"Me kaikki kellumme täällä, Georgie." Bill Skarsgård on punaisiin ilmapalloihin mieltyneenä Pennywise-pellenä rujo ja oudon eläimellinen. Kuva: Warner Bros. Entertainment Inc. And Ratpac-Dune Entertainment LLC.

Arvio: Me kaikki kellumme täällä – Uusi Se on yhtä kauhea kuin edeltäjänsäkin

Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän uudellakin versiolla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi pysyvä pelletrauma synnytettyä.

Elokuva-arvostelu  | 

Teksti Anni Hyypiö

Se (It). 

Pääosissa Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Jeremy Ray Taylor, Sophia Lillis, Finn Wolfhard, Wyatt Oleff, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Nicholas Hamilton. Ohjaaja Andy Muschietti, käsikirjoitus Chase Palmer, Cary Joji Fukunaga ja Gary Dauberman. 

Yksinäisessä punaisessa ilmapallossa ei pitäisi olla mitään pelottavaa, ei liioin vesisateen täyttämissä viemäreissä tai keltasadetakkisissa pikkupojissa.

Kiitos Stephen Kingin vuonna 1986 julkaistun ikonisen kauhuromaanin ja romaanista filmatun tv-minisarjan (1990), nämä asiat muistuttavat meitä ikuisesti Siitä, muotoaan muuttavasta, lapsia ahnaasti syövästä pahasta.

Se -romaanissa paha palaa Derryn kaupunkiin aina 27 vuoden välein.

Kenties nyt, 27 vuotta tv-sarjan ilmestymisestä, aika oli viimein kypsä uudelleenfilmatisoinnille?


Ohjaaja Andy Muschietti 
ei ota omassa Se-tulkinnassaan suuria taiteellisia vapauksia, vaan noudattelee lähes kuva kuvalta kirjan ja sarjan kulkua.

Keskiössä on Derry, näennäisesti idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa kauheita ja järkyttäviä asioita tuntuu tapahtuvan poikkeuksellisen usein.

Tapahtumat käynnistyvät kuusivuotiaan George Denbroughin (Jackson Robert Scott) kurjasta kuolemasta viemärissä hekottelevan Pennywise-pellen (Bill Skarsgård) käsissä.

Georgen katoaminen on kova pala hänen isoveljelleen Billille (Jaeden Lieberher), mutta monille muille Derryssä George on vain yksi monista kadonneista lapsista, yhdet uudet kasvot ”Kadoksissa” -julisteissa.

Vaikka aikuiset tuntuvat suhtautuvan kadonneisiin lapsiin oudon välinpitämättömästi, Bill ja hänen esiteini-ikäiset ystävänsä (Häviäjien kerho) joutuvat kukin Pennywisen hirvittävien näkyjen säikyttelemäksi, ja siten osaksi pahaa vastaan käytävää taistelua.


Elokuvan alkukohtaus
 synkkine viemäreineen ja irvistelevine pellenkasvoineen on melkoisen millintarkka mukaelma kirjan ja tv-sarjan tapahtumista, ja brutaaliudessaan asettaa odotukset korkealle koko loppuleffalle.

Ja onhan Se kieltämättä paikka paikoin aika kauhea. Muutama elokuvan säikyttelykohtauksista on oikeasti häiritsevä ja saa pulssin mukavasti nousemaan ja sormet pureutumaan käsinojiin. Bill Skarsgård on Pennywise-pellenä (tunnetaan myös Pelle Penninvenyttäjänä, toim.huom.) fyysinen, rujo ja oudon eläimellinen.

Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän tälläkin leffalla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi vuodesta toiseen pysyvä pelletrauma synnytettyä.

Se ei kuitenkaan kerro ainoastaan kauhusta ja kuolemasta, vaan vähintään yhtä suuri osuus on ihmissuhteilla, ystävyyden ja lapsuuden kuvauksella.

Vaikka Pennywisen luimistelussa on häijyä voimaa, elokuvan ehdottomia loistajia ovat lapsinäyttelijät. Häviäjien jengin hieman stereotyyppiset henkilöhahmot heräävät henkiin herkkyydellä ja pietiteetillä. Jokaisella seitsemästä on oma taakkansa kannettavaan: esimerkiksi kauniilla Beverlyllä (Sophia Lillis) on ahdistava isänsä, hinkuvasti hengittävällä Eddiellä (Jack Dylan Grazer) ylihuolehtivaisuudessaan hirveä äitinsä. Kunpa vain nuori, rakastunut ja jotenkin itkettävän samaistuttava Ben Hanscom (Jeremy Ray Taylor) olisi saanut vielä enemmän aikaa loistaa!

Kaunista lapsuudenkuvausta vahvistaa huumori, puun takaa yllättävä New Kids on the Block -fiilistely, nerokas soundtrack (kivisota Anthraxin Antisocialin soidessa, kuinka loistokasta!) ja nostalginen kasariestetiikka.

Ratkaisu siirtää elokuvan tapahtumat 1950-luvulta 1980-luvulle on toimiva, vaikkakin kasarifiilikset tuovat väistämättä mieleen toisen 80-luvulle sijoittuvan ”neuvokkaat lapset maailmaa pelastamassa” -kuvauksen, pian toisen kauden aloittava Stranger Thingsin. Yhtäläisyyttä lisää yhteinen näyttelijä, ilmeikäs ja luonteva Finn Wolfhard (elokuvassa Richie Tozier).

Valtavan laajaa järkäleromaania ei tietenkään tiivistetä kahteen tuntiin jättämättä jotain oleellista pois. Muutaman asian poisjääminen harmittaa alkuperäisteoksen uskollista fania.

Esimerkiksi Häviäjien jengiä piinaavan Henry Bowersin (Nicholas Hamilton) julman jengin hahmonrakennus jää hengettömäksi, hieman irralliseksi. Nyt tymäkkää takatukkaa kasvattavien pahisten motiivit Häviäjien piinaamiseksi jäävät kokonaan selittämättä.

Toki kyseessä on Derry – tarvitseeko pahuutta ja väkivaltaa aina selittääkään? Derry kun on Derry.


Se 
on sekä lipputuloilla että arvosteluilla mitattuna syksyn menestyjä, ja vaikka julkaisuvuotta jatko-osalle ei tätä kirjoittaessa ole vielä julkaistu, sellainen on lähes pomminvarmasti vielä tulossa.

Usko pois, Se palaa vielä.

Julkaistu 21.9.2017

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Henkensä pitimiksi tuottaa säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoituksia, kuvia ja kuvituksia maailmasta ja sen menosta. Instagram: @anniskelualue. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Taiteiden Yö on taas täynnä kymmeniä tapahtumia – torstai-illassa luvassa ainakin Äänenpainekammio, valokuvapyykkiä ja puheburleskia

Helmi Juntunen

Kulttuuri

15.8.2019

Tämän vuoden Vulcanalian artistit julki: Pyhimys, Teekkaritorvet ja Cassiopeia esiintyvät 11.9. Teatrialla

Helmi Juntunen

Kulttuuri

14.8.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821