Pelastakaa Twitter!

Laura Tauriaisen mielestä Twitter on pilalla. “Lähdetäänkö yhdessä pelastusretkelle viserrysten virtaan paikkaamaan uppoavaa laivaa?” hän kysyy.

Minulla ja Twitterillä ei mene hyvin. Lähes kymmenen vuoden twiittailun ja yli 15 000 twiitin jälkeen tuntuu, että se on mennyt aivan pilalle.

Antakaas, kun selitän.

Varsinkin Suomessa Twitter tuntuu jääneen muiden somekanavien, kuten Facebookin ja Instagramin, jalkoihin. Olen kuullut somen parissa työskennellessäni esimerkiksi asiakkailta, että sitä on kyllä helppo käyttää, mutta monet eivät tiedä miten siellä tulee toimia. Siksi sen potentiaalia ei ole osattu hyödyntää. Oikein käytettynä Twitter voi olla tehokas työkalu henkilöbrändin ja oman alan asiantuntijastatuksen vahvistamisessa, joten suosittelen ottamaan sen haltuun jo opiskeluaikana.

Toisaalta jotkut pitävät Twitteriä kanavana, jossa keskustelua dominoivat asiantuntijat, ammattilaiset ja digipöhinä, jonka vuoksi tavallinen tallaaja ei uskalla osallistua lainkaan.

Todellisuudessa Twitterissä on – varsinkin nykyään – aivan liikaa juupas-eipäs-väittelyitä ja somekohuja, joissa loukkaannutaan siitä, että joku loukkaantuu ja trollaajat lisäävät vettä myllyyn.

Seuratuimpien käyttäjien twiitit keräävät laadusta riippumatta paljon kommentteja, mutta sen jälkeen kun Twitter alkoi suodattaa päivityksiä, osa twiiteistä jäi täysin paitsioon. Minulla on yli tuhat orgaanisesti hankittua seuraajaa, mutta koska twiittaan niin harvoin, twiitteni näkyvyys huononi ja kommentointi väheni.

En usko, että kyse on twiittieni laadun romahtamisesta – laaduttomia ne ovat aina olleet.

Koko Twitter tuntui täyttyvän trolleista, somekohuista ja mielensäpahoittamisesta. Vaikka sovellus ilmoitti vastikään luopuvansa twiittien suodattamisesta, se jätti jälkensä. Monet aktiiviset käyttäjät ovat sanoneet hyppäävänsä pois uppoavasta laivasta.

 

Minulla on ikävä vanhaa, hyvää Twitteriä. Se ei ole enää entisensä. Menee päiviä, etten edes avaa koko sovellusta, koska ei huvita.

Olin ehkä joskus jonkinlaisessa sisäpiirin kolmannessa ulkopiirissä ja roikuin mukana aktiivisten, suosittujen twiittaajien keskusteluissa. Huippuvuosina minua seurasivat niin mediapersoona Tuomas Enbuske, näyttelijä Antti Holma kuin liikemies Jari Sarasvuokin. Tällä hetkellä jäljellä on enää viimeksi mainittu.

 

Olisiko Twitterillä vielä toivoa? Lähdetäänkö yhdessä pelastusretkelle viserrysten virtaan paikkaamaan uppoavaa laivaa?

Twitter on sosiaalinen media – ja me käyttäjät teemme siitä sen, mitä se on. On meidän käsissämme, näkyvätkö virrassamme vain kohut ja trollaukset.

Haluaisin edes yrittää, sillä vanhoina hyvinä aikoina Twitterin äärellä on saanut verkostoitua ja tutustua uusiin ihmisiin, nauraa ja itkeä läheisiksi tulleiden twiittaajien elämälle ja päivityksille sekä oppia uusia asioita omasta alasta ja maailmasta ylipäätään.

Pelastetaan siis Twitter!

Tarttukaa aseisiin ja ampukaa sydämiä hyviin, mutta näkymättömiin twiitteihin. Seuratkaa satoja kiinnostavia tyyppejä ja jutelkaa heille, sillä näin twiittivirtanne herää eloon.

Osallistukaa rohkeasti kiinnostaviin keskusteluihin. Hyviä näkökulmia on muillakin kuin keskusteluaiheiden asiantuntijoilla. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta väittelyihin voi suhtautua rakentavasti. Joskus on hyvä myöntää, ettei tiedä tai että onkin väärässä. Joskus on myös hyvä myöntää, että oma näkökulma on paska ja sitten muuttaa sitä.

Mitä enemmän Twitteriin saadaan rakentavaa, kaikille avointa keskustelua, sitä enemmän se hyödyttää meitä käyttäjiä.

Haluan uskoa, että näin meidän on mahdollista pelastaa Twitter – ja ehkä samalla pieni osa maailmaa.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Murtakaa aamuvirkkujen tyrannia!

"Kahdeksan aamut ovat iltaihmisille painajainen", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Kun herätyskello aamuvarhaisella soi ja unenpöpperössä raahaudun pystyyn, ajattelen, että tänään menen nukkumaan huomattavasti aiemmin kuin edellisiltana menin.

Niin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Repsahdan aina.

Iltakymmenen jälkeen keksin mielenkiintoista puuhaa ja saan ideoita. Tämän kolumninkin hahmottelin keskiyön jälkeen.

Vain harvinaisessa poikkeustapauksessa olen unessa ennen vuorokauden vaihtumista – ja seuraavana aamuna olen entistä väsyneempi.

Suomalaisessa kahdeksasta neljään -yhteiskunnassa eläminen on kaltaisilleni iltavirkuille kärsimystä.

 

Lukiolaisten liitto otti hiljattain kantaa sen puolesta, että lukiolaisten oppitunnit alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä aamulla. Myöhäisemmän koulunaloituksen puolestapuhujana on tunnettu myös professori Markku Partinen Uniklinikalta.

Hän perustelee kantansa sillä, että murrosikäisten biologinen rytmi siirtyy joitakin tunteja myöhemmäksi, eikä uni tule niin aikaisin kuin lapsena.

Oppimistulokset paranisivat, jos koululaiset eivät nuokkuisi rättiväsyneinä ja unenpuutteessa oppitunneilla.

Muistan kyllä, minkälaista kidutusta aamutunnit yläasteella saattoivat olla. Esimerkiksi kemian hienous meni minulta ohi, kun kahdeksalta alkaneilla tunneilla keskityin lähinnä estämään silmiäni sulkeutumasta. Olin sen verran huonossa hapessa, että ainoa olomuoto, jota pystyin ajattelemaan, oli syvä uni.

 

Päivärytmin mullistamista kaipaa koulumaailman lisäksi myös työelämä. Ainakin tietotyössä aamujen aloittaminen kello kahdeksan on puhdasta hölmöyttä, sillä ihmisten vireys eri vuorokaudenaikoina vaihtelee yksilöllisesti.

Äärimmäiset aamuvirkut saattavat olla tehokkaimmillaan kello kahdeksan, kun vahvasti iltavirkut pääsevät vauhtiin vasta puolenpäivän jälkeen.

Yhteiskuntamme on perinteisesti pyörinyt aamuvirkkujen ehdoilla. He ovat olleet voittava enemmistö.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Timo Partosen mukaan aamuihmisiä on suomalaisista joka viides, iltaihmisiä joka kahdeksas. Loput sijoittuvat välimaastoon.

Partonen sanoo, että iltaihmisten määrä on jostain syystä lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Kun he yrittävät ahtautua aamuihmisille luotuun muottiin, epäterveellinen univaje on taattu.

 

Onneksi työaikojen liukuma alkaa olla yhä useamman työntekijän etu. Ei ennen aamukymmentä tehty työ ole sen arvokkaampaa kuin päivällä tehty.

Syntyisikö tuottavuusloikka viimein, jos liukumat olisivat lakisääteisiä? Mitä luksusta olisi, jos jokainen työntekijä saisi kuunnella sisäistä kelloaan ja aloittaa työt, kun se kullekin tuntuu fyysisesti oikealta.

Tärkeä kysymys on sekin, olisiko työaikaa järkevä lyhentää. Harva tietotyöläinen kykenee olemaan oikeasti tuottelias kahdeksan tuntia yhteen menoon. Univajeisina uuvutaan ja työnjälki hapertuu.

Tehokas kuuden tunnin päivä saattaisi olla sekä tietotyöläisen terveyden että hänen työnantajansa rahapussin kannalta fiksuin vaihtoehto.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Meiltä loppuu aika

"Vaikka tänä kesänä en kuumuuden takia nukkunut viiteen viikkoon silmäystäkään kunnolla ja koko keskikesä on muistoissani silkka epäselvä, epämukava horteinen putki, toivon ensin äärimmäisen loskaista talvea ja yhtä kuumaa, ellei kuumempaa, kesää", kirjoittaa Iikka Kivi.

Nuorempana luin paljon historiaa. Kansakuntien kohtalonhetket kiehtoivat loputtomasti ja minua harmitti, kun elämäni oli osunut maailmanhistoriassa niin seesteiseen aikaan. Millaista olisikaan ollut elää sellaisena aikana, kun meneillään oli koko maailmaa myllertävä murros?

Herätessäni kolmannen helleviikon jälkeen jälleen kerran lämmön murjomana raatona sain vastaukseni: hanurista. Todella, todella hanurista.

Harva ajanjakso on konkretisoinut ilmastonmuutosta modernille ihmiselle samalla tavoin kuin vuoden 2018 kesä. Ruotsissa riehuneet metsäpalot, Suomessa koettu vesipula, eläin- ja kasvikunnan hätä kuivuuden edessä ja kertakaikkisen surkealta näyttävä viljasato tekivät tilastojen lämpötilakäyristä yhtäkkiä karua todellisuutta.

Vaikka onkin selvää, että paahtokesän uuvuttavat lämpötilat eivät suoraan johdukaan ilmastonmuutoksesta, yhtä selvää on se, että ilmaston lämpenemisen edetessä tämän kesän kaltaiset äärisääjaksot ovat entistä tavallisempia.

Siinä missä 1990-luvulla tällaisia kesiä kärvisteltiin 1-2 vuosisadassa, nyt niitä tulee noin viiden vuoden välein.

 

Reaktiot lämpöön ovat vaihdelleet voimakkaasti: osa on ryhtynyt todella pohtimaan omia vaikutusmahdollisuuksiaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, osa taas heittäytyy denialismin väliaikaiseen turvaverkkoon ja kieltää koko asian olemassaolon. Moni on myös perustellut omaa mukavuudenhaluaan vähättelemällä oman itsensä ja Suomen vaikutusta ilmaston lämpenemiseen. Hallitus taas on toiminut tyypilliseen tapaansa ja ollut määrätietoisesti puhumatta asiasta sanallakaan.

Vähättelyyn, kieltäymykseen ja vaikenemiseen meillä ei ole varaa. Aika loppuu kesken. Meillä on noin 40 vuotta aikaa tehdä asialle jotain. Se on ihmiskunnan historiassakin äärettömän lyhyt aika, geologisista tai kosmisista aikajanoista puhumattakaan.

Joten, vaikka tänä kesänä en kuumuuden takia nukkunut viiteen viikkoon silmäystäkään kunnolla ja koko keskikesä on muistoissani silkka epäselvä, epämukava horteinen putki, toivon ensin äärimmäisen loskaista talvea ja yhtä kuumaa, ellei kuumempaa, kesää.

Ei siksi, että vihaisin lajitovereitani vaan juuri päinvastaisesta syystä. Pelkään, että tämä ekokatastrofi voi johtaa sukupuuttoomme ja minimivahingoillakin konflikteihin, ennennäkemättömään pakolaisuuteen, lajien massakuolemiin ja maapallon asuinkelvottomaksi muuttumiseen.

 

Siksi toivon ihmiskunnalle mahdollisimman epämukavia oloja muutamaksi seuraavaksi vuodeksi.

Kun kaikki on hyvin, olemme haluttomia muuttamaan mitään. Kun mukavuuden kehä rikotaan, alamme vaatia muutosta.

Ja jos tämä kesä jotain opetti, niin sen, että liian kuumassa huoneessa torkkunappi menettää tehonsa ja on pakko herätä, vaikka se olisi kuinka epämukavaa tahansa.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Ihmiset tekevät tuloksen – Hyvinvointi syntyy hyvästä arjesta

"Organisaatiot voivat kehittyä vain siten, että sen osana olevat ihmiset kasvavat ja kehittyvät tehtävissään. Jotta ihmiset voivat kukoistaa pesteissään, tarvitsemme sanahelinän sijaan tekoja", kirjoittaa Aino-Kaisa Manninen.

Mikä on yritysten, työpaikkojen ja järjestöjen tärkein voimavara? Ihmiset tietenkin.

Vaikka toisinaan tämä saattaa olla vain juhlapuheiden sanahelinää, fakta on, että hyvät ja ihmisiin panostavat työpaikat ja vapaaehtoispestit vetävät uusia toimijoita puoleensa. Yhtään toimintaa, tapahtumaa tai vaikuttamista ei synny ilman osaavia ihmisiä. Organisaatiot voivat kehittyä vain siten, että sen osana olevat ihmiset kasvavat ja kehittyvät tehtävissään. Jotta ihmiset voivat kukoistaa pesteissään, tarvitsemme sanahelinän sijaan tekoja.

Suoritan parhaillaan työni ohessa johtamisen erikoisammattitutkintoa. Tutkinto koostuu lähikoulutuspäivistä, mentoroinnista, työpaikalla suoritettavista näytöistä ja henkilöstöjohtamiseen liittyvästä projektista. Toukokuussa pääsin pohtimaan henkilöstöjohtamista kahdeksi päiväksi yhdessä muiden kurssilaisten kanssa. Tämä kirjoitus pohjautuu pitkälti näiden päivien pohdintoihini.

 

Ennen uskoin, että en ole hyvä ihmisten kanssa, ja siksi johdan mieluummin asioita tai kokonaisuuksia kuin ihmisiä. Olen oppinut, että kaikki asiat, joihin yritämme elämässämme vaikuttaa, ovat vuorovaikutusta ja ihmissuhdetyötä. Asioita ei voi johtaa, ellei ole hyvä ihmisten kanssa. Tätäkin puolta voi onneksi harjoitella ja kehittää – opiskeluprojektit, vapaaehtoistehtävät ja työnteko antavat oivia mahdollisuuksia kehittää näitä taitoja jo opiskeluaikana.

Hyvältä johtajalta odotetaan paljon: läsnäoloa, empatiaa, jämäkkyyttä, tavoitteiden asettamista, päätösten tekemistä ja perustelemista, työnkuorman jakamista, ongelmatilanteisiin puuttumista, kannustamista ja palautteen antoa. Tätä kaikkea ei tarvitse osata heti, vaan näissä voi kehittyä pikkuhiljaa.

Hyväkään johtaja ei onnistu aina, ja epäonnistumiset ovat osa matkaa. Myös käsitykseni itsestäni on muuttunut matkan varrella. Omat hyvät puoleni johtajana ovat tavoitteiden asettamisessa ja tuloksellisuuden hakemisessa. Osaan suunnata ihmiset kohti näitä tavoitteita. Johtajana ja ihmisenä kasvaminen ei toki pääty vielä tähän.

 

Ihmiset tarvitsevat ympäristön, jossa he voivat toteuttaa itseään. Nuoret arvostavat yhä enemmän työpaikassa hyvää ilmapiiriä. He kaipaavat välittämisen kulttuuria: kunnioitusta, ystävällistä työilmapiiriä ja urakehitystä tukevia johtajia. 

Hyvinvointia työyhteisössä tai järjestön hallituksessa ei rakenneta kerran tai kahdesti vuodessa pidettävillä virkistyspäivillä, vaan se rakennetaan hyvällä arjella. Hyvä arki on sitä, että jokainen saa ja antaa palautetta, onnistumisista saa kiitosta tai palkinnon ja työkuorma on kohtuullinen.  

Ylioppilaskunnassa palautekulttuuria on arkipäiväistetty pystyttämällä kehuseinä toimiston käytävälle, viikottaisilla onnistumiskahveilla sekä pääsihteerin ja työntekijöiden kahdenkeskeisillä, noin kerran kuukaudessa pidettävillä minikehityskeskusteluilla eli kuukausijutteluilla. Asetamme yhdessä työntekijöiden kanssa työn tavoitteet seuraavalle vuodelle tai puolelle vuodelle. Myös hallituksen puheenjohtaja käy hallitusten jäsenten kanssa kehityskeskustelut pari kertaa vuoden aikana.

 

En väitä, että virkistyspäivät tai illanistujaiset olisivat täysin hyödyttömiä. Parhaimmillaan ne tukevat hyvää arkea ja nostattavat yhteishenkeä. Ne voivat olla myös osa palkitsemista onnistumisista ja hyvin vedetystä vuodesta.

Palkitseminen voi olla myös jotain ihan muuta. Osallistumismaksu johonkin osaamisen kehittymistä tukevaan seminaariin tai koulutukseen, kehukortin tekeminen, yhteisten liikuntahaasteiden järjestäminen tai leffaliput hyvin suoritetusta projektista. Vähällä rahallakin voi saada todella hyvän mielen onnistujille ja tsemppareille.

Aino-Kaisa Manninen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri, joka innostuu organisaatioiden kehittämisestä ja haaveilee salaa kirjoittavansa kirjan. Twitter: @AinoKaisaMannin.

Lue lisää:

Minäkin synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa

"Naismuusikkona minulla on usein ollut olo, että minulla on enemmän todistettavaa kuin miehillä. Kerran mennessäni Oulussa erään rockbändin kanssa keikalle en meinannut päästä keikkapaikalle sisään, koska järjestyksenvalvojan mukaan 'blondi tyttö ei voi soittaa rock-bändissä'", kirjoittaa Asta Salomaa.

Ala-asteella halusin liittyä kouluni bändikerhoon. Soitin viulua ja pianoa kunnianhimoisesti, mutta myös rockin soittaminen kiinnosti. Musiikinopettajani epäili, oppisinko koskaan soittamaan kitaraa ja siksi suositteli, etten tulisi mukaan bändisoittoon.

Olin kummissani: miksi luokkani pojat saivat mennä opettelemaan bändisoittimia, vaikka he eivät olleet opiskelleet musiikkia aiemmin niin kuin minä?

Synnyin siis Paula Vesalan kappaletta siteeraten siellä, missä tytöt eivät soita kitaraa – Helsingissä vuonna 1992.

 

Hypätään ajassa eteenpäin reilut viisitoista vuotta: olen laulanut ja soittanut monissa bändeissä jo vuosien ajan, nyt soitan bändissä kitaraa.

Matkani tähän pisteeseen ei ole ollut aina yksinkertainen. Naismuusikkona minulla on usein ollut olo, että minulla on enemmän todistettavaa kuin miehillä. Kerran mennessäni Oulussa erään rockbändin kanssa keikalle en meinannut päästä keikkapaikalle sisään, koska järjestyksenvalvojan mukaan ”blondi tyttö ei voi soittaa rock-bändissä”.

Musiikkimedia Nuorgam julkaisi vasta tilaston naisoletettujen esiintyjien vähäisestä määrästä tulevan kesän festarilavoilla. Asiaa on puitu myös Helsingin Sanomissa ja Ylen kolumnissa.

Jos minä, parikymppinen ihminen suuresta kaupungista, synnyin maailmaan, jossa tytöt eivät soita kitaraa, en ihmettele lainkaan suomalaisten festivaalilavojen naisesiintyjien vähäisyyttä.

Olen huomannut, että keikkalavoilla nähdään naisoletettuja useimmiten yhtyeiden solisteina. Vaikka solistin tehtävä on tietenkin äärimmäisen tärkeä, pelkkien naislaulajien näkeminen antaa hieman yksipuolisen kuvan naismuusikoista. Haluaisinkin nähdä yhtyeissä enemmän naisia soittamassa ja esiintymässä.

Minäkään en päässyt soittamaan ala-asteen bändikerhoon, mutta pääsin kyllä laulamaan poikien säestyksellä.

 

Olen törmännyt aiheeseen myös työssäni tapahtumatuottajana. Opiskelijoille tutussa tapahtumassa Vulcanaliassa on ollut naisesiintyjiä vain harvoin. Vaikka olen haaveillut naispääesiintyjän kiinnittämisestä, se ei ole helppo tehtävä.

Tapahtuman artistivalinnassa tulee kohdata niin kohderyhmän tarpeet (joka Vulcanaliassa on mahdollisimman suurta joukkoa miellyttävä hittimusiikki), tapahtuman budjetti ja artistien aikataulut. Tänä vuonna vain kourallinen esiintyjiä maanlaajuisesti täytti nämä vaatimukset. Tarjonta tekemäni tapahtuman kriteerit täyttävistä naisesiintyjistä on todella pieni. Mistä se sitten kertoo?

Naisten vähäinen määrä keikkalavoilla ei johdu siitä, että naiset olisivat huonompia soittamaan ja tekemään musiikkia kuin miehet. Omien kokemusteni perusteella uskon, että naisia ei vain ole samalla tavalla kannustettu soittamaan bändisoittimia.

Musiikkikasvattajana ja naismuusikkona koen aiheen erityisen tärkeäksi. Olen myös itse Demi-lehden haastattelussa kannustanut tyttöjä perustamaan bändejä.

 

Jotta saisimme enemmän naisia festarilavoille, tarvitsemme avarakatseista ja modernia, sukupuolistereotypioihin sortumatonta musiikkikasvatusta. Loppujen lopuksi jokainen musiikkia tekevä tietää, ettei soittimia soiteta eikä lauluja kirjoiteta sukupuolella.

Asta Salomaa

Syntyjään helsinkiläinen, sittemmin oululaistunut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija. Muusikko ja ännännen vuoden musiikkikasvatuksen opiskelija.

Lue lisää:

Haluan tuhota kaikki paperini – paitsi kirjani

Joskus Janne Hakkaraisesta tuntuu, että hän suhtautuu kirjoihin liian intohimoisesti. Toisaalta halu omistaa ja järjestellä kirjoja ei ole päähänpistoista vahingollisimmasta päästä, hän kirjoittaa.

Olen hävittänyt kaikki cd-levyni, joihin minulla ei ole tunnesidettä. Olen säilyttänyt vain ystäviltäni lahjoiksi saamani levyt ja Leevi and the Leavingsin albumit, joita kuuntelin teini-ikäisenä.

Elokuvia en ole ostanut vuosiin. Viime vuoden toukokuussa ostin Manchesterista Kyllä, herra ministeri -boksin, mutta vain siksi, että sarjaa ei löydy mistään suoratoistopalvelusta. En tosin edes omista minkäänlaista levysoitinta, joten sarjan katsominen ei toistaiseksi onnistu – eikä musiikin kuuntelu.

Ajattelen, etten tarvitse cd-levyjä tai elokuvia, koska voin milloin vain ja missä vain päästä niihin käsiksi puhelimella tai tabletilla. Samalla säästän tilaa ja tarvetta pyyhkiä pölyä.

Lisäksi olen digitalisaation vannoutunut kannattaja: jos sanomalehden tai aikakauslehden voi tilata sähköisenä, en edes harkitse vanhanaikaista paperiversiota. Jos minun pitää säilyttää jokin paperi, otan siitä kuvan ja kierrätän sen heti. Melkein kaikki laskuni ovat sähköisiä.

 

En kuitenkaan ole toiminnassani johdonmukainen. Rakastan kirjojen omistamista. Suhtaudun niihin antaumuksellisesti, melkein fetissinomaisesti. Ne tuottavat minulle voimakasta mielihyvää.

Intohimoni kirjoihin on kokonaisvaltaista. En ole kiinnostunut ainoastaan niiden sisällöstä, vaan myös kansilehtien taitosta, niiden kirjoittajista ja ajasta, jolloin ne on kirjoitettu.

Kun luin Thomas Mannin Taikavuorta, kuuntelin Spotifysta samoja kappaleita, joiden tahtiin 1900-luvun alkuun sijoittuvan romaanin hahmot tanssivat. Google Earthin avulla tutustuin kirjan alppimiljööseen.

Erityisen nautinnollisena pidän kirjahyllyjeni järjestelyä. Keskeinen jakolinja järjestelyssä on erottelu luettujen ja lukemattomien kirjojen välillä. Yritin pitkään välttää tilannetta, että kodissani on useita lukemattomia kirjoja, mutta sitten luovutin. Ostin pienen hyllyn, jonka olen varannut vain sellaisille kirjoille, joita en ole vielä lukenut.

Pieni lukemattomien kirjojen hyllyni on osoittautunut onnistuneeksi hankinnaksi. Kun olen lopettanut edellisen kirjan lukemisen, minulla on jo valmiiksi paljon valinnanvaraa seuraavaksi kirjaksi. Tunnetilan mukaan voin valita paksun romaanin, mielenkiintoisen tietokirjan tai kepeän sarjakuvan seuraavaksi lukunautinnoksi.

Tämän keskeisen jakolinjan lisäksi minusta on mukavaa järjestellä tietokirjoja aihealueiden ja romaaneja kirjailijoiden ja julkaisumaiden mukaan. Silloin tällöin olen jopa pohtinut, että voisin järjestellä kirjani kirjastojen luokitusjärjestelmän mukaisesti.

 

Joskus minusta tuntuu, että suhtaudun kirjoihini hiukan liian intohimoisesti.

Toisinaan suhtaudun hiukan nihkeästi ystävieni lainauspyyntöihin. Minulla ei ole mitään periaatteellista kirjojen lainaamista vastaan – pikemminkin päinvastoin – mutta olen huolissani, käsittelevätkö ystäväni kirjojani yhtä hellävaraisesti ja huolellisesti kuin minä.

Jos olen lainannut ystävilleni kirjoja, olen ottanut niiden kansilehdet säilytykseen ja muutaman kuukauden päästä tiedustellut, onko kirjaa vielä luettu ja milloin olen saamassa sen takaisin.

Edellä mainittu mustasukkaisuus ja ylenpalttinen huoli kirjoista on asia, jota aion vielä työstää pääni sisällä. Tuntuu omituiselta omistaa kirjoja, mutta suhtautua pidättyvästi niiden lainaamiseen.

Olen silloin tällöin yrittänyt pohtia, miksi suhtautumiseni kirjoihin on niin intohimoinen. Arvelen, että vastaus löytyy ainakin osittain kotikasvatukseni. Muistan, miten olen jo aivan pienestä pitäen kuullut fyysistä ulkotyötä tekevältä isältäni, että lukeminen kannattaa, jotta saa aikuisena siistin sisätyön.

Lisäksi Oulun yliopiston kirjaston aiemmat lainauskäytännöt saattoivat osaltaan vaikuttaa asiaan. Ennen lainauskielto astui voimaan heti eräpäivää seuraavana päivänä, ja sen purkaminen maksoi vähintään kahdeksan euroa. Oma lainauskäyttäytymiseni oli niihin aikoihin sellaista, että koin käytännöllisimmäksi ostaa itselleni sellaiset kirjat, joiden hinta oli samaa suuruusluokkaa kuin lainauskiellon purkumaksu.

En ole kuitenkaan vaivannut itseäni ajatuksella liikaa, koska halu omistaa ja järjestellä kirjoja ei ole päähänpistoista vahingollisimmasta päästä. Enhän sentään keräile esimerkiksi Sami Hedbergin keikkataltiointeja.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää: