista käyttötarkoituksista.

Heidi Hahtola

Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.

Lue lisää:

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

On hämmentävää, että yhdysvaltalaisen runoilijan ja novellistin Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -klassikkokokoelman kaikki 17 novellia julkaistiin ensimmäistä kertaa suomennettuna vasta tänä syksynä.

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

Carverin novellit ovat minimalistisia. Henkilöhahmot ovat alempaa keskiluokkaa, duunareita, räkäisten motellien pitäjiä, maidonjakajia ja siivoojia. Jotkut ovat elämänsä hajoamispisteessä, vaikka eivät ehkä osaa aavistaa sitä. Toiset ovat kokeneet valtavan menetyksen. Emme tiedä mitä heille on tapahtunut tai miksi, mutta tunnemme katastrofin jälkiseuraukset. Maailma on kyyninen ja ahdistava. Onneksi on myös lämpimiä ja inhimillisiä kohtia. Niitä todella tarvitaan, koska paikoitellen rivien välissä piilevä väkivalta ja naisviha saavat ihon kananlihalle.

Voisi olettaa, että alkoholista ja väkivallasta ammentava likainen realismi tuntuisi lukukokemuksena tahmealta kuin ginin tahrima lattia. Carverin tyyli on kuitenkin edelleen raikas. Novellit käsittelevät tukahdutettua aggressiota melkein elegantilla tavalla.

Carver on yksityiskohtien mestari. Pienin liikkein tunnelma kasvaa aina vain painostavammaksi. Paineen täytyy jossain vaiheessa purkautua. Lukija tietää, että pian tapahtuu jotain kauheaa. Vaaran tunne ei hellitä edes viimeisen lauseen kohdalla – päinvastoin. Novellien viimeinen lause on monesti se häiritsevin. Välillä shokkilauseen kaava jopa häiritsee, vaikka se tuokin kokoelmaan yhtenäisyyttä.

Carver kuoli keuhkosyöpään 50-vuotiaana vuonna 1988. Klassikko puhuttelee jälleen uutta lukijasukupolvea. Nimikkonovellin keittiökohtaus nähtiin viime vuonna ohjaaja Alejandro González Iñárritun Oscar-palkitussa elokuvassa Birdman.
Suomessa liki 20 vuoden julkaisutauon jälkeen Carveriin tarttui Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka julkaisi pari vuotta sitten runokokoelman Sateisten päivien jälkeen. Sammakko jatkoi Carverin ystävien hemmottelua kustantamalla tämän novellikokoelman, jonka on suomentanut Seppo Lahtinen.

Carverin konstailematon kieli kääntyy sinänsä ongelmitta suomeksi. Toisaalta juuri kielen niukkuus tekee sen tunnelmasta haastavan käännettävän. Alkuperäiskielellä novellit ovat niin riisuttuja ja hiottuja, että niiden hienovarainen tasapaino väistämättä kärsii toiselle kielelle käännettäessä.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Työ elämän sisältönä

Musta munkki on väkevä teatteriteos, jossa pohditaan elämän merkityksellisyyttä, itsensä hyväksymistä ja sietämistä.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Joel Karppanen

Jos elämän sisältö rakentuu työlle ja suhde työhön on intohimoinen, se ei välttämättä ole hyväksi. Liika voi olla liikaa.

”Mikä on se hinta, mitä ihminen joutuu sietämään, jos hän haluaa elämältään muuta kuin turvallista keskiluokkaista perhe-elämää ja vakituista työtä? Jos haluaa löytää tavan elää jollakin toisella tavalla, se ei ole ihan yksinkertaista”, pohtii teatteriohjaaja Riko Saatsi.

Hänen ohjaamassaan, Anton Tšehovin novelliin pohjautuvassa Musta munkki –näytelmässä päähenkilö, tiedemies Kovrin joutuu intohimoisen työnteon aiheuttaman uupumisen vuoksi vähentämään työtään, mikä johtaa tyhjyyden tunteeseen.

”Kysymys ei ole siitä, mitä elämässä saa tai mitä omistaa, koska se reitti johtaa aina samaan asiaan eli siihen, kuka minä olen, hyväksynkö minä itseni ja mitä minun pitää tehdä, jotta hyväksyn itseni. Sitä kautta aukeavat kaikki kysymykset vastuusta ja suhteesta toisiin ihmisiin sekä ympäröivään todellisuuteen. Olennaisin kysymys liittyy ihmisen identiteettiin ja minäkuvaan, pystyykö sietämään itseään”, Saatsi jatkaa.

Vaikka näytelmän Kovrin saa julkaistuja tekstejä, rakkautta, parisuhteen, euforiaa omista suuruudenharhoistaan, huolenpitoa ja hellyyttä läheisiltä ihmisiltä, professorin aseman ja tittelin, kaikki se johtaa aina samaan: mikään ei tunnu lopulta miltään.

Oulun kaupunginteatterille näytelmän ohjannut Saatsi törmäsi Tšehovin novellin englanninkieliseen versioon kolmisen vuotta sitten. Kului aikaa, ja ohjaaja huomasi miettivänsä Mustaa munkkia ja etsi suomennetun novellin käsiinsä. Se löytyi kirjaston varastohyllyltä.

Hän kertoo jäävänsä kiinni asioihin, joita ei ymmärrä. Novellissa mustan munkin hahmo on Kovrinin päässä, harhanäky. Hahmo toi Saatsille mieleen venäläisohjaaja Andrei Tarkovskin tavan kuvata ihminen osana jotain suurempaa. Musta munkki jäi Saatsille mysteeriksi ja hänelle syntyi tarve löytää sille vastaus.

Saatsia viehätti novellissa myös sen tarinan suhde nykypäivään. Useissa Tšehovin teksteissä käsitellään ihmisen elämän merkitystä ja merkityksellisyyden kokemuksen katoamista sekä tarpeettomuuden ja riittämättömyyden ongelman kanssa painimista.

”Ne osuvat suoraan siihen todellisuuteen missä elämme. Tšehov käsittelee lahjakkaan ihmisen kautta tyhjyyden tunnetta.”

Kollektiivisen työn tulos

Saatsi on aiemmin ohjannut muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterille Peer Günt – ja Myötätunto-näytelmät. Oulun kaupunginteatterin ohjelmistoon Musta munkki tuli taiteellisen johtajan Kari-Pekka Toivosen myötä. Saatsi tuntee Toivosen Teatterikorkeakoulun ajalta, ja kun Toivonen tuli Ouluun töihin, oli heillä puhetta yhteistyöstä. Musta munkki valikoitui tuoksi yhteistyöksi.

Näytelmän esitysteksti ja toteutus syntyi työryhmän yhteisen työn tuloksena. Saatsi pyysi lavastaja-pukusuunnittelija-työparikseen Kaisu Koposen, jonka kanssa hän on työskennellyt muun muassa Peer Günt -teoksessa.

”Riko soitti minulle ja sanoi, että olisi Tšehovin Musta munkki Oulun kaupunginteatterissa ja kysyi miltä näyttää kalenteri, lähtisitkö mukaan? Vastasin ”Lähden.” katsomatta kalenteriin”, Koponen kertoo.

Kaksikko työsti näytelmää vuoden verran. Ensin hitaammin ja harvemmin ja viime keväänä tiukemmalla tahdilla. Itse käsikirjoitusta kirjoitettiin, muokattiin ja rakennettiin koko harjoitusprosessin ajan, ensi-iltaviikollakin.

Ennen kuin ohjaaja Saatsi kirjoitti alustavan käsikirjoituksen, hänelle oli tärkeää tietää, millä näyttämöllä esitys tehdään. Musta munkki onkin istutettu suoraan Oulun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.

”Kun pohjatekstinä on proosateksti, se on vielä enemmän auki suhteessa näyttämöön ja siihen tekemisen tapaan, mikä sille työskentelylle pitää löytää, jotta se työ voi lähteä käyntiin. Jätin sen tarkoituksella riittävän auki, että kun muut ihmiset tulivat paikalle, se rakennettiin viime kädessä yhdessä”, Saatsi luonnehtii.

”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan.”

He halusivat esityksen, jossa katsoja saa käyttää omaa luovuuttaan. Tarkoitus ei ole ollut pureskella ja ajatella kaikkea valmiiksi. Esitykseen on jätetty luonnosmaisuutta, mikä näkyy esimerkiksi lavastuksessa.

Koposelle visuaalinen kokonaisilme on iso osa esitystä, mutta hän haluaa sen muuttuvan myös maastoksi, joka toimii toiminnallisena pohjana ja lähtökohtana tekstille ja näyttelijöille.

”On kiinnostavaa, jos lavastus tavoittaa sisällöllisen tason niin, että näyttämön tapahtumat vaikuttavat ja tuntuvat katsojassa, tämän välttämättä osaamatta määrittää mikä tuntui ja missä. Kosketus- ja samaistumispinta ovat katsojassa itsessään, hänen tunteissaan ja historiassaan”, Koponen selittää.

Paras idea voittaa

Ohjaaja Saatsi halusi mahdollistaa sen, että työskentely oli aidosti ryhmälähtöistä ja tasaveroista.

”Jokainen työryhmän jäsen pystyi tulemaan produktioon mukaan omine vahvuuksineen ja näkökulmineen. Koen että olemme siinä onnistuneet hyvin”, Saatsi analysoi.

Tšehovin novelli, joka ei siis ole yksi yhteen teatteriesityksen kanssa, on antanut työryhmälle oivallisen kentän syvällisille pohdiskeluille.

”Tšehov on kirjailijana niin hieno, että hänen tekstinsä ei ole tyhjennettävissä yhteen selkeään näkökulmaan. Hänen syvyysulottuvuus katseessa ihmiseen on jotakin ainutlaatuista. Sitä on ollut kiinnostavaa ja palkitsevaa tutkia nimenomaan ryhmänä, koska jokaisella on oma kulmansa ja kokemushistoriansa siihen”, Saatsi pohtii.

Myös yksinäisyys on keskeinen teema ja kärki, jonka kautta he työstivät teosta.

”Kun esitystä rakentaessa prosessi on ollut todella tärkeä ja osa sisältöä, olemme lähestyneet päinvastaisesta näkökulmasta näitä kysymyksiä, yhteisen, jaetun, kollektiivisen prosessin kautta”, Saatsi kertoo.

Työryhmään kuului Saatsin ja Koposen lisäksi muun muassa näyttelijät, näyttämöhenkilökunta, valo- ja äänisuunnittelijat ja pianisti.

”Kun tehdään teatteria, joka on kollektiivinen taidemuoto, minulle on keskeistä, että sitä tehdään oikeasti yhdessä. Paras idea voittaa. Meillä on esimerkiksi kaksi sivaria näyttämömiehinä ja edellisen läpimenon jälkeen toinen heistä nykäisi minua hihasta ja sanoi, ”Tuossa kohtaa, ootko huomannu?” ja hän oli täysin oikeassa siinä. Tosi hyvä esimerkki siitä, että kaikki ihmiset ovat sitoutuneita yhteiseen esitykseen. On hämmentävää, miten useamman tekijän summa on oikeasti vielä paljon enemmän”, Saatsi painottaa.

Yhdessä tekemisessä on Saatsin mukaan tärkeää hahmottaa työvaiheet, missä järjestyksessä asioita tehdään ja syvennetään sekä missä vaiheessa niitä lähdetään kirkastamaan. Kollektiivinen työskentely vaatii kärsivällisyyttä, mutta on antoisaa, koska se voi aidosti tuottaa sellaista, mitä ei ikinä pystyisi suunnittelemaan etukäteen.

”Jokaisella ihmisellä on niin oma tapansa suhtautua elämään, näyttämöön ja kysymyksiin, minkä äärellä siellä yhdessä ollaan. Ratkaisujen yllättävyys on erityisesti ohjaajan näkökulmasta mahtavaa, koska saa ikään kuin lahjoja koko ajan”, Saatsi luonnehtii.

Tällaisen kollektiivisen työskentelytavan mahdollisti se, että Saatsi työryhmineen sai pienen näyttämön 1,5 kuukaudeksi kokonaan käyttöönsä.

”Se ei ole missään tapauksessa itsestäänselvyys. Sitä tapahtuu aika harvoin isoissa taloissa, että tällainen työskentelymuoto on mahdollinen. Se minkälaista erityistä laatua se tuottaa näyttämölle, on mahtava asia”, Saatsi iloitsee muutama päivä ennen syyskuista ensi-iltaa.

Mustassa munkissa käsitellään useita laajoja teemoja ihmisyyteen liittyen. Saatsia askarruttivat monet kysymykset ja vastauksiakin hän on esityksen tekoprosessin aikana saanut.

”Elääkseen on hyväksyttävä itsensä omine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Vaikka vastaus on tuossa, se on nimenomaan itsen ulkopuolella: siinä miten toiset ihmiset tekevät mahdolliseksi sen, että voi ymmärtää itsensä osana maailmaa, osana kaikkea elävää. On ihmeellisen rauhoittavaa, että jos itsensä näkee jossakin perspektiivissä, silloin ongelmille, minkä kanssa painii, tulee mittakaava ja niiden kanssa voi oppia elämään”, Saatsi toteaa.

 

Musta munkki Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21. tammikuuta saakka.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Lokakuun kulttuurimenot

Lokakuussa vierailimme valokuvanäyttelyssä ja osallistuimme Tottelemattomuuskouluun.

Meeri Koutaniemi: Vaihtoehto
Oulun taidemuseossa
3. tammikuuta 2016 asti

Kuvajournalisti Meeri Koutaniemen uusi näyttely Vaihtoehto käsittelee vaikeaa aihetta, naisten ympärileikkausta.
Hätkähdyttävä näyttely sisältää valokuvia kahdesta Afrikan maasta. Kenian mustavalkokuvissa kuvataan Masai-heimon ympärileikkausrituaalia ja sitä paenneita tyttöjä. Ugandassa kuvattujen värillisten henkilökuvien päähenkilöitä ovat entiset ympärileikkaajat, jotka ovat kääntyneet vastustamaan julmaa traditiota.

Kenian kuvat rakentuvat varjoista, ja niiden tunnelma on usein uhkaava, ahdistunut ja yllättävän intiimi – etenkin väkivaltaisia ympärileikkauskuvia katsova tuntee itsensä välillä tirkistelijäksi.
Ugandan heleäväristen kuvien merkitys ei avaudu yhtä helposti. Niitä katsoessa mieleen hiipii ajatus: olisivatko kuvat enemmän kotonaan lehden sivuilla tekstin parina, eivät yksinään näyttelyssä?
Siitä huolimatta näyttely on näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Anni Hyypiö

 

Jani Leinonen:
Tottelemattomuuskoulu
Kiasmassa Helsingissä
31. tammikuuta 2016 asti

Kuvataiteilija Jani Leinosella on tärkeää asiaa. Hän haluaa haastaa ihmiset ajattelemaan uudella tavalla totutuista asioista. Leinonen kritisoi kapitalismia, megabrändien tekemisiä, kyseenalaistaa taiteen, politiikan ja koulumaailman tapoja.

Tottelemattomuuskoulu-näyttely on todella koulu, jossa Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen sekä katutaiteilija Sampsa opettavat muun muassa kansalaisaktivismista ja mediakritiikistä.

Tottelemattomuuskoulu on myös perinteinen taidenäyttely. Leinonen pukee kritiikkinsä Kellog’sin muropaketteihin, Elovena-pakkauksiin ja jättibrändien logoihin. Näyttely on pysäyttävä, ajatuksia herättävä ja saa toivomaan, että jokainen näyttelykävijä pohtii näkemäänsä eikä vain jatka museonovista päästyään McDonaldsin ja Burger Kingin hampurilaisten syömistä.

Minna Koivunen

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Taivaslaulu teatteriversiona kirjaa ahdistavampi

Pauliina Rauhalan menestynyt esikoisteos Taivaslaulu on teatteriversiona vahvempi ja paikoin ahdistavampi. Lestadiolaisuuden tabuja rikkova tarina kertoo Viljan ja Aleksin rakkaudesta ja heidän kasvamisesta opiskelijoista vanhemmiksi, mutta pohjimmiltaan näytelmä käsittelee uskonrajoja ja sitä, mitä lastensaannin sääntelemättömyys voi pahimmillaan aiheuttaa. Näytelmän vaikuttavuus on pitkälti ohjaaja Heta Haanpään ja Viljaa esittävän Merja Pietilän sekä Aleksia näyttelevän Jyri Ojansivun […]

Pauliina Rauhalan menestynyt esikoisteos Taivaslaulu on teatteriversiona vahvempi ja paikoin ahdistavampi. Lestadiolaisuuden tabuja rikkova tarina kertoo Viljan ja Aleksin rakkaudesta ja heidän kasvamisesta opiskelijoista vanhemmiksi, mutta pohjimmiltaan näytelmä käsittelee uskonrajoja ja sitä, mitä lastensaannin sääntelemättömyys voi pahimmillaan aiheuttaa.

Näytelmän vaikuttavuus on pitkälti ohjaaja Heta Haanpään ja Viljaa esittävän Merja Pietilän sekä Aleksia näyttelevän Jyri Ojansivun ansiota. Pietilä ja Ojansivu ovat rooleissaan luontevia ja aitoja.

Minimalistiset lavastukset, marimekkoinen puvustus ja ääni- sekä valotehosteet täydentävät kokonaisuuden. Muutama irrallinen kohtaus hämmentää kuten ensimmäisen puoliskon yleisölle suunnattu puhe. Lapsien repliikit saavat yleisön nauramaan eikä iloa, rakkautta ja lämpöäkään näytelmästä puutu.

Taivaslaulu Oulun kaupunginteatterissa 20. helmikuuta 2016 asti.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: